Lisää pohdintoja ystävyydestä

Jatkan edellisen postauksen ystävyysaiheesta ja pahoittelen, että tekstit ovat nykyään varmaan entistäkin jäsentelemättömämpiä (vau, mikä sana!). Se ajanpuute ja silleen. Toistaiseksi en ole ihan onnistunut lapsen saattamisessa ajoissa nukkumaan vaan se valvoskelee edelleenkin klo 21.30 tienoille, mikä on mielestäni vähän liikaa. Unta tuntuu riittävän aamusta (tissin avustuksella)... Jos tämä jatkuu, niin mun täytynee laittaa itselleni herätyskello soimaan, että meillä on mitään toivoa päästä aamupäivästä mihinkään. Ajatus unista luopumisesta on tietenkin vaikea, varsinkin kun olen taas ruvennut saamaan unta vasta puolenyön jälkeen.

Niin, ystävistä ja ystävyydestä. Taas. Jos ystävyys luokitellaan jotenkin niin, että vuosien tapaamattomuuden jälkeen tuntuu kuin noita vuosia ei koskaan välissa olisi ollutkaan, niin onhan mulla ystäviä. Montakin. Mutta jos ystävyys on sitä, että ollaan säännöllisesti edes jonkunlaisissa yhteyksissä, niin ystäviä on varmaan nolla. Monesti ihmiset sanovat, että ei tule otettua yhteyttä, kun Facebookista kuitenkin näkee mitä kuuluu. Pah, sanon minä. Ei sieltä näe mitään.

Yritin oikein miettiä, mitä spontaaneja yhteydenottoja olen saanut, miten olen itse ottanut yhteyttä ja miten mun sosiaalinen elämäni oikeastaan aiemmin rakentuikaan. Pari tyyppiä kysyvät muutaman kerran vuodessa chatin välityksellä mitä kuuluu. Usein he ovat sellaisia, joita ei oikein mitenkään pääse näkemäänkään tai tapaaminen on ainakin juuri nyt melkoisen vaikea järjestää. Parin kanssa tulee chatattua viikkotasolla pariin kertaan, usein elukoihin liittyvistä asioista. Parin kanssa tulee vaihdettua pitempiä viestejä, mutta aina vaan on haasteellista järjestää tapaamista. Nyt varsinkin jo ihan tämä rahatilanne vaikeuttaa asioita - paljonhan sitä tekis mieli vaikka varata hotellihuone jostain ja koettaa järjestää treffejä, mutta aikamoinen satsaus rahallisestikin moinen pikkutrippi. Ja miten enää voi pyytää ketään (yö)kylään? Ei meillä ole nyt sellaisia tilojakaan, että saataisiin ketään majoitettua - sukulaiset ehkä kehtaisin majoittaa avokeittiön lattialle, mutta en tiedä huvittaako ketään tulla kyläilemään sillä varauksella, että yöllä eräs pätkä (tai elukat!) saattaa häiritä yöunia ja nukkumaan joutuu patjalla lattialla. Ovathan chat- ja muut viestit tyhjää parempia, mutta jotenkin naamakkain näkemistä ja kunnon keskustelua on alkanut kaivata ihan uudella tavalla. Ja mä kaipaisin etenkin sellaista kahdenkeskistä turinointia, en mitään sievistelevää "perhekeskustelua". Tai sitten edes puhelimessa puhumista.

Mulla oli ystävä, jonka kanssa soiteltiin säännöllisesti, mutta jonka kanssa on ollut välillä vähän myrskyistäkin. Jossain vaiheessa vähensin tietoisesti yhteydenpitoa, koska tuntui, että molemmat vaan ruokkivat toistensa pessimismiä niin että homma lähti ihan käsistä. Ei enää tuntunut hyvältä aina vaan valittaa ja valittaa ja piehtaroida surkeudessa. Olemme pari kertaa yritelleet soitella, mutta jotain puuttuu. Ystävä on aika ehdoton anti-lapsi-ihminen, siinä on jo yksi mahdollinen syy. Muitakin on, mutta en viitsi niihin mennä sen enempää.

Joskus tulee mieleen, että ihmiset ovat kuin eläimiä siinä mielessä, että jos paljastat tai kerrot olevasi yksinäinen, niin se koetaan kai jonain sellaisena heikkouden osoituksena, että kaikki kaikkoavat. Meneekö se jotenkin niin, että itsepä olet kuoppasi kaivanut, kaivaudu sieltä nyt itse ylöskin? Tästä nimittäin tulee mieleen, kun bongasin jälleen kerran sieltä surullisesta Facebookista, että eräs vanhoista ystävistä on alkanut seurustella miekkosen kanssa, joka asuu tässä meidän kaupungissa. Ajattelin, että siinäpä mainio tilaisuus tavata. Otin yhteyttä kesällä ja kysyin, järjestyisikö tapaaminen. Oli järjestyvinään, sitten tuli peruutus ja sen jälkeen - ei mitään. Menin vielä sanomaan, että olen melko yksinäinen, kun hoitelen lasta kotona, mutta tähän sain vain sen perinteisen "Ole onnellinen ettei tarvitse käydä töissä ja voit vaan lomailla" -vastauksen. Mulla on jotenkin pieni kammo kysellä tapaamisen perään sen enempää, koska pelkään ahdistelevani.

Joskus nimittäin taisin ahdistella. Aika oli opintojen viimeinen loppurutistus ja suurin osa opiskelutovereista oli jo jättänyt opiskelukaupungin ja aloittanut työt jossain muualla. Itse tahdoin vielä suorittaa pari kurssia, joita ei kuitenkaan järjestetty joka vuosi (edellinen kerta oli mennyt sivu suun opiskelijavaihdon takia ja sitä ennen ko. kursseja ei voinut suorittaa). Ahdisti. Lujaa. Silloin oli ihan katastrofaalista, kun ei tavannut ketään viikkoon. Tuli varmaan kuulostettua joskus tosi epätoivoiselta, kun soitin tai laitoin viestiä jollekin, että sopisiko tavata.

Aikana ennen pikkukaupunkia oli tietysti työt ja melko säännöllinen elukkaharrastus. Elukkaharrastuksessa saattoi mennä kokonaisia viikonloppuja, ja harrastuksen tiimoilta ja muutenkin tuli pidettyä aika paljon yhteyttä myös arkisin. Nyt kun en enää aktiivisesti harrasta tai pääse edes turistiksi näyttelyihin, yhteydenpito on vähentynyt roimasti.

Täytyy kyllä myöntää, että omatuntoa on myös kolkutellut muutamat yhteydenotot, joihin en itse ole ehkä osannut suhtautua "oikein". Mä en tiedä olenko koskaan (tätä ennen) kärsinyt varsinaisesti ystävien puutteesta, aloitteita on monesti tullut myös muilta. Aina ei tietysti voi natsata, mutta väkisinkin tulee mietittyä, ovatko jotkut yhteyttä ottaneet kenties kärsineet yksinäisyydestä. Olenko mä itse ampunut alas sellaisia ystävyyksiä, joista olisikin voinut tulla jotain ja olenko mä kääntänyt selkäni jollekin, joka olisi tarvinnut tukea?

Vähän näihin aatoksiin liittyen mulla on dilemmakin. Olis vielä se Bändin Suomen-keikka. Ensinnäkään en vielä tiedä, miten saan lapsen hoidon järjestettyä tai mistä saan rahat koko matkaan, mutta se ei nyt varsinaisesti liity itse aiheeseen. Aiheeseen sen sijaan liittyy, että mä olen aina mennyt näille keikoille yksin tai sitten (harvemmin) toisen fanin kanssa. Toisia faneja ei tule oikeastaan ikinä nähtyä keikkojen ulkopuolella, mutta aina kun noita tuttuja faneja näkee, musta tuntuu kuin olisin omieni parissa. On ihan mieletön fiilis, ei sitä oikein osaa sanoin kuvailla. Bändin keikka on mulle aina lievästi ilmaisten mieletön kokemus. Yksikään mun ns. normaaliystävistä ei esimerkiksi ikinä pyydä mua kanssaan noille keikoille (vaikka olisivat menossa), koska he tietävät tasan tarkkaan, että kokemus on mulle niin pyhä ja niin hengellinen ja niin oma, että siihen ei tarvita muita.

No, nyt kuitenkin kävi niin, että keikalle on tulossa eräs ihminen, johon mulla on ollut vähän ongelmallinen suhde koko sen ajan, kun on tunnettu. En osaa sitä paremminkaan kuvailla, mutta hän on aina ollut jotenkin yli-innokas. Kaikki mitä mä teen, on ollut hänestä kai jotenkin hienoa ja mahtavaa ja luultavasti kuvioissa on ollut jonkunlaista ihastumistakin, minkä mä olen kokenut tosi ahdistavaksi. Nyt tämä ihminen haluaa lähteä sille keikalle nimenomaan mun kanssani. Ja niin, arvaattekin varmaan ongelman: mä en halua mennä sinne hänen kanssaan. Okei, tällä hetkellä kaikki kontaktit ovat kultaakin kalliimpia, mutta ei, ei The Keikan kustannuksella. Mä haluan mennä sinne yksin, mä haluan sen eturivin paikan, mä haluan jännittää ja itkeä ja tuntea ja unohtaa kaiken muun. Mä en halua jutella ennen keikkaa jostain pikkulapsiarjesta tai pätkätöistä, se ei vaan ole oikea paikka eikä ajankohta sellaiselle. Mutta miten hiivatissa mä saan sen asian ilmaistua sille toiselle osapuolelle? F-U-C-K.

Tämänhetkisestä tilanteesta sen verran, että pakkohan mun olisi kai yrittää jotain lapsi-äiti-tapaamisia. Mä en vaan jaksa uskoa, että niistä saa sen ihmeemmin ystäviä enkä oikeastaan edes halua asettaa sellaisia odotuksia niitä kinkereitä kohtaan. Jos selviän niistä räjähtämättä haalarijuttuihin ja juniori ei ihan kauheasti riivaa muita lapsia tai aikuisia, niin ollaan jo voiton puolella. En usko, että joku yksi viikottainen kerhotapaaminen sen ihmeemmin lievittää mun ystävänkaipuutani.

En tiedä. Pakkohan tässä on jotenkin jatkaa, vaikka synkkyys meinaakin ottaa niskalenkin. Onneksi viikonlopuksi on taas ohjelmaa messujen merkeissä - onneksi ollaan kaupungissa.