Mammajama

Se on täällä taas. Pää käy ylikierroksilla, nauha alkaa pyöriä heti kun saan silmät auki. Mistä helvetistä tämä nyt taas tuli?

Vaikka pidän synnytyksenjälkeistä laihisvouhotusta hieman kyseenalaisena, niin olen itse sortunut jonkunasteiseen vouhotukseen myös. En ole laihiksella, en ole edes yrittänyt, mutta melko voimakas itseinho on nostanut päätään. Tiedän, että synnytyksestä on vasta vähän rapiat kolme kuukautta ja että olen saanut kypsässä iässä kaksi lasta melko peräjälkeen eli ei pitäisi varmasti edes toivoa kuuta taivaalta, mutta - vihaan vatsaani. Vihaan vatsaani. Vaikka nyt alkaisin karsia kaikki lohtupullat ja -karkit, tuo vatsa jäisi, ja vihaan sitä. Vatsa oli mun vahva kohtani, se kohta johon viimeisenä alkoi pukata ihraa, vaikka reidet ja takamus olisivatkin levinneet. Nyt se on tuollainen pullottava ällötys, jota en saa survottua farkkuihinkaan. Se näyttää ja tuntuu (isolta) raskausvatsalta edelleen eikä sitä pysty piilottamaan paremmalla ryhdillä tai likistämällä vatsalihaksia. Vihaan, vihaan, vihaan tätä vatsaa. Vatsan takia en varmaan koskaan enää voi lähteä ihmisten ilmoille, siis jonnekin muualle kuin lastentapahtumiin tai -juhliin. En enää koskaan voi lähteä rannalle. Onneksi on sentään syksy/talvi, niin voin verhoutua takin alle eikä tarvitse huidella ihmisten ilmoilla vähissä vaatteissa, mutta mitä ihmettä mä teen ensi keväänä? Mun on jo aiemmin täytynyt peitellä isoa takamusta ja paksuja pohkeita (ei siis esim. legginsejä tai piukkoja farkkuja) - pukeudunko vast'edes kokovartalosäkkiin?

Ostin netistä MuTu-ohjelman, mutta en ole vielä alkanut noudattaa sitä. Pukkaa nääs muuttoa vuodenvaihteessa ja ajattelin nyt ihan suosiolla olla ottamatta itselleni lisästressiä, mutta muuton jälkeen olisi pakko aloittaa. En kyllä ymmärrä, miten ikinä voin jumpata päivittäin, kun ei tälläkään hetkellä ole yhtään omaa aikaa, mutta kai se aika olisi vain jostain kaivettava.

Tunnen huonommuutta kaikesta. Ajattelin ensin listata tähän esimerkkejä, mutta lienee turhaa, sillä revin huonommuuden tunteita kirjaimellisesti ihan kaikesta. Kaikesta, mitä luen netistä tai mitä juttelen jonkun kanssa (tokikaan harvemmin puhun kenellekään livenä) vedän sen johtopäätöksen, että teen ja olen huonompi kuin muut. Osin tiedostan, että homma alkaa mennä aika irrationaaliseksi, että enhän mä nyt voi kokea olevani huonompi, jos joku sanoo menevänsä vaikka kauppaan, mutta en saa näitä ajatuksia kontrolliin. Mun lapsenikin ovat varmaan lahjattomampia ja rumempia kuin muiden lapset.

Mikään ei tule koskaan onnistumaan. En tule koskaan saamaan töitä tai pääsemään kodin ulkopuolelle - olemaan osa jotain yhteisöä. En tule nauramaan muiden kanssa tai juttelemaan kenenkään kanssa. En tule koskaan saamaan kutsua pikkujouluihin tai halloweenbileisiin. En sitä paitsi voi edes mennä mihinkään, koska olen ruma ja läski ja mulla on pömppövatsa.

Että se niistä iän ja äitiyden mukanaan tuomista armosta ja lempeydestä itseä kohtaan.