tiistai 13. elokuuta 2013

Pelkoa hiekkalaatikolla

Mä niin toivon, että tän viikon haastattelu olisi jo menestyksekkäästi ohi. Meinaa pukata pientä paniikkia. Vaatteet on vanhoja, niihin ei meinaa mahtua ja niissä on epämukavaa. Mä en ole edes meinannut muistaa työhistoriaani tai mitä olen töissä tehnyt. On muuten pientä eroa valmistautumisessa nyt ja ennen: ennen menin haastatteluun suurinpiirtein baarin kautta (edellisenä iltana) viitsimättä ihan hirveästi vaivata päätäni mahdollisilla kysymyksillä ja omilla vastauksilla, mutta nyt on ihan oikeasti pitänyt yrittää palauttaa mieleen mitä on tullut ylipäänsä tehtyä ja olenko tehnyt mitään sellaista, minkä takia mut kannattaa palkata.

Jäin iltapäiväksi ja illaksi yksinäni miehen lähtiessä harrastusrientoon ja meinaa ahdistaa jo tämäkin. Vaikka musta on ihanaa hengailla tuon pikkukaverin kanssa, mua syö jotenkin kohtuuttoman paljon heti kun mulla ei ole aikuista juttukumppania. En tajua. Harkitsen, pitääkö mun lähteä hiekkalaatikon reunalle päivystämään, mutta käytyäni pari kertaa läheisessä leikkipuistossa, mua on alkanut pelottaa. Mä en hallitse tuota leikkipuistokeskustelukoodia yhtään enkä osaa toimia siellä. Mä en osaa jutella lapsestani jonkun tuntemattoman kanssa - saatikka sitten, että osaisin keskustella jonkun toisen lapsesta! Mun on jotenkin tosi vaikeaa tajuta miksi mun pitää keskustella mun lapsestani kai vaan jonkun yleisen käyttäytymissäännöstön takia ilman että olen oikeasti tutustumassa kehenkään. Koska eihän tuolla kai oikeasti tutustu? Tarkoitus on kai pysyä ainiaan "Pertin tai Marjatan äitinä" eikä hankkia varsinaisia tuttavia? Uaaah, mitkä paineet!

Viime kerralla tein varmaan kaikki mokat aloittaessani älyvapaan hölötyksen elämästäni, kun en siinä tilanteessa parempaakaan keksinyt. Jonkun aikaa lörpöteltyäni tajusin että nyt varmaan kandee tukkia suu, mutta onpa hölmöä sitten olla ihan hissukseenkin. Ja ihan selkeä kilpailutilannehan siitä sitten saatiin: skaban kohteena mm. kuka on nukkunut huonoiten lasten ollessa pieniä. Aika ahterista. Ja varmaan toimin myös jotenkin väärin, kun lopuksi sanoin, että nyt pitää lähteä puurolle, kun mulle huomautettiin, että ei kai meillä vielä puuroa syödä, että kai nyt vellillä vielä mennään. Ei mennä. Karisikohan pisteet? Mä en ole yhtään varma, että musta tulee hiekkalaatikkomutsia - ei sen takia, että ylenkatsoisin ketään saatikka sitten että mulla olisi sellaiseen varaa vaan sen takia, että mä en hitto vie vaan osaa tuota juttua.


Kertoivat siellä hiekkalaatikolla (vaikutin varmasti epätoivoiselta), että meillä on täällä joku paikallinenkin äiti & lapsi -kerho (mitenköhän iskän kävis, jos se yrittäis tuollaiseen kerhoon?). Kai mä jotain tuollaista vielä yritän, mutta tällä hetkellä lähinnä vaan pelottaa.

Käväisimme kertaalleen päiväseltään pikkukaupungissa. Jälkeenpäin melkein hävettää, sillä menin appivanhempien luona taas jotenkin lukkoon. Mun naamasta, ruumiinkielestä ja lyhytsanaisesta ulosannistani taatusti paljastui, että alkoi vituttaa. 
  1. Oli kuulemma pakko ruokailla, mutta ruokaa alettiin vasta laittaa kun mentiin paikalle. "Ei me ajateltu, että olette näin ajoissa liikkellä." Ajoissa? Kello kaksi iltapäivällä? En tahdo mitään ihmeellistä palvelua tai tulla valmiiseen pöytään, se ei siinä ruoanlaitossa kismittänyt, mutta kun olimme päiväseltään käymässä ja lapsen päiväuniaika läheni - ja unet haluttiin autossa, koska ei kiinnostanut "valvottaa" lasta puolilleöin sen takia, että se on nukkunut liian myöhäiset päikkärit (ja autossa se nyt tuolla matkalla nukahtaa ihan väistämättä). Ei taaskaan meinannut mennä jakeluun. "No voihan se nukkua myöhemminkin tämän kerran." EI VOI. Mua ei kiinnosta valvoa puoleenyöhön ylikierroksilla käyvän pörrääjän kanssa ja taistella unesta pahimmillaan itkun ja huudon kautta.
  2. Joka paikka edelleen täynnä niitä käsidesipurkkeja, lääkerasvoja, papereita ja koriste-esineitä. "Laitetaan poika tohon syöttötuoliin, niin se pysyy paikallaan." No ei laiteta syöttötuoliin, ei se siinä nyt huvikseen istu, jos ei ole ruoka-aika. Sairaan kiva koettaa viihdyttää ihmishyrrää neliömetrin kokoisella pläntillä keskellä lattiaa, kun kaikki muut paikat ovat suurinpiirtein vaarallisia (bongasin myös parit ongenkoukut paikassa, johon lapsi pääsee).
Mut joo. Vaikka tuli taas vuodatettua, niin mä olen edelleen ihan onnessani, että asutaan Kaupungissa. Mä en tajua miten ikinä kuvittelinkaan, että musta on pikkukaupunkilaiseksi. Haastattelupäivänä näen muuten vanhoja ystäviä, en malta odottaa!

9 kommenttia:

  1. Heh, onhan se puistoilu vähän tuota. Hirveän vaikea yrittää aistia miten hormonihuuruissa tullaan vastaan ja uskaltaako terve sanoa :D. (Btw meillä on kyllä syöty puuroa ihan pienestä saakka, ihan neuvolan ohjeilla :D. Minulla olisi varmaan loksahtanut leuka tuollaisista heitoista :D!) Olen yleensä kaikesta huolimatta ollut oma kummallinen sarkastinen itseni, siitähän nuo on kaikonneet jos alkaa kummaksuttaa. Hassu areena tutustua uusiin ihmisiin, eipä muuta voi sanoa. Mutta kyllä sitä joskus on jopa helmiä löytynyt, että kai se on sen väärti :). Toisaalta myös joissakin puistoissa on selkeästi parempi tunnelma kuin toisissa.
    Tsemppiä haastikseen :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      En mäkään kyllä osaa teeskennellä, joten oma itseni joudun olemaan vastaisuudessakin. Tuntuu vaan absurdilta alkaa vertailla miten kukainenkin lapsi nukkuu tai milloin kukin on oppinut potalle tuntematta ihmisiä mitenkään sen ihmeemmin. En mä edes osaa aloittaa keskustelua noilla spekseillä. Mä olen myös tosi epävarma tuon ainokaiseni kanssa: pelkään, että me aiheutetaan jotain närkästystä tai puhetta muuten vaan. Ei pitäisi varmaan miettiä liikoja...

      Poista
  2. Mä kirjoitin kanssa joskus tuosta että en osaa jutella lapsestani vieraiden ihmisten kanssa enkä todellakaan koe sitä helpoksi aiheeksi aloittaa jutteluita vieraiden ihmisten kanssa.
    Mutta hei, pystyisitkö sä kääntämään ne keskustelunaloitukset muuttoon? Kertoisit että ootte uusia ja paikat vähän hakusessa? Kyselisit mistä löytyy mitäkin, missä kannattaa käydä, mitä puuhata ja koska jne.

    Haastisonnea täältäkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä just aloitin keskustelun kertomalla, että ollaan vasta muutettu seudulle, mutta onnistuin varmaan vaan kuulostamaan yksinäiseltä ja epätoivoiselta. :p Sainkin kyllä sitten vinkkiä siitä paikallisesta kerhosta, mutta mulle tuli just sellainen fiilis, että olin jotenkin friikki avautuessani siinä yhtäkkiä sillä tavalla. Kun ne muut sitten vaan kyselivät, miten meillä nukutaan ja joko kävellään tai onko pottaharjoitukset aloitettu.

      Jossain vaiheessa tajusin, että olisi varmaan kohteliasta kysellä niidenkin lapsista, mutta kun en mä edes osaa arvioida minkä ikäisiä ne lapset on enkä totta puhuen edes oikein tajua, miksi mun pitäisi siinä saada tietää kulkeeko joku random 3-vuotias vielä vaipoissa tms. Siis kyllä mua lapset kiinnostaa ja toiset ihmisetkin, mutta siinä tilanteessa on jotenkin niin oudon tuntuista se, etten tiedä yhtään ketä ne ihmiset on.

      Poista
  3. Mun hiekkalaatikkoura on aika lyhyt. En vain viihdy siellä, jos ei ole aikuista juttuseuraa. Ja tuttua sellaista, tuntemattomien kanssa en yleensä itsekään osaa jutella. Nykyisin on tietty suuri helpotus, että pk hoitaa lapsen ulkoilutuksen. Viime syksy kotona meni tekosyiden keksiniseen miksi ei taaskaan mennä puistoon. :)
    Hei ja tuo anoppila. I so feel you! Musta on käsittämätöntä, miten sellaisetkin, joilla on omia lapsia (mutta isompia) voi unohtaa miten tärkeitä säännölliset rytmit on näiden pienten kanssa. Meilläkin on pakko olla lounaan myös vapaapäivinä klo 11 koska niin se on tarhassakin. Plääh!
    Ja mä niin pidän sulle peukkuja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää ulkoilu- ja hiekkalaatikkojuttu on kyllä tosi jännä. Aiheesta on tullut pientä sananvaihtoa myös mun siskon kanssa, jonka kanssa ollaan pystytty juttelemaan lapsiasioista avoimesti ja ilman sen suurempia "tappeluja". Kun mä en esim. näe, että musta koskaan tulee tyyppiä, joka lähtee heti ensimmäisenä aamusta ulkoilemaan - ilmeisesti ulkoilu on jotenkin tärkeää, mutta jos sitä pitää tehdä, niin mä teen sen päivällä tai illalla päivällisen jälkeen.

      Musta tuntuu, että meillä on aina tota samaa anoppilan kanssa. Pikkukaupungissa ne just saattoivat tulla kylään sen verran myöhään illalla, että lapsi oli jo menossa nukkumaan ja sitten lähinnä just anoppi ei ota kuuleviin korviinsa kun koetetaan sanoa, että nyt ei enää leikitä kun nyt mennään nukkumaan. Että kun se innostus menee aina jotenkin yli. Aina se "no tämän kerran".

      Poista
  4. Anoppila: Argh! "No ei se yksi kerta haittaa..."-kommentti tulee mihin tahansa asiaan. Ei haittaa, jos ei nuku, jos syö lettuja, eikä ruokaa ruoka-aikaan, jos annetaan pitää vaippaa sisällä (pottatreenit ottaa aina takapakkia, kun lapsi tottuu pissaamaan taas vaippaan)... No eikai se teitä haittaakaan, kun ennenku ne "haittaamisen" vaikutukset alkaa näkyä, niin me ollaan jo vähintään matkalla kotiin!

    Ihme velli-kommentti, puuroahan se virallinenkin taho suosittelee. Puistokanssakäynti on kieltämättä hankalaa ja ihan vieras laji mullekin, vaikka avoin päikkäri-keskustelut hanskaan hyvin. Onneks puistokeikat pystyy halutessaan vetään aikalailla omissa oloissaan tässä tuppukylässä.

    Tsemiä myös työkuvioon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ihan just tota samaa: "No tämän kerran!" Ei, ei ja ei. Ja ton ruoankin kanssa tulee 100 % varmuudella sama homma, viimeks just livahti jotain sellaista jannulle, jota ei itse olla vielä annettu eikä aiota ihan hetkeen antaakaan (Mikä hiton pakko sille lapselle on tyrkyttää niitä herkkuja tuon ikäisenä? Mitä hittoa sellainen palvelee?). Mä ihan oikeasti pelkään sitä hetkeä, kun mulla palaa käämi ihan totaalisesti. Kun noita asioita saa vielä aina jäädä jankkaamaan pitkäksi aikaa ja siltikään mikään ei ikinä mene jakeluun.

      Meidänkin äiti saattaa alussa pullikoida jotain juttua vastaan, mutta kyllä se sitten noudattaa meidän käytäntöjä ja rutiineja & tajuaa, miksi jotain tehdään niin kuin tehdään - anoppi sitä vastoin tuntuu tekevän ihan just niin kuin siitä tuntuu. Jotenkin vsikuttaa, anteeksi vaan, että touhussa ei monestikaan ole oikein mitään tolkkua.

      Poista
  5. mä oon aika napakasti ilmoittanut, että ei käy, kun ne jutut ei jää siihen "tämään kertaan" vaan sitä rytmin ja muun sekoilun viljaa niitetään sitten monta päivää tai jopa viikkoja. Että me mennään nyt ton mukulan mukaan, koska se arjen pyörittäminen on vaan niin paljon helpompaa niin. Kiitos ja näkemiin. Jos tämä ei käy jollekin taholle (= appivanhemmat) niin kokolailla sama mulle. Katsellaan sitten muutaman vuoden päästä uudelleen, kun ei niin piirun päälle ne rytmit enää. Ei se muksu sitäpaitsi niitä isovanhempia edes muista vielä tämän ikäisenä, joten sikälikin kokolailla sama, sen muksun kannalta.

    VastaaPoista