Erakkolandiasta, päivää

Kävimme isänpäivän vietossa pikkukaupungissa. Emme oman isäni luona, sillä en lähde arpomaan lapsen kanssa onko herra juonut vai ei (yleensä on). Etukäteen stressasi ihan jonkun verran, ajatus vilkkaasta taaperosta koriste-esineiden ja muun sälän keskellä tuntitolkulla ei ollut se kaikkein mieltäylentävin. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin - osaa tuo napero näköjään joskus yllättääkin (ja olla vieraskorea). Silti ketutti, kun niin järjetön määrä särkyvää kamaa yhä vaan oli lapsen ulottuvilla ja kommentti oli, että saa se napero niitä tavaroita ottaa ja vaikka hajottaakin. Mua nyt ei niinkään haittaisi anopin koristekristallien rikkoontuminen, mutta siinä vaan voi käydä vähän hassustikin, jos oikein kovasti tulee sirpaleita - tämä vaihtoehto ei ilmeisesti ole koskaan edes käynytkään mielessä.

Vahvistui jälleen kerran se ajatus, että ihan vähään aikaan ei napero taida mummolaan lähteä yökylään, vaikka mummo vähän voivottelikin, kun poikaa ei ole tuotu mummolaan hoitoon. En mä usko, että ne nyt onnistuisivat lasta hengiltä saamaan, mutta sen verran vähän tuntuu aina aivot olevan mukana kuvioissa, että ei taida uskaltaa ottaa riskiä. Lisäksi jonkun verran hämää, kun lapselle aina melkein ehditään antaa kysymättä jotain sellaisia ruoka-aineita, joita me (minä) ei olla ajateltu antaa vähään aikaan. Niitä mehuja ja muita sokerisia juttuja ehtii varmaan tässä elämässä juomaan ja syömään ihan riittävästi myöhemminkin.

Saimme luultavasti selvitettyä syyn muksun huonoon syömiseen. On lievä ääliövanhempiolo: taannoin eräänä iltana napero alkoi tempoa hampaitten pesun yhteydessä, harja lipsahti pikkuisen sivuun ja naperon suusta alkoi tulvia verta. Hetken aikaa katsottiin miehen kanssa kauhistuneena, kunnes välähti, että syypää oli neljäs hitaasti tuloaan tehnyt hammas. Oli päässyt koko hammas unohtumaan. Näin ollen nirsoilun syynä oli varmasti etupäässä ruoan rakenne (tosin osaksi ilmeisesti myös maku - esimerkiksi ratatouille ei ainakaan vielä osoittautunut suosikiksi edes soseutettuna).

Puolison vapaiden alkaessa lapsi alkoi kikkailla nukkumaanmenon kanssa. Aiemmat viiden minsan "vie napero sänkyyn, sano sille hyvää yötä, suukota ja vilkuta" -nukkumaanmenot muuttuivat pitkittyneiksi iltavilleiksi. Sängystä ponnahdettiin aina ylös ja karjumaan, unta ei edes yritetty (napero kun hakee yleensä unensa hyörimällä ja pulisemalla hetken sängyssä). Epäilin, että kyseessä oli uuden tilanteen (= puolisokin kotona osallistumassa nukuttamisrituaaleihin) aiheuttama hetkellinen "häiriö", mutta kun tilanne ei muutamassa päivässä muuttunut mihinkään ja nukkumaanmeno siirtyi aiemmasta klo 21:sta klo 22:een, päätin että on aika nipistää päikkäreistä.

Nyt ollaan menty pari päivää lyhennetyillä päikkäreillä - muutos siis (äidille ruhtinaallisesta) kolmesta tunnista kahteen tuntiin eikä vielä voi sanoa mitään varmaa, mutta toissa yönä muksu tempaisi nukkumalla koko yön klo 7.30 asti. Tänään hurautimme lapsen kanssa unta klo 9:ään, tosin muksu heräsi kertaalleen ennen kuutta, mutta halusikin sitten yllättäen kuuden jälkeen takaisin nukkumaan. Olin varma, että päikkäreitten kanssa tulee ongelmaa, mutta hyvinpä tuo näytti nukahtavan.

Oma mieliala on häilynyt välillä aika itsesäälisissä ja uhriutuneissa tunnelmissa. Mustimmilla hetkillä on käynyt mielessä, että en ehkä enää ikinä saa kutsua pikkujouluihin, uudenvuoden vastaanottajaisiin, syntymäpäiväjuhliin tai tupareihin. CV ei enää jatku ja rahahuoli on ikuinen seuralainen. Kelasin jopa, että pitää huolehtia siitä, että heittää veivinsä ennen eläkepäiviä, koska eläkettä nyt vaan ei kotona kerry. Mahtaa muuten tulla kriisien kriisi, kun lapsi lähtee kotoa (tai menee kouluun!) - sinne menee äidin ainoa elämänsisältö ja tarkoitus. Manasin jo puolisolle, että toivottavasti lapsi ei ala koskaan seurustella, koska en tule suvaitsemaan, että se tulee ikinä rakastamaan ketään muuta kuin äitiään. Että hei, terveesti menee!

Olen miettinyt myös, voidaanko sanoa että mulla on yhtään ystäväksi luokiteltavaa ihmistä elämässä. Luultavasti ei. Puhelin on menettänyt merkityksensä jo kokonaan: mulla ei ole juurikaan tarvetta soitella enää edes mitään asiapuheluita, joten puhelin lojuu milloin missäkin kätkössä päivätolkulla ilman että edes muistan sen olemassaoloa. En nykyään edes kanna sitä mukanani. Joskus se on ollut sammuneena en-tiedä-kuinka-pitkään akun loputtua.

Joskus mustina hetkinä sinkkuna kelailin, että mulle voisi oikeasti käydä niin, että jos vaikka loma-aikaan olisin potkaissut tyhjää kotona, kukaan ei varmasti olisi huomannut asiaa - sielläpähän lojuisin muumiona. Nyt on vähän samanlainen olo, vaikka juuri tuo skenaario ei mahdollinen olisikaan. Joskus myös sinkkuna mietin katkerana, kuinka mistään ei saa apua (muuta kuin maksamalla siitä ulkopuoliselle), kun on kotona niin kipeänä, että kauppaan lähtö tuntuu mahdottomalta ponnistukselta. Tiedä sitten, onko kyse siitä, että olen toivottoman huono pyytämään apua vai onko mun turvaverkossa (aina ollut) jotain häikkää. Nyt mietin joskus itsesäälipuuskissa, että eipä juuri kukaan koskaan kysy mitä mulle kuuluu tai miten menee. Siis edes niistä ihmisistä, jotka on joskus kuuluneet mun elämään ystävänkin nimikkeellä. Itsesäälissä mietin myös, että olen viimeisten parin vuoden aikana nähnyt näitä ennen ystäviksi luokittelemiani ihmisiä pari kertaa vuodessa - vähän jopa ravisuttaa, kun miettii, että oikeasti mun sosiaalinen elämäni on niin köyhää, että pääsen juttelemaan mistään kenenkään perheen ulkopuolisen (nyt ei lasketa neuvola-, lääkäri- tai optikkokäyntejä) kanssa pari kertaa vuodessa. En ole selvästikään pygmien sukua.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.