Ensitunnelmia kaupungista

Mistähän aloittaisi? Synttärikekkerit ovat onnellisesti takanapäin. Kaikki meni oikein mainiosti, vaikka jonkun verran stressasinkin tarjottavista. Piti vääntää täytekakkukin ihan itse pohjaa myöten, vaikka en totisesti ole mikään leipuri enkä muista olenko koskaan tehnyt ainakaan onnistuneesti täytekakun pohjaa. Eihän se kakku mikään upea ollut - ei mitään FB- tai blogikamaa - mutta ihan hyvin se tuntui maistuvan. Sankarilla vaikutti myös olevan juhlissaan hauskaa, kun oli ympärillä ihmisiä ja toisia lapsiakin.

Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.

Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.

Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.

Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.

Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).

Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.

Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.

Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.

Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.