Jou. Puolisolla alkoi taas työt vapaiden jälkeen; minä valvoin. Vähän kai samaa efektiä kuin aikoinaan työelämässä sunnuntain ja maanantain väliset yöt. Nukahdin suht' iisisti, mutta lapsi herätti kertaalleen ja sen jälkeen muutaman tunnin kuluttua molemmat elukat elämöivät. Torkkumista ja elukoiden komentelua (joka ei johda yhtään mihinkään muuhun kuin korkeintaan siihen, että itse herää vaan tehokkaammin). Neljästä asti valvoin, vähän ennen kuutta nousin ja päätin viettää hetken rauhallista aamua ilman lapsen aamukitinää. Loistava päätös - eipä ole pitkään aikaan aamu tuntunut niin luksukselta!
Puoliskon vapaiden aikana yritin opetella ottamaan rennommin ja sluibailin lapsenhoidossa. Viitenä aamuna kuudesta jäin päättäväisesti sänkyyn makaamaan ja annoin puolison hoitaa aamutoimet. Aika monena päivänä huitelin yövaatteissa puoleenpäivään (ja aika monena päivänä tunsin myös aiheesta suurta syyllisyyttä). En juuri laitellut ruokaa enkä itse asiassa pahemmin edes siivonnut (jos nyt ei oteta lukuun rikkaimurointia, jota en voi olla tekemättä vähintään kahdesti päivässä). Puoliso kokkasi ja siivosi koko kämpän.
Helpottiko? Kyllä ja ei. Pää on taas selvästi selväjärkisempi, kun on saanut nukkua; lapsikin nukuskeli yhden tai jopa NOLLAN herätyksen taktiikalla & elukkakin saatiin nukkumaan suht' hyvin. Mieliala on parempi, mutta kyllä pinnan alla vaanii jatkuva ahdistus. Ennen vapaita vietin yhden päivän kokonaan itkien (sen jälkeen kun lapsi oli edellisen yön heräillyt ja karjunut), mitä en muista tehneeni hyvin pitkään aikaan. Sen päivän jälkeen mielessä kävi jopa se pelottava ajatus, että miksi helvetissä pitikään mennä pilaamaan elämä jollain lapsenhankinnalla, mutta kai noista surkeimmista fiiliksistä on päästy ihan nukkumalla.
Olen myös rahtusen toiveikkaampi pelkästään silmätilanteen takia: en tiedä ymmärtääkö sitä kukaan, mutta vuosien varrella olen todennut, että joka kerta kun silmien kanssa on ollut ongelmia, olen myös ollut haluttomampi ns. lähtemään ja tekemään, varsinkaan yksin. Ongelma lienee ihan todellinen, vaikka mä siitäkin (jumaliste!) tunnen jotain syyllisyyttä. Kun ei näe muutamankaan metrin päästä välttämättä vaikkapa vessakylttiä tai muita opasteita, niin se puolisokeana vieraissa paikoissa haahuilu pistää vituttamaan. Ihmiset ei myöskään monesti tiedä tai tajua (miten voisivatkaan), että jos mä kysyn jotain ilmiselvää asiaa, että mä en perkele ihan oikeasti vaan näe tai huomaa ennen kuin se asia on ihan lähellä.
No, pitkän alustuksen jälkeen tilanne on nyt siis se, että mulla on käytössä uudet piilarit. En mä näillä totta puhuen näe ihan niin hyvin kuin aiemmilla, koska tässäkään merkissä eivät vahvuudet aivan riitä, mutta ehdottomasti paremmin mä näillä näen kuin silmälaseilla. Maailma on taas todellisen kokoinen eikä mikään pikkiriikkinen, jopa lapsi näyttää erilaiselta. Hieman huolissani mä olen siitä, että silmät edelleen ärtyilevät naurettavan helposti kaikesta, mutta eipä näiden linssien nyt kuulemma pitäisi silmää ainakaan vahingoittaa mitenkään. Ja mä sentään pystyn pitämään niitä eivätkä ne häivy yläluomen mukana silmästä tai kuivu päähän niin, että parin tunnin käytön jälkeen ne pitää kaivamalla kaivaa ulos silmistä.
Optikko tuntui ottavan mut vakavasti, mutta hänenkin ensimmäinen suosituksensa oli, että lähdetään puuhaamaan leikkausta. Kelan tukea siihen ei kuulemma kuitenkaan enää saa (ylläri!). Leikkaushan maksaa sen 6 000 euroa, joten ihan tolleen sormia napsauttamallahan mä en siihen omakustanteisesti ole menossa. Lisäksi tällä hetkellä leikkauksen estää - tattadadaa - imetys, joka kuulemma voi kuin voikin aiheuttaa tän mun silmien tämänhetkisen ryttyilyn muutenkin, vaikkakin optikon mielestä on omituista miksi silmät alkavat ryttyillä vasta nyt eivätkä esimerkiksi raskauden tai imetyksen alussa.
Imetyksestä puheen ollen - kävimme poikasen kanssa tänään sosiaalistumassa. Poikanen veti heti ensiminuuteilta lähtien katon kautta ympäri, joten tuli taas todettua, että kyllä se oikeasti taitaa olla vilkas. Äiti myös imetti poikaansa ringissä (kuului ikäänkuin tilaisuuden luonteeseen) ja koetti osallistua keskusteluun sen minkä lapsen paimennukselta pystyi. Oli aika ihanaa. Eikä kukaan edes tappanut mua, vaikka paljastin senkin, että muksu nukkuu jo omassa huoneessa ja on suurinpiirtein joskus ollut myös yövieroitettu. Taidan mennä ensi kerrallakin.
Kuulostaapa hyvältä! Noin niinku osittain.
VastaaPoistaHyvä että oot saanu nukuttua. Vaikka se ei kaikkea korjaakaan, niin kyllähän se helpottaa. Mutta vuoden univelkoja ei noin vaan korvata viikossa (kuten toki oletkin varmaan jo huomannut :D), joten ehkäpä olo paranee vielä (jos ja) KUN unet paranee yleisestikin... Itsekin itkin toissayön, kun poika vaan natisi tasaisesti eikä nukahtanut ollenkaan koko yönä. Siitäkin voi repiä aika hyvän stressin, kun tää kämppä on niin pieni, että jannu herättää huutaessaan siskonsa - eli sain koko yön tassutella ja hyssytellä, ettei helvetti repeis. Univelat alkaa olla ihan aidosti "kuolema kuittaa" kokoiset. Ellen sit nuku paria vuotta, kunhan lapset on teini-iässä? Sit päiväunia toi kaveri veteli ihan lahjakkaasti, mut itsehän en päässyt siitä rauhasta nauttimaan kun hakattiin umpiluupäitämme yhteen tuon uhmaavan esikoisen kanssa. Huoh.
Mullakin on huonontunut näkö. Mikä ei sinällään mun kohdalla haittaa, kun olen varsinainen kotkansilmä normaalioloissa. Mut sen huomaa kyllä, että toi lapsen teko vaikuttaa vielä. Damaget ymmärtääkseni pitäis korjaantua siihen maagiseen "vuosi synnytyksestä"-aikarajaan mennessä... Korjaantu ne ainakin tyttären jälkeen. Sulla tietty imetys sekoittaa pakkaa, mutta siis toiveita on senkin tilanteen paranemiseen.
Ympyrämuodostelmassa ruokinnalle myös peukut täältä! :)
Kieltämättä tuntuu vieläkin, että tekis mieli nukkua vaikka kuukausi putkeen. Ja nyt en siis taas tajua mikä juju tässä on, kun puolison vapaiden aikaan meillä kaikki nukkuivat - nyt ei taas näemmä nuku kukaan (paitsi ehkä puoliso). Muksu heräs viime yönä viisi kertaa (että kivasti kuittaantui eilinen kiva ja hyvä päivä).
PoistaMehän siis taas jo mietittiin uutta unikoulua, mutta ekana yönä lapsi ei rauhoittunut varmaan varttiin mitenkään, kun mies yritti mennä hätiin ja mähän sit taas menin väliin. Ja sen jälkeen yöt sitten yllättäen rauhoittuivatkin. Kunnes nyt taas. Oon ihan jyrän alle jäänyt. Yritin jopa tauon jälkeen viedä tuota muksua meidän sänkyyn, että jos se suostuis siellä edes imuttamaan, mutta ei, se vaan alkoi räyhätä ja osoitella, että vie hänet pois.
Mä saatan niin kuvitella ton teidän yöllisen tilanteen.:( Pääsetkö missään vaiheessa nukuskelemaan vaikka aamusta?
Joo, toi on kans, kun ei enää keksi mitään uutta ja koittaa vaan jotenkin saada tilanteen rauhoittumaan... Harmi ettei äitin kainalokaan (tai tässä tapauksessa tissi?) rauhoittanut. Meilläkin on ajauduttu siihen, että klo 5 poju tulee meidän väliin, koska muuten ei vaan nuku. Vaikka mä niin olin suunnitellut, ettei kumpikaan mukelo nuku meidän kans, ettei tarvii sit myöhemmin "vierottaa" tästä tavasta. No, kai se intissä viimeistään oppii yksin nukkuun. Ellei siitä tule sit sivari siks, ettei tarvii lähteä kotoa...
PoistaSaan mä onneks aika kiitettävästi nukkua - joskus aamulla ja joskus illalla. Mies jopa pyrkii pitään tän sirkuksen hiljaa silloin, että äiti saa levätä. Mahdoton, mutta kaunis ajatus :D
Meillä mennään nyt usein arjessa jollain itämaisella filosofialla ja meillä kirjaimellisesti on vaan tämä hetki. Aika hyvin pääsin viime yönäkin jo semmoiseen ajattomaan tilaan, jossa ei haitannut, vaikkei poika rauhoittunut ilman tassuttelua, koska ajattelin aina vaan seuraavaan taputukseen... Tunnelin päässä näkyvä valo on vain tilapäisesti rikki, kyllä se sieltä vielä joskus sarastaa ja mä hyssyttelen tuota poikaa ihan kuinka kauan tahansa.
Saattais hampaita naurattaa, jos tää ei olis ainoa probleemi pojun kans. Luojan kiitos muut osa-alueet menee täydellisesti (koputetaan nyt sitä puuta!!) ja jätkä on mitä mainioin, tyytyväinen pieni mies :)