Käytiin Kaupungissa. Olen suorastaan virkistynyt. Oli ihan kamalan kivaa! Lapsi oli ihan innoissaan ja flirttaili mummoille siihen tahtiin kuin olisi aina hengailemassa ihmisvilinässä. Ja söi onnessaan kahviloissa sosetta - päätti nääs vajaa viikko sitten alkaa vetää sormiruoan rinnalla myös lusikkaruokaa. Miten tuolla ihmisten ilmoilla saakin ladattua akkunsa näin? Voi että oli mukavaa päästä laahustamaan ympäriinsä ja vähän vilkuilla mitä kaupoissa on tarjolla, istuksia kahviloissa ja vaan katsella ihmisiä.
Noin muuten aika on mennyt sumussa. Pahassa sellaisessa. Välillä tuntuu, ettei tarvitsisi paljon ihmetellä, jos alkaisin nähdä hallusinaatioita. Pää on ollut kipeä joka päivä. Aineenvaihdunta ei toimi. Epäonnistun säännöllisesti kaikissa yksinkertaisimmissakin askareissa kuten kahvinkeitto ja pyykinpesu. Tavarat tippuvat käsistä. Mies saattaa kysyä multa jotain, vastaan sujuvasti ihan mitä sattuu ja puolen tunnin kuluttua en edes muista, että asiasta on ollut puhetta. Lapsen päiväuniaikaan saan kilareita. Itkeskelin kaksi päivää, kun piti mennä hakemaan vakuutusyhtiöstä lippulappu tutulta vakuutusvirkailijalta - tuntui niin vaikealta lähteä kotoa. En saa nukuttua, kun mies on lapsen kanssa vaan herään pienimpäänkin rasahdukseen ja kuvittelen omiani. Eräs aamu heräsin ja ihmettelin, kun mies oli niin hiljaa lapsen kanssa. Mies ehti tuoda lapsen syömään ennen kuin ehdin sanoa mitään ja syömään tuonnistakin keksin, että mies varmaan tuo lapsen syömään ja vie sen ajoissa ulos nukkumaan, koska ei halua olla sen kanssa. Jäi ihmettelemättä, miksei mies kommunikoi lapsen kanssa, kun mies jo ehti kertoa, että yrittää olla ns. kusi sukassa, että saisin unta.
Ja niin joo, se päätös. Mä olen pahasti univelkainen ja ihan todella, todella paljon unen tarpeessa, mutta mä en voi häipyä kotoa ja jättää lasta unikouluun. Mä en kestä ajatusta "huudatuksesta", vaikkei se unikoulu mitään huudatusta varsinaisesti olisikaan. Lapsi nyt vaan tahtoo öisin sen tissin ja mies ei kelpaa lohdutukseksi - huuto tulee.
Sen verran ollaan kuitenkin edistytty, että illan viimeinen (...) tissi hötkäistään olkkarissa sohvalla ja "nukutuksen" (= seurana olemisen) voi nyt hoitaa myös mies. Uni tulee yleensä aika äkkiä, kauaa ei tarvitse odotella. Mutta hyvänä yönä herätään viisi, kuusi kertaa, huonona sitten aika paljonkin useammin.
Ilmeisesti sen verta pahaan jamaan tää ainainen unenpuute mut saa, että koko tämänkin päivän mun ylikuumenneet aivoni ovat lähettäneet viestiä: "Tahtoo toisen vauvan. Toisen vauvan. Toisen vauvan. Toisen vauvan."
Jee! Ihana, että olet päässyt ulos. Loistohomma.
VastaaPoistaJa onnea nukutuksesta.
Meillä on mennyt pari yötä nyt satunnaisilla itkuilla ja kitinöillä. Vesipullo vissiin toimi, sillä poika ei syö enää puolenyön jälkeen juuri mitään. Ehkä minä nyt manaan tätä, mutta jo 5h yhtäjaksoista unta tekee ihmeitä.
Me ei huudatettu poikaa, ja kannan edelleen öisin jos pitää, mutta aika kivuttomasti se sitten nukahtaa. Yleensä ollaan heti rynnätty huoneeseen pojan vinkaisestessa, mutta nyt on sitten odotettu ja kuulosteltu ja kah, minuutin parin jälkeen poika alkaa itse laulaa itseään uneen ja kohta se nukkuu. Tosin ehkä nyt vain on sen aika, että uni alkaa paremmin maistua. Tiedä sitten.
Mutta koita saada unta. Sun univelkaiset ajatukset kuulostaa liian tutuilta, mulla seuraava askel on sitten se paniikkikohtaus jonka jälkimainingit kestää pari päivää.
Entä jos se pullo ja isi kelpaisikin? Ihan ykskaks... Ja entä jos se huuto ei kestäkkään kauaa? Meillä minä en kestä yhtään pojan itkua ja mies onkin ollut nyt vastuussa nukutuksista enemmän. Minä edelleen kannan ja laulan, mies taas laskee sänkyyn, nostaa, laskee sänkyyn. Ehkä isät on siinä hommassa parempia.
Toivon tosissani että saat unta jollain konstilla!
Mäkin yritän aina odottaa, että jospa ne yöäänet tai -liikehdinnät loppuisivat itsekseen - joskus niin käykin, ja lapsi laulaa itsensä uudelleen uneen. Useimmiten se kyllä herää ihan kunnolla ja alkaa itkeskellä - yritän vielä sittenkin odottaa hetken, että jospa itku laantuisi tai ei ainakaan yltyisi, mutta sitten viimeistään kun itku yltyy ja silmät avautuvat, mä yleensä teen jotain. Ja isänsä sylissähän lapsi vaan vetää selkää kaarelle ja alkaa karjua kuin sika pistoksissa, ainakin nyt toistaiseksi. Voihan olla, että jossain vaiheessa iskäkin kelpaa ja siihen me nyt vähän tähdätäänkin jo ihan sillä, että mä en aina ole nukahtamisseurana.
PoistaNyt poika on ruvennut joskus jopa tekemään sitä, että se ei huolikaan yöllä tissiä vaan hulinoi ihan muuten vaan ja silloin ainoa mikä auttaa, on kääntää selkä ja antaa pojan hulinoida itsensä uneen. Useimmiten kuitenkin se on se pirun hinkki, jota se on vailla. Pitäis varmaan olla pokkaa tehdä yövieroitus, mutta kun mä en nyt just vaan pysty. Yks ilta olin saunassa, kun jäpikkä heräsi ja yritin antaa isän hoitaa uudelleen nukuttamisen, mutta ei mulla ollut sydäntä kuunnella sitä karjuntaa varmaan 10 minuuttia kauempaa.
Mutjoo. Unta pitäis saada. Olen hetkittäin kyllä ollut niin bimbona täällä, että ei yhtään hyvä.
Meillä on sitä selkäkaarellahuutamista molempien sylissä silloin kun tuo ei haluais nukkua. Onneksi enää harvemmin.
PoistaMikä lie tuo vauvojen valvominen. Meilläkin suunilleen joka toinen yö täytyy kukkua, päryyttää ja nauraa itsekseen.
En mäkään kestäs 10 minuuttia kuunnella sitä huutoa, pari minsaa menee, mut ei enempää.
Tulisipa nyt edes muutama hyvä yö teille.
Kodin ulkopuolella pistäytyminen on kuin joku ihmelääke. Sitä pelkää ja kammoaa ja kun vihdoin uskaltaa kokeilla, niin jes. Ja joskus nuo lapset ihan yllättää. Hyvähyvä ja ihanaa, että virkisti!
VastaaPoistaMuutoin sun tilanne on ihan kauhea. Ymmärrän kyllä myös hyvin, että ei se 'koulutus' ja lapsen 'jättäminen' isänsä hoteisiin niin helppoa ole. Kaikkea muuta. Meillä on kohtuullisen järeä talo 50-lukulaisella (eli perkeleen hyvällä) äänieristyksellä ja silti mä kuulen toiseen kerrokseen tai vaikka kellariin jos lapsi itkee.
Ihan kauheasti toivon, että tilanteeseen olisi joku ratkaisu. Helppo ois huudella, että mee hotelliin ja vedä lievät perseet ja nuku, mutta en itsekään lähtisi ennen kuin pyssy ohimolla.
Meillä on myös tuo kusisukkailmiö. Olen aina kiukkuisena ja väsyneenä sitä mieltä, että lapsi ei koskaan opi puhumaan tai muuten kommunikoimaan kun ei isänsä sille puhu, eikä edes viito. Johtuu kuulemma siitä ettei se mun kuullen (kun mulla on kilahdus menossa) uskalla puhua ettei tule sanomista. Uujee, sanoisi Duffman.
Ei tässä oikein auta kuin toivoa, että jantteri honaa, että öisin voi nukkuakin. Nyt on taas parina yönä ollut vähän toiveikkaampaa menoa, katsotaan miten tilanne kehittyy.
Poista(Viittomisesta tuli mieleen, että yks aamu herättyäni mietin syyllisyydentuntoisena useamman tunnin, että meidän lapsesta ei varmaan tule mitään, kun sen vanhemmat eivät edes viito sille. Kieroon kasvaa eikä opi ikinä kommunikoimaan millään tavalla.)
Jeee kaupungille!!! Se on täysin ihme juttu tuo seinien ulkopuolelle meno. Ihan päivittöisestä ulkoilusta (vaikka vaunukävely) lähtien. Mutta ominpäin liikkuminen tai shoppailu, kylläpä muuten räjäyttää melkein tajunnan tämmöisellä välillä kotiin homehtuvalla villasukkatädillä.
VastaaPoistaOmin päin menemisestä en taida uskaltaa vielä haaveilla - tai ehkä sittenkin, jos vaikka ensi viikolla? Mutta lapsenkin kanssa ihmisten ilmoilla heiluminen on mukavaa, varsinkin kun lapsonen näyttää nyt kasvaneen yli pahimmasta "tahdon vaan olla ihan liki äitiä koko ajan" -vaiheesta.
PoistaMeikä täällä vetää hormonihuuruissaan, mut silti tuo sun väsymykses kuulostaa ihan tajuttoman pahalta! Apua, mitä siihen keksis? Unikoulu jossain sairaalassa? Kuulemma järjestävät näitä pahasti kieroutuneen unirytmin omaaville... Voin kyllä kuvitella miten pahalta sekin tuntuis, mutta pakkohan tuolle on saada piste. Sekoat vielä, se synnytyksen jälkeinen psykoosikin osuu aina jollekulle...
VastaaPoistaItse tosiaan näissä huuruissa itken kolmatta päivää, välillä onnesta ja välillä siitä, että "mitä mä tein? Miten tän saa peruttua? Vähänkö oon tehny epäreilusti esikoista kohtaan!!". No, viimeks tää meni ohi viikossa - puolet siis lusittu? Varmuuden vuoksi googlettelin miehelle tietoa baby bluesista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, että osaa kärrätä mut hoitoon jos tarpeeks pahaks menee.
Mut kaupunkeilu kuulosti superilta. Kantsii ottaa tavaksi? :)
Tsemppiä taas hei!
- Piia
Btw. Jos huudon kuunteleminen on liian kamalaa, kokeile korvatulppia ja syyllistä itseäsi siitä, miten pojalle tulee olemaan vaikeaa sinusta yli pääseminen. Kun hän kasvaa sinuun kiinni niin, ettei vielä 6-vuotiaanakaan uskalla tehdä mitään tai mennä minnekään ja liimautuu aina vaan äitiin...
PoistaKun tässä kerran niin hyviä syyllistäjiä ollaan, niin kannattaa vetää se maksimiin. Kun musta tuntuu, etten voi jättää tyttöä mummolaan hoitoon, kun se itkee ja kokee tulevansa hylätyksi, niin syyllistän itseäni siitä, että kasvatan siitä epäsosiaalisen mammantytön ja sit aivot ylikuormittuu tästä syyllisyyden määrästä ja ristiriidasta ja sit mä kykenen jättää sen sinne. Kokeile - vedä syyllisyysöverit ja sit kun aivot napsahtaa, niin ehkä voit vedellä sikeitä rauhassa, lapsen leikkiessä tyytyväisenä isin kanssa?
- Piia
Siinä sairaalaunikoulussa olis se sama hylkäysfiilis, jota en taida kestää ihan vielä. Ja mä luulen, että tää yöheräily vois jopa olla korjattavissa kotikonstein nopeastikin, jos siis lähtis toteuttamaan sellaista normiunikoulua, mutta se taas vaatis sitä, että kestäisin ajatusta lapsen itkusta. Enkä kestä. Mä jotenkin ajattelen, että koska jäpikkä älysi itse mm. miten vaunuissa nukutaan ulkona niin ettei vaunut liiku, niin se ennen pitkää älyää myös miten yöllä nukutaan.
PoistaOnko huurut jo helpottaneet? Toivottavasti pahimmat ainakin! Koetetaan olla syyllistymättä ihan vallan mahdottomasti, kaipa näistä tyypeistä ihan tolkkuja kasvaa äideistään huolimatta. ;)
Kiitos kysymästä, tänään huuruja ei ole ollut havaittavissa! Josko ne olis nyt kärsitty... Ärsytti jo, kun mies kysyi aina vartin välein, että mikä on ja minä kun en osannut vastata, että miksi itken. Nyt tuntuu jo ihan hyvältä olla kahden lapsen äiti :) Vaikka onhan tässä opettelemista!
PoistaLapsen itkun kuuntelu on kyllä paha rasti... Jos pystyt, niin siihenkin voi yrittää totutella. Kun tyttö alkoi pienenä yöllä vinkua, niin mä aloin laskeen sekunteja. Pian pystyi jo ihan tyynenä odottaa sen minuutin, ennenku laukkas apuun. Sehän on kuitenkin fakta, että nuo mukelot ei läheskään aina herää itse huutamaan, vaan huutavat unissaan ja havahtuvat vasta vanhemman tullessa "apuun". Ja noidankehä on valmis!
Onneksi historia todistaa, että ihan karmeat äiditkin on onnistuneet saamaan tasapainoisia ja fiksuja lapsia. Ehkä meillä ei ole hätää :)
- Piia
Mä yritän nykyään aina tsekata onko kyseessä unihuuto vai ovatko ne silmät auki ja lapsi täysin hereillä - mä kun myös luulen, että olen saattanut aiheuttaa tämän kivan heräilytavan itse reagoimalla niin äkkiä kaikkiin ölinöihin. Mutta kyllä tämä pirulainen ;) vaan näyttää ihan kunnolla aina heräävän.
PoistaHyvä, että huurut tuntuvat vähän hellittäneen. ;)
Kaupunkireissu tekee kyllä terää!
VastaaPoistaMutta hitsi vie, tuo sinun väsymyskierre pitäisi kyllä saada poikki. Vaikka vaikeaahan se on ja sitä viimeiseen asti taistelee itsekin unikouluja vastaan. Mutta kun on yliväsynyt, ei enää ajattele järkevästi. Eikä osaa enää nukkua.
Ei mulla tähän ratkaisua ole, ihan samanlaista oli täällä vuosi sitten. Meille oli oikeastaan ihan helvetin rankkaa koko viime kevät. Mutta huhtikuun aikana loppui imetys ja sitten se tilanne lähti vähitellen helpottamaan. Kyllä me jotain unikouluakin yritettiin, mutta ei se oikein onnistunut ennen kuin poika itse oli valmis. Ei varmaan oltu tarpeeksi tarmokkaita tjtn.
Jaksuja! Oikeesti.
Vähän on jo helpottanut, kun sain parina aamuna nukuttua hitusen paremmin. Meillä oli myös pari parempaa yötä tässä välissä (vain kolme heräämistä!), joten just nyt alkaa olla edes vähän ihmismäisempi olo.
PoistaMäkin vähän luulen, että tää helpottaa sitten kun jannu on itse valmis. En haluaisi yrittää sitä ihan hirveästi pakottaa johonkin aikuisten rytmiin ihan vielä.