tiistai 8. lokakuuta 2013

Musta aukko ja kuinka siihen kadotaan

Mä olen varmaan nyt tutustunut siihen äitiyden mustaan aukkoon - enkä välttämättä positiivisessa mielessä. Olen halunnut pysyä "kirjoituslakossa" niin kauan kun keksin, mistä kenkä puristaa. En oikeastaan vieläkään tiedä kunnolla, mutta kirjoitan silti. Alustukseksi haluan sanoa - koska siitä joku neropatti saattaa kuitenkin keksiä huomauttaa - että olen kyllä tiennyt etukäteen, että lapsiperheen arki ei välttämättä ole ruusuilla tanssimista ja että lapsesta on hommaa. Ja rakastan myös lastani - tuokin on muuten hauska lyömäase, koska lastaanhan ei rakasta, jos ei just jollain hetkellä satu rakastamaan sen hetkistä elämäänsä tai elämäntilannettaan.

Avainongelmiksi ovat muodostuneet arjen tylsyys, hukuttautuminen tähän äitijuttuun, ylenpalttinen velvollisuudentunto ja epävarmuus sekä ehkä myös hitusen nuo rikkonaiset yöt. Aina puhutaan, kuinka vauvavuosi on rankka ja olihan se, mutta en mä ollut valmistautunut siihen, että ei tämä taaperovaihekaan niin erityisen herkullinen ole. Joo, tulossa on vielä uhmat sun muut eli tämä ilmeisesti vaan pahenee jatkuvasti. Epäilisin, että tietty uutuudenviehätys on karissut ja nyt vaan ollaan ja koetetaan selvitä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kertaakaan ole käynyt mielessä, että olipa "hyvä" idea hommata lapsi. Välillä kaipaan niin hitosti entistä elämää, vapautta ja aikaa.

Mikä sitten tympii? Ihan kaikki! Tympivät nämä iänikuiset rutiinit ja se, että vaikka ne rutiinit joskus muuttuisivatkin, niin eipä kestä kauaakaan, kun niistäkin jo huomaa, että samaa paskaa mutta vähän eri paketissa. Aiemmin vitutti lapsen kahdet päiväunet, kun tuntui, että mihinkään ei päästä, kun aina pitää vaan olla tunkemassa lasta unille. No, nyt se vetää ne yhdet unet, mutta joko niitä ennen ei pääse liikkeelle tai sitten niiden jälkeen on myöhäistä lähteä enää mihinkään (hiekkalaatikolle päästään, no worries!). Lapsihan ei nuku vaunuissa sisällä, joten en pääse esimerkiksi kaupungille päiväuniaikaan, sillä lapsi herää noin sekunnissa, kun se tyrkätään kärryissään sisälle kauppakeskukseen.

En tiedä, ehkä mun on lähdettävä uudelleen kärrylenkkeilemään päiväuniaikaan, vaikka se kärryily tuokin vähän kivuliaasti mieleen ajan, jolloin lapsi ei nukkunut muuten kuin niissä liikkuvissa vaunuissa ja olin aika puhki. Mä en kuitenkaan juurikaan osaa enää rentoutua päiväunienkaan aikaan, istun vaan netissä ärsyyntymässä kaikesta ja tuskittelen, että kohta se herää ja sitten taas pyöritetään rutiineja niin maan perkeleesti.

Tympii sama lapsiperheruoka, joka maistuu kyllä lapselle (yleensä/toisinaan), mutta joka omassa suussa maistuu lähinnä hevonpaskalta. Otetaanpa esimerkiksi nuo ah, niin kätevät kiusaukset. Nopsasti ja näppärästi valmistuu (lisää pakastepusseista kasvikset ja perunat ja heitä joukkoon jotain lihaa/juustoa sekä kermaa), mutta ihan kamalaa kuraa. Ei saada miehen kanssa kummatkaan enää syötyä, tökkii rakenne ja kerma ja ihan kaikki. Lapselle silti valmistan, koska saa tehtyä ison satsin kerralla ja lapselle maistuu (ja koska perkele vieköön lapselle nyt vaan kuuluu valmistaa itse ruokaa, että voi ylipäänsä kutsua itseään äidiksi). Kun yritän valmistaa jotain, jossa on vähän makua, niin lapsi vetää liinat kiinni eikä syö. Vihaan sitä, että aina pitää olla miettimässä mitä nyt syödään tai vastaavasti aina väkertämässä jotain, joka mahdollisesti pulpautetaan kaaressa ulos suusta.

Pitäis vissiin metsästää uusia ohjeita ja tehdä joku viikon ruokalista kerralla - ja varmaan valmistaa eri ruoat lapselle ja vanhemmille (prkl!), ainakin välillä. Joku uusi juju ruoanlaittoon on kuitenkin kehitettävä ennen kuin pimahdan lopullisesti. Mä en halua ainakaan seuraavaan kahteen kuukauteen kuullakaan sanaa "kiusaus" tai "makaronilaatikko". Saispa jotain ihanaa ravintolaruokaa, mutta ravintolassa käyminen lapsen kanssa on niin silkkaa helvettiä, että siihen pitää valmentautua hyvissä ajoin etukäteen.

Sehän tässä on, että mä olen kadottanut itseni melkein kokonaan. Yhtäkkiä havahduin, että en ole öitä ja päiväuniaikoja lukuun ottamatta viettänyt hetkeäkään erossa lapsesta. Mä olen sen kanssa jatkuvasti eikä mulla ole mitään omaa. Mä nukutan aina lapsen ja valvon sen kanssa yöt (1). Mä en lue enää kirjoja, mä en katso televisiota eikä mulla ole mitään harrastuksia. Mä en tee mitään muuta kuin tätä saamarin äitihommaa.

Nyt sentään aloin lapsen nukkumaanmenon jälkeen lukea valtavaksi paisunutta akkojenlehtipinoa, jonka olen saanut kerättyä, ja projekti onkin edistynyt ihan mukavasti. Vielä kun sais ne kirjat taas messiin. Päätettiin myös puolison kanssa alkaa katsoa kovolta Kutsukaa kätilö -sarjaa lapsen mentyä nukkumaan, silloin kun puoliso siis on kotosalla. 


Jonkun verran kiinnostaisi myös joku liikuntamuoto, olen nimittäin aika rapakunnossa ja tämä pömppömaha oikeasti vituttaa, mutta enää pitäisi jostain saada sysäys koettaa järjestää aikaa liikkumiseen (ja rahaa, jos siitä liikkumisesta pitää maksaa!). Okei, päiväunilenkit vois olla yks juttu, mutta oikeastaan tuollaiset reippaatkaan kävelylenkit eivät kyllä paljon auta kun pitäisi kunnolla kiinteytyä ja kuluttaa kaloreita. Happeahan siinä tietysti saa ja mahdollisesti vähän pirteämmän olon. Mulla on vaan taustalla sellainen kuvio, että vuosien ja taas vuosien ajan kävin ihan pakonomaisesti lenkillä JOKA PÄIVÄ kelistä ja omasta kunnosta riippumatta ja sitten kun kyllästyin, niin kyllästyin ihan totaalisesti. (Mulla on tämä ihana taipumus mennä kaikessa äärimmäisyyksiin, kultaista keskitietä kun ei ole missään.) Tosin tuosta lenkkeilymaniasta alkaa jo olla sen verran aikaa, että ehkä sitä taas kestäisi. Tylsäähän se pidemmän päälle yksinään on (ellei ymppää mukaan vaikka jotain valokuvausta), siitähän ei pääse mihinkään.

Ehkä suurin kynnys minkään ulkoilun tai harrastuksen aloittamiseen on se, että mä koen velvollisuudekseni olla tuon lapsen kanssa joka hetki. Äärimmäisyyksiin mennään taas niin että heilahtaa! Mä joka päivä mietin, että nyt sanon siipalle, että lähden illalla lenkille yksinäni, mutta sitten mietin, että no sekin on väsynyt töistä ja työmatkasta ja pitäähän mun nyt lapseni kanssa olla, kun sellainen on tähän maailmaan väsätty (2). Ja pitäähän jonkun tehdä ruokaa ja siivotakin. Enkä mä sitten mihinkään lähde. En mä lähde täältä kotoa muuta kuin siipan ja/tai lapsen kanssa.

Tuohon ylenpalttiseen velvollisuudentuntoon - ja osaltaan myös johonkin käsittämättömään hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, jota mun on pirullisen hankala myöntää itsellenikään - liittyy kai sekin, millaisella vakavuudella otan toisten neuvot ja ohjeet. Mähän en siis jätä mitään noteeraamatta ja mulle tulee tunne, että mun pitäisi tehdä niin kuin joku toinen sanoo, vaikka se olisin ihan täyttä tuubaa eikä soveltuisi meidän elämään millään tavalla. Kyllä mä tiedän useimmiten, miten pitäisi toimia, mutta epävarmuuksissani kuuntelen muita ja sitten mennään metsään. Nyt puhutaan niinkin triviaaleista asioista kuin vaikka siitä, että sukulainen sanoo, että kyllä teillä kuuluu olla välikausihaalari. Tai että kyllä se lapsi leikkii hetken itsekseen, kun sille vaan selittää asian. Tai että kyllä se lapsi syö, kun sillä on ruoka-ajat ja koko perhe syö sen kanssa yhdessä. (3) Ensin mietin, että VMP, sen jälkeen mietin hetken että sissos saatana, olenpas paska kun en toimi ohjeistetulla tavalla ja olen näinkin epäonnistunut näissä äitihommissa ja sen jälkeen iskeekin sitten niin raivokas VITTU MITÄ PASKAA, URPO, että katkaisen välit. Sama kaava toimii myös vaikkapa netissä - joku kirjoittaa, että kaikki puolisonsa siivellä elävät kotiäidit on huoria ja yhteiskunnan mätäpaiseita ja mähän uskon sen ja mietin sitten seuraavilla kerroilla ruokakaupassa, että mitenköhän tässä huora kehtais nyt pistellä ruokakärryihin tavaraa, varsinkaan mitään oman maun mukaista, kun huoran pitäis oikeastaan lakata syömästä ja olemasta ja olla näin rasittamatta puolisoaan ja yhteiskuntaa.

Jotenkinhan tuo epävarmuus pitäisi saada aisoihin. Ja se, että pyrin aina ensimmäisenä nöyristelemään ja mukautumaan. Pitäisi saada se oma ääni kuuluviin jotenkin järkevällä tavalla - järkeväähän ei ole saada jotain tsunamin kokoista raivaria sitten vähän jälkijättöisesti, kun on ensin aikansa vaiennut ja kerännyt epäkohtia tai ristiriitoja mielessään. Ja viettänyt suuren osan päivästä miettimällä, kuinka kaikki on paskaa. Osahan näistä asioista on hyvinkin arkipäiväisiä ja ehkä mitättömiäkin - tosin olen kyllä osittain sitäkin mieltä, että ihan ihmeellisiä juttuja ihmiset jaksavat välillä näissä lapsiasioissa viljellä. Ja ylenkatsominen, itsensä nostaminen jalustalle, on jotain sellaista, jota en vaan kestä. Jos joku juttu toimii teillä tai sinulla, se ei helvetti vie tarkoita sitä, että juttu on laki ja toimii samalla tavalla myös muilla. Jos olet lopettanut imetyksen, kun lapsi oli kolme kuukautta, se ei tarkoita, että kaikkien pitää niin tehdä.

Miten meillä sitten menee nykyään? Vaihtelevasti. Yöt ovat edelleen "rikki". Valvomispätkät ovat lyhentyneet eikä enää valvota vähintään tuntia kerrallaan (välillä valvottiin tuollaista 2,5 tuntiakin keskellä yötä, sitten nukuttiin ehkä tunti ja herättiin taas valvomaan), mutta mä edelleen imetän lapselta tajun kankaalle. Uutuutena lapsi on alkanut nukkua myöhään, mutta tämän aamun klo 8.30:een nukkuminen vaati kolme imetyspätkää klo 4:stä lähtien. Vanhempien väliin lasta on ihan turha ottaakaan, siinä se vaan virkistyy. Iltaisin nukahtaa tissille (!). Vaatii tissiä välillä päivisinkin oikein itkun kera, vaikka ehdittiinkin jo olla sellaisessakin tilanteessa, että enää menee aamu- ja iltaimetykset eikä mitään imetystä päivisin edes muisteta. Mulla on vähän rinnanpäät kipeinä, koska lapsi on ottanut entistä enemmän tavakseen vetää rintaa suullaan samalla kun työntää sitä kädellään (tämä tapa sillä on ollut aina, mutta jotenkin nyt se alkaa voimien karttuessa tuntua enemmän). Välillä päiväimetykset toimivat hengähdystaukoina mullekin, mutta yöimetyksistä kyllä mieluusti luopuisin. Ei vaan taideta uskaltaa uutta vieroitusta ennen kuin kaikki hampaat ovat tulleet läpi; tällä hetkellä kolmas poskihammas on juuri puhkeamassa.

Välillä kyrpii sekin, että mun pitää toisinaan käyttää perheen yhteistä aikaa nukkumiseen (lapsi on luojan kiitos lopettanut makkarin ovella itkemisen), mutta minkäs teet. Meillä on itse asiassa taas vähän perseestä nämä yöt tuon yhden häirikköelukankin takia: nyt kun nimittäin herään lasta imettämään, niin se on taas keksinyt, että silläkin on joka kerta ruoka-aika. Ja sehän sitten huutaa ja häiriköi. Tiedostan erittäin selkeästi, että jotta elukka voisi muuttaa käytöstään, sen häiriköinti pitäisi jättää täysin huomiotta yöllä, mutta toistaiseksi en vaan ole kestänyt, että lapsen herätysten lisäksi mun pitäisi valvoa elukankin takia. Olen sitten sortunut taas ruokkimaan öisin vain jotta saisin elukan hiljaiseksi eikä se valvottaisi mua tai lasta yhtään tämän enempää. Täytyy jossain vaiheessa sitten vierottaa sekin tuolta yöhäiriköinniltään (iso HUOH, tämä on nimittäin myös toistuva ongelma, joka tulee ja menee varmaan niin kauan kuin tuossa eläimessä henki pihisee!).

Mä pääsen ensi lauantaina lyhyelle risteilylle itsekseni (tai seurassa, mutta ilman lasta ja puolisoa). Tulee tarpeeseen, voi luoja.


--------------------------------------------------------------------------------
(1) Osin käytännön sanelema juttu. Puoliso menee aamuvuorojen aikaan ajoissa nukkumaan, koska herätys on ennen klo 4:ä, iltavuoroista hän taas tulee vasta klo 23 ja yövuoroihin on lähtö klo 20. Lapsi menee nukkumaan noin klo 21.
(2) Tähän on pakko heittää kommenttina, että en mä sentään joka hetki lasta aktivoi tai leiki tai hömpötä, piipahdan kyllä välillä koneella, teen sitä samperin muonaa tai siivoan, mutta kotoa en vaan pääse mihinkään.
(3) Jos lapsi leikkii itsekseen, kun se on vaikkapa mumminsa kanssa, niin se ei tarkoita sitä, että se toimisi vastaavalla tavalla kotona. Vieraskoreus taitaa olla se avainsana. Ja no worries taas: meillä on myös ruoka-ajat ja useimmiten myös syödään yhdessä, mutta jos lomalla ekana päivänä lapsi on pakko ruokkia purkkiruoalla ennen kuin muuta ruokaa on edes haettu kaupasta, niin se ei, vitun einstein, tarkoita, että lapsi säännönmukaisesti söisi aina purkkiruokaa yksinään! Saatana!

9 kommenttia:

  1. Huh, onneks tulit takas! Kävin kiltisti joka päivä toivomassa, että asiat olis selkiintyneet... Toivottavasti edes vähän.

    Täällä vedetään kans survival-modessa, poika herää ja heiluu kokoajan, sekä päivä- että yöunilta. Mies on ihan onneton valvomaan, joten hoidan yksin kaiken, kun muuten se on niin väsynyt, että olisi kivempi asua sen kuuluisan persiille ammutun karhun kanssa.

    Meillä taaperon pöperöitä on tehty aina sata kiloa pakkaseen, pakastettu kertakäyttömukeihin ja sulatetaan säännöllisesti. Ei vois muuten ikinä syödä mitään mausteista. Tai mitään missä on homejuustoa. Hui! Joskus harvoin syödään samaa ruokaa koko porukka - lähinnä keittopäivinä, kun kala-, nakki- ja kasvissosekeitot uppoaa kaikille yhtälailla. Me ehkä ollaan alkujaankin totuttu enemmän tuohon "kaikki syö omia juttujaan", kun mä oon kasvis- ja mies sekasyöjä.

    Tunnistan itsessäni myös tuon patoamisen ja sit räjähtelen sopivin väliajoin miehelle ja nykyään myös uutuutena tuolle taaperolle. Raivostuttava uhmis-pentu (ei, enhän minäkään sitä rakasta, kun en kerta rakasta jokaista raivokohtaustakaan)! Viimeaikoina yleisin avautumisen aihe miehelle on ollut juurikin tuo, että en ole ollut koko poikasen 7kk iän aikana siitä kuin ihan pari tuntia erossa. No olihan se kerran siskonsa kanssa mummilassa yötä, mut se oli lomaa miehellekin. Minäkin haluaisin joskus lomaa ihan vaan itselleni (johon mies vastaa, että "senkus menet". Siitä seuraa seuraava ongelma, eli kenen kanssa ja minne? Ja sit jään kotiin.)...

    Joo, niitä voimia sinnepäin. Kestetään vielä se 6 vuotta, niin eiköhän ne pennnut kouluun mennessä ala olla kuosissa? :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Meillä on myös tuolla puoliskolla ihan ihmeellinen unentarve, mutta pakkohan senkin on ollut nukkumistaan vähentää. Se on siinä mielessä kuin luotu vuorotyöhön, koska harvoin tulee hetkeä etteikö se saisi unta.

      Meidän täytyy myös alkaa nyt pakastusruljanssiin. Mä itse vihaan pakastettua ruokaa - en oikein tiedä mikä siinä on, mutta musta pakasteesta otettu ruoka maistuu ihan järjestään vaan kamalalta. Jälkikasvu sen sijaan pystynee pakastettuja pöperöitä syömään, joten sille on alettava tekemään tuota lapsiperheruokaa pakkaseen. Pitää vaan saada tuo meidän isompi pakastin sijoitettua johonkin - pikkupakastin on täynnä appivanhemmilta saatuja marjoja (mikä jonkun verran ketuttaa, koska meillä ei olla mitään marjojen suurkuluttajia: mä en ole mikään leipuri ja esim. puuroja meillä ei syö enää kukaan).

      Mitenköhän sitä oppisi olemaan patoamatta ja sanomaan _kiltisti_, kun joku ketuttaa? Sitä päivää odotellessa... Mulla on muuten myös erittäin iso osa kotoa lähdön ongelmaa tuo, että ei ole ketään kenen kanssa lähteä. Ja vaikka mulla ei aiemmassa elämässä (josta ei edes ole niin kauan aikaa!) ollut mitään ongelmia lähteä ja tehdä itsekseni, niin nyt esimerkiksi tuntuu kököltä lähteä vaikka leffaan yksinään. Pitäisi nyt vaan ottaa asiakseen ja lähteä ja tehdä. Vaikka sitten yksin.

      Poista
    2. Yh, mä en myöskään tykkää pakastetusta ruoasta. Mutta lapselle uppoaa... Ehkei se raukka vaan tajua vielä, että parempaakin vois (teoreettisesti) saada. Kuitenkin etenkin kosteat ruoat tuntuu maistuvan tuolle muksulle pakkasestakin. Eli just kiusaukset, keitot ja kaikki mikä on valmiiksi sekoitettu valtaisaan määrään kastiketta (käytännössä pasta ja kastike tai riisi ja kastike). Jotain one-pot-wonder -tyyppistä tulee tehtyä tasaisin väliajoin ja sitä on sit helppo pakastimesta tarjoilla. Meillä asiaa helpottaa se, että tytär rakastaa kaikkia kasviksia (paitsi raakaa kukkakaalia), joten kökömmätkin ruoat menee, kunhan seassa on kasapäin porkkanaa, kesäkurpitsaa tai parsakaalia - ihanaa :D

      Poista
  2. Äh, mä oon itseasiassa miettinyt että miksi ihmiset hokee aina että vauvavuoden jälkeen helpottaa. Niin siis mikä helpottaa? Aina on joku vaihe ja kun se on niin monesti jutusta kiinni että mikä on raskasta milloinkin. Jaksuja sinne :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mäkään kyllä käsitä tuota, että vauvavuoden jälkeen pitäisi helpottaa. Mä luulen, että mun kohdalla hormonitkin tekivät siinä mielessä tepposet, että olin tosi kiinni vauvassa - nyt sitten kriiseillään, kun alkaa jo tehdä mieli vetää välillä muutakin kuin sitä äidin roolia.

      Poista
    2. Mua on helpottanut se, että vauva ei oo enää sellanen mölliäinen vaan ihan oikee ihminen. Jotenkin siihen on kiva tutustua. Mut kyllähän on sit muuten monella tapaa hankalampaa.

      Poista
    3. Mä olin jonkun aikaa iloinen tosta "ihmisyydestä", mutta nyt olen lähinnä vaan paniikissa, että jos nyt tänään teen näin, niin alkaako se sitten 12-vuotiaana narkata sen seurauksena. Ja oon myös edelleen jonkun verran ahdistunut siitä mitä tuon ikäisen pitäisi osata ja mietin sitten, että onkohan se ihan jälkeenjäänyt. Tämäkin varmaan vaan seurausta siitä, että elämä on aika tyhjää, vaikka se näistä rutiineista täyttyykin. Tai jotain.

      Poista
  3. Onnistuitpa todella hyvin pukemaan sanoiksi tämän mieltäni jo pidemmän aikaa mustanneen tunteen:( Itselläni päivän fiilikset ovat hyvin vahvasti yhteydessä siihen, kuinka hyvin edellisenä yönä on nukuttu. Hyvin levänneenä elo näyttää huomattavasti valoisammalta. Olen tuudittautunut toivoon, että vauvan ensimmäisen ikävuoden jälkeen helpottaa, ja kieltäydyn uskomasta, ettei niin käykään :)
    Olen aiemmin käynyt terapiassa näiden ajatusten vuoksi, ja nyt ne ovat vähitellen vauvavuoden uupumuksen myötä nousseet uudelleen pintaan. Olin uudelleen yhteydessä terapeuttiini, josko tämän synkkyyteen vaipumisen saisi käännettyä parempaan suuntaan.
    Kiitos sinulle todella koskettavasta kirjoituksesta! Omien kokemusteni perusteella suosittelen miettimään tuota terapiaa vaihtoehtona. Itselläni se auttoi todella paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla myös epätoivo lisääntyy suhteessa yöuneen. Viime yönä sain nukuttua noin 1,5 tuntia (tosin nukuin pari tuntia myöhemmin aamulla, kun siippa heräsi) ja olen ihan maani myynyt. Mähän kävin sen raskausajan ahdistuksen takia myös juttelemassa, ja se auttoikin jonkun verran, mutta nyt näyttää siltä, että jutteluapua tarvittaisiin uudelleen. Yksityiselle ei vaan taida olla varaa mennä (kun pitäisi saada nämä silmätkin kuntoon) ja julkisella puolella arastelen aiheesta puhumista. Mutta ihan selkeästi nämä alakuloiset tuntemukset ovat lisääntyneet nyt kun yöunet ovat jo pitempään olleet katkolla.

      Kiitos itsellesi, lohduttavaa kuulla, että vastaavia kokemuksia on muillakin!

      Poista