Mä sain lupauksen duunista. ARMOSTA. Mähän reputin, mutta jäi kuulemma niin vähästä kiinni ja olin periaatteessa suurimmassa osassa testiä niin vakuuttava, että mulle järjestynee jossain vaiheessa duunia. Tässähän on siis taas sama järjestely kuin ennen muinoinkin, että ei voi oikein tietää milloin sinne duuniin käy kutsu. Ja pätkää saattaa ensialkuun tulla. Mutta ihan sama.
Törmäsin muuten testiin mennessä entiseen työkaveriin. "Me ollaankin täällä juteltu, että on tosi kummallista, että joudut tekemään näitä testejä. Luulisi nyt, ettei sun enää tarvitsisi, kun olit kuitenkin niin hyvä silloin ennen." Joopas. Oli kuitenkin varsin virkistävää jutella edes muutama sananen entisen kollegan kanssa - ehti jo tulla fiilis, että olen taas ihka oikea ihminen. Ja vaikka sitä testiä tehdessä taas tajusin, että kerpele sentään kun aivot sakkaa, niin siinäkin tuli jo sellainen riemastuttavan kutkuttava "tämä on se mun juttu" -olo. Tuossa hommassa mun on mahdollista onnistua edes jollain tasolla (toisin kuin kotona).
On muuten myös ihan ihmeellinen tunne, kun matkaa toisten työmatkalaisten kanssa samassa bussissa. Taas tuntee olevansa ihminen ja kuuluvansa johonkin. Mulla on jokin tarkoitus, matkaan tässä toimistolta kotiin perheeni luo. Toivoo, ettei se bussimatka loppuisi ikinä.
Kun kuulin, että mut on hyväksytty, en todellakaan tiennyt miten reagoida. En oikein reagoinut mitenkään. Puolisolle kerroin harkinnan jälkeen vähän nolostellen, että saatan saada töitä. Nyt iltasella alkaa jo tuntua aika hyvältä. En tiedä vielä miten tilanne etenee, mutta jos olisin vuoden loppuun kotona, tulisin olleeksi kotona kolme vuotta. Kolme v*t*n vuotta. Se on minusta pitkä aika.
Päällimmäinen tunne on varmaankin helpotus. Sellainen helpotus, että mut otetaan vielä näyttämään kynteni, vaikka olen ruosteessa ja tein lievästi typerän peliliikkeen lähtiessäni landelle friikkuilemaan. Sellainen helpotus, että mulla on nyt jotain mitä odottaa ja että mulla on ehkä mahdollisuus eheytyä vielä suht' normaaliksi ihmiseksi. Ei ehkä ollut näin jälkeenpäin ajateltuna fiksuin mahdollinen peliliike sekään, että lähtee ehdoin tahdoin syrjäytymään landelle sellaisen työkokemuksen jälkeen, joka mulla oli. Nyt on mennyt kolme vuotta ja mä olen edelleen vähän epävarma, onko musta enää mihinkään, vaikka oikeasti en ole sellainen ihminen, jollaiseksi mä siellä edellisessä työpaikassa muutuin.
Mä luulen ja toivon, että musta tulee myös vähän parempi äiti, kun pääsen päivän mittaan juttelemaan muutakin kuin juttuja, jotka ovat tasoa "kylläpä on hieno kakka!" Kliseistä, mutta niin se vaan on. Mä olen tuntenut aivan käsittämätöntä epätoivoa ajatellessani, että en ole osa mitään yhteisöä eikä mua ole olemassa muualla kuin näiden neljän seinän sisällä. Muualla mä olen ihan täysin nobody. Mutta nyt vaikuttaa siltä, että vielä on toivoa - jospa jo muutaman kuukauden sisällä muuttuisin näkyväksi taas?
No mutta hienoa! Onnea! Aika hurjat vaiheet sullakin ollut viime aikoina, mutta nyt taitaa olla parempaa tulossa. Ja mä niin allekirjoitan tuon "parempi äiti kun pääsee päivän mittaan juttelemaan muitakin juttuja". Vaikka työssä on omat nurjat puolensakin, ei musta silti olisi kotiinkaan jäämään... Tsemppiä!
VastaaPoistaKiitos! :)
Poista!!!!
VastaaPoistaAmazing! Onnea! Kyllä sä vaan oot niiiiiin hyvä :) Nyt se hyvä alkaa virrata taas sun elämässä... Good for you!
Mä oon ollut kotona 3 vuotta ja 1 kk - tosin kävin kyllä pari kuukautta vanhassa duunissa ennen ton pikkukakkosen tuloa... En oo enää varma, että onko mun pää kestänyt vai olenko vaan niin pehmennyt, etten huomaa sitä enää itse. No, kun tälle linjalle on lähdetty, niin meinasin vetää tätä roolia vielä ainakin pari vuotta... Mutta toiset aikuiset ihmiset on kyllä luksusta :D Ja kyvyttömyys puhua muusta kun siitä omasta muksusta katoaa kyllä ekan parin viikon jälkeen :D
Kiitos, heh! Mä luulen, että siinä on eroa, onko kotona niin että on joku käry tulevasta tai että on tieto, että voisi tehdä muutakin niin halutessaan. Ehkä. Ja siis kyllähän se kotona oleminen monille sopii, mutta mulle tää ei selvästikään tee terää, varsinkin kun sosiaalinen ja oma elämä on aika rajoittunutta. Ei ole mitään vastapainoa tälle perhehommalle, on aina "vain äiti". Ja siis joo, kaikki ei kaipaa muuta, mutta mä selvästi alan jo kaivata.
PoistaMinusta on ihan parasta, että joskus joku haluaakin töihin! :) Tunnen suurimmilta osin niin mammautuneita äityleitä, että korkeintaan saa kuulla siitä, miten rahat loppuu ja on pakko mennä töihin. Ihan niinku se olis maailmanloppu ja ihan niinku kukaan ei ikinä vois haluta töihin...
PoistaKieltämättä itse viihdyn kotona ihan ok, mutta olen muutenkin täysi erakkoluonne - jos mulla on yhdet kahvit tai yksi avoin päikkäri kalenteriin merkattuna, nii heti on semmonen olo, että viikko on ihan täys :D Pakko vaan yrittää venyä, ettei lapsista tulis tämmöisiä erakkorapuja... Tähän päivähoito auttais mukavasti. Ja siitä päivähoito ois jees myös, että joku muu ulkoiluttais nuo muksut :D
Kas noin. Hyvä! :D
VastaaPoistaMä puhun äärettömän harvoin lapsestani töissä. Ei se tänne kuulu. Työssä työasiat, kotona lapsiasiat (ja vähän työasiat). Valo tunnelin päässä helpottaa. Mulla se on sammumaisillaan, mutta menköön.
Onnea! Kyllä hyvälle on aina töitä. :)
Mä olin kotona 2 vuotta näkemättä juuri yhtään aikuista työviikkojen aikana. Kun menin töihin, niin mun suusta ei yksinkertaisesti tullut lausetta, joka ei alkanut "meidänpä tyttö..." :D Ja mä olin töissä verotoimistossa. Voin kertoa, että sai olla aika luova, että pystyi ymppäämään lapsen henkilöverotuskeskusteluun :D
PoistaTästä ehkä huomaa pään pehmeysasteen, mikäli muut pystyy pitäytymään ammatillisessa vuoropuhelussa :D
Mahtavaa! Onnea! Aikuinen tarvitsee aikuisseuraa - ainakin monet meistä. Vaikka kotonakin viihtyisi, niin aika aikaa kutakin.
VastaaPoistaKiitos! Ja joo, aikuisseuraa alan kyllä olla mitä kipeimmin vailla.
PoistaOnnea! Komppaan muuten tota, että on varmasti eri asia olla kotona kun on työpaikka odottamassa kunbettä ei ole. Mulla siis ei ole, työt loppu 2009 tammikuussa js aloin odottaa esikoista heinäkuussa, mulla siis on jo 4 vuotta kotonaoloa takana (apua!) ja vielä vuosi edessä, että kuopuskin täyttää 2. Tämä on kyllä osittain oma valinta, mutta oman alan työtilanne on maanlaajusesti tosi surkea. Eli ei ole tai sit palkka on niin perseestä etten periaattessakaan suostu, kun työmatkakulujen ja päikkymaksujen jälkeen käteen ei jäisi mitään. Oon miettiny uutta alaa, mutta opiskelu ei nappaa. Oho, tulipas avautuminen, mutta siis ymmärrän fiilikset.
VastaaPoistaJoo, mulla kanssa ongelmana se, että mä en kerta kaikkiaan ole keksinyt oikein muutakaan mitä voisin tehdä. Tai no, yksi ala olisi, mutta se olisi niin suuri muutos nykyiseen, että ihan heppoisin perustein en uskaltaisi opiskelemaan hakeutua. Mulla myös se ongelma, että varsinkin friikkuna tämä ala on niin poljettu, että en ole valmis tekemään töitä lähes ilmaiseksi. Nytkinhän sitä yritettiin mulle tarjota, mutta enää en kyllä toiminimeä näihin hommiin ota.
PoistaOnnittelut, hienoa! Tunnistivat hyvän.
VastaaPoistaOlen itse palaamassa tammikuussa töihin ja olo on aivan plääh sen suhteen, mutta en nyt pysty olemaan tätä pidempään kotona.
Pauliina
Kiitos! :) Onhan tässä kotona olossa puolensa, mutta ainakin mä alan olla niin erakko, että pakko olis päästä takaisin "aikuisten maailmaan".
Poista