Olin jo luonnostellut euforista "olen niin kiitollinen ja onnellinen" -tekstiä, mutta njääh, koska nyt taas vituttaa, niin jääköön julkaisematta. Ei varmaan olis edes sopinut blogin imagoon.
Olen nukuskellut taas huonosti ja viime yönä herättyäni spontaanisti valvomaan, iski aikamoinen epätoivo. Mun ei varmaan auta muuta kuin kallistua sille kannalle, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla. Äiti-lapsitreffeistä ei näytä tulevan mitään: tein varmasti jotain väärin. Mikä se jokin on, en tiedä. Oliko se joku tietty sana tai ilmaisu? En tietääkseni kirjoita mitään "vedän ranteet auki jos et nyt oo mun kaveri" -tyylisiä ripustautumisviestejä ja olen mielestäni muutenkin livenä ihan suhteellisen normaali ihminen enkä vedä "byäääh, elämä on kurjaa ja paskaa" -nirinää 24/7. Silti ei näemmä onnaa. Äitipalstat on jo alkaneet alkuinnostuksen jälkeen vituttaa: mulla jotenkin pää leviää niihin "nautitaan nyt tästä ihanasta raskaudesta ja ihanasta synnytyksestä" -mantroihin. Miksi jatkuvasti viljellään vaan noita samoja vanhoja latteuksia? Mä en jotenkin tajua noita täysin sisällöttömiä hokemia. Ja, en taaskaan tarkoita, että elämän tarkoitus on valittaa ja niristä kaikesta, mutta kun mä en jotenkin vaan tajua tuota äitikieltä. Se on musta lähes yhtä vastenmielistä kuin vaikkapa sovinistinen uhoaminen - joku siinä vaan saa mun karvat pystyyn. On ulkopuolinen olo, mä en oikeasti kuulu mihinkään.
Ilmeisesti taas väsymyksestäkin johtuen meinaa vetää vähän sellaiselle mielisairaan fatalistiselle linjalle. Mitä jos tän homman on nyt tarkoitus mennä niin, että kun mulla on perhe, mä joudun luopumaan kaikesta muusta? Entisessä elämässä oli harrastuksia, työ, kavereita, tuttavia ja ystäviä, mutta ei seurustelukumppania 34 vuoteen (mikä tietysti sekin aiheutti aikanaan aikamoisia itsetuntohaasteita). Nyt on sitten "seurustelukumppani" ja lapsi, mutta ei mitään muuta. Onhan mun elämäni ollut vähän sellaista äärimmäisyydestä toiseen menemistä, mutta ei tämän nyt tietysti ihan näin jyrkästi tarvitsisi jakaantua. Mä alan kuitenkin uskoa, että mun ei olekaan enää mahdollista saada mitään - tää on nyt sitten tätä kotoilua koko loppuelämä. Deal with it.
Eipä siinä, meinasin silti vielä hilata omat ja lapseni luut ryhmään, josta mainitsin taannoin. Epäilykseni on, että meille naureskellaan selän takana, että onpa kummallista porukkaa, mutta voi tietysti epäilys mennä vainoharhankin puolelle. Lisäksi tuntuu, että oma lapsi oli viimeksi joukkion apina, joka hillui ja esiintyi eikä arastellut yhtään mitään eikä ketään. Kaikesta päätellen muilla oli kokemusta muistakin ryhmistä ja perhekahviloista, mutta silti vaikutti, että ne muut lapset himmailivat ensin aika paljon ja istuksivat jossain jonkun yhden lelun kanssa - meillä ei kyllä himmailtu yhtään. Mä en oikein tiedä, kuinka paljon mun pitäisi sitä toisten iholle menemistä ja hillumista suitsia, mikä sekin aiheuttaa epävarmuutta.
Mulla on ilmeisesti perjantaina vapaapäivä, kun puoliso lähtee mummolaan lapsen kanssa. Normioloissa ostaisin pullon punkkua ja katsoisin musa-DVD:eitä, mutta nyt on vähän epävarmaa mitä keksin. Ehkä istun yöpaidassa läppärin edessä painelemassa päivitysnappia?
Harha se on vainoharhakin! :D Kai sitä aina voi muilta kysyä, että onko ookoo, että toi mun lapsi kuuhaa tuollalailla? Eikö ne siinä ringissä kuitenkin ole edes aavistuksen samanhenkisiä kuin sinä. Toisaalta - se, että toteutat yhtä äitiyden aspektia tuskin riittää suuremman yhteenkuuluvaisuuden luomiseen, mutta silti. Kunhan länkytän.
VastaaPoistaSehän noissa ryhmissä ja kerhoissa on niin kauheaa kun ei tiedä mitä odotetaan ja mikä on se normaali tapa toimia. Eihän sellaista välttämättä olekaan, mutta mä oon aina kammonnut niitä kokeneita kävijöitä - sellaisia rempseitä tehoäitejä, joiden epävarmuudet on jääneet viimeistäänkin siihen tikun plussaan.
Paikallisesta seurakunnasta lähestyttiin (kun otin ja annoin palautetta siitä perkeleen piilotetusta kerhosta). Kysyivät, millaista toimintaa kaivattaisiin kaikkein kipeimmin. Muotoilin siten, että tarvittaisiin joku matalan kynnyksen mesta äideille, joilla ei ole valmiina tiivistä sosiaalista verkostoa. Ekan kanssa kotona olevat, paikkakunnalle muuttaneet jne. Uudet. Saapa nähdä nappaako tulta.
Ois muuten joskus ihan kiva jos kersa ei arastelisi. Omani on oppinut pitämään äidistä kiinni myös jaloilla puristamalla, apinatyyliin, ettei vain tarvitse olla lattialla toisten lasten kanssa (ilman lattialla istuvaa äitiä, joka voisi joskus istua vaikka tuolilla).
Nii joo, ihan hyvä pointti, että suunkin vois tosiaan aukaista ja kysyä, pitääkö koettaa vähän hillitä menoa. :) Nyt tokalla kerralla oli helpompaa, kun muutkin tuntuivat koohottavan yhtä lailla. Mutta on se silti edelleen vähän sellaista hakemista, kauheesti pitää tarkkailla miten muut toimii.
PoistaMä jaksan aina muistella sitä meidän pikkukaupungin neuvolan "huijauskokoontumista". Mä koin sen kamalan nöyryyttäväksi, vaikka tarkoitus varmasti oli hyvä - musta ne olisivat saaneet mainita, että ovat kutsuneet paikalle sellaisia tyyppejä, jotka ovat vastaanotolla valitelleet verkoston puuttumista eikä se ollutkaan mikään ihan tavallinen äitiryhmä. Ja sitten kun ne muut olivat kaikki parikymppisiä tai jopa alle - jeesuskristus miten antiikkinen olo mulla oli! Ei niin kuin mitään yhteistä niiden ihmisten kanssa. Toivottavasti ne siellä teidän seurakunnassa keksivät jotain parempaa.
Onhan siinä ehdottomasti puolensa, että mukelo ei arastele. Mua vaan pelottaa julmetusti, että siitä tulee sellainen suunapäänä-kohelo ja keppostelija myöhemmällä iällä. Ajatus jostain postilaatikkoja räjäyttelevästä pikkunilkistä ei ole kauhean mieltäylentävä. Mutta menen ehkä asioiden edelle, I know.
Sä vaikutat just sellaselta tyypiltä, joihin toivon kerhoissa törmääväni. Heittäisin jonkun syötin, että "kun meinaa vähän pää seota välillä", ja toteaisit ehkä takaisin, että "niinpä", ja heti alkaisin tuntea oloni normaalimmaksi. Uskaltaisin kertoa kenties tarkemminkin ja painaisin jarrua vasta, kun alan selkeästi kuulostaa keskustelukaveria hullummalta (tai sitten tietäisin parantavani sen toisen oloa olemalla vapaaehtoisesti "vielä vähän hullumpi").
VastaaPoistaToisinaan käydäänkin joku tällainen lyhyt keskustelunpätkä jonkun puolitutun vertaisäidin kanssa, mistä saan oivalluksen siitä, millaisia hankaluuksia niillä muillakin (täydellisiltä/pelkästään onnellisilta näyttävillä) äideillä on.
En mä usko, että sä oikeasti oot niin erilainen muihin (tai ainakaan kaikkiin) verrattuna, kuin luulet. Mun mielestä on melkein pelottavampaa sellainen täydellinen täydellisyys.
Ja muuten, tsemppiä odotukseen! En muista, oonko useinkaan kommentoinut sulle mitään, mutta sen verran usein käyn lueskelemassa, että tunnut ihan tutulta. Sanot usein niitä asioita, joita mä en uskalla ääneen sanoa, kun mulla on nimi ja naama...
Ja vielä: Oon kuullut puhuttavan, ettei lapset oo kovin pitkään pieniä, ja sitten taas kaikki muuttuu sen suhteen, mitä itsellä on mahdollisuus tehdä...
Kiitos ihanista sanoista! Kyllä tää tästä. Hämärtyy välillä todellisuus - ne neljä seinää ja sitä rataa. Mä jatkan kyllä nyt tätä sosiaalistumisyritystä sen mitä pystyn.
PoistaVaikka mulla ei juurikaan ole kokemusta kerhoista ja muista, niin mä luulen, että siellä saattaa monillakin olla sellainen olo, että voi kun vois sanoa, miltä oikeasti tuntuu. Ei sitä ehkä osaa lähteä heti avautumaan, mä ainakin itse arastelen ihan luonnostaan isompia ryhmiä. Se tilanne ei jotenkin ole kauhean luonnollinen, jos ei tunne muita kunnolla.
Vaikka aiemmin ihmettelin mitä tää äitys nyt muka opettaa (työn kannalta), niin kärsivällisyyttä on pakko oppia. :) Sitä kun on tottunut, että voi toteutella omia mielihalujaan lähes täysin vapaasti, niin ainakin mulla ottaa luonnon päälle siirtää omat jutut lähes tyystin taka-alalle muutamaksi vuodeksi. Myös se ristiriita tuntuu vaikealta käsitellä, että olen niin omistautuvainen ihminen, että vaikka voisin ja luultavasti mun myös pitäisi ottaa enemmän omaa aikaa, en sitä aina osaa tehdä.
Mä oon ihan samassa veneessä noitten kerhoissa ja leikkipuistoissa vastaan tulevien "on tää ihanaa/on nää lapset vaan niin ihania/mä en kaipaa elämääni mitään muuta kun tätä kakkapepun pesemistä/mä oon niin onnellinen" äitien suhteen. Tulee itelle sellanen olo ettei voi olla rehellinen ja sanoa, että välillä vituttaa koko touhu. Varsinkin kun tää Nokia on niin pieni paikka, että kerhoissa ja puistoissa näkee aina samat naamat. Oon tavannu tähän mennessä tasan yhen rehellisen realistisen mutsin kun on sentään asuttu täällä nyt 2,5v. Mulla siis on aivan onnettomat verkostot ja osittain se on sen syytä, et oon luonteeltani erakko ja mun on vaikeeta alottaa juttua ventovieraan kanssa. Ja mä sanosin, et suitsit jos toinen vanhempi puuttuu tai laps selvästi hermostuu, omaa olen vähän hillinnyt jos toinen laps ei halua pusua/haleja/painia, vie leluja kädestä tms. muuten annan hillua vapaasti.
VastaaPoistaMä oon käynyt sen pari kertaa tuolla vertaistukiryhmässä, mutta siellä on luultavasti erilaista, koska puhe pyörii sen yhden aiheen ympärillä. Mä en välttämättä tykkää kauheasti jutella ryhmässä, mutta kun on tavallaan aihe josta keskustella, niin se helpottaa. Jossain tavallisessa kerhossa voisin kuvitella, että olen aika hiljaista naista. Sen takia mä toivoisinkin, että voisin tavata jonkun kaksistaan ilman jotain epämääräistä ryhmää, koska ei munkaan sosiaalisuus ole sitä tasoa, että osaisin heti olla suunapäänä vieraassa ihmislaumassa. JA jos se keskustelun taso on sitä, no, lässytystä, niin mä en saa itseäni varmaan edes pahemmin yrittämään.
PoistaMä puutuin varmaan ekalla kerralla siellä ryhmässä vähän turhankin hanakasti, mutta toisaalta siellä oli silloin muut lapset aika rauhakseen. Onneksi toisella kerralla kaikki hilluivat enemmän tai vähemmän. ;)