Onnistuminen - mitä se on?

Tajusin tuossa jokin aika sitten, että mun elämäni on todennäköisesti näinkin kurjaa, koska en saa (mm.) onnistumisen tunteita koskaan. Jostain syystä mä en äitinä pahemmin onnistumista koe - kai se ajatuskulku menee jotakuinkin sitä rataa, että mä en ihan hirveästi pysty lasteni kehitykseen tai ominaisuuksiin vaikuttamaan positiivisesti, mutta lähinnä voin olla tyytyväinen, jos lapseni toimivat, no, kuten lapset tai ihmiset minusta huolimatta. Ja niin kuin olen joskus aiemminkin maininnut, niin musta ei toisen lapsen myötä kuoriutunut mitään rentoilijaa vaan olen edelleen ihan paniikissa, jos lounas myöhästyy tai en osaa mielestäni toimia asianmukaisesti jossain tilanteessa. En tietenkään koskaan huomaa tehneeni mitään oikein. Toki nyt lapset halaavat ja pussaavat ja kertovat tykkäävänsä, mutta jostain syystä mun on vaikea uskoa siihen palautteeseen. Omasta mielestäni olen lähinnä täydellisen epäonnistunut äitinä.
Mä kuitenkin kaipaan onnistumisen tunnetta ihan todella paljon. Kun voisi kovan ponnistelun jälkeen todeta, että hei, ei se ihan pieleen mennytkään ja ehkä mä osaankin.

Mä aloin miettiä mun menneisyyttäni onnistumisten valossa. Oikeastaan kaikkia sellaisia elämän huippuhetkiä on edeltänyt aivan järjetön työ ja jonkunlainen pitempi epätoivon kausikin. Koulussa olin aina alisuoriutuja. Jos mua kiinnosti, vedin hyviä arvosanoja eikä niiden eteen tehty työ tuntunut oikeastaan työltä. Se oli aina se kiinnostus. Kun jotkuthan vetivät niitä kymppejään ihan suorittamisen ilosta - tai niin ainakin käsitin. Toinen motivaattori mulla oli häpeä - ennen ylioppilaskirjoituksia mua alkoi jostain syystä hävettää, että tulisin kirjoittamaan "niin huonosti", minkä takia sitten ilmeisesti yllätin kaikki ja kirjoitin ällän paperit. Tunsin jotain ihan kuolemantuskaa, ajattelin etten voi enää mennä ihmisten eteen, jos en onnistu. Se oli silkkaa suorittamista, vaikka mulla ne omat vahvuuteni toki olikin.

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli järkyttävä kriisin paikka. En tietenkään ollut yhtään valmistautunut siihen, että pikkukaupungin lukiossa tietyissä aineissa loistanut ei ehkä loista ihan samaan tyyliin opinahjossa vaan siellä oli helvetin monet mua valovuosia edellä. Se alkushokki oli ihan järjetön: Sitä häpeän tunnetta ei voi edes kuvailla. Pelotti niin perkuleesti mennä joka päivä edes kouluun, ja mietin lopettamistakin useasti. Samalla mulla ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt mitä muutakaan olisin voinut ruveta tekemään.

Jotenkin se siitä lähti suttaantumaan. Kovalla työllä ja itsensä ylittämisellä. Oli pakko kasvaa ulos omasta introverttiydestä ja vaan uskoa, että kyllä tämä tästä. Ja yhtäkkiä sitten huomasi saavansa myös kiitosta ja positiivista palautetta, alkoi uskoa itseensä niin että jokainen moka tai huonommin vedetty suoritus ei ollut maailmanloppu.

Koulun loppuvaiheessa alkoikin sitten kuumottaa tuleva töihinpääsy. Muutamat opiskelutoverit olivat päässeet hauskan kuuloiseen työhön, juuri sellaiseen mistä olin aina haaveillut. Hain muiden esimerkin myötä ja pääsin. Mut heitettiin muistaakseni toisena työpäivänä asiakkaalle eikä mulla ollut alasta oikeastaan pienintä haisuakaan oikeasti. Siihen aikaan alalle ei ollut minkäänlaista koulutusta eikä meidän omaan koulutukseen sisältynyt minkäänlaista kunnollista työharjoittelua (en tiedä ketään joka olisi suorittanut harjoittelun ns. oikeissa töissä). Mä olen edelleen ihan superkiitollinen, että mulla oli siellä asiakkaalla kollega, joka opasti ja neuvoi. Ja mä olen kiitollinen, että mun työnantajafirmassa ei nähty mun ensimmäisiä tekeleitäni - olisi nääs voinut tulla jopa kengän kuva takalistoon koeajan jälkeen. Toisin sanoen taas tehtiin töitä ihan järkyttävästi ja ponnisteltiin, ja kyllähän se onnistuminen sitten alkoi ehkä vuoden kuluttua näkyäkin kunnolla. Tein myös töitä, että sain meidän duunille näkyvyyttä ja arvostusta asiakkaalla. Sitä tunnetta, kun on voittanut puolelleen joukon vanhoja jääriä jotka on pitäneet itseä lähinnä jonain turhana pikku sihteerikkönä, ei voi edes sanoin kuvailla - eikä varsinkaan sitä, kun antaa niille jäärille ajattelemisen aihetta ja on itse asiassa tosi kiinteä osa koko tiimiä. Mä tulen aina muistamaan nuo työvuodet ja ne tulevat varmasti myös aina olemaan mun ns. parhaita työvuosiani. Ei sitä kokemusta voi enää ylittää.

(Mua pyydettiin noiden vuosien aikana mm. projektipäälliköksi, mutta en lähtenyt, koska tunsin olevani omimmillani "kentällä" enkä halunnut menettää ihania työkavereitani. Lähes kaikki mun lähimmät opiskelukaverini ovat nykyään jossain johtavassa asemassa ja edenneet sen saman projektipäällikköreitin kautta ylemmäs, mikä tietysti lisää mun ahdistustani. Meikä se on ihan jopa työtön ja ammattitaidoton kotiäiti täällä lähiössä.)

Kun vaihdoin työpaikkaa, törmäsin tilanteeseen, että en enää tuntenutkaan vastaavaa kiinnostusta kuin ennen. Se homma ei ollut ihan sitä mitä halusin. Itse se ydintyö ei lakannut koskaan kiinnostamasta, mutta kun vetoa ei muuten ollut niin sitä vaan ei ollut (*. Vuosi friikkuna oli sitten tosi yksinäistä ja ainaista pohtimista oliko tehnyt hommansa edes vähän sinne päin, koska palautetta ei juuri koskaan tullut. Lisäksi lisämausteena oli ainainen kusetuksen tunne - palkkiot olivat pieniä ja hommia sai aina tehdä omaan piikkiin (niin kuin kai yrittäjyyteen kuuluukin). Olisihan siitä duunista varmasti kovalla työllä jossain vaiheessa päässyt tilanteeseen, että ne omaan piikkiin menevät osuudet olisivat vähemmistössä, mutta se työyhteisön puute oli kamalaa. Lopulta kun lopetin, sain asiakkailta kiitosta eli en mä sitten lopulta kai täysin epäonnistunut ollut ollut.

Mutta sen jälkeen. Ei mitään onnistumisrintamalla.

Joitain kuukausia sitten sain todella yllättävän puhelinsoiton. Mulle tarjottiin keikkaduunia. Otin vastaan ja tein. Ja muuta en voi todeta kuin että epäonnistumisen ja häpeän tunne on valtaisa. Tunnen entistä konkreettisemmin miten nämä vuodet ovat vaikuttaneet mun ammattitaitooni ja osaamiseeni. En oikeasti vaan enää muista enkä osaa. En vaan osaa. Siitä on laskujeni mukaan kahdeksisen vuotta, kun olen viimeksi tehnyt vastaavia hommia ja mä en kuulkaa enää muista. Olen ihan aloittelijatasoa. On kyse nippeleistä ja nappeleista, joista osa tulee kokemuksen myötä niin että aina ei kaikkea pysty kirjoista ja kansista tarkistamaan - aina ei edes tajua tarkistaa, koska se rutiini puuttuu. Mä en voi olettaa, että työnantaja vaan ymmärtää ja antaa mun mokailla, ei se enää nykyään vaan taida mennä niin. Mä olisin niin paljon kaivannut sitä onnistumisen tunnetta.

Sen tosin huomasin, miten hyvää pieni irtiotto kotihommista ja aivojen vaivaaminen tekee omalle mielenterveydelle, mutta onneksi tuli sitten sössittyä tuokin homma niin ettei tarvitse enää miettiä työkeikkailua. Meidän alalle oli jossain vaiheessa tarjolla työllistymiskoulutusta, ja mietin, että hävettäisi aivan helvetisti jos joutuisi sellaiselle osallistumaan näiden omien työvuosien jälkeen. Enää tuo vaihtoehto ei tunnu ollenkaan niin huonolta - nyt puuttuu vaan se työllistymiskoulutus. Sehän tässä nyt on kaiken aikaa ongelmana, että mun maailmaani mikä tahansa muu ala on luovuttamista ja häviämistä enkä mä edes voi kuvitella tekeväni muuta, koska kiinnostusta ei vaan ole. Joskus pyörittelin varasuunnitelmana opettajankoulutusta, mutta nyt olen entistä vakuuttuneempi siitä, että en todellakaan koskaan halua töiden puitteissa olla missään tekemisissä lasten tai nuorten kanssa.




*) Tässä elämänvaiheessa aloin ensimmäisen kerran pyöritellä mielessä mahdollisuutta jonkinlaiseen tarkkaavaisuushäiriöön, koska vaikka mä kuinka yritin, niin en oikein missään vaiheessa saanut kiinni noista jutuista, jotka ei luontaisesti kiinnostaneet. Ihan kuin mun aivoni olisivat päättäneet, että ne eivät nyt vaan vastaanota sitä informaatiota. Se tuntui tosi pelottavalta (ja toi vähän mieleen kouluajat). Nyt myöhemminkin olen tuota tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta miettinyt, vaikka ei mulla ikinä ennen ole ollut vaikeuksia muistaa tapaamisia tai pitää järjestystä yllä. Olen aina ollut jopa suhteettoman koukussa sääntöihin, joita mun tuntuu olevan pakko noudattaa ja joiden noudattamatta jättämisestä ahdistun myöskin ehkä kohtuuttomasti (vrt. Olen päättänyt, että lounas on valmis klo 11 ja kun se valmistuukin klo 11.05, niin menen ihan häiriöön, ja tuntuu, etten koko loppupäivänä pysty toimimaan, koska olen mokannut niin pahasti.).

Töktök

Yritin tauon jälkeen päästä Bloggeriin. Tuotti tuskaa.

Mulla on varastossa pari umpisurkeaa käninää. Saatan jopa julkaista. Olen kirjoittanut niitä kuukausitolkulla, joten kyseessä on luonnollisesti laadukkaat tekstit.

Luvassa siis täyttä kuraa. En petä koskaan!

"Mustaa - kovin surullista"

No niin. Nykypäivään. Toka siis etenee peppukiidolla eikä osaa ryömiä eikä kontata. Hurraapa siinä facebookissa lapsesi saavutuksista. Ei tule paljon kannustavia sanoja. Toka on myös tänään siirretty pinnikseen sivuvaunuun - hankimme sitten sen pinniksen niinkin ajoissa kuin lapsen ollessa vuoden ja kuukauden. Allergioita selvitellään, ja olen yrittämässä purkaa imetysdieettiä, mikä on osoittautunut ihan persehommaksi. Aina on joku hampaiden tulo tai tähtien asento sitä rataa, että eipä helvetistäkään voi tietää, mikä lasta riivaa. "Mukava" lisä palettiin on lapsen lateksiallergia - sitä lateksiahan ei välttämättä ilmoiteta yhtään missään (lateksia on esimerkiksi päällystetyissä neppareissa vauvojen bodyissa).

Omaa aikaa ei edelleenkään ole. Odottelen nytkin koko ajan milloin Toka herää (klo on 22:29). Hälytysvalmiudessa siis 24/7. Päivisin tamppaan lapsi repussa, että saan sen nukkumaan edes jotenkin.

Bongasin lähes vahingossa ihanan kuuloisen työpaikkailmoituksen. En ole työpaikkailmoituksia selaillut, koska en vieläkään tiedä mitä voisin tehdä. Ja miksi selailla ilmoituksia, kun minkäänlaisia hakemuksia on ihan turha haaveilla tekevänsä? Tai miten edes laaditaan hakemus, kun omilla opinnoilla ja työkokemuksella voi jo pyyhkiä persettä?

Mulla ei edelleenkään ole minkäänlaista sosiaalista elämää. Eka käy päiväkodissa sopparipäivillä (PASKA ÄITI!) ja oppi vihdoin kuivaksi käytyään muutaman kerran päivähoidossa. Näemmä yökuivuuskin tuli kylkiäisinä, vaikka sitä en osannut yhtään odottaa.

Ei kai tässä. Tulevaisuus on sysimusta, välillä selviän päivistä rimaa hipoen. Eka heiluttelee välillä taikasauvaa ja hokee: "Simsalabim, taion äidin taas iloiseksi." Olisipa se niin yksinkertaista.

Apu

Alla oleva kirjoitus on kirjoitettu osissa usean päivän aikana ja joskus ehkä heinäkuun tietämillä.

Mä olen aika hukassa. Tai jätetään se "aika" siitä välistä pois. Tosi hukassa. Sekaisin. Uupunutkin. Fyysinen väsymys vaivaa ehkä vähemmän kuin vielä joku aika sitten, vaikka edelleen tulee päiviä, että voisin iltapäivällä vaan nukahtaa pystyyn. Mutta fyysistä väsymystä enemmän mä olen väsynyt henkisesti - tai ehkä mä häälyn jatkuvasti jollain rajalla. Ehkä kajahdan lopullisesti huomenna, ehkä viiden minuutin kuluttua.

Katsoin juuri jotain höpöä tosi-tv-ohjelmaa, jossa ukkelit valittelivat kuupan sekoamista muutaman päivän yksinolon jälkeen. Mä olen ollut yksin nyt vuosia. Mun ainoat kontaktini ulkomaailmaan ovat muutamat somekommentit ja lähisukulaiset, joista useimmat tuntuvat arvottavan mut aika lähelle nollaa. Voin puhua asioistani yhdelle ainoalle ihmiselle (kiitos, H.!), jota kuormitan ihan liikaa. Joskus tulee olo, ettei oikein meinaa jaksaa.

Olen viime päivinä pohtinut paljon apua, sen saamista, kohtuullisuutta ja odotusten suuruutta. Odotanko liikaa? Miten sitä apua pyydetään ja miten sitä saadaan? Mikä määrä omaa aikaa on tarpeeksi ja mikä on tässä elämänvaiheessa kohtuullista?

Olimme mökkeilemässä kotiseudulla vietettyämme ensin yhden yön appivanhempien luona. Pelkäsin appivanhemmilla yöpymistä etukäteen, mutta konsepti tuntuikin yllättäen toimivan. Muistelen edelleen lämpimin fiiliksin kuinka sain syötyä pari ateriaa kaikessa rauhassa ja käytyä jopa vessassa ilman ylenpalttista hässäkkää. Tuli tunne, että meitä haluttiin vilpittömästi jeesiä ilman taka-ajatuksia tai kiitollisuudenvelkaa, jota ei koskaan pysty maksamaan takaisin. Ja vaikka me saatiin jeesiä, niin kyllä appivanhemmat silti ehtivät lukaista lehden tai tehdä jotain muuta omaa.

Sitten menimme mökille. Olen nyt kuukausia kuunnellut äitini paasausta siitä, kuinka suurta apua hän meille tarjoaa ja kuinka mun pitäisi saada viettää omaa aikaa ja ladata akkuja. Jotenkin tämä puhe ei nyt ihan ehkä kohdannut todellisuutta. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lasten syömisestä niin että saisimme itse syötyä aterian lämpimänä. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lapsista niin, että pääsisimme vaikka saunaan rauhassa. Oma napa tulee aina ensin. Aina. Siinä vaiheessa, kun jokaista vessareissuakin varten joutuu erikseen anelemaan, että voisiko joku katsoa lasten perään (mökillä kun lapsia ei voi vaan jättää edes pikapissan ajaksi keskenään, koska  huussiin on matkaa, ja tällä reissulla siippa oli vielä melko paljon rakennushommissa), niin alkaa kypsyttää. Kyllä, meidän lapset ja itse hoidetaan ja tätä rataa (ehkä odotan liikaa?), mutta jos yhdessä lähdetään mökkioloihin ja kauheasti vielä messutaan kuinka upeaa apua aina tarjotaan, niin jotenkin kuvittelisi menon olevan erilaista. Vai olenko ihan hakoteillä?

Mä pyysin. Mä pyysin, että saisin hetken omaa aikaa. Että saisin vaikka vetäistyä itselleni kesäkynnet. En saanut. Oli vaikeaa päästä pesulle ja oli vaikeaa päästä vessaan.

Ja meni muuten tällä kertaa 10 kuukautta ennen kuin alkoi jäkätys siitä, kuinka lasta ei tulisi enää imettää ja kuinka se nukkuu vielä parikymppisenäkin vieressä, kun sitä ei siirretä omaan sänkyynsä ja huoneeseensa. Nyt on sitten kaikki huoli ja murhe kiinni imetyksessä ja perheemme nukkumajärjestelyissä - mäkin kuulemma jaksaisin ihan hyvin, kunhan vaan älyäisin lakata imettämästä ja pitämästä vauvaa niin lähellä.

Siipan kanssa meillä tuntuu olevan jatkuvasti jos jonkunlaista ristiriitaa. Suurin osa mun käninästä juontaa juurensa siihen, että mun itsetuntoni on kokenut niin järisyttävän kolauksen, että tunnen olevani lähinnä kasa paskaa. Saatan hyvinkin vääristellä asioita. Homma käy vaan ikäväksi siinä vaiheessa, kun kerron, että itsetunto on pyllyllään ja siihen reagoidaan sanomalla, että hittoakos siinä sitten. Ei voi mitään. No eipä vissiin sitten.

Ja se oma aika. Ongelma on lähinnä arkinen - jos on kyse jostain kerran vuodessa tapahtuvasta konsertista (kuten taannoin), homma kyllä järjestyy, mutta ongelma kulminoituu arkeen, päivä-, viikko- ja kuukausitasoon. Mä olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee säännöllisesti yksinäisyyttä voidakseen hyvin ja nyt kun sitä ei ole ollut, niin voinee arvata, että välillä olo on jokseenkin rasittunut. Olis kiva päästä joskus istahtamaan alas ihan rauhassa. Tai jotain. En minä enää edes kunnolla tiedä mitä sillä omalla ajalla tekisin, ja sekin lienee ongelma. En osaa tarpeeksi pontevasti sitä kai pyytää, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä. Kannan lisäksi usein huonoa omaatuntoa vaikkapa omasta suihkureissusta.

Olen tosi kateellinen siitä, että siippa pääsee töihin kodin ulkopuolelle. Mä olen kateellinen jopa sen pitkästä työmatkasta, saahan se viettää sen omissa oloissa musiikkia kuunnellen. Jos joskus edes voisi kuunnella omaa musiikkia kunnolla.

Jos nyt äityisin tässä niin hurjaksi, että alkaisin kelata jotain täydennyskoulutusta tai työnhakua, niin missäköhän helvetin välissä mun olis tarkoitus yrittää paluuta elämään? Miten se tehdään, kun arjessa laskujen maksaminenkin tuntuu olevan välillä ihan sula mahdottomuus (koska joku paukuttaa tietokonetta tai tuhoaa kodin irtaimistoa tai yrittää tappaa sisaruksensa)? Mä mielisin myös niin paljon vihdoinkin aloittaa vatsajumpan, joka piti aloittaa jo aikoja sitten, mutta miten se tehdään? Miten järjestetään joka päivä puoli tuntia omaa aikaa? Tänäään meni nukutuspuuhissa puoli yhteentoista ja voin kertoa, että ei musta sen jälkeen ole enää mihinkään. Lisäksi olen herkkä piristymään, joten jos alan jumppailla yömyöhällä, nukahtaminen siirtyy takuuvarmasti.

Milloin ihmiset pikkulapsiperheissä tekevät omia juttuja? Milloin luetaan kirjaa, napsitaan valokuvia (niiden koneelle latauksesta puhumattakaan - onneksi en edes osaa käsitellä kuvia) tai harrastetaan liikuntaa? Milloin kirjoitetaan blogia tai laitetaan kunnollisia ja ravitsevia aterioita, leipomisesta puhumattakaan (tosin eipä tässä leivottaisi muutenkaan, kun en itse saa syödä juuri mitään enkä ole jaksanut/ehtinyt perehtyä allergialeipomiseen)? Ratkaisu ei liity siihen, että pitäisi esimerksiksi koettaa höllätä siivous- tai ruoanlaittovaatimuksia, kun meillä nytkin turvaudutaan ihan liikaa puolivalmiisiin tai jopa eineksiin ja kaaos vallitsee koko ajan. Edelleen on muuton jäljiltäkin yksi huone täynnä kamaa - meille ei ilmeisesti ihan pian ole tulossa vieraita, kun ei vierashuonettakaan saada kuntoon.

Olen kateellinen, katkera ja usein helvetin ahdistunut ja surullinen. Ehkä tämä tästä. Onhan kyseessä todennäköisesti vain vaihe.




P.S. Saatiin fysioterapeutilta lupa istuttaa Tokaa, koska selän lihaksisto näyttää olevan tarpeeksi kehittynyt. Istuttaminen vähän helpottaa arkea. Tietysti muuten jokseenkin hauska kielto neuvolalta - herää taas kysymys, että millähän ammattitaidolla siellä oikein näitä käskyjä jaellaan. Fysioterapeutti kertoi muuten myös, että jos Toka nyt jostain syystä päättää ryhtyä etenemään peppukiidolla, niin sekään ei ole vaarallista vaan ainoastaan yksi tavoista edetä - netistähän saa kuvan, että lapsi on vakavasti kehityshäiriöinen, jos ei alakaan liikkua kuten useimmat.

Ilmoja pidellyt

Kah, terve vaan. Täällä ollaan. Välissä vähän jo parempi ja selväjärkisempikin jakso, nyt taas jo sekoiluttaa uudelleen. Tilanne on tämä: Meillä on melkein 3-vuotias itsemurhakandidaatti ja ikiliikkuja, joka ei juuri koskaan kävele - se juoksee. Ja se karkailee. Ja se ei tahdo ja se tahtoo ja se ei tahdo ja se tahtoo ja se saa kilareita joka herranperkeleen asiasta. Kuuluu tietysti asiaan. Menee aalloissa, kuten muillakin - nyt taas on vaikeampaa. On opittu sellaisia mukavia taitoja kuten sisälle syljeskely, jatkuva veljen piinaaminen tai tahallaan vaipasta lattialle pissaaminen. Jep, se ei suostu potalle eikä pöntölle eikä mihinkään. Tunnistaa hädät, kertoo monesti että nyt tulee pissa tai nyt tulee kakka ("Ei saa katsoa!"), mutta ei tee tarpeitaan muualle kuin vaippaan - tai lattialle. En viitsi pitää missään alushousuissa edes kotona, koska kaveri laskettaa niin surutta housuihinsa, että en jaksa sitä pyykki- tai siivoushärdelliä. Ehkä se joskus parikymppisenä sitten oppii. Vituttaa, ihan näin reippaasti ilmaistuna, kun muut kehuskelevat lastensa kuivaksi oppimisella. Ei onnistu tässä taloudessa.

Sitten meillä on tuollainen melkein 1-vuotias, joka ei vielä ryömi. Kyllä. Hassua kyllä, kesti melko kauan ennen kuin neuvolassa kuuntelivat huoltani aiheesta - se se olisikin jännä, kun siinä laitoksessa joskus otettaisiin aidot huolenaiheet todesta eikä tyrkytettäisi korviketta ja unikouluja. Olemme siis pääsemässä fysioterapiaan. Vauva on alkanut osoittaa lieviä turhautumisen merkkejä paikallaan pysymiseen, heittelee kyllä sujuvasti leluja ympäriinsä, mutta kettuuntuu niin vietävästi kun ei pääse niiden perään. Kierimällä pääsee johonkin, mutta usein kierii sitten jonnekin kaapin alle jumiin, joten huuto on lähes jatkuvaa. Pidänkin kersaa ihan hemmetikseen nykyään kannossa selässä, pysyy edes hetken tyytyväisenä - ja nukkuu. Kun ei enää onnistu nuo parvekenukkumisetkaan. Liikkuvissa vaunuissakaan ei ole pahemmin enää nukuskellut päiväuniaan, 45 minuuttia onnistuu tuurilla. Hiekkalaatikolla mun on kanniskeltava jannua myöskin selässä, koska ei se viihdy yksinään vaunuissa mutta en mä sitä viitsi laskea mötköttämään liikuntakyvyttömänä tai korkeintaan kieriskelevänä mihinkään hiekkikseenkään. Istuttaakaan sitä ei kuulemma vielä saisi, kun ei osaa itse nousta istumaan.

Kuopuksella on allergiaepäilyjä, mutta mitään pahiksia ei olla oikein saatu kiinni. Olen ollut kuukausia maidottomalla, soijattomalla ja munattomalla imetysdieetillä. Epäilen, että joudun jättämään viljatkin. En tosin ole aivan varma, miksi mun pitää dieetata, kun kuopuksen ihottumaan ei ole tullut minkäänlaista helpotusta mun dieetin myötä, mutta ehkä asia vielä selviää. Välillä ketuttaa koko dieetti, varsinkin jos pitää "tien päällä" saada jotain syötävää. Mutta imetystä en lopeta tyyliin ennen kuin kuolleen ruumiini yli, se on asia jossa en aio epäonnistua (vaikka kaikessa muussa ehkä olenkin). Tosin nyt näyttää vähän jo siltä, että sekin onnistumisen ilo ollaan multa viemässä pois, kun kuopuksen tissin pureskelu ei ota laantuakseen. En todella halua, että imetys loppuu niin.

Välillä on ollut omia hetkiä, olen jopa piipahtanut lyhyesti pari kertaa pääkaupunkiseudulla yksinäni. Monesti kuitenkin tulee pitkiäkin jaksoja ettei mulla ole mitään omaa aikaa. Se on alkanut olla aika raskasta ja korostaa entisestään mun juopaa muuhun maailmaan. Mä en ehdi perehtyä oikein mihinkään perheen ulkopuoliseen, vaikka päälle tekis tosi terää ajatella joskus jotain muutakin. Hauskaa oli, kun olin kotiseudulla käymässä ja kilahtelin sielläKIN pienesti äidilleni - hän ilmaisi huolensa kun en saa omaa aikaa, mutta ei sitä omaa aikaa kyllä järjestynyt sielläkään. En mä kaipaisi kuin ehkä hetken, että saisin joskus vaikka kynnet lakattua tai jotain muuta hömppää, mutta ei sitä vaan järjesty. Illat kotona olen edelleenkin vähän paniikissa: "Kohta se herää kuitenkin." enkä osaa oikein yhtään rentoutua, ja niitä päikkärivapaitahan meillä ei ole.

Joten sellaista kivaa. Kohta alkaa puolison loma ja siirrymme ehkä hetkeksi mökille nyt kun siellä on viittä vaille valmis elukkatarhakin. Ja taidan päästä nuuhkuttelemaan erästä vastasyntynyttäkin (ei omaa).

Elämällään tekis

Havahduin ajatukseen, että kohta pitäisi kai alkaa mietiskellä mitä elämällään tekisi. Muutama hassu kuukausi eikä meillä olekaan enää vauvaa. Pelottava ajatus, todella pelottava. Ehkä pelottavin koskaan.

Tulevaisuuspohdinnat saivat oikeastaan alkunsa ajatuksesta, että miksipä en tekaisisi vielä kolmatta lasta ja jäisi vaan kotiin. Puskee nimittäin taas vauvakuumetta. Haluaisin olla synnärillä ja saada sellaisen alastoman rääpäleen syliini ja tunkea sille tissiä huuleen. Melkein jo toivon, että olisin säästynyt koko vauvakuumeelta, koska se ei todellakaan kysele järjen perään. En tiedä mitä tapahtuisi, jos joutuisin heti uudelleen valvomaan kolmannen vauvan kanssa, varmaan lähtisi ne viimeisetkin järjen rippeet (paljonhan ei enää jäljellä ole, se on tiedossa). Kolme perättäistä uhmaikää ei kuulosta myöskään yhtään hyvältä. Täytyy kuitenkin sanoa, että ensimmäistä kertaa ymmärrän naisia, jotka ns. jumittavat kotona ja puskevat vauvaa toisensa jälkeen - onhan tämäkin tietyllä tapaa turvallista. Ei tarvitse kohdata suurta pelottavaa maailmaa, joka tuolla kuplan ulkopuolella on. (Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat suuren perheen, ja se on ihan ok. Siis ihan ilman mitään maailmanpelkojakin.)
 
Mutta. Niin. Mitä jos ei vauvaa? Mitä helvettiä muka jos ei vauvaa? Mulle on yläasteelta lähtien ollut selvää, mitä haluan työkseni tehdä. Se on ollut selvää siltäkin kantilta, että vaihtoehtoja ei ole ollut. Eikä niitä muuten pahemmin ole vieläkään. Yksi voisi olla, mutta en usko, että sovellun alalle, koska olen liian herkkis, jäisin luultavasti murehtimaan ja ottaisin asiat liian raskaasti. Myös ne ilot. Omalle alalle en enää pääse takaisin ilman jotain kertausharjoituksia, mutta niitä ei vaan tällä hetkellä näytä olevan tarjolla. En myöskään todellakaan edes lähtisi yrittämään työhönpääsytestejä tässä kunnossa, koska joudun välillä miettimään tosissani omien lastenkin nimiä. Järki ei leikkaa. Tässä kunnossa selviytyisin ehkä töistä, joita olisin tehnyt rutiininomaisesti vuosia, mutta nyt jos heitettäisiin eteen jokin uudempi aihe ja pitäisi soveltaa syövereissä uinuvia vanhoja tietoja, niin eipä onnistuisi. Millään.

Olen ehkä enemmän hukassa kuin vaikkapa ylioppilaskirjoitusten tai valmistumisen jälkeen. Ei mitään tietoa tulevasta. Itsetunto murentunut ajat sitten. Mä olen vaan äiti, muusta en tiedä enkä kyllä niistä äitihommistakaan läheskään aina.

Vetää synkäksi ja toivottomaksi. Ei ole oikeastaan mitään muuta syytä jatkaa kuin lapset ja nekin ottavat koko ajan askeleita pois äidistä. Mä en ole mitään ilman lapsia.

Koska muuhun en pysty, harrastan nykyään paskan katselua nätissä paketissa ja kantovälineiden ihailua ja keräilyä. Niin on nättejä kuoseja ja värejä - elämäkin pelastuu ainakin 10 minuutiksi, kun kotiin kannetaan uusi paketti.

Prnoo - ja ehkä vähän angstiakin

Päädyin pinnistelemään lisää. Ei kekkereitä. Osin käytännön sanelemista syistä: En vaan jaksa alkaa pumpata maitoa ja alkaa opettaa pullosta tai mukista juomista enkä myöskään kestäisi ajatusta siitä, että Toka joutuisi täällä kotona itkeskelemään sen takia, että mä olen jossain rentoutumassa. Mä sitä paitsi tunnen helvetillistä painetta joka suunnalta osallistua, kaikkien mielestä se olis vaan niin tolkuttoman hyvä idea ja oikein, että tulee vastareaktio. Vitut. Vitut minä siitä, että joku ajaa naisasiaa ja sen mielestä naisen pitäis ajatella itseäänkin ja pitäis mennä töihin ja pitäis tajuta ne rakenteetkin. Vitut. Kokeilepa saatana itse ensin näitä lapsensaamishommia. Tai vitut minä siitä, että joku käyttää argumenttina sitä kuinka äidin hyvinvointi merkitsee automaattisesti myös muun perheen hyvinvointia. Mihin vedetään raja? Voisin varmaan saatanan hyvin, jos pääsisin pari kertaa viikossa baariin vetämään perseet ja kävisin samalla töissä ja sitten vähän jumppaisin päälle. Olishan se kivaa. Mutta voisiko perhe/lapset välttämättä hyvin? Eipä ehkä.

Ja kun nyt vaan on niin, että mä olen vauvojen kanssa "vähän kuplassa". Ehkä mua pitäisi patistaa enemmän, ehkä nimenomaan tuon siipan pitäisi sanoa, että lopeta nyt saatana se pingottaminen - hän huolehtii, koeta joskus relata. Nyt vaan on niin että se ei tajua, enkä minä pysty täältä lähtemään, koska mulla on vauva. Vauvat tarvitsee huolenpitoa.

Osin jätän kekkerit väliin, koska ei pahemmin enää kiinnosta olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kaikki pitää mua kuitenkin vaan jonain höyrähtäneenä äitinä eikä mulla lapsijuttujen lisäksi ehkä muuta annettavaa olisikaan, joten en näe syytä, miksi vaivautuisin. Tulisi ehkä vaan riitaa (joukossa esim. yksi vannoutunut lapsivihaaja). Ei tule toisia täysien kymppien juhlia, mutta minkäs teet. Kiva olisi ollut järkätä itsekin jotkut kekkerit loppuvuodesta, mutta tajusin, ettei mulla ole enää yhtään ihmistä, joita voisin sinne kutsua (ehkä yhtä lukuun ottamatta). Mutta enpä mä ole aiemminkaan tykännyt synttäreitä juhlia, miksi siis nyt muuttaisin kantaani?

Olenko eristäytymässä täydellisesti? Luultavasti. Mitä enemmän yritän ihmisten kanssa olla tekemisissä, sitä enemmän petyn jatkuvasti. En olisi kyllä ikinä uskonut, että äitiyden myötä KAIKKI entinen katoaa - myös ystävät, kaverit ja tuttavat. Olen toki varmasti siihen syyllinen itsekin, ahdistuksessani ja erakkoudessani - ehkä jopa hormoneissani ja univelassani - olen kovin herkillä, suutahtelen ja nostatan hyökyaaltoja. Jos olen "normaalitilassa" herkkä aistimaan epäoikeudenmukaisuuksia, niin tässä tilassa - mitä helvettiä se sitten ikinä onkaan - olen todella herkkä. Enkä ihan helposti unohda.

Mutta. Vittu. Mä en vaan yhtään kestä sellaista ulkokultaista "mä annan tässä sulle vertaistukeani, mutta itse asiassa nostatan vaan omaa egoani" -potaskaa. Mikä tarve ihmisillä, äideillä, on ujuttaa se oma mielipide joka väliin? Missä on kunnioitus? Okei, tajuan että ne ihmiset jotka eivät ole einsteineja alunperin, eivät muutu einsteineiksi äitiydenkään myötä. Että jos tulee neuvoa antaa vauvalle ruokaa, niin siitä ei ehkä kannattaisi hermostua - etenkin jos tietää, että neuvoja - se hyvää tarkoittava ja tukeaan armeliaasti suova - ei välttämättä ole sieltä välkyimmästä päästä. Mutta siitä huolimatta mussa herättää ihan sanomattoman vitutuksen, että joku kehtaa tulla neuvomaan, että mun pitäis ruokkia mun vauvaani, niin se vois jopa nukkua. Varsinkin kun sitä neuvoa ei ole kysytty.

En tiedä ovatko some ja verkkoyhteisöt jotenkin levittäneet ilmiötä, mutta mä olen edelleen vaan ihan tyrmistynyt, miten innokkaasti jengi nostattaa itseään toisten kustannuksella. Tokikin näin on aina ollut varsinkin palstoilla joilla voi kirjoitella nimimerkin turvin, mutta nyt tuntuu, että ihmiset päräyttelevät tulemaan ihan omalla nimelläänkin. Ja mä olen niin herkkis, että mä en kestä. En kestä, kun mulle tullaan kertomaan, että itse asiassa hänellä on muuten ollut paljon rankempaa, mutta hän ei vaan ota sitä niin, kun hänen asenteensa on vähän erilainen. Että toi sun tilanteesi ei itse asiassa ole mitään, sä olet vaan paska tossa hommassa. Perään vielä varmuudeksi heitto kuinka tässä jaetaan tukea ja ollaan mun puolella. Voi jumalauta. Onko jengin mielestä ihan ok mennä kertomaan vaikka talonsa ja koko omaisuutensa tulipalossa menettäneelle, että ei meillä vaan koskaan olla oltu noin huolimattomia, että oltaisiin oma talo päästetty palamaan? Mikä ihmisiä vaivaa?

Ja jos mennään spesifimpään suuntaan, niin miksi on oikein kritisoida vaikka imetystä, mutta ääneen ei saa kukaan sanoman, että kyllä se äidinmaito nyt vaan on luonnollisempi ja ehkä terveellisempikin tapa ruokkia se kersa? Miksi mua saa syyllistää imetyksestä, mutta ei todellakaan ole korrektia mennä laukomaan, että sinä se saatana et sitten vaivautunut edes alkaa imettää? Ja joo, eipä tulisi mieleen mennä laukomaan mitään värittyneitä kommentteja rintaruokinnan puolesta, kun ei se vaan aina suju, mutta ihmetyttää ihan helvetisti miten tämä homma ei sitten toimikaan toiseen suuntaan.

Lähipiiristä todettiin, että älä kertoile niitä asioita siellä facebookissa, mutta missä "niistä asioista" sitten voi kertoa? Välillä tekee mieli avautua, varsinkin kun livenä ei kenellekään pysty. Lähipiiristä todettiin myös, että netissä jos avautuu, niin pitää sitten kestää seuraukset. Niin siis vähän samaan tyyliin kuin naiset ja minimekko tai erilainen ulkonäkö? Pitää vaan kestää seuraukset?

Yksi lemppareista on myös ollut "ei mulla vaan ole ollut äitiyslomalla mitään hirveää sosiaalista tarvetta". Just. Olet kuitenkin järjestänyt juhlia, osallistunut sellaisiin, ramppaat äiti-lapsitapaamisissa ja näet viikoittain ihmisiä naamakkain, mutta mitään valtavaa sosiaalista tarvetta sulla ei ole? No niinpä niin. Siihen tässä pyritään, ettei tarvitsisi enää missään avautua vaan tulisi toimeen omillaan ja itsekseen, mutta vielä en siinä pisteessä ole. Valitettavasti.

Mun itsetuntoni on laskenut kovin näiden kotivuosien aikana. On varmaan käynyt vähän perinteiset. Mietin kovasti, mikä sai oman äitini aikoinaan jurottamaan vuosikausia nojatuolissa ja marisemaan marttyyrina, kuinka hän vaan rakastaa lapsiaan yli kaiken. Sillä ei ollut enää yhtään ystävää, se vaan känisi ja vänisi kotona aina ja iänkaikkisesti. Päätin, että ei ikinä tuollaiseksi. Vähän kuitenkin vaikuttaa, että sillä tiellä ollaan.

Mutta silti: Mä en halua mitään muuta kuin että mua kuullaan. Kuullaan ja kunnioitetaan sellaisena kuin mä olen eikä syyllistetä, tuomita tai pidetä tyhmempänä kuin olenkaan. Tälleen toisen lapsen ei-ihan-teiniäitinä voisi kenties kuvitella, että älyän esimerkiksi tarjota vauvalleni ruokaa.

Sen lisäksi että olen vähän sekaisin, olen hyvin pettynyt. Siitä olen kuitenkin järkyttävän onnellinen, että mä saan joka ilta ahtautua tuonne petiin yhdessä puolison, 2-vuotiaan ja vauvan kanssa. Olen onnellinen, että tuosta 2-vuotiaasta on kaiken tahtomisen ja perseilyn ohella kasvamassa ihan hauskanoloinen heppuli, joka kertoo hassuja juttuja ja oppii uutta päivittäin. Vauva on iloinen ja pääsääntöisesti rauhallinen, joissain asioissa kuitenkin hyvinkin kipakka ja mielipiteensä ilmaiseva. Se ei vieläkään aina osaa nukkua päikkäreitä muuten kuin liikkuvissa vaunuissa (jee!), joten aika lailla päivittäin pitää ainakin yksi vähintään 1½ tunnin lenkki vetää. Jos osaa ajoittaa oikein ja on tuuria matkassa, saa myös 2-veen nukkumaan samalla.

Ihan kivaa

Oi joi. Mitähän sitä kertoisi meidän viime ajoista? Väsyttää. Joskus vituttaa rankastikin. Välillä on huippua ja ihan kivaa. Eilen käytiin Tokan kanssa perhekahvilassa ja opettelin sitomaan Tokan selkään. Tekisi mieleni ostaa asian johdosta uusi ihana kantoliina.

Välillä on erittäin vaikea erottaa mikä on vertaistukea ja hyvää tarkoittava neuvo tai mikä kusipäistä pätemistä toisen kustannuksella ja epäkunnioittavaa oman paremmuuden esille tuomista. Vaikeaa. Joskus hämmästyttää, millä pätevyydellä toisia voi neuvoa (tätä mietin usein muuten myös neuvolassa) ja millä kaikella sitä huomiota voikaan itselleen hakea.

Olen koettanut tehdä päätöstä, yrittääkö vähän relata vai pinnistellä lisää. Luultavasti päädyn viimeksi mainittuun. Saan siitä moitteita. Aplodit saisin, jos olisin älynnyt lähteä vaikka viihteelle vauvan ollessa pari viikkoa. Onhan se nyt äidin ja sitä kautta koko perheen hyvinvoinnille oleellista, että käydään tuulettumassa ja silleen. Muodostuu sitten se vauvan isäsuhdekin kivaksi. 

Toka on seitsemän kuukautta. En valitettavasti tämänkään vauvan kanssa pääse leveilemään sillä, että se tanssii jo balettia ja lausuu avantgarderunoja.

Ei mulla muuta tällä kertaa.

Kaaos

Muutto suoritettu, remontti päällä. Äidillä jaksaminen aika vähissä, isä oli just rentoutumassa pienellä reissulla. Just nyt tuntuu vähän epäreilulta, mutta kai ne tilit joskus tasataan.

Alkuun kysymys: Miten tästä selviää? Miten selvitä, kun oma aika on lähes nollassa? Kun molemmat lapset tuntuvat valvovan yöt ja päivät eikä oikein hetkeksikään voi pysähtyä. Voi miten tahtoisin olla jatkuvasti läsnä ja jaksaa, mutta valvotut yöt ja jatkuva tarvitseminen tuntuvat toisinaan kuluttavan ihan loppuun. Mähän myös uhosin itselleni jo ennen vauvan syntymää, että nyt kyllä huolehdin siitä omastakin ajasta, mutta niinhän ei suinkaan ole käynyt. Mutta näin ei kai voisi enää jatkua.

Inhoan sosiaalipornomaista parisuhderuodintaa blogeissa, mutta täytyy sanoa, että arki kahden lapsen kanssa asettaa pieniä paineita myös parisuhteelle. Jos vauva-aikaan oltiinkin yhtä mieltä vauvan "kohtelusta", niin taaperon kasvattaminen ei enää olekaan ihan sama juttu. Lisäksi meillä tuntuu ehkä hieman myös olevan sitä asetelmaa, että pidän töissä käymistä ikään kuin lomailuna eikä siippa taas tunnu aina käsittävän millaista hevonpersettä välillä on yrittää pitää palettia kasassa yksinään. Jotenkin vääjäämättähän kuvio on mennyt siihen, että siippa viettää enemmän aikaa Ekan kanssa kun taas mä huolehdin sillä aikaa Tokasta, vaikka olen yrittänyt saada sitä ajatusta läpi, että tarvitsen joskus vapaata ihan molemmista lapsista. Että jos mun on tarkoitus joskus aamuisin nukkua ja Toka ei nuku, niin ei se voi jäädä mun viihdytettäväkseni vaan kyllä siipan täytyy selviytyä myös Tokan hoidosta. Tai jos siippa lähtee Ekan kanssa ulos, niin yhtä hyvin se voi sinne ottaa myös Tokan nukkumaan vaunuissa - ei se nyt aina voi mennä niin, että minä olen ainoa joka joutuu selviytymään vaunuhytkytyksestä ja Ekan viihdyttämisestä myös ulkona. Ja luultavasti Ekakin tarvitsee laatuaikaa äitinsä kanssa.

Nukkumiskuviot tuntuvat räjähtäneen käsiin. Muutto varmasti stressaa myös Ekaa enkä ihmettelisi sitäkään, jos se suhteellisen herkkänä tyyppinä vaistoaisi toisinaan kiristyneet tunnelmat kotona. Eka myös jännää uutta isompaa huonettaan ja kyselee jatkuvasti uuden kodin äänistä - vanhassa kodissa kun naapurista ei kuulunut hiiskaustakaan. Näin ollen Eka on alkanut heräillä öisin ja myös nukkumaanmeno on usein vaikeaa.

Luulin jo tajunneeni vauvan rytmin pari viikkoa sitten, mutta ei taida Toka sittenkään toimia ihan samalla kaavalla kuin veljensä. Velihän roijattiin nukkumaan aina kahden tunnin valvomisjakson päätteeksi ja se veteli kahdet päikkärit päiväsaikaan - homma toimi kuin nakutettuna sen jälkeen kun ainaisista kärrylenkeistä päästiin. Nyt ei jotenkin AINA oikein toimi. Toka saattaa herätä puolen tunnin jälkeen, mutta nukahtaakin sitten uudelleen hetken valvottuaan tai jopa uudelleen uneen hytkytettynä, mitä en ihan heti tajunnut, koska Eka ei herättyään kyllä nukahtanut heti uudelleen vaan vaati valvomista alle. Myöskään Toka ei näemmä nuku liinassa enää pikkuvauvavaiheen loputtua vaan unet jäävät toivottoman tyngiksi ja nukahtamisessakin kestää tolkuttoman kauan. Sitä paitsi jos Toka nukahtaakin liinaan, mun on tampattava koko ajan edestakaisin ja pysyttävä liikkeessä, ja siltikään uni ei riitä (ja jätkästä tulee kärttyinen eli unenpuutteen huomaa selkeästi). Ulkona vaunuissa näyttää olevan toimiva konsepti Tokankin kohdalla. (Näin ollen kaikki kiintymysvanhemmuuslahkolaiset, joiden mielestä vaunut on saatanasta ja erottavat äidin vauvasta: up yours!) Siltikään mä en oikein pääse kärryille kuinka pitkiä valvomisjaksoja sillä kannattaisi pitää, kun ei tuo kaksi tuntiakaan oikein aina toimi. Ehkä Tokan valveillaoloaika on vähän pidempi.

Mun ei varmaan pitäisi sanoa tätä ääneen, mutta Toka näyttää olevan kaikesta huolimatta parempi nukkuja kuin veljensä, koska yöt ovat pääsääntöisesti vielä ihan ok. Toki välillä on valvottukin ja nyt ihan vast'ikään oli useampi ilta, jolloin Toka heräili jatkuvasti karjuen kuin jalopeura. Loppuyöt menivät sitten kuitenkin rauhallisesti - jopa melkein oudon rauhallisesti. Joskus tuntuu, että Toka herää ihan vaan muutaman kerran syömään, mutta ihan tarkkaan en vieläkään heräilyistä tiedä, kun en niitä koskaan ole ylös kirjannut. Aamulla muistan yleensä, että heräiltiin joko jatkuvasti tai sitten oudon vähän. Haastetta öihin on, kuten sanottu, tuonut kuitenkin isoveli, joten toisinaan yöt tuntuvat olevan vaan yhtä suurta valvomispätkää, kun jannut heräilevät vuoron perään.

Olen havainnut, että kärsin Tokankin vauvavuonna siitä samantyyppisestä yksin jäämisen ahdistuksesta kuin Ekankin vauvavuonna. En oikein osaa relata ja mietin helposti, mitä kaikkea kohta voi tapahtua. "Nyt se kuitenkin kohta herää." "Nyt se kuitenkin kohta alkaa huutaa." En todellakaan ala yötä myöten siivoamaan (vaikka en haluakaan herätä esim. sotkuiseen keittiöön) tai lajittelemaan pyykkejä, mutta aika monesti huomaan stressaavani, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tehtäväähän on paljon jatkuvasti, joten murehtiminen ei auta yhtään mitään. Eikä sitä paitsi varmaan koskaan ole tullut sellaista tilannetta, ettei meillä olisi vaikka puhtaita vaatteita kaapissa. Lattialla lojuviin leluihin tuskin kukaan kuolee.

En edelleenkään noudata joka paikassa hoettua neuvoa mennä samaan aikaan nukkumaan lasten kanssa. Mulla on todella harvoin päivän mittaan omaa aikaa ja musta tuntuu erittäin vahvasti siltä, että kun lapset viimein nukahtavat, mun on hetki oltava ainoastaan itselleni. Jos en sitä tee vaan menen suoraan nukkumaan, mä en palaudu yhtään tästä jatkuvasta hulinasta. Lisäksi mä luulen, että mulla on nytkin vähän sitä, että alitajuisesti odotan Tokan ekaa heräämistä enkä siten edes nukahda kovin helposti. Myös jos olen paimentanut Ekaa ja koettanut suitsia sen riehuntakohtausta illalla, en ihan heti edes pysty itse rauhoittumaan.

Havahduin miettimään miten helvetin paljosta olen toisaalta luopunut. Koetan tässä vähän epätoivoisestikin pitää minuuttani kasassa, kaikki ihmiset on menneet, kaikki entiset intohimon aiheet unohtuneet. Koen paljon huumaavia onnellisuuden hetkiä, mutta silti kaipaan välillä sitä omaa vanhaa. Kirjoja, musiikkia, ihmisiä, vapautta. Että voisin hetken hengittää vapaasti, että ihan joka hetki ei olisi joku tilanne päällä.

Koti

Olen viime aikoina pohtinut kodin käsitettä osin muutonkin inspiroimana. Mä olen aina ollut hyvä kiintymään asioihin ja maisemiin ja mulla on ollut muutama asunto tai koti, joihin palaaminen on ollut jotenkin erityisen sykähdyttävää. Opiskeluaikojen koti on ollut yksi ja samoin myös mun (järjestyksessä) toinen kotini pk-seudulla. Oli aina tosi lämmin fiilis palata kotiin ja nähdä taas ne vanhat tutut maisemat, päästä sinne tuttujen seinien sisäpuolelle ja nähdä omat tavarat (kirjat, DVD:t ja CD:t! niin ja tietokone!).

En tiedä kuinka oudolta kuulostaa, että mä en ole kunnolla tuntenut kumpaakaan näistä meidän oman perheen asunnoista omakseni. Kotiin palaaminen ei ole tuntunut oikein miltään, siis ihan maisemien ja sen itse asunnon puolesta. Itsekseni en tokikaan paljon ole kodin ulkopuolella liikkunut, joten kovin paljon mulla ei edes ole näitä ihania jälleennäkemisen hetkiä perheen kesken. Arjessa kyllä koen paljonkin sellaisia "vitsi, me ollaan perhe ja mulla on kaikki nää tyypit tässä" -onnentunteita, mutta on jotenkin nurinkurista, että tietoisuus omasta kodista jää puuttumaan. Johtuuko tämmöinen lievä vierauden tunne yksinkertaisesti siitä, että mulla ei ole ollut kovin paljon mitään rentoa oleskelua, jota ehkä kotiin kiintyminen vaatii (vai vaatiiko)? Mä en luultavasti kiintynyt meidän aiempaan asuntoon, koska tunsin, että se oli aika vahvasti siipan - ja tokikin sen sijainnilla pikkukaupungissa oli oma osansa. Tästä nykyisestä asunnosta me tiedettiin koko ajan, että lähtö tulee suht' pian, koska tila ei vaan riitä - ehkä tätä asuntoa sitten leimasi tietynlainen kämppämäisyys ja väliaikaisuus? Vai johtuuko kiintymättömyys ihan sellaisista käytännön seikoista kuten ahtaudesta tai vaikka siitä, että hyvin pitkälti kaikessa on vaan menty lasten ehdoilla? Mä en edes ehtinyt purkaa mun levyjä (kyllä, tykkään - tai tykkäisin - edelleen kuunnella CD-levyjä) pahvilaatikosta ennen uutta muuttoa.

Joka tapauksessa mua on vähän häirinnyt se tunne, että mä menen vaan johonkin paikkaan, jossa voin peseytyä, nukkua ja murkinoida (jos ehdin). Ja jotenkin mä ajattelin, että täällä Kaupungissa mä kiinnyn aika piankin uuteen ympäristöön. Toki mä olen pitänyt tästä asuinseudusta paljonkin (ja rakastan Kaupunkia ja sen mahdollisuuksia), mutta sellainen iloinen jälleennäkemisen tunne on kyllä puuttunut. Tämäkin on ollut ehkä omiaan lisäämään tietynlaista tarkkailijan roolia ja vierauden tunnetta omassa elämässä. Ja siis - onhan tämä muutamien vuosien aikana tapahtunut ollut ihan valtaisa elämänmuutos. Luultavasti niin valtava, että mä en ole sitä sisäistänyt vieläkään aivan täysin.

---------------

Siippa meni yöksi töihin. Vauva oli tänään normaalia vaikeampi nukuttaa. Kerroin Ekalle, että se voisi tänään valvoa hetken normaalia myöhempään ja katsoa mun kanssa raketteja ikkunasta, mutta se halusikin aika pian nukkumaan.

Syrjäytynyt

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Edelleen mielen päällä pyörii aktiivisesti oma yksinäisyys ja enemmän nyt myös oman ajan kaipuu. Kai mä alan vähän taas tulla ulos vauvakuplastakin. Omia ajatuksia on vaikea saada uusille valoisammille urille, kun on suurimman osan ajasta yksinään kahden pienen kanssa. Kaiken härdellin keskellä on valitettavan paljon aikaa ajatella.

Olimme joulun lasten mummilassa sillä aikaa kun siippa pakkaili ja muutti meidän kamppeita. Akkuja en tuntunut paljon saavan ladattua, vaikkakin toki esimerkiksi ruokahuoltoon ei juurikaan tarvinnut osallistua. Silti vähän alkaa ahdistaa, koska olen lasten kanssa koko ajan. Eka nukkui kyllä mummilassa päiväunia, mutta koska Toka ei moisia juuri harrastele, ei tarvinnut paljon uneksia itse päiväunista tai tasaavasta levosta. Mä alan selvästi vähän jo väsähtää: tunnin, parin välein heräily alkaa tuntua.

Läheskään joka päivä ei todellakaan enää hotsittaisi nukuttaa Tokaa esimerkiksi liinaan ja rampata muutamaa tuntia koko ajan edestakaisin. Paikallaan ei ole toivoakaan saada Tokaa nukkumaan ja jos se nukahtaa liinaan, se herää ihan parissa minuutissa jos istahdan hetkeksi alas tai pysähdyn. Tokan kasvaminen näkyy myös mm. siinä, että sen syöttämisestä on tullut aavistuksen verran haasteellisempaa: ympäristöä olisi niin mielenkiintoista tarkkailla ettei syömiseen malttaisi oikein keskittyä. Usein en kuitenkaan kotona voi mennä vaikkapa makkariin rauhallisempaan ympäristöön imettämään, koska Eka tuhoaa sillä aikaa muun asunnon. Tai sitten tulee tahallaan häiritsemään syömistapahtumaa. Veli pitää myös toki joka päivä herättää uniltaan, jos se sattuu vahingossa nukahtamaan.

Mulle jotenkin tuossa joulun aikaan valkeni, että elämä ei ehkä koskaan palaakaan entiselleen mitä vaikkapa harrastuksiin tai sosiaaliseen elämään tulee, töistä puhumattakaan. Huomasin ensin, että eräs mukavana pitämäni entinen työkaveri oli heivannut mut Fb-kavereistaan ja myöhemmin huomasin myös muita, jotka olivat joko piilottaneet päivityksensä tai heivanneet kokonaan. Ilmeisesti olen jotenkin epämiellyttävä tai tylsä tyyppi (yksipuolinen toki olen, koska eihän mulla ole mitään elämää noiden lasten lisäksi). Ilmeisesti mun on ihan turha haikailla, että saan enää koskaan ystäviä. Otaksun myös, että aiemmin ikuisina pitämäni lapsuudenystävätkin saattavat kadota - enhän mä ole heihinkään juuri pitänyt yhteyttä tai pysty heitä näkemään. Ei se toki ole syy lopettaa ystävyyttä ja onpa sitä ennenkin taukojen jälkeen oltu kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan, mutta nyt kaikki tuntuu jotenkin kovin lopulliselta. Mä en ole varmaan näin yhden roolin naisena kovin kiinnostava ystävänä.

Vuoden alkupuoliskolla olisi tarjolla kaksikin get-togetheria Helsingissä: toinen entisen työporukan kesken ja toinen 4-kymppispippalointia varten. Olisi kiinnostanut todella paljon osallistua molempiin, mutta ei taida nyt pikkuvauvan äidiltä vaan onnistua. Surettaa.

Mä en jotenkin tajua miten tämä elämä onkin luisunut tällaiseksi. En ole aikuisiällä pitänyt itseäni todellakaan minään erakkona tai sosiaalisesti lahjattomana, mutta jotenkin musta on kuoriutunut ihan täysverinen syrjäytyjä. Työmaailma on myös luikerrellut ajatuksiin ja tuntuu täysin toivottomalta, että pystyisin enää palaamaan entiselle alalle. Vuosia on kulunut niin paljon, että en vaan selviydy edes alkutesteistä - nippelitieto on kadonnut ajat sitten.

Tuntuu, että en tule enää toimeen edes oman siskon kanssa. Katastrofireissun jälkeen olemme nyt olleet väleissä, mutta jotain tuntuu kadonneen - ihan kuin emme enää olisi lainkaan sillä samalla aaltopituudella, jolla olemme aina olleet.

Muuton kynnyksellä

En voi sanottavammin kehua fiiliksiä edelleenkään. Tai miten sitä kuvailisi - mä olen kauhean rakastunut noihin mun mukuloihin ja olen muutenkin sitä mieltä, että tämä vauvavuosi on ainakin toistaiseksi ollut helpompi kuin esikoisen. Tämä siitäkin huolimatta, että vauva ei nuku päiväunia sitäkään vähää kuin isoveljensä. Se ei kuitenkaan vaadi ihan jatkuvaa viihdytystä ja liikuttamista, vaikka jonkun verran kannankin sitä liinassa. Jossain vaiheessa se nukkui liinassa päivän ainoat unensa, mutta nyt eivät unet maistu enää siinäkään. Eikä sen puoleen vaunuisssa, sängyssä tai autossakaan. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että meillä on vauva, joka nukkuu ehkä kaksi puolen tunnin pätkää päivässä. Koska taaperokin jättää usein päiväunet väliin, mulla ei ole päivän mittaan juuri lepohetkiä. Ja koska vauva vetää tissiä tunnin, parin välein, mulla ei ole niin sanottua omaa aikaa oikeastaan enää ollenkaan. Joskushan se vähän ottaa pattiin, mutta olen silti mielestäni kestänyt sen aika hyvin - kai mun pitäisi antaa siitä itselleni vähän krediittiäkin. Taaperon saa kuitenkin välillä hoitoon mummoloihin ja se ulkoilee melko usein isänsä kanssa, joten silloin saan vähän hengähtää.

Olin juuri nelisen viikkoa kipeänä. Meissä kiersi ensin kaikissa joku pienempi lenssu, sitten olimme pari päivää suht' oireettomia ja sitten alkoi uusi tauti. Muhun nää taudit iskivät tietysti pahiten ja olin tuon neljä viikkoa melkein kokonaan kuumeessa. Ja minähän en ole yleensä ruukannut pahemmin kuumeilla, mutta nyt nousi kuume usein lähemmäs 39:ää. Tauti talttui viimein antibioottikuurilla. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun neljän viikon jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa ulos, oli aika voittajafiilis. Mummoloita oli pakko taas hyödyntää pahimmissa tautivaiheissa.

Taapero on edelleen vilkas ja uhmakas. Se on alkanut nähdä painajaisia ja heräilee toisinaan öisin. Välillä se on öisin tullut meidän sänkyyn, ja mun puolesta saa tullakin, koska ei se sitä niin usein tee. Päiväunet on nykyään meidän kompastuskivi, koska taapero ne edelleen tarvitsisi - muuten se saattaa nukahdella holtittomasti esim. ruokapöytään tai lattialle kesken leikin tai sitten se on tavallistakin vaikeampi. Taaperoa on vaan välillä mahdoton saada rauhoittumaan enkä mä viitsi loputtomiin yrittää sitä nukuttaa. Iltaisinkin nukkumaanmenoista on tullut vaikeampia ja luultavasti myös pimeä on alkanut vähän pelottaa.

Kerhoa taapero rakastaa. Sillä vaikuttaa olevan siellä jonkunlainen "bestiskin". Täytyy ehdottomasti jatkaa kerhoa, vaikka nyt muutetaankin vähän kauemmas. Se tietää sitten vaan kerhoaamuina vähän aiempaa herätystä ja omalla kohdalla bussimatkaa sekä parin tunnin hengailua vanhalla asuinseudulla, mutta en todellakaan henno noita viikon kohokohtia taaperolta poiskaan ottaa.

Sosiaalisesti mikään ei ole muuttunut. Mä en synnytyksen jälkeen uskaltanut mennä lasten kanssa kertaakaan isompaan puistoon, koska pelkäsin, että siellä tulee jotain puhetta vauvan syntymästä enkä olisi kestänyt puhua sektiosta (*. Näemmä mä häpeän sitä aika paljon, vaikka se tapahtumana nyt olikin todella paljon ihanampi verrattuna siihen aiempaan traumakokemukseen. Silti esimerkiksi kertaalleen aloin parkua vauvakahvilassa (kun vauva oli noin pari kuukautta ja olin yhdessä infossa siellä), kun joku otti puheeksi synnytyksen, joten en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että alan yhtäkkiä nyyhkiä jossain puistomammojen keskuudessa. Nyt en ole mihinkään vauvakahvilaan tullut menneeksi, en tiedä pitäisikö yrittää jos jonkun kerran sattuisi tuo siippa olemaan kotona niin että taapero voi jäädä sen kanssa. Sielläkin on kuitenkin ne omat klikkinsä enkä ole varma, kestänkö mennä johonkin nurkkaan yksinäni imettämään. Ehkä jos sillä verukkeella lähtisi, että löytäisi jonkun, joka voisi opettaa lisää kantoliinasidontoja, niin homma voisi toimiakin. En kuitenkaan enää haikaile, että mistään löytyisi varsinaista äiti-lapsiseuraa.


Kohta muutetaan. En ole pahemmin edes uskaltanut ajatella koko asiaa. Meille ei nyt tule muuton takia sen ihmeemmin jouluakaan - mennään toki joulunpyhiksi mummoloihin, mutta kotia ei koristella tai tehdä kotiin jouluruokaa. Voi olla, että siippa viettää osan joulusta pakkaamassa kotona kun minä ja lapset ollaan mummoloissa.


*) Mulla ei siis ole mitään kavereita siellä puistossa, mutta joskus vähän ennen vauvan syntymää pari äitiä alkoi kysellä mun laskettua aikaa ja siitä päättelin, että joku voi ehkä keksiä ottaa puheeksi synnytyksen. Lisäksi siippa on käynyt siellä puistossa, joten ne porukat tuntevat/tunnistavat tuon meidän jälkikasvun.

Mammajama

Se on täällä taas. Pää käy ylikierroksilla, nauha alkaa pyöriä heti kun saan silmät auki. Mistä helvetistä tämä nyt taas tuli?

Vaikka pidän synnytyksenjälkeistä laihisvouhotusta hieman kyseenalaisena, niin olen itse sortunut jonkunasteiseen vouhotukseen myös. En ole laihiksella, en ole edes yrittänyt, mutta melko voimakas itseinho on nostanut päätään. Tiedän, että synnytyksestä on vasta vähän rapiat kolme kuukautta ja että olen saanut kypsässä iässä kaksi lasta melko peräjälkeen eli ei pitäisi varmasti edes toivoa kuuta taivaalta, mutta - vihaan vatsaani. Vihaan vatsaani. Vaikka nyt alkaisin karsia kaikki lohtupullat ja -karkit, tuo vatsa jäisi, ja vihaan sitä. Vatsa oli mun vahva kohtani, se kohta johon viimeisenä alkoi pukata ihraa, vaikka reidet ja takamus olisivatkin levinneet. Nyt se on tuollainen pullottava ällötys, jota en saa survottua farkkuihinkaan. Se näyttää ja tuntuu (isolta) raskausvatsalta edelleen eikä sitä pysty piilottamaan paremmalla ryhdillä tai likistämällä vatsalihaksia. Vihaan, vihaan, vihaan tätä vatsaa. Vatsan takia en varmaan koskaan enää voi lähteä ihmisten ilmoille, siis jonnekin muualle kuin lastentapahtumiin tai -juhliin. En enää koskaan voi lähteä rannalle. Onneksi on sentään syksy/talvi, niin voin verhoutua takin alle eikä tarvitse huidella ihmisten ilmoilla vähissä vaatteissa, mutta mitä ihmettä mä teen ensi keväänä? Mun on jo aiemmin täytynyt peitellä isoa takamusta ja paksuja pohkeita (ei siis esim. legginsejä tai piukkoja farkkuja) - pukeudunko vast'edes kokovartalosäkkiin?

Ostin netistä MuTu-ohjelman, mutta en ole vielä alkanut noudattaa sitä. Pukkaa nääs muuttoa vuodenvaihteessa ja ajattelin nyt ihan suosiolla olla ottamatta itselleni lisästressiä, mutta muuton jälkeen olisi pakko aloittaa. En kyllä ymmärrä, miten ikinä voin jumpata päivittäin, kun ei tälläkään hetkellä ole yhtään omaa aikaa, mutta kai se aika olisi vain jostain kaivettava.

Tunnen huonommuutta kaikesta. Ajattelin ensin listata tähän esimerkkejä, mutta lienee turhaa, sillä revin huonommuuden tunteita kirjaimellisesti ihan kaikesta. Kaikesta, mitä luen netistä tai mitä juttelen jonkun kanssa (tokikaan harvemmin puhun kenellekään livenä) vedän sen johtopäätöksen, että teen ja olen huonompi kuin muut. Osin tiedostan, että homma alkaa mennä aika irrationaaliseksi, että enhän mä nyt voi kokea olevani huonompi, jos joku sanoo menevänsä vaikka kauppaan, mutta en saa näitä ajatuksia kontrolliin. Mun lapsenikin ovat varmaan lahjattomampia ja rumempia kuin muiden lapset.

Mikään ei tule koskaan onnistumaan. En tule koskaan saamaan töitä tai pääsemään kodin ulkopuolelle - olemaan osa jotain yhteisöä. En tule nauramaan muiden kanssa tai juttelemaan kenenkään kanssa. En tule koskaan saamaan kutsua pikkujouluihin tai halloweenbileisiin. En sitä paitsi voi edes mennä mihinkään, koska olen ruma ja läski ja mulla on pömppövatsa.

Että se niistä iän ja äitiyden mukanaan tuomista armosta ja lempeydestä itseä kohtaan.

Arki

Mulla oli oikein teema-aiheita, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta kirjoittamiselle ei ole löytynyt aikaa. Nyt peseekin siis taas vaan tavanomainen sekava arjen kuvaus, jonka kirjoittamisen mahdollistaa siipan ja Ekan mummolareissu ja nukkuva vauva.

Puoliso on ollut töissä jo jonkun aikaa. Pelkäsin etenkin kerhoaamuja, mutta kyllähän niistäkin selviää. Aikaa palaa ja toisinaan meinaa tulla kiire, vaikka kello on soittamassa viideltä. Hirveä hiki on päällä koko ajan. Joskus saan jopa juotua aamukahvin ja laitettua itseni lähtökuntoon ihan rauhassa; joskus sitten taas vauva intoutuu roikkumaan rinnalla niin että touhusta ei meinaa tulla yhtään mitään. Oma lukunsa on tietenkin myös uhmis, joka kampeaa jokaista aamutoimea vastaan.

Kuitenkin kerhoaamuja ylivoimaisesti raskaampana olen alkanut pitää ylipäänsä tätä meidän arkea, koska nykyään tuntuu, että saan lapset aniharvoin yhtä aikaa päiväunille. Näin ollen päivään ei välttämättä sisälly minkäänlaista lepoaikaa. Uhmis on välillä pistänyt kovastikin kampoihin päiväuniaikaan, mistä sitten useimmiten aiheutuu joko hyvinkin massiivisia kiukuttelukohtauksia myöhemmin illalla tai yhtäkkisiä nukahtamisia. Uni saattaa tulla yhtäkkiä vaikka kylppärin lattialla, jos päiväunet jäävät kokonaan väliin. Iltaisin meinaa toisinaan iskeä epätoivo, jos herätys on tullut vaikkapa klo 4.30 (vauvalla nälkä eikä ehditä nukahtaa uudelleen ennen kuin uhmis herää), uhmis saadaan sänkyyn klo 21, mutta vauva valvoo klo 23 saakka. Väittäisin silti, että olen toistaiseksi pärjännyt ihmeen hyvin ilman minkäänlaista omaa aikaa - tosin viime päivinä onkin sitten alkanut jo vähän napsua.

Ekan uhma ja temperamentti ovat kokonaan oma lukunsa, ja välillä olemme puolison kanssa molemmat aika poikki. Edelleenkään ei ole havaittavissa minkään sortin kieltojen tai kehotusten tottelua ja meno on hengästyttävää. Itse pidän ehdottomasti haasteellisimpana asiana Ekan riehuntakohtauksia, joita saattaa mahtua päivään useita ja taas useita. Meno menee niin älyttömäksi, että on pakko ottaa syliin ja pitää aloillaan, kun mikään puhe ei mene jakeluun. Rauhoittelussa kestää ja lopulta kun yritämme sanoittaa koko jupakan, tuntuu että Eka on jo autuaasti unohtanut koko asian. Homma saattaa alkaa alusta, kun Ekan päästää sylistä pois. Joskus oma olo on hyvinkin avuton. Milloin tuo lapsi kasvattaa korvat ja aivot?

On outoa, miten en juuri koskaan tunne fyysistä väsymystä. Johtunee ehkä siitä, että koskaan ei ole aikaa pysähtyä? Väsynyt silti olen, mutta toistaiseksi se on ilmennyt lähinnä jonkunlaisena hitautena - joku saattaa sanoa ihan selkeän ja ymmärrettävän lauseen ja mä vaan tuijotan monttu auki enkä hetkeen tajua mitä toinen sanoo. Toki myös unohtelen enkä esimerkiksi välttämättä muista mitä edellisenä päivänä on tapahtunut.

Oman osansa arjen haasteisiin tuo se fakta, että meidän olisi piakkoin löydettävä uusi asunto. Nykyinen on sen verran pieni, että me ei voida asua tässä enää kauaakaan. Uhmiksella ei ole vallan paljoa leikkitilaa lattialla ja muutamakin lelu olkkarin puolella tuo lattiat heti täyteen. Pienemmälle ei ole minkäänlaista sänkypaikkaa eikä meidän makkariin mahdu esimerkiksi kunnolla edes pinnistä (tosin vauva nukkuu kyllä meidän välissä vielä useita kuukausia). On paljon ahtaita kulkuväyliä, jotka ahdistavat ainakin itseä kohtuullisesti. Jostain syystä olen ehtinyt jo vähän kiintyä tähän meidän asuinalueeseen, vaikka täällä ei sinällään esimerkiksi tuttuja asu (en ole toisin sanoen tutustunut kehenkään). Asunnonvaihto toisi kuitenkin aika todennäköisesti mukanaan myös asuinalueen vaihdon, mikä vähän harmittaa ja pelottaakin. Asuntoasiat ovat aika luonnollisesti saaneet myös ajattelemaan raha-asioita ja näin ollen myös töitä, mikä sitten ahdistaa entisestään. Koetan kuitenkin nyt vielä vähän aikaa lykätä työajatuksia, ettei ihan tyystin mene yöunet ja muutu elämä mustaksi.

Arjen koitto

Ylihuomenna koittaa pelkäämäni päivä: puoliso palaa töihin isyys- ja kesälomaltaan. Olen jo vajaan viikon ollut toisinaan pelosta jäykkänä, sillä mun päähäni ei mahdu miten mä selviän arjesta temperamenttisen ja vilkkaan uhmiksen ja välillä hyvinkin tissiriippuvaisen vauvan kanssa. Miten me ikinä päästään ovesta ulos kolmistaan? Sisällä ei uhmiksen kanssa kovin kauaa jaksa, koska sille on ihan henki ja elämä päästä ulkoilemaan.

Vauvan kanssa elo on tasaantunut alkurytinöistä. Vauva on jopa alkanut nukkua öitä aina siitä lähtien kun lopetin parisen viikkoa sitten imetykset istualtaan. Vauva myös tuntuu olevan maltillisempi kakkija ;) kuin veljensä aikoinaan eikä öisin tarvitse olla joka välissä vaihtamassa vaippaa (veljensä turautti öisinkin useita kertoja vaipan täyteen) - sekin varmasti rauhoittaa. Toki vauva herää öisin syömään, mutta syömiset eivät kestä järjettömän kauaa ja monesti nukun niiden ajan, mikä on aika ihanaa.

Vauva on myös parisen viikkoa ollut rauhallisempi, kun sitä ennen olisin voinut kuvailla vauvaa sanalla perustyytymätön. Muutos tuli oikeastaan yhdessä yössä: yhtäkkiä vauva vaan alkoi nukkua paremmin eikä ollut kaikkea hereilläoloaikaansa itkuinen ja tuskaisen oloinen. Olemme käyneet vauvakahvilassa ja vauvahieronnassa, mutta saapa nähdä miten jatkossa tulen pääsemään mihinkään kahdestaan vauvan kanssa. En tiedä uskaltaudunko tai kannattaako mun edes mennä perhekahvilaan molempien lasten kanssa, koska Ekan vilkkauden tietäen mä en ehdi muuta tehdä kuin juosta sen perässä "sammuttamassa tulipaloja".

Eka on aloittanut kerhon, jota on kaksi kertaa viikossa. Vähän hirvittää kuinka hiton aikaisin mun pitääkään herätä kerhoaamuisin, että saan paletin kasaan ja Ekan kerhoon. Ekan temperamentti mietityttää aika ajoin (päivittäin) edelleen - meno on välillä (aina) hurjaa. Eilen mm. kävimme eräässä keskustan leikkipuistossa ja meno oli koko ajan niin hengästyttävää, että multa meinasi loppua kunto. Eka ei uusissa paikoissa oikein edes malta pysähtyä leikkimään vaan juoksee vaan päättömänä ympäriinsä. Se näyttää melkein menevän johonkin ihmeelliseen koohotustilaan, jossa se ei yhtään pysty säätelemään itseään. Uhma on nykyään myös sitä luokkaa, että toisinaan hirvittää. Kuitenkin jos jostain saan olla kiitollinen niin Ekan nukkumisesta: Se tykkää omasta isompien lasten sängystään eikä sitä ole muistaakseni kuin pari kertaa tarvinnut palauttaa sinne takaisin. Pääsääntöisesti Eka menee mielellään nukkumaan ja saattaa vieläkin vedellä yli kahden tunnin päikkäreitä ja nukutukset kestävät yleensä muutaman minuutin. Aamuisin herättyään Eka saattaa mennä itsekseen lueskelemaan sohvalle ja tulee vasta vähän myöhemmin herättelemään meitä - silloinkaan se ei herättele mitenkään kovin pontevasti vaan saattaa todeta, että jaa nuo nukkuu vielä ja palaa olkkariin jatkamaan leikkejään. Eihän sitä yksikseen parane pitkäksi aikaa jättää (kun ei tiedä mitä se yksinään keksii), mutta meillä ei ainakaan toistaiseksi ole mitään superaamuvirkkua, joka alkaa heti silmät auki saatuaan vaatia viihdytystä. Ongelmia tulee kyllä sitten myöhemmin uhman myötä aamutoimissa - syömisessä, vaipanvaihdossa, pesussa ja pukemisessa - mutta se on taas kokonaan eri tarina... Kuten sekin, että Eka kieltäytyy määrätietoisesti edelleen käymästä potalla, vaikka olemme yrittäneet palkita toimituksesta mm. tarroilla.

Olen koettanut selvittää miten olisi mahdollista saada tämä kessi kuntoon jonkinlaisella (koti)treenillä. Pakko olisi yrittää aloittaa tekemään jotain, mutta taidan odotella vielä siihen asti kun sektiosta on kulunut 10 viikkoa. Valitettavasti tämä vatsan tila on jo alkanut vaikuttaa mun itsetuntooni ja olenpa kokenut ensimmäiset itseinhon vuorokaudetkin. Tämä vatsa ei voi jäädä tällaiseksi tynnyriksi. Olisin onnellinen, jos voisin todeta, että ongelma on sitä luokkaa, että normaalisti XXS-kokoinen valittaa pienestä pömpöstä, mutta kun en normitilassakaan ole mikään pikkutyttö vaikka lyhyt olenkin. Mun normipainoni on ns. normaalipainon ylärajalla, mutta tämä oikeasti iso vatsa tekee musta kyllä jo valaan. Mä en halua saada yhtäkään kysymystä ulkopuolisilta milloin mun seuraava laskettu aikani on.

Olen muuten havainnut puolisossa "klassisia kotiäitielkeitä". Se onnistui menemään johonkin välikausi- ja talvivaatehurmokseen useiksi päiviksi, tilaili lastenvaatteita netistä ja vakuuttui nettikeskustelujen myötä parin vaatemerkin erinomaisuudesta. Taaperon talvihaalareihin se esitti ehdoksi, että pitää olla joko merkkiä x tai y - väristä sitten väännettiin kättä jonkun aikaa. Tästä muutaman päivän kuluttua puoliso kertoi katsoneensa meille toiset vaunut (* Tori.fi:stä, jotka hän sitten kävikin saman tien hakemassa. Pitäisiköhän huolestua?



*) Muutaman kerran olemme huomanneet, että meillä on myös tarvetta tavallisille yhdistelmävaunuille - mielestäni olisimme kyllä pärjänneet myös noilla tuplilla, mutta on kieltämättä kätevämpää liikkua yksöisvaunuilla kun on liikenteessä vain yhden lapsen kanssa.

Lisää ensitunnelmia

Haluan vielä kirjata ylös joitain Tokan elämäntaipaleen ensitunnelmia. Mennään ranskalaisin viivoin, koska laadukkaampaan esitykseen ei oikein tunnu olevan aikaa.

• Meille kerrottiin aamulla osastolla, että mun sektio oli ajoitettu iltapäivään klo 13. Näin ollen saatiin ensin käsky asettua taloksi ja mennä sitten kahvittelemaan kaikessa rauhassa. Kätilö poistui joksikin aikaa ja kun hän palasi, sektion ajankohta olikin muuttunut ja sinne olikin määrä siirtyä välittömästi. Ensimmäinen ajatus oli kauhistus, mutta loppujen lopuksi oli todella paljon parempi, että pääsin leikkuriin heti niin ettei tarvinnut jännätä koko aamupäivää. Olin nimittäin todella jännittynyt ja valvonut monta yötä, joten nopea ratkaisu oli siihen saumaan tosi tervetullut.
  
• Ekaa odottaessa mulla ei varmaankaan ollut niitä suositeltuja mielikuvia tulevasta vauvasta, en mä yhtään tiennyt mitä odottaa. Nyt ultrakuvien perusteella olimme puolison kanssa sitä mieltä, että Toka tulisi olemaan isoveljensä toisinto. Kuitenkin kun Toka oli syntymässä, lääkäri totesi: "No nyt näkyy tummaa tukkaa!" Puolisolla ja mulla on molemmilla vaaleat hiukset, joten ensinnäkin Tokan tummahiuksisuus oli ylläri - hiukset ovat jo vaalenemaan päin, mutta ensi alkuun jo pelkkä hiustenväri vähän hätkäytti. Toka ei myöskään ollut mikään veljensä kaksoisolento, joten pari ensimmäistä vuorokautta meni jotenkin hämmästellessä miten omanlaiseltaan Toka näytti. Vähän koin myös syyllisyyttä siitä, että Tokan kohdalla ne vahvimmat tunteet heräsivät hiljalleen - olihan se ensikohtaaminen ihan tajunnanräjäyttävä, mutta ei se ollut ehkä niin suoraan elokuvista kuin Ekan kohdalla. Tokan kanssa kuitenkin esimerkiksi se ensimmäinen ihokontakti oli mieletön: vauvahan osasi ihan oikeasti suunnistaa rinnalle!
  
• Vastasyntyneethän ovat yleensä ensimmäisen vuorokauden "pöhnässä" ja nukkua posottavat, mutta meidän Toka ei ollut yhtään pökkyrässä vaan aloitti heti massiivisen tissillä roikkumisen. Toka oli myös ekan vuorokauden huomattavan kovaääninen ja ehdimme jo puolison kanssa olla vähän ihmeissämme olimmeko saaneet karjuvauvan. Toisen vuorokauden aikana Toka kuitenkin hiljensi volyymiä ja on nyt ollut äänenkäytöltään aika samaa luokkaa kuin isoveljensä eli ei mikään kiljukaula.
  
• Mä en muista mitään kovinkaan pahoja jälkisupistuksia Ekalta, mutta Tokan syntymän jälkeen jälkisupistukset olivat aika hirveitä. Sattui ihan tosissaan eli helvetisti. Muistaakseni kolmas vuorokausi oli kaikkein pahin, olin ihan muissa maailmoissa kipujen takia.
  
• Tokan ollessa noin 1½-viikkoinen, puoliso teki muutaman työvuoron, jotta voisi sen jälkeen pitää pitempään yhtäjaksoisesti vapaata. Tuona aikana mun apuna täällä kotona oli anoppi. Täytyy sanoa, että nuo vuorokaudet olivat mahdollisesti yksiä elämäni pisimpiä - olin aika pirun hermona anopin kanssa. Selvisi mm. että anoppi ei pitänyt kovinkaan tarkasti kiinni rutiineista perusteena se, että lapsi oli sanonut ei. Hampaat oli jätetty pesemättä, aterioimaan ei tarvinnut tulla... Mä en yksinkertaisesti voinut vahtia kaikkea, koska olin niin tiiviisti Tokan kanssa. Anopilla oli myös "hieno" periaate, jonka mukaan hän ei voinut kysyä apua tai neuvoa, koska hän oli auttamassa eli toisin sanoen hän teki asiat mieluummin perseelleen ja antoi meidän korjata jäljet kuin olisi heti kysynyt miten joku juttu tehdään. Olin suoraan sanottuna seitsemännessä taivaassa kun anoppi viimein lähti, mikä tietysti kuulostaa kiittämättömän paskiaisen puheelta. Anopista oli suuri apu enkä olisi selvinnyt ilman häntä ja siitä olen oikeasti kiitollinen, mutta on vaan ihan pakko todeta, että ei sillä naisella ole minkään valtakunnan maalaisjärkeä. Jopa puoliso suopui nyt myöntämään, että moni asia meni aika tolkuttoman pyllylleen. Asioiden on muututtava ennen kuin Eka menee seuraavan kerran appivanhemmille hoitoon.
  
• Muistini mukaan Eka nukkui vastasyntyneenä niin kuin vastasyntyneet kai useimmiten nukkuvat eli paljon. En tiedä oliko helteellä näppinsä pelissä, mutta Toka on vaikuttanut nukkuvan huonommin kuin veljensä. Ja vaikka Eka oli oikea tissiposki, niin Toka vasta tissiposkelta tuntuukin. Viiden tunnin imetysrupeamat eivät ole mitenkään harvinaisia edelleenkään.
  
• Sanovat, että toisen lapsen kanssa osaa ottaa rennommin. Paskapuhetta. Mä en ole ainakaan ollut yhtään sen rennompi. Toka valvoi pari yötä ihan alkuaikoina kotona ja vastoin kaikkia periaatteitani menin kokeilemaan tuttia, koska olin vaan niin lopen uupunut. Kyllähän se sitä lutkutti, mutta mun syyllisyydentuntoni kohosi sellaisiin lukemiin, etten enää itse saanut sen takia nukuttua. Sen koommin ei olekaan nyt tuttia kokeiltu, mä en vaan voi. Mä en todellakaan tuomitse tai arvota, jos toisilla vauvoilla/lapsilla käytetään tuttia, mutta omalla kohdalla tämäkin on vaan sellainen asia, joka saa mut tuntemaan itseni ihan täydeksi paskaksi. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen kakkiaisäiti, jos suovun antamaan sen tutin. En tiedä, voisihan se arkea helpottaa, kun vauva tuntuu tosiaan roikkuvan tunteja ja taas tunteja tissillä, mutta kun en pysty niin en pysty. Olen ilmeisesti mieluummin pahalla päällä ja väsynyt ja imetän 24/7.
  
• Ei ole muuten mitään aavistusta miten tulen selviämään yksin näiden lasten kanssa, jos Tokan tissiriippuvuus jatkuu yhtä pahana. Mähän imetin Ekaa alusta lähtien makuullaan öisin ja siinä pystyi itsekin välillä torkahtamaan, vaikka vauva jatkoikin syömistä, mutta nyt Tokan kanssa en jostain syystä ole osannut. Mulla aukesi nännit taas aika pahasti alussa, ja Tokan imuotetta on myös ollut vaikeahko saada oikeanlaiseksi. Osasyyllinen oli ihan jatkuvasti täyteen pakkautuva toinen rinta, mutta myös se, ettei Toka meinannut millään avata suutaan tarpeeksi ja sai aina näykkäistyä ikenillään nännin auki. Tästäkin syystä mun on pitänyt valvoa imemistä ehkä jonkun verran enemmän ja imettää istuviltaan, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen myös väsyneempi. Mähän muuten vannoin, että Tokaa en sitten enää imetä tuntitolkulla, koska siihen ei vaan ole rahkeita kun lapsiakin on kaksi, mutta enpä mä nyt ainakaan vielä ole osannut tuolle tuntikausien lutkuttamiselle mitään tehdäkään.
  
• En muista ihan tarkalleen, mutta mulla on aavistus, että raskauskilot ovat tällä tokallakin kerralla karisseet about samaa vauhtia kuin ekalla kerralla. Joskus kai viikko sitten mulla oli vielä viisi kiloa jäljellä normaalipainoon. Toisaalta mua ei kilot niin kauheasti kiinnostakaan, kyllä ne siitä karisevat ennen pitkää. Ja jos eivät karise, niin sitten kevennetään. Imetyskin varmaan kuluttaa osan. Mutta. Mä olen kieltämättä vähän huolissani taas tuosta kessistä. Se ei ole mun mielestäni palautunut kovinkaan hyvin ja mulla on edelleen sellainen useamman kuukauden raskauspömppö. Ei siis varsinaisesti mikään pelastusrengas tai ihohöttöä vaan iso, pullottava raskausvatsa - sektiosta on kuitenkin kohta aikaa kuukausi. Sain eilen tukivyön, jota käytetään raskauden jälkeen ja totisesti toivon, että siitä on jotain hyötyä. Mä en totta puhuen aina ymmärrä sellaista ylenpalttista laihdutusvöyhötystä heti synnytyksen jälkeen, mutta täytyy sanoa, että jos tämä vatsa jää vielä huonompaan kuntoon kuin Ekan jälkeen, niin odotettavissa on varmaan aika synkkiä fiiliksiä. Se mua huolettaa, että tälle vatsalle ei ole mitään tehtävissä ilman leikkausta. Mä en halua näyttää loppuelämääni raskaana olevalta. Jälkitarkastuksessa täytyy pyytää lähetettä eteenpäin tuon napatyränkin takia.

Hellevauva

Meillä on vauva. Vauva on kova tissin perään ja tissit ovat kipeät, koska imuote ei ole vielä täysin kunnossa. On myös helle, mikä lisää homejuustofiilistä. Olen kuljeskellut kotona paidatta tissit vuotaen - pyykkikone laulaa taas. Välillä tuntikausia jumissa sohvalla (selkä kiittää). En muuten muistanut ihan täysin miten vaikealta tämä imetystaipaleen alku voikaan tuntua ja millaisessa eloonjäämistilassa sitä hetken joutuu elelemään. Taas uudelleen synnärillä herännyt vauvakuume lähti aika jyrkkään laskuun, kun totesin, että on tämä vauvan kanssa olemisen alkutaival vaan osin aika brutaaliakin.

Synnytys - tai no se sektio - meni loppujen lopuksi aika kiitettävin arvosanoin. Olen todella tyytyväinen, että doula tuli mukaan, vaikkei doulia kai olekaan ollut tapana roudata niin usein mukaan suunniteltuihin sektioihin. Eihän erästä mun toiveistani sitten pystytty lupauksista huolimatta täyttämään ja olin jo hyväksymässä asian vastalauseitta, mutta koska olin kertonut doulalle etukäteen, että en varmasti siinä tilanteessa osaa pitää puoliani, doula piti mun puoliani ja sain toiveen toteutettua puolittain, mikä riitti ja mistä olen tajuttoman onnellinen. Vauvaa ei nimittäin viety pelkästään isälle kenguruhoitoon sillä aikaa kun mua kursittiin kasaan vaan isä sai tulla vielä leikkaussaliin vauvan kanssa, vauva koko ajan isän iholla ilman mitään kapaloja. Kun isän piti mennä vauvan kanssa pois leikkaussalista, doula tuli tilalle. Homma toimi. Myöhemmin leikkauksen jälkeen sain synnytyssalissa vauvan ihokontaktiin ja se pääsi ryömimään mun rinnalleni, mikä oli "aika" hienoa.

Noin teknisesti sektio meni niin, että juuri kuten otaksuinkin, mulla oli niin runsaasti kiinnikkeitä, ettei erikoistuva lääkäri uskaltanut lähteä leikkaamaan mua itsekseen. Kutsuivat paikalle toisen lääkärin ja pystyivät sitten jatkamaan avausta. Normaalisti lapsi kai syntyy aika äkkiä leikkauksen aloittamisen jälkeen, mutta mun kohdalla taisivat puolisen tuntia setviä kiinnikeviidakkoa ennen vauvan syntymää, mikä ei ihan välttämättä tuntunut kauhean mukavalta. Lyhyen "paniikkikohtauksen" sain myös puudutusvaiheessa, kun anestesialääkäri ei mun toiveestani huolimatta kertonutkaan, että aikoo aloittaa puudutteen laiton vaan aloitti sen pukahtamatta sanaakaan. Oli tosin aiemmin sanonut, että kohtapuoliin puudutellaan (mutta ei vielä), mutta olisi voinut olla suotavaa mainita, että no nyt meinaan tässä aloittaa tuikkimaan piikillä sun selkääsi. Eihän se puuduttaminen sitten juurikaan sattunut, mutta eipä tuollaisissa asioissa useimmiten siitä itse kivusta olekaan kysymys. Sektio taisi kestää kaikkineen 1½ tuntia.

Kaiken kaikkiaan sektiosta jäi yllättävän hyvä mieli. Olisinhan mä mieluusti nytkin paremmassa kunnossa enkä edelleenkään pidä sektiota lainkaan helppona tapana saada lasta, mutta nyt näin. Ainakaan en ole niin kipeä kuin sen kiireellisen ja komplisoituneen sektion jälkeen, joten vähän elättelen toiveita nopeammasta toipumisesta. Sairaalastakin pääsin tällä kertaa vuorokautta aiemmin kuin edellisellä kerralla (oikeastaan kahta, mutta nyt lasketaan sektion jälkeinen aika).

Koska en jaksa olla nyt kovin omaperäinen, kerrottakoon että vast'edes tulen nimittämään lapsiamme Ekaksi ja Tokaksi. Esikoinen sitä paitsi näytti jossain vaiheessa vauvana aivan Eka Vekaralta. Toka näyttää toistaiseksi vaan omalta itseltään emmekä ole oikein edes keksineet ketä hän muistuttaa eniten.

On muuten aika järkyttävän surkeaa, kun ei voi nostella ja sylitellä Ekaa kunnolla eikä käydä sen kanssa pihalla tai edes leikkiä (koska olen jumissa vauvan suussa tai koska leikkaushaava/paskaksi mennyt selkä ei vaan vielä anna periksi). Mä en nyt just muuta toivo kuin että tämä saatanallinen eriteshow ja alkuvaikeudet helpottavat niin että päästään tekemään asioita ihan kokonaisena perheenä ja minäkin osallisena kunnolla Ekan elämässä.

Kiemuroita

Tämä varmasti kostautuu, mutta tekee nyt vaan mieli istua koneella, kun kerran pystyy. En nimittäin ihan vähään aikaan ole voinut istua kunnolla ilman alapää- ja nivuskramppeja, joten aika on mennyt aika pitkälti maatessa. Sohvalla makuukin on ollut viimeisen viikon aikana melko no-no, joten olen joutunut makailemaan ihan sängyssä.

Lisäjännitystä tähän loppuodotukseen on siis tullut supistusten, kramppien ja järkyttävän alapääpaineen muodossa. Viikonloppuna ehdin jo soitella synnytyspäivystykseenkin, kun supistuksia alkoi tulla sen kuusikin tunnissa. Pakkasin jopa pienimuotoisessa paniikissa sairaalakassia. Supistukset kuitenkin alkoivat laantua kuuman suihkun ja levon avulla ja nyt - päivien makaamisen jälkeen - suppareita tulee enää satunnaisesti. Paine tuolla alakerrassa on kuitenkin tähän päivään saakka ollut todella ikävän tuntuinen eikä ole juurikaan tehnyt mieli kävellä. Ja kuten jo kuvailinkin, niin edes istuminen ei ole onnistunut kovinkaan hyvin (edes ennen supistusten alkamista), koska alakertaan on vaan painanut niin järjettömästi ja istuminen on saanut aikaan inhottavan toosa- ja nivuskivun.

Nyt jos uskaltaisin yrittää alatiesynnytystä, niin olisin varmaan jo koettanut ties mitä keinoja synnytyksen käynnistämiseksi, mutta koska en halua uutta kiireellistä sektiota, johon siis mentäisiin jos synnytys käynnistyisi spontaanisti, olen yrittänyt himmailla. Edelleen päivittäin jossittelen, mutta kaipa sektiopäätös pitää. Ehdin viime viikon lopussa jo soitella synnytyslääkärillekin, joka totesi, että voin halutessani peruuttaa sektioajan, koska eivät he voi mua sektioon pakottaakaan. Vaarana vaan olisi toinen pysähtynyt synnytys ja kiireellinen sektio. Mietin, pysähtyikö edellinen synnytys oikeasti ahtaan lantion vai sittenkin oman uskonpuutteen ja liikkumattomuuden takia. Jos olisin vain pystynyt liikkumaan ja rentoutumaan, olisinko sittenkin saanut lapsen tarjonnan käännettyä ja lapsen valahtamaan ulos sisuksista? Entä jos nyt pääsisin liikkumaan, osaisin välillä rentoutua ja tuntisin oloni turvatuksi, saisinko puserrettua lapsen ulos kaikesta huolimatta?

Kaikesta jossittelusta huolimatta en uskalla. En vaan uskalla.

Harmaita hiuksia pohdintojen ja vaivojen keskellä ovat aiheuttaneet myös lasten isovanhemmat. Luulin, että esikoisen hoitokuviot olivat selvät ja isovanhemmatkin tietoisia omasta hälytysvalmiudestaan, mutta supistusten alkaessa tilanne mutkistuikin jotenkin aivan kummasti. Yhtäkkiä kukaan ei ollutkaan valmis tulemaan hoitamaan esikoista, vaikka kuinka yritin selittää, että jos en saa supistuksia laantumaan ja synnytys käynnistyy, niin saatan joutua sektioon nopeallakin tahdilla. Anoppi ei kuulemma osannut ajaa meille ja oma äiti oli sitä mieltä, että seuraavana päivänäkin ehtii hyvin, jos joudun illalla sairaalaan. Myöhemmin sitten kävi ilmi, ettei kumpikaan naisista ollut oikein tajunnut koko tilannetta, vaikka sitä omallekin äidilleni yritin moneen kertaan selittää (kävi myös ilmi, että oma äitini ei tajunnut mitä tarkoittaa, jos vedet menevät - nainen on kuitenkin putkauttanut kaksi vauvaa maailmaan). Äiti oli myös jostain syystä siinä käsityksessä, ettei puoliso ole tulossa leikkaukseen mukaan lainkaan - en todella tajua minkä takia. Mutta jospa nyt olisimme päässeet kommunikaatiovaikeuksista ja hoitokuviokin olisi selvillä.

Meillä ei ole taaskaan vauvalle sänkyä. Tilataan sitten pieni vuokrasänky, jos tarvitaan (pinniskin on varastossa, mutta se ei oikein mahdu mihinkään eikä sitä viimeksikään tarvittu yli puoleen vuoteen). Mitä muuta pienet vauvat tarvitsevat? Kyllä nyt ei HeinäMassuissa tällaista sulatettaisi - onneksi en enää pitkään aikaan ole seurannut kyseistä ryhmittymää. Tissirasvaa pitää varmaan hankkia - ja kaalia ja särkylääkkeitä, mutta uskon, että ulkona voi käydä senkin jälkeen, kun vauva on maailmassa.  HeinäMassuissa tähän ei uskottu, mutta mulla on aika vahva luotto siihen, että puolisokin osaa tarvittaessa hankkia puuttuvia tarpeita (se osaa jopa ostaa vauvan- ja lastenvaatteita!).

Liinalla kantaminen kiinnostaisi, mutta pelkään miten sektiohaava tulee kantamista alussa sulattamaan. Viimeksihän meni kuukausia ennen kuin pystyin edes harkitsemaan Manducaa, vaikkei se lantiovyö haavan lähelle tullutkaan. Paine oli silti niin kova, etten vaan voinut kantaa. Taidan ottaa yhteyttä paikalliseen kantoliinatukihenkilöön - ajatuksena oli hilata luut paikalliseen kantoliinalainaamoon heti kun mahdollista, mutta nyt en taas tiedä miten sektiohaavakivultani sinne lainaamoon pääsen.

Tuplaepäonnistuja

En enää tiedä mitä pitäisi ajatella. Sain eilen postissa pelvimetrian tulokset ja epikriisin. Piti tietysti vähän googlettaa. Mitat eivät ensituntumalta vaikutakaan niin nafteilta ja kun tiedossa on, että nuo lantion luut joustavat synnytyksessä, niin en enää ihan täysin tajuakaan, miksi minulle on tehty suorilta sektiopäätös. Miksi minut määrätään suorilla sektioon, kun jotkut joutuvat oikeasti taistelemaan sektion puolesta? Miksi en saa edes yrittää alatiesynnytystä?

Toinen puoli minusta sanoo, että pitäisi yrittää olla Hyvä Äiti ja koettaa taata jälkikasvulle hyvät elämän eväät ihan alusta lähtien, koettaa tehdä jotain sankarisuoritusta alatiesynnytystä yrittämällä, mutta toinen puoli ei oikeastaan usko alatiesynnytyksen mahdollisuuteen itsekään. Eikä sitä alatiesynnytystä voi lähteä yrittämään, jos siihen ei usko sataprosenttisesti. Aikaa on lisäksi minusta liian vähän siihen, että pystyisin vakuuttamaan itseänikään eli toisin sanoen en pysty lähtemään taistoon alatiesynnytyksen puolesta.

Nyt vaan tuntuu siltä, että olen kaksinkertainen epäonnistuja, joka pilaa molempien lastensa elämät ennen kuin ne ehtivät kunnolla edes alkaa. Lisätään soppaan vielä se, että alan ilmeisesti toden teolla surra tämän viimeisen raskauteni päättymistä. Raskausfanaatikko en ole ollut enkä välttämättä ole niin ihastunutkaan tähän olotilaan, mutta kyllä se vähän kirpaisee, että viimeistä viedään.

Sektiomutsi

Tilanne elää. Selvisi, että ei ole tästä naisesta synnyttäjäksi. Läpihuutojuttuna aiemmin pitämäni synnytystapa-arvio venähtikin liki kolmituntiseksi ja huipentui melko piinalliseen pötköttelyyn magneettikuvausputkilossa. Alustavan käsikopelo- ja ultrausarvion tehnyt lääkäri mietiskeli, että "lantiossa on jotain outoa" ja olisi halunnut toisen lääkärin mielipiteen, mutta koska toista lääkäriä ei ollut saatavilla, käsky kävi siis magneettikuvaukseen. Ei ollut ihan iisiä maata varttia paikallaan ja täysin flaatina tässä vaiheessa raskautta: toinen nivunen, häpyliitos ja alaselkä tykkäsivät vähän kyttyrää.

Tulokset tulivat tänään, kuvat oli kuulemma tsekannut myös osaston ylilääkäri. Suunniteltu sektio, ei vaihtoehtoja. Vauva ei mahdu ulos, ilmeisesti koska väli häpy-häntäluu on liian ahdas. Olo on edelleen sekava ja yhtä aikaa sekä pettynyt että helpottunut. Jonkun verranhan tässä tuli tehtyä töitä, että ensin pystyi hyväksymään edeltävän synnytyskokemuksen ja pääsi edes jotenkuten pelkonsa herraksi. Tuli juteltua aika monen ihmisen kanssa ja pohdittua syitä ja seurauksia oikein pitkän kaavan mukaan. Lisäksi tuli uskottua hokemaan, että synnytyksen kulkuun pystyy itsekin vaikuttamaan ja että vauvan tarjontaan voi vaikuttaa itsekin tietyillä liikkeillä. (Onneksi en ihan uskonut siihen, että jokainen nainen on luotu synnyttämään.) On siis tullut jumpattua ja joogattua. Piru olkapäällä sanoo, että kikkeliskokkelis, mitäs taas läksit, mutta toisaalta - tulipahan nyt vetäistyä tämmöinen matka. Huipentumana nyt vaan näemmä ei ole tarjota tälle kaverille edes sitä melkein-alatiesynnytystä vaan reppana reväistään suorempaa tietä pihalle.

Hei, me saadaan vauva alle kahden viikon kuluessa.


Pssst. Ai niin, edellinen neuvolantäti pisti vielä vikat terkut: oli jättänyt labralähetteen tekemättä. Kiltti labraihminen otti näytteen siitä huolimatta ja sanoi metsästävänsä itse lähetteen jälkikäteen.