torstai 29. elokuuta 2013

Mitä jos?

Mä en ole koskaan ollut jossittelijatyyppiä. En ole katunut tehtyjä asioita tai ratkaisuja, koska olen mielestäni tehnyt parhaani aina kulloisessakin tilanteessa. Aina ei kortit ole olleet sellaiset, että olisin voinut toimia toisin.

Nyt on mennyt jo monta vuotta jossitellessa, mikä on vastenmielistä. Miksi mun aivoni kieltäytyvät yhtäkkiä sisäistämästä, että en ole tietoisesti tai tarkoituksella hutiloinut tai tehnyt virheitä tai että miksi ylipäänsä tuntuu, että olen tehnyt virheitä, jotka olisi voinut välttää? Mun jossittelu lähtee tietenkin työpaikasta, jossa väsyin ja josta olen jauhanut kyllästymiseen asti. Olisi pitänyt silloin vaan hakea uusiin töihin. En hakenut. Olisi pitänyt olla työpaikka, josta jäädä äitiyslomalle sen sijaan, että nyt mietin, tuleeko musta ikinä enää mitään. Mä piiskaan itseäni ihan valtavasti näistä virheistä ja ne kummittelevat jatkuvasti mun takaraivossani saaden mut väsyneeksi ja ärtyneeksi. Miksi en saa tätä loppumaan?

Vedän myös kamalat paineet toisten sanomisista, jopa joistain melkein anonyymeista nettikirjoituksista, joita ei ole millään tavalla kohdistettu mulle. Jos joku kirjoittaa, että pienten lasten äitien tulee pyrkiä mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään, että he ovat hyödyksi yhteiskunnalle ja että heidän ammattitaitonsa ei katoa, niin mä melkein huohotan paniikissa ruudun ääressä ja mietin, että nyt on sitten ammattitaito kadonnut ja olen koko yhteiskunnan mätäpaise ja loinen. Pakkopakkopakko päästä sinne töihin pian. Kun joku hehkuttaa, mitä kaikkea kivaa on lapsen kanssa tehnyt, mä paineistun ja mietin, että olen ihan paskamutsi, kun me ei tehdä samanlaisia juttuja. Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa. Miksi mä teen tätä itselleni? Ihan turhaa energianhaaskausta.

Testi on nyt takanapäin. En sano onnistuneesti, koska olen 99 % varma, että hylky tulee. Mä en tajua, mikä ihmeen kökkötuuri mua tuntuu nyt vainoavan, sillä muutamaa päivää ennen testiä muksu pamahti flunssaan. Yksi yö valvoskeltiin: muksu heräili 45 minuutin tai tunnin välein ja kun lopulta nappasin sen kainaloon ja kiikutin meidän väliin, unta riitti taas vaan siihen maagiseen neljään asti. Yritin puolitoista tuntia saada lasta nukahtamaan uudelleen, mutta tuloksetta. Olin vähän kaavaillut kertailevani tiettyja juttuja lapsen päiväuniaikaan, mutta tietenkin päiväunetkin tökkäsivät flunssaan. Sain lapsen nukkumaan 20 minuutin tai vajaan tunnin pätkiä, joten se siitä sitten.

Eikä siinä vielä kaikki. Pamahdin itse myös kamalaan räkätautiin ja kuumeeseen. Testipäivän aamuna tuntui, että keuhkot irtoavat ja nukahdan seisovilleni, mutta ei auttanut. Kyllä mä jotain siitä testistä tajusin, mutta kun aivot kävivät just niin hitaalla, että en meinannut millään muistaa kuluvan kuukauden nimeä täyttäessäni vaitiolositoumusta, niin ei tässä mitenkään into piukeana voi testin tulosta odotella. Että jeepä jee vaan.

Olen ollut todella allapäin näiden työkuvioiden johdosta, mutta ehkä tästä vielä selvitään. Ei kai se auta kuin ruveta miettimään mitä seuraavaksi. Jotenkin oli aika ihanaa ajella bussilla testipaikkaan ja päästä käymään edes lyhyesti toimistoympäristössä: kyllä mulla aikamoinen ikävä töihin on. Eniten ehkä tässä haastattelu- ja testijutussa hämää se, että mä tiedän, että pääsisin kyllä takaisin työmoodiin aika nopeastikin ja mä olisin hyvä, mutta kotona on jotenkin aivan turkasen vaikeaa muistaa mitään menneestä työelämästä. Paha vaan, ettei mua kukaan palkkaa vaan sen perusteella, että vakuutan, että kyllä mä vielä pärjään, vaikka en nyt just tässä tilanteessa pystykään sanomaan mitään järjellistä.

6 kommenttia:

  1. Voi paska noita flunssia, testejä & kaikkea. (toistanko itseäni?)

    Mä jossittelen myös ja se on perseestä. Nykyisen duunin pätkäluontoisuus on ollut pitkään tiedossa, samoin puolison hoitovapaan päättymispäivämäärä - realiteetit on koko ajan olleet pöydällä.
    No, kas kummaa, tuli sen varsinaisen oman alan paikka hakuun. En halua sitä, mutta iskin paperit sisään, koska tuntui siltä, että niin täytyy tehdä, kun muuten menetän jotan (kaipaan kauheesti kursiivia just nyt). Nyt elän jos-viidakossa kaiken suhteen: oma ala, mikä duuni, päivähoito (ei saatana!), identiteetti ja vähän kai parisuhdekin.

    Oot muuten harvinaisen hyvin ulostanut tuon, miten nopeasti duunimoodiin taas pääsisi ja nimenomaan pääsee. Mä huomaan olevani viikonloppuisin ja iltaisin kotona zombie, jolla ei ole yhtään kunnon ajatusta (imetän aivot pellolle öisin, edelleen), mutta töissä oon ihan hauska ja pätevä ja nokkela ja aikaansaava ja ajoittain älykäskin.

    Salaa toivon, että saan sen duunipaikan. Julkisesti toivon, että sinä saat työn. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tuon ihmeellisen "menetän jotain, jos..." -tunteen! Tuntuu, että ikinä ei oo hyvä, kun aina menettää jotain. Jos menee töihin, menettää kun ei pääse jatkuvasti tarkkailemaan lapsen varttumista ja jos on kotona, menettää eläkkeen ja "uran" (vaikken mikään uraohjus olekaan) ja itsensä ja kaikkea. Äh.

      Kyllä tää kotona lymyily passivoi, ainakin mua. Vaikka ajoittain on hektisiä tilanteita, niin ei tässä nyt pahemmin pääse pääkoppaansa vaivaamaan. Mua on ruvennut koko ajan enemmän häiritsemään tämä pirun möllötys ja melkein luulen, että osaisin lapsenkin kanssa olla paremmin, jos pääsisin johonkin joskus verryttelemään aivojani, niin sanotusti. Täällä kotona vetää samalla kaavalla päivästä toiseen.

      Toivon, että saat sen duunipaikan (jos haluat)!

      Poista
  2. No voihan kurjuus, ettei testi sinun mielestä mennyt ihan putkeen. Oliko se niin, ettei sun alan töitä ihan yhtenään ole tarjolla..?

    Mitä työssä pärjäämiseen tulee, mietin juuri, että vasta nyt kesäloman jälkeen olen alkanut tuntea itseni entiseksi työitsekseni eli sellaiseksi, joka on ihan oikeasti hyvä työssään. Koko kevät meni käynnistellessä! Perhana! Mulle ainakin kotona olo oli tuhoisaa. Mutta kaikkien kohdalla ei ole sama juttu. Tai ainakaan se ei näy päälle päin. Joitakin työkavereita kun seuraa, tuntuu että ovat heti mammalomilta palattuaan täydessä latingissa.

    Tsemppiä sulle ja minäkin toivon, että saat sen duunin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei näitä oman alan duuneja liiemmälti ole tarjolla. On mahdollista hakeutua yksinäiseksi sudeksi johonkin taloon tai sitten isompaan joukkioon palveluntarjoajalle, mutta tällä hetkellä tuntuu, että yksinäisen suden hommat eivät edes kiinnosta. Haluaisin nyt kehittää itseäni niin, että tarjolla on backuppia kollegoilta ja esimiehiltä.

      Meillä on ehkä vähän raaka peli siinä mielessä, että työn laatua tarkkaillaan jatkuvasti. Sehän tässä just on pirullista, että monet rutiinit ja käytössä olleet työkalut ovat hyvinkin painuneet kotona olon aikana unholaan - miten ihmeessä saa työnantajan vakuutettua taidoistaan, kun ei pysty heti edes palauttamaan mieleen, mitä kaikkea on osannut? Että kyllä todella tuntuu, että alalle palaaminen ei ole mitään helppoa tällaisen tauon jälkeen. Ja varmasti töihin palattua olisi vähän ruosteessa, mutta olen silti varma, että kyllä ne jutut äkkiä palautuisivat, kun vaan pääsisi työympäristöön.

      Onhan se ihan ymmärrettävää, että on käynnistysvaikeuksia. Säkin teit kuitenkin lyhyempää viikkoakin, sekin on varmasti tuonut omat haasteensa. Ja jotenkin mä luulen, että toisista ajattelee helpommin, että tuopa se on tosi tehokas ja pätevä kun taas itseään sitten taas väheksyy (usein täysin turhaan).

      Poista
  3. Noi testit ja haastattelut ovat vähän sellaisia, että niitä pitää vetää muutama, niin pääsee ruosteisesta olosta. Onneksi monet muutkin niissä ajattelevat olevansa surkeita. Joku niistä kuitenkin aina valitaan.

    Meidän FB-päivityksistä ei ainakaan paineita. Käytännössä tehdään muutamana päivänä viikossa jotain kauppareissuja kummoisempaa ja niistä toki sitten päivitän kaiken irti. Oliskohan käyty neljä kertaa koko vuonna Helsingin keskussa.

    Pauliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi, unohtui vastata tähän. Jep, oot ihan oikeassa, että noihin haastatteluihinkin pitää saada tietty rutiini. Mun varmaan pitäisi nyt saada joku hakuvaihe silmään ja koettaa päästä mahdollisimman moneen haastatteluun - ehkä kun vähän pääsen tämän pettymyksen yli.

      Ja nou hätä, kyllä mä tiedostan, että useimmat eivät nyt sentään päivittäin ramppaille harrastamassa ja "aktivoimassa" sen ihmeemmin. Pitäis meidänkin vaan keksiä jotain - ja mä voisin vähän relata, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

      Poista