Vihan kautta

Onpa sekoiluttanut ja sekoiluttaa varmaan edelleen. Pari yötä meni vähän paremmin, mutta ei taas tarvittu muuta kuin puoliskon yövuorot ja aloin pelätä herätyksiä niin, että en saanut unta mitenkään. Lapsihan on vähentänyt heräilyjään varmaan puoleen eikä enää tosiaan ihan hirveän pitkiä pätkiä edes valvoskele, mutta sitten kun se herätys sattuu tulemaan juuri kun olen onnistunut nukahtamaan, virkistyn taas ja sitten valvottaa. Kuitenkin nyt valvottaa melkein enemmän elukan takia. Pahinta on, kun sitä häröilyä alkaa pelätä ja häröilyn alkaessa kasvaa niin hirveä tatti otsaan, että ei saa vitutukselta nukahdettua. Eniten vituttaa, että elukka on ruvennut kohdistamaan häröilyään entistä enemmän toiseen elukkaan - eikö nyt voisi antaa kaverin olla rauhassa? Mutta ei elukka ihan tyhmä ole, kyllä se tietää, että saa kaikkein varmimmin reaktion aikaiseksi, kun alkaa härkkiä kaveriaan. Kaveri on kaiken lisäksi aivan julmetun äänekäs ja jos sitä vähänkään härkkii, ääntä piisaa. Ei pysty nukkumaan.

Olen tehnyt vakaan päätöksen, että elukkaa on nyt alettava aktivoida entistä pontevammin, että tilanne vähän rauhoittuu, mutta ongelma on, ettei elukka ole kovin helppo aktivoitava. Oikeastaan yksikään ns. helppo konsti ei toimi. Elukka tuijottaa mua tylsistynyt ilme kasvoillaan ja on sitä mieltä, että hän ei tästä vaivaudu liikahtamaan mihinkään. En jumaliste ymmärrä, miten saan tuon eläimen motivoitua leikkimään ja käyttämään pääkoppaansa niin ettei öisin tarvitse hillua. Nyt on kuitenkin pakko koettaa kaikki mahdollinen. On vaan jotenkin ihan ällistyttävää, että elukka joka rakastaa ruokaa ja kerjää sitä kaiken aikaa, ei kunnolla intoudu leikkimään edes ruoan avulla. Toinen, melkein yhtä ahne elukka juoksee itsensä läkähdyksiin ja pelaa vaikka mitä aktivointipelejä namien avulla, mutta ongelmatapaus vaan olla möllöttää perseellään - kunnes tulee yö.

Tässä on taas mullakin oppimisen paikka, kun voi kai viedä viikkoja, että tuollaisen paksumpikalloisen saa tekemään yhtään mitään ja mullahan riittää kärsivällisyyttä about viideksi minuutiksi. Teoria on kyllä hallussa: on käyty kurssit ja seminaarit, on kirjat ja leikkivälineet ja jos tv:tä katson (olen muuten kunnostautunut viime aikoina!), niin tuijotan kaikki mahdolliset elukoiden käytösohjelmat (I <3 Animal Planet), mutta se on se käytäntö, joka aina vähän sakkaa.

Muut ehkä etenevät ilon kautta - mä toimin ihan vihaenergialla. Kokonaan valvottu yö oli toki omalla tavallaan mielisairas, mutta jotenkin kun kirkastui, että mä olen niin epäonnistunut tässä mutsihommassa eikä kukaan todennäköisesti pidä musta tai mun ratkaisuistani, niin millään ei ole enää mitään väliä. Mä voin olla sellainen kun olen, koska onnistumispaineet eivät ole enää niin kovat. Eivät ne kai kokonaan ole hävinneet, mutta vähemmän niitä on. Risteily tuli peruttua, koska en uskonut enää kykeneväni olemaan seurallinen ja pystyväni muutenkaan seurustelemaan sivistyneesti kenenkään kanssa. Siellä olis varmasti tullut juttua näistä äitihommeleistakin ja jotenkin luulen, että olis hermot kyrvähtäneet heti alkumetreillä. Ja vaikka tiedän kuulostavani itsesääliseltä ja naurettavalta, niin tuskinpa mua siellä kukaan kaipasi, joten ei varmaan kukaan menettänyt yhtään mitään. Rahat tietty meni hukkaan, mutta ainakaan ei tullut tuhlailtua enempää yökerhossa ja valvoskeltua.

Mutjoo, kyllä mua vaan edelleen vituttaa kaikki putkinäköiset perkeleet, jotka kyllä itse kerjäävät sympatiaa, mutta harvoin jakavat sitä muille. Koetan pysyä perkeleistä erossa. Olen myös huomannut, että vaikka olen avoimesti maininnut ystäville tai tuttaville, (jos nyt joku on sattunut ottamaan yhteyttä) että näin hoitovapaalla on yksinäistä ja osin tylsääkin, niin juuri kukaan ei ole osoittanut minkäänlaisia sympatian elkeitäkään. Aina tulee joku "voi kuule, töissä vasta vituttaakin, sä olet sentään lomalla" -tyyppinen vastaus. Ehkei kannata puhua aiheesta mitään.

Risteilyn sijaan kävimme lapsukaisen ja siipan kanssa lastentapahtumassa. Oli kivaa. Mun ongelma on vaan edelleen, että mua alkaa itkettää ihan kauheasti, kun näen että lapsella on kivaa. Se jorasi jotain lastenmusiikkiesitystä ja tervehti isoja karvaolioita (siis sellaisia, joissa on joku tyyppi sisällä, onko niillä joku nimi?) ja jaksoi aika kivasti, vaikka jouduttiin lykkäämään päikkäreitä, että ehdittiin yhtään olla paikalla.

Sitten vielä lisää sarjassamme first world problems. Appivanhemmat. Ruokakiihkoilu. Mun edesmennyt mummoni oli aikoinaan ruokakiihkoilija ja jossain vaiheessa alkoi vaan ketuttaa, kun sitä ruokaa tuli jatkuvalla syötöllä ja niin paljon, ettei sitä kukaan ehtinyt edes syödä ennen kuin se meni pilalle. Ja vaikka kuulostaa typerältä, niin alkoi ketuttaa sekin, että ei saanut itse päättää mitä syö vaan sieltä tippui liukuhihnalta ruokaa, jota oli syötävä no matter what. Onneksi appivanhemmat eivät enää asu nurkilla, koska "ongelma" olisi silloin taatusti ihan toista luokkaa, mutta nytkin kun sieltä tulee delegaatio, niin mukana on niin törkeä satsi kaikkea, ettei se mahdu meillä mihinkään. Mä yritän aina estellä, mutta sitten jostain syystä puolisko sanoo, ettei kehtaa kieltäytyäkään siitä ruoasta. Ja miksei helvetissä? Meillä on nyt pienempi jääkaappi, johon ei muutenkaan meinaa mahtua mitään ja sitten se on appivanhempien visiitin jälkeen niin täyteen tuupattu, että ei oikeasti tiedä miten kaikki ehditään syödä ennen kuin suurin osa menee pilalle. Yksi pakastin on jo täynnä marjoja eikä meillä kukaan syö puuroja enkä mä ole oikein jaksanut innostua leipomisestakaan. Kai tässä on pakko perustaa joku muffinssitehdas, että saa noita marjoja käytettyä. Tai sitten pitää ostaa partista, heittää sekaan kilo jotain makeutusainetta ja koettaa vaan nieleskellä. Onhan ne marjat ihan jees, kalliitahan ne ovat kaupasta ostettuna ja vitamiinejakin on, mutta liika on aina liikaa. Ymmärtäisin jonkun yhden piirakan tai vaikka vähän perunoita, mutta kun tulee kaikkea ja ihan helvetisti. Ja kun ei oo niitä liikoja kylmätiloja.

Kuulin muuten myös, että puoliskon ihana sukulaismummeli oli käynyt raportoimassa omalle mummolleni meidän muutosta ja arvellut, että ei se puolisko voi tuollaista työmatkaa kovinkaan kauaa kestää. Olivat ilmeisesti myös taivastelleet, kuinka hullu liike tällainen muutto oli. Mulla ei jotenkin jaksa ymmärrys riittää yhtään tällaiseen taivasteluun, jota tuo puoliskon suvun toinen puoli tuntuu harrastavan suorastaan mielettömällä energialla. Se suku on kyllä vähän samanlaista kuin oman isäni ja mummoni suku, siellä ollaan vartuttu omassa kylässä koko ikä ja elämän täyttää naapurien kytistely. Jotenkin mua aina vaan jaksaa ihmetyttää tyypit, jotka eivät tiedä tuon taivaallista maailmasta sen oman kylän ulkopuolella - ikäkään ei aina selitä kaikkea. Mulla on joskus tosi vaikeaa pitää itseni kivikasvona tämän tyyppisten sukulaisten kanssa eikä kyllä tee ihan hirveästi mieli avautua omista asioista, kun tietää, että niitä sitten vatvotaan jollain porukalla kuitenkin jälkikäteen.

Lapsukaisen nukahtamistapa on muuten taas muuttunut. Se oppi jo jokin aika sitten pyytämään itse sänkyyn, mutta sitten tuli hammastelua ja nukahtaminen tapahtui kotvasen pelkästään imettämällä. Nyt lapsi taas pyytää sänkyyn, mutta jää sinne kilkattamaan hetkeksi yksinään. Me pussataan ja lapsi vilkuttaa iloisesti, että menepäs siitä, huoneesta kuuluu jonkun aikaa iloista pälpätystä ja sängyssä piehtarointia, minkä jälkeen hiljenee.

Metsässä olis muuten kiva käydä näillä keleillä, mutta meillä on eräs minikaveri päättänyt, että kantovälineessä ei olla enää missään asennossa eikä muutamaa minuuttia pidempään. Taannoin törmäsimme metsässä kuitenkin tähän herraan: