Huomaan, että pyrin monesti välttämään otsikkoon paiskaistua k-alkuista sanaa ja käytän sen sijaan kiertoilmaisuja kuten "hoidan lasta kotona". Ei myöskään ihan ensimmäisenä tulisi mieleen pistää kotiäitiä ammattinimikkeeksi FB:hen.
Alkujupinoista huolimatta tänään on mun vapis!
Imetin lapsen aamulla (se ei herännyt yöllä kertaakaan, hurraa!) ja auttelin matkaan lähdössä. Heräsin vähän turhan paljon, mutta sainpa sitten hetken sipsien mussutuksen jälkeen unta uudelleen. Sipsejä siis aamupalaksi ja päivän toinen herätys klo 11.30 - aika luksusta! Päivään olisi mahdutettava herkkujen (sipsejä! suklaata! vaahterasiirappijätskiä!) mussutuksen lisäksi valokuvien valkkausta vuosikalentereita varten ja kynsien lakkaus. Vähän meinaa vetää stressin puolelle. Uusi läppärikin pitäisi konfata, mutta taidan taas skipata. Vastahan se läppäri on ollut tuolla paketissaan puoli vuotta, ei mitään kiirettä!
Kävimme ryhmässä. Oli kivaa! Mulla on maailman paras lapsi! Nyt olivat onneksi muutkin lapset vauhdissa eikä meidän toikkarointi ehkä niin pistänyt enää silmään. Edellisellä kerralla jantterin halimis- ja pussaamisyrityksistä suivaantunut tyttö halaili vuorostaan meidän jantteria. Jantteri tykästyi ryhmän vetäjään niin paljon (tätä oli havaittavissa jo edelliselläkin kerralla), että hakeutui hänen syliinsä. (Tietysti voisin epäillä kiintymyssuhdehäiriötä, mutta en mä kyllä oikeasti epäile. Se nyt vaan on tuollainen, että hakeutuu joskus tykkäämiensä ihmisten syliin. Ei se kaikille tuota tee.) Mä itse sain samalla vertaistukea ja kuulin mm. kokemuksia kahden lapsen imettämisestä yhtä aikaa. Superia!
Olen myös ehkä jo hieman toipunut viime postauksessa kuvatusta pettymyksestä. Eipä voi kaikkien kanssa natsata: enhän mäkään tykkää niistä "meidän pikkuprinsessa/-prinssi <3 <3 <3 <3" -jutuista. Jatkan sosiaalistumisyritystä, jotenkin.
Pitäisi myös varata aika alkuraskauden ultraan. Pelottaa ja jännittää. Oireita on ollut aika maltillisesti, joskin hajuaisti on jo herkistynyt, iltaisin palelee vimmatusti, nenä vuotaa aivan helkkarin ärsyttävästi koko ajan ja pieni kuvotus yltyy aina iltaa kohden. Lämmintä ruokaa on jotenkin vaikea syödä, ei tee mieli yhtään. Luonnollisesti pelottaa, että tämä näennäinen oireiden vähyys nyt kertoo jostakin, mutta ultrastahan se sitten selviää.
Edellisessä raskaudessa tuntui luultavasti alusta loppuun kuin kaulassa olisi näkymätön hirttosilmukka ja päässä raikasi jatkuvasti: "Me kuollaan kohta kaikki!", mutta nyt ei tunnu siltä. Tuntuu itse asiassa aika kivalta. Mä olen kiitollinen, että ainakin nyt toistaiseksi näyttää siltä, että meille suodaan toinen mukelo. Mä olen alkanut nauttia ihan valtavasti tuon ekan seurasta. Sillä on niin hauska huumorintaju ja sen kanssa voi jo kommunikoida ihan eri tavalla. Mä en myöskään enää tunnu ärtyvän niin paljon: jotenkin mulle oli joskus tosi hankalaa vaikkapa se vauva-ajan valvoskelu. Epäilen, että sen ärtymyksen taustalla oli kaikki ne avuttomuuden tunteet (ja univelka, tietty), kun ei niihin yövalvomisiin ja muihin pystynyt millään tavalla vaikuttamaan tietyssä vaiheessa. Nyt jos lapseen ärtyy, se ärtymys on ihan erilaista eikä se ole sellaista alkukantaista turhautumista, jonka vallassa tekee mieli rynnätä ulos ovesta eikä palata enää koskaan. Auttaa kun tietää, että se jumpittelee, koska se on väsynyt tai sillä on nälkä tai se tekee hampaita, mutta pahinta on se kun ei tiedä, miksi se nyt just nyt valvoo kolmatta tuntia keskellä yötä ja ennen kaikkea mitä siinä tilanteessa voisi tehdä, että sen olo helpottuisi ja se nukkuisi. Ja että itse saisi joskus nukuttua.
En mä kyllä tiedä miten me selvitään kahden pienen kanssa. Mä olen aina sanonut, että on ihan pähkähullua tehdä kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jos siitä selviää hengissä, niin järjissään ei voi selvitä. Mutta ei ehkä oo tämän hetken murhe, joten mietin sitä joskus tuonnempana.
Ihan mahtava teksti JA otsikko :D! Ehkä se oli juuri sopiva tekstiisi, jossa oli mielestäni aika paljon ajatusharppauksia :)?! Minä olen itse miettinyt kans noin, että eniten ketuttaa se hallitsemattomuus. Se ahdistaa ja panikoi ja sitten purkautuu ärtyneisyytenä. Pläh. Ehkä sen tiedostettuaan ei ole ihan niin molo päässä. Paitsi välillä.
VastaaPoistaKyllä te pärjäätte kahden kanssa. Olethan oikea Kotiäiti (haaahaa!).
Ai oliko mun teksti sekava? :P Taisi se vähän olla. Oli kiirus laiskottelemaan (mitä vielä, valokuvien selaamisessa meni koko päivä ja pitkälle seuraavaa yötäkin!). :)
PoistaSe on just se hallitsemattomuus ja ne avuttomuuden tunteet. Ja se, kun ainakaan ekan kanssa ei yhtään tiedä milloin se vaihe loppuu. Nytkin meillä taas valvotaan, mutta kun on näemmä kyse hampaista, niin tietää, että helpotusta on jossain välissä luvassa eikä yövalvominen tunnu niin ylivoimaiselta (paitsi että tuntuu siinä vaiheessa, kun valvoo itse muuten vaan).
Mä näköjään harrastan näitä tajunnanvirtakommentteja, but here goes: Kahden kanssa pärjää kyllä (sen jumalattoman alkujärkytyksen jälkeen) oikein hyvin. Se on sille ekalle erittäin hyvä juttu kun tulee toinen kuvioihin - se nimittäin oppii ihan hullua vauhtia kaikkea uutta, kun vanhemmat ehtii keskittymään siihen tokan lapsen ekana vuonna tuurilla n.40% siitä mitä ennen. Sit yön tunteina voi paheksua itseään, että tulikin tehtyä toinen ja nyt 2-vuotias onkin yhtäkkiä ihan omillaan ja blablaa. Meidän lapsista on tullut ihan uskomattoman upeita ja ihania ja niillä on ihan hullua synergiaa (upeita ne ehkä olis ainoina lapsinakin) ja ne viihtyy niiiiiin hyvin yhdessä. Ja sen toisen vauvan vauvavuosi menee niiiiin äkkiä ohi, kun ei ehdi kyttäämään kaikkea uutta, niinku esikoisen kohdalla. Nykyään se on enemmän niinku "huomasitsä millon toi poju on oppinu käveleen?" "Ai käveleeks se jo?". Eikä oikeesti oo huonokaan juttu, että sen vauvavuoden aikana ei niin ehdi kytätä ja suorittaa! You can do it! (ja muita valittuja latteuksia)
VastaaPoistaEi mutta. Just tämmösillä hetkillä, kun sairastelun jälkeen kaikilla on taas kaikki hyvin ja muksut nukkuu rauhallisina, tää on ihan uskomattoman ihanaa :) Mitä nyt pieni vauvakuume kaivelee, kun kuopus opettelee käveleen just - 8kk ikäisenä! Jumankekka, missä on mun sylivauva?! Onneks se ei sentään vielä juokse, mä saan sen siis vielä toistaseks kiinni ja välillä se sallii mun kanniskella itseään kuin vauvaa :D
Mua pelottaa se työmäärä (olenhan perusluonteeltani mukavuudenhaluinen ja laiska). Mä en vieläkään tykkää esimerkiksi noista uloslähdöistä: kahden kanssa sitä puskee entistä hirveemmässä tuskanhiessä ja vähintäänkin toinen ulvoo aina kuumissaan/tylsyyksissään ja sarvi on otsassa ja...huh. Ja mitä jos niitä ei ikinä saa nukkumaan yhtä aikaa? Kuolen unenpuutteeseen!
PoistaSuorittamisen ja kyttäämisen väheneminen on kyllä plussaa. Ja toisen kanssa on pakko tehdä esim. erilaisia nukkumisjärjestelyjä - mulla ei ole pienintäkään aikomusta enää viettää joka ilta kolmea tuntia jonkun unituttina. (Luultavasti tulen myös vieroittamaan Ekan tissistä, jos se ei sitä ennen itse vieroitu, koska mä en usko, että pystyn elämään niin, että joku on jatkuvasti kiinni mun etumuksessani.)
Hetken tauon jälkeen eksyin taas lukemaan seuraamiani blogeja ja heti tuli sellainen jesjesjes!- fiilis. Täällä on plussattu myös ja sitä edellisestä raskaudesta tuttua helvetillistä paniikkia ei vielä ei ole vielä kuulunut eikä näkynyt, luojan kiitos :D Meille pitäisi tulla päivälleen kaksi vuotta ipanoille ikäeroa, eikä outoa kyllä vielä hirvitä lainkaan. Eka olikin niin helppo, toka arvatenkin monsteri. Mut joo, täällä ollaan hengessä mukana! Blogin osoite on muuttunut, paskat lätinät nelikoksi muuttumisesta löytyvät heikunkeikunkax.blogspot.fistä, jos kiinnostaapi :)
VastaaPoista^ Heti tuun! Tunnen ääretöntä sielujen sympatiaa ihan vaan siitä, että meidänkin muksujen ikäero piti olla just eikä melkein 2 vuotta. Kun ottivat käynnistykseen esikoisen synttäripäivänä, koin semmoisia Paska Mutsi -väristyksiä, etten ikinä :D Lopulta syntyivät 2v ja 10 vrk erolla, eikä esikoinen vihaa mua vaikkei oltu sen synttäreillä. Vielä. Ehtiihän tuota.
PoistaSamantha, mun piti tulla sua sinne uuteen osoitteeseen jo onnittelemaan, mutta kun oon ollut vähän tauolla, niin se jäi. Osoite on siis jo ylhäällä. :) Mutta: onnea!
PoistaMeillekin tulee melkein tasan kaksi vuotta ikäeroa, lasketuilla ajoilla on eroa viisi päivää. Ei oo paniikkia vielä täälläkään, great!
Pahoittelut kaikille yhteisesti, että vastaukset kommentteihin tulevat myöhässä. Oon ollut taas vähän blogitauolla - en millään plänätyllä, mutta ei oo vaan energia riittänyt.
VastaaPoista