Taidan joutua laatimaan suunnitelma B:n tai ainakin vetämään suunnitelmat uusiksi. Epätoivoinen ja ristiriitainen olo. Päässä risteilee miljoona ajatusta. Toisaalta en ole koskaan ollut näin onnellinen: mulla on ihan mahtava perhe, josta olen suunnattoman kiitollinen. Päivät jannun kanssa ovat pääsääntöisesti ihania - tuo vuotias on ihan huippuhauska kaveri! Samaan aikaan tunnen itseni täysin luuseriksi, koska näyttää pahasti siltä, että jään kotoilemaan hamaan tulevaisuuteen tai että olen vähintäänkin täydellisen alanvaihdon edessä. En halua vaihtaa alaa, en tiedä mitä muuta osaan tai edes haluan tehdä. Kaikki muu tuntuu nöyrtymiseltä.
Haastattelu meni päin peetä. Jäädyin lähes täysin, vaikka haastattelijat olivat mulle ennestään tuttuja. Jäin hokemaan samoja juttuja enkä osannut vastata muutamaan todella helppoonkaan kysymykseen, siitä vaikeasta puhumattakaan. Päässä ei surrannut yksikään järkevä ajatus, löi vaan ihan tyhjää koko ajan. Ja totta kai mulla on nyt sitten vielä edessä se pelätty testi, josta mulla teetetään joku vaikeampi versio, jota ei kai muilla ole edes ikinä teetetty. Ei pitäisi suhtautua näin, mutta kyllä väistämättä tuntuu siltä, että peli on jo menetetty.
Onhan musta aiemminkin tuntunut haastattelujen jälkeen, että huonosti meni, mutta kyllä tää oli ihan rimanalitus. Kaikki sanoo, että ainahan mä suhtaudun asioihin pessimistisesti ja sitten kuitenkin onnistun, mutta kyllä sen tunnistaa, kun jäätyy ihan totaalisesti.
Opintolainaa on edelleen tuhansia. Työvuosia on takana juuri ja juuri hieman enemmän kuin opiskeluvuosia. En tiedä mitä teen. Kaiken muun hyvän lisäksi bongasin paikallisesta täydennyskoulutuskeskuksesta oman alan koulutuksen, joka on tarkoitettu tilanteisiin, että alalta on ollut taukoa ja tarvitsee pientä ponnistuslautaa takaisin. Kuulostaisi siis juuri sopivalta, mutta sitten tuleekin se mutta. Koulutus alkaa ensi kuussa (hakuaikaa 30. päivään tätä kuuta). Ja ajattelen mä asiaa miltä kantilta vaan, niin mä en halua mun lastani vielä ulkopuoliselle hoitoon. Isä taas ei voi jäädä kotiin, koska mä en saisi tuolta koulutusajalta kuin ehkä joitain roposia, jolloin meillä ei olisi edes sitä yhden ihmisen palkkaa (koulutus kestää kuitenkin kahdeksan kuukautta).
Mä jo ihan oikeasti kelasin mustimmilla hetkilläni, että ehkä musta tulee sellainen kotiäiti/-rouva, jonka mielestä on tosi oleellista ja lapselle parasta olla kotona vielä kun lapsi on yläkoulussa. Mitäs siitä, ettei kartu eläke tai ole tuloja, onhan mulla katto pään päällä - ja se lapsi. Jee. Mitenköhän sitten maailma romahtaisi, kun lapsi lentäisi pesästä?
Oishan niitä varmaan muitakin työpaikkoja kuin tämä johon hain, mutta satun tietämään, että mahdollisuudet johonkin toiseen työpaikkaan ovat vieläkin pienemmät. Ne ei tiedä edes sitä, että olen joskus ennen ollut hyvä ja pätevä ja niiden testit on ehkä vieläkin vaikeampia. Tuntuisi hullulta edes yrittää.
Olisivat haastattelussa kysyneet vauvoista tai imetyksestä, niin olisin osannut vastata jäätymättä. Jännä kun eivät kysyneet. Vähän loukkaannuin, kun en edes päässyt kertomaan, että mun lapseni oli edellisenä päivänä oppinut kävelemään.
Mä volisen kuin putous, kun mietin, että saattaisinkin joutua jättämään tämän kotona hengailun. Kotona hengailun, joka eristää mut muusta maailmasta ja saa mun itsetunnon näemmä aika kriittiseen romahduspisteeseen.
Sen lisäksi, että päässä risteilevät nämä työ- ja koulutuskuviot, lisätään soppaan vielä THE Kuume. Päivittäin, siis jumaliste päivittäin, volisen, että mitä jos en saakaan toista lasta. Että on jo kiirekiirekiire alkaa yrittää. Mitä jos mun endo on ryöstäytynyt käsistä? Mitä jos en saa enää ikinä vauvaa? Mun on pakko saada vielä vauva! Pakko!
Että voisko joku nyt tulla kertomaan mitä helvettiä teen? Ja tän mun päänsisäisen maailmankin saisi muutamaksi päiväksi lainaan, voisin pitää pienen breikin.
Ai niin, PS. taas vaan: Se paikallinen kerho on ilmeisesti tarkoitettu vanhemmille, joista arjesta selviäminen tuntuu vaikealta ja jotka kaipaavat vertaistukea. Tämä siis jotakuinkin virallinen kuvaus netistä. Annoin ilmeisesti tosi epätoivoisen kuvan siellä hiekkiksellä. ;)
Taloudellisesti tiukkaa mutta palkitsevaa. Tehkää toinen vaavi pojulle kaveriksi nyt :)
VastaaPoistaNyt tai ainakin pian on melkein ainoa vaihtoehto, jos miettii tätä mun ikääni. Siis jos meinais sitä toista. Katsellaan, katsellaan... ;)
PoistaNyt ihan ensiksi hengität muutaman kerran rauhallisesti ja syvään :)
VastaaPoistaMäkin ehkä liputtaisin perheenlisäyksen puolesta. Eihän se nyt asioita ratkaise eikä kuin siirrä juttuja eteenpäin jotka tulee vielä sitten myöhemmin vastaan mutta toisaalta, jos halua siihen perheen kasvattamiseen on niin miksei? Ehkä ne työkuviot- ja halut asettuu siellä korvien välissä kohdilleen kun niitä ei tarvitse ajatella alkavaksi ihan lähiaikoina. Joskus sitä näkee asiat vähän paremmin kun ne ei ole siinä just heti akuutteina. Asioilla on aina tapana järjestyä :)
Mä olen yrittänyt hengitellä, mutta kun se ei auta. Perhana.
PoistaSehän siinä perheenlisäyksessä nyt on, että se vaan siirtäis ja vaikeuttaiskin tuota työhönpaluuta. Ehkä. Ja kun mulla nytkin on vähän vaikeaa tää kotona oleminen, niin mitä se olis sit kun tulis toinen? Vaikeita, vaikeita ratkaisuja.
No haluatko arvata mitä mä ehdotan? :D Koska muutenkin mun mielestä n. 2 vuotta on paras ikäero lapsille, niin sehän alkais olla siinä...
VastaaPoistaOnko sun ala supererikoinen? Mä nimittäin olin vähän samanlaisen ratkaisun edessä ennenku esikoinen syntyi (olisin ehtinyt opiskella n. puolet koulutuksesta ennen synnytystä ja sit tenttiä loput vauvan kans) ja kyselin asiaa koulusta. Ne kertoivat, että koulutus on sen verran suosittu, että 2 vuoden päästä tulee varmasti sama koulutus tarjolle. Uskalsin sitten jättää hakematta, kun raskaus oli niin raskasta ja ajattelin, että sitten kahden vuoden päästä joo. Se onkin sit eri juttu, että olin taas raskaana kun koulutukseen haku alkoi uudestaan... :D Niin että voiskos vastaavaan koulutukseen päästä seuraavan lapsen jälkeen?
Mäkin haluun vauvan. Ja toisaalta olen ihan kauhuissani ajatuksesta jäädä vieläkin kotiin... Mutku mutku. Ne on niin ihania ja onhan niiden kivempi olla kotona ja mä kans oon varmaan "kotiäiti" vähintään lasten lukioon tai yliopistoon asti.......... Argh!
Aini. Vältät päänsäryn kun jätät sen pohtimisen ja käyt siinä testissä ja ässäät sen ja sut kannetaan takas töihin kultatuolissa! ;)
PoistaEi mun ala mitenkään supererikoinen enää ole, tähän ei vaan siihen aikaan kun mä opiskelin ollut mitään koulutusta tai opintoja. Nyt jo taidetaan alalle tarjota opintojakin. Ja täällä kai on melkein ainoana Suomessa tuota alan täydennyskoulutusta, että se mainio puoli tässä kaupungissa on.
PoistaMä myös kyselin, järjestääkö ne vastaavia koulutuksia myöhemmin ja vastaus oli, että niitä on järjestetty suurinpiirtein vuosittain. Eli ois ehkä mahdollisuus vastaavaan koulutukseen myöhemminkin - riski on kuitenkin olemassa. Mutta mä luulen, että nyt just toi koulutus tulee liian pian: mä en halua lasta johonkin mihin sattuu päiväkotiin + mies ei enää voi hakea hoitovapaata. Että taidan jättää nyt väliin tuon vaihtoehdon.
Mä luulen, että mä en pahemmin pysty siinä testissä ässäilemään - siinä mennään varmaan ihan nippelijuttuihin, jotka on oikein mukavasti tässä parin vuoden aikana vaipuneet unholaan. Mä TIEDÄN, että oppisin tai pystyisin palauttamaan ne jutut kyllä mieleeni nopeastikin siellä työmaailmassa, mutta en ole yhtään varma, että osaan valmistautua siihen testiin kotona. Tai että edes nyt ehdin/pystyn (akuutti hammas- ja flunssatilanne iski päälle tietenkin just nyt!).
Ja niin: sullahan ON jo vauva! :D :D
No eikä ole *mökötimököti*
PoistaMeidän 5 kk vauva pukeutuu kokoon 80cm, ryömii, istuu, harjoittelee konttaamista, kiljuu, jokeltaa ja viihtyy vallan mainiosti ilman äitiä. Siis mä tiesin, että keskimäärin se toinen lapsi kehittyy nopeammin ja että muutenkin aika vilahtaa ohi kun on niin saatananmoinen kiire, mutta onko sen pakko olla jo NOIN iso?! :D
Haluun vauvan. End of story :D (mies sanoo, että katsellaan aikaisintaan 2 vuoden päästä. Buu! Miks sillä pitää olla elämän realiteetit noin hallussa? Miks sillä ei oo vauvakuume ja pää täys pumpulia?)
Oho, meillä 1-vuotias kulkee vieläkin koossa 74. No mut se onkin minimies.
PoistaMeilläkin on mies vähän hannaroinut toista. Sanoo, että just kun ollaan päästy nauttimaan kokonaisista öistä ja että mitäs jos toisestakin raskaudesta tulee mulle, no, yhtä raskas kuin ekasta. Tottahan se puhuu, mutta... Perhana kun pitää olla näin ikäloppu.
Joo, tämä meidän äijähän syntyi siis 56 cm ja on kasvanut vähintään 3 cm joka kuukausi. Muutenkin ihan älytön vauhti päällä kaikessa :D
PoistaKokemuksesta voin sanoa, että se toinen raskaus oli tosi rankka, koska oli yhtä vaikea kuin eka. Ekan kohdalla pystyi nukkua heti kun halusi ja pahoinvoinniltaan pystyi ja muutenkin lepääminen oli aika pirun paljon helpompaa. Sitten toisen kohdalla on rättiväsynyt ja elää pää pöntössä, mutta yhtäaikaa pitää huoltaa ja syöttää toinen ja yrittää olla vähintään hereillä, ehkä jopa jotenkin kehittävä esimerkki lapselle.
Siis ehdottomasti oli rankinta mitä olen tehnyt, mutta toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että sama rykästä se kaikki olemisen tuska ja vauvavuodet kerralla... Mut mies ei jaksa tätä rämpimistä enää kolmatta lasta. Toisaalta ymmärrän kyllä sitäkin.
Mut ehkä sä pääset vähemmällä? Ja ehkä seuraava vauva onkin low-maintenance versio? :) Melko hyvät saumat olis, ettei kaaos ja kiire enää lisäänny. Mut rakkaus lisääntyy varmasti <3 (awwww :D)
Miten mua jotenkin hymyilytti tätä lukiessa vaikka toki ymmärrän myös ahdinkosi! Vitsi että elämä on just tuota että päätöksiä pitäis tehdä ja miettiä joka kantilta, silti aina on joku väärin.
VastaaPoistaMutta minusta vaan kuulosti niin ihanalle tuo, että teillä on ollut kivoja päiviä :). Ja onnea lapsesi kävelytaidosta :)! Minä olen kokenut sen laukaisevan monta stressiä päivästä, kun omat lapset ovat oppineet kävelemään: malttavat pitempään ja viihtyvät erilailla :).
Kiitos, kyllä tuo kävelytaito on helpottanut näitä päiviä! Hyvin vaan ehti tottua siihen tilanteeseen (ja ehjiin öihin): nyt meillä näemmä oireillaan hampaita ja flunssaa, joten yöt ovat taas räjähtäneet käsiin. :P Mä pahoin myös pelkään, että osa tuosta mun stressittömyydestä aiheutui puolison lomasta - se just palas takaisin töihin ja samaan aikaan unihommelit vaikeutuivat, joten stressissä ollaan jälleen. :) Tää on niin tätä...
Poista