keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Sankari

Täytin vuosia. Viimeisen 10 vuoden ajan syntymäpäivät ovat olleet kerta kerralta masentavampia. Puoliso onnitteli aamulla kortin ja muutamien kirjojen kera, loput onnittelut tulivatkin FB:n kautta. Yksikään sukulainen ei onnitellut; nettikaupat sen sijaan muistivat onnitteluviestein ja alennuskupongein - jipii. Illalla (yöllä?) söin lapsen mentyä nukkumaan pakastepizzan ja join lasin punkkua.

Tuttavapiirissä on poksunut vauvoja aika kovaa tahtia. Jotenkin viimeisin syntymäuutinen huvitti ehkä keskivertoa enemmän: kyseinen tuttava kun jutteli mulle pontevasti aikoinaan kun olin viimeisilläni raskaana, että hän ei koskaan aio mitään hemmetin lapsia hankkia, se olis ihan vihoviimeistä hommaa. Jepu.

Alakuloa meinaa pukata vähän koko ajan. Vieläkin mielen päällä kummittelee katastrofireissu, ehkä sen takia kun ei ole päässyt kenellekään sitä purkamaan. Myös rahatilanne paukuttaa toisinaan ohimoja, ei vaan ole rahaa tehdä tai ostaa mitään. Mieheltä en ilkeä rahaa ottaa vastaan, siitä tulee jotenkin huoraava fiilis, vaikka kaiketi olenkin nyt tässä taloudellisessa tilanteessa ihan yhteisestä päätöksestä ja perheenä. Seuraavan "tilin" (ha ha) meinasin pistää elukoiden ruokaan, vakuutuksiin, muihin laskuihin ja uusiin piilareihin. Tuhlari.

Olen alkanut kallistua sille kannalle, että töitä ei taidakaan tippua. Luulen, että mua aiottiin käyttää joihinkin satunnaisiin duuneihin tyyliin "saat nyt kahdeksan tuntia tällä viikolla ja ensi viikolla sitten viisi", koska viesti oli, että mun pitää ilmoittaa, kun olen saanut lapseni hoitoon. Juttuhan on nyt kuitenkin niin, että en mä lasta ole etenkään mihinkään ulkopuoliselle laittamassa hoitoon ennen kuin tiedossa on järkevä pätkä töitä. Muutenkin tarkoituksena oli, että puoliso jäisi hetkeksi kotiin lapsen kanssa. Pitänee ruveta selailemaan työpaikkailmoituksia.


Ai niin, käytiinhän me taas neuvolassakin. Nyt ei ollut paino enää kuin -12 %, joten ihan hyvin sillä rintamalla. Meillä oli myös eri täti kuin viimeksi ja tällä kertaa nuorehko terkkari ei ollut meidän yösyötöistä ja imetyksestä moksiskaan. Olin jo etukäteen valmistautunut puolustuspuheisiin imetyksen suhteen, mutta eipä niitä tarvittukaan.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Uneton kaupungissa

Se ei nuku. Viime yönä valvoskeltiin muuten vaan, ilman raivoamisia tai suurempia itkuja. Lopulta lapsi simahti 1½ tunnin valvomisen jälkeen sohvalle mun jalkojen päälle, itsekin torkahdin. Puoliso heräsi ennen neljää töihin eikä varmaan edes tajunnut, että sekä minä että lapsi nukuttiin sohvalla.

En ole ollenkaan niin maailmanlopun fiiliksissä tai hermoheikko kuin ennen puolison vapaita, mutta pakko sanoa, että väsyttää. Varsinkin aamut on mulle vaikeita, mä meinaan kerta kaikkiaan nukahtaa istuvilleni. Toisinaan koko kroppaa särkee ja on kuvottava olo. No, ehkä tää tästä vielä jossain vaiheessa. Tajusin vaan, että pääsen seuraavan kerran nukkumaan yhtään pidempään tiistaina, joten muutama päivä pitäis vielä kestää tynkäunilla. Tekis niin terää nukkua edes pari tuntia yhtäjaksoisesti.

Jos muuten yhtään oma kitisevä, uhitteleva tai huonosti nukkuva lapsi meinaa ottaa ohimoon, niin kannattaa katsoa tämä dokkari. Itku on tullut, monta kertaa. Jos nyt aiemminkin on kauhistuttanut nuo julkkisten niin kovin muodikkaat "lastenostot", niin nyt pääsee valitettavasti kauhistumaan vähän lisää. Mikä meitä ihmisiä vaivaa?!

Mä olen menestyksekkäästi pysynyt poissa eräältä nettifoorumilta, kun kyllästyin ihmisten jatkuvaan tarpeeseen päteä toisten kustannuksella. Kuten sanottua, myös FB:stä poistuminen on ollut harkinnassa, mutta totesin sitten, että se on usein ainoa keino pitää yhteyttä ihmisiin. Tuntuu, että olen usein taistelemassa siellä varsinkin erään entisen duunikaverin kanssa. Duunikaveri on superfloodaaja, joka pitää lätkästä, kehonrakennuksesta, dokaamisesta, örinähevistä ja väkivaltaisista tietokonepeleistä. Nähtävissä on myös hienoista maahanmuuttokritiikkiä. Floodaajalla on kaksi pientä lasta ja mallilta näyttävä vaimo. Floodauksen perusteella jätkä ei pahemmin lastensa kanssa aikaa vietä ja valvoo kaikki yöt harrastustensa parissa eikä kuulemma tarvitse kuin pari tuntia unta yössä. Vast'ikään häneltä tuli taas julistus, kuinka kaikkien luusereiden tulisi lopettaa valitus ja kuinka ihmisillä ei ole todellisia ongelmia. Mm. kotiäitien ja työttömien tulisi myös lopettaa kitinä ja hankkiutua sen sijaan tuottaviksi yhteiskunnan jäseniksi eikä loisia kotona yhteiskunnan valtavilla tuilla, jotka hän maksaa tilipussistaan. Jätkä on usein kommentoinut myös mun päivityksiäni ja kertaalleen vuosia sitten jo piilotinkin häneltä omat päivitykset, kun otettiin oikein kunnolla yhteen. Hän on ollut myös usein mm. sitä mieltä, että kyllä ne lapset nukkuu, kun osaa vaan toimia oikein (ilmeisesti hänen vaimonsa on toiminut - en meinaan usko hetkeäkään, että siinä perheessä mies pahemmin osallistuu). Otettiin vähän matsia myös tässä ihan vast'ikään, kun huomautin, että muilla on varmaan ihan samanlainen oikeus valittaa omasta elämästään kuin hänellä joistain lätkämatsien tuloksista - että jotain rajaa nyt.

Osais vaan blokata tiettyjen ihmisten päivitykset tai poistaa listoilta kokonaan. Onneksi juuri nyt tuntuu, että pahin ärsyyntymishuippu on vaihteeksi ohi ja asioihin osaa suhtautua niiden vaatimalla keveydellä. Ei oikeesti pitäis aina vetää niin kauheita kierroksia kaikista urpoista.

Mennään huomenna vihdoin haikailemalleni brunssille. Ah. Kaupungin iloja!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Rinki-imettäjän riemastuminen

Jou. Puolisolla alkoi taas työt vapaiden jälkeen; minä valvoin. Vähän kai samaa efektiä kuin aikoinaan työelämässä sunnuntain ja maanantain väliset yöt. Nukahdin suht' iisisti, mutta lapsi herätti kertaalleen ja sen jälkeen muutaman tunnin kuluttua molemmat elukat elämöivät. Torkkumista ja elukoiden komentelua (joka ei johda yhtään mihinkään muuhun kuin korkeintaan siihen, että itse herää vaan tehokkaammin). Neljästä asti valvoin, vähän ennen kuutta nousin ja päätin viettää hetken rauhallista aamua ilman lapsen aamukitinää. Loistava päätös - eipä ole pitkään aikaan aamu tuntunut niin luksukselta!

Puoliskon vapaiden aikana yritin opetella ottamaan rennommin ja sluibailin lapsenhoidossa. Viitenä aamuna kuudesta jäin päättäväisesti sänkyyn makaamaan ja annoin puolison hoitaa aamutoimet. Aika monena päivänä huitelin yövaatteissa puoleenpäivään (ja aika monena päivänä tunsin myös aiheesta suurta syyllisyyttä). En juuri laitellut ruokaa enkä itse asiassa pahemmin edes siivonnut (jos nyt ei oteta lukuun rikkaimurointia, jota en voi olla tekemättä vähintään kahdesti päivässä). Puoliso kokkasi ja siivosi koko kämpän.

Helpottiko? Kyllä ja ei. Pää on taas selvästi selväjärkisempi, kun on saanut nukkua; lapsikin nukuskeli yhden tai jopa NOLLAN herätyksen taktiikalla & elukkakin saatiin nukkumaan suht' hyvin. Mieliala on parempi, mutta kyllä pinnan alla vaanii jatkuva ahdistus. Ennen vapaita vietin yhden päivän kokonaan itkien (sen jälkeen kun lapsi oli edellisen yön heräillyt ja karjunut), mitä en muista tehneeni hyvin pitkään aikaan. Sen päivän jälkeen mielessä kävi jopa se pelottava ajatus, että miksi helvetissä pitikään mennä pilaamaan elämä jollain lapsenhankinnalla, mutta kai noista surkeimmista fiiliksistä on päästy ihan nukkumalla.

Olen myös rahtusen toiveikkaampi pelkästään silmätilanteen takia: en tiedä ymmärtääkö sitä kukaan, mutta vuosien varrella olen todennut, että joka kerta kun silmien kanssa on ollut ongelmia, olen myös ollut haluttomampi ns. lähtemään ja tekemään, varsinkaan yksin. Ongelma lienee ihan todellinen, vaikka mä siitäkin (jumaliste!) tunnen jotain syyllisyyttä. Kun ei näe muutamankaan metrin päästä välttämättä vaikkapa vessakylttiä tai muita opasteita, niin se puolisokeana vieraissa paikoissa haahuilu pistää vituttamaan. Ihmiset ei myöskään monesti tiedä tai tajua (miten voisivatkaan), että jos mä kysyn jotain ilmiselvää asiaa, että mä en perkele ihan oikeasti vaan näe tai huomaa ennen kuin se asia on ihan lähellä.

No, pitkän alustuksen jälkeen tilanne on nyt siis se, että mulla on käytössä uudet piilarit. En mä näillä totta puhuen näe ihan niin hyvin kuin aiemmilla, koska tässäkään merkissä eivät vahvuudet aivan riitä, mutta ehdottomasti paremmin mä näillä näen kuin silmälaseilla. Maailma on taas todellisen kokoinen eikä mikään pikkiriikkinen, jopa lapsi näyttää erilaiselta. Hieman huolissani mä olen siitä, että silmät edelleen ärtyilevät naurettavan helposti kaikesta, mutta eipä näiden linssien nyt kuulemma pitäisi silmää ainakaan vahingoittaa mitenkään. Ja mä sentään pystyn pitämään niitä eivätkä ne häivy yläluomen mukana silmästä tai kuivu päähän niin, että parin tunnin käytön jälkeen ne pitää kaivamalla kaivaa ulos silmistä.

Optikko tuntui ottavan mut vakavasti, mutta hänenkin ensimmäinen suosituksensa oli, että lähdetään puuhaamaan leikkausta. Kelan tukea siihen ei kuulemma kuitenkaan enää saa (ylläri!). Leikkaushan maksaa sen 6 000 euroa, joten ihan tolleen sormia napsauttamallahan mä en siihen omakustanteisesti ole menossa. Lisäksi tällä hetkellä leikkauksen estää - tattadadaa - imetys, joka kuulemma voi kuin voikin aiheuttaa tän mun silmien tämänhetkisen ryttyilyn muutenkin, vaikkakin optikon mielestä on omituista miksi silmät alkavat ryttyillä vasta nyt eivätkä esimerkiksi raskauden tai imetyksen alussa.

Imetyksestä puheen ollen - kävimme poikasen kanssa tänään sosiaalistumassa. Poikanen veti heti ensiminuuteilta lähtien katon kautta ympäri, joten tuli taas todettua, että kyllä se oikeasti taitaa olla vilkas. Äiti myös imetti poikaansa ringissä (kuului ikäänkuin tilaisuuden luonteeseen) ja koetti osallistua keskusteluun sen minkä lapsen paimennukselta pystyi. Oli aika ihanaa. Eikä kukaan edes tappanut mua, vaikka paljastin senkin, että muksu nukkuu jo omassa huoneessa ja on suurinpiirtein joskus ollut myös yövieroitettu. Taidan mennä ensi kerrallakin.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Vihan kautta

Onpa sekoiluttanut ja sekoiluttaa varmaan edelleen. Pari yötä meni vähän paremmin, mutta ei taas tarvittu muuta kuin puoliskon yövuorot ja aloin pelätä herätyksiä niin, että en saanut unta mitenkään. Lapsihan on vähentänyt heräilyjään varmaan puoleen eikä enää tosiaan ihan hirveän pitkiä pätkiä edes valvoskele, mutta sitten kun se herätys sattuu tulemaan juuri kun olen onnistunut nukahtamaan, virkistyn taas ja sitten valvottaa. Kuitenkin nyt valvottaa melkein enemmän elukan takia. Pahinta on, kun sitä häröilyä alkaa pelätä ja häröilyn alkaessa kasvaa niin hirveä tatti otsaan, että ei saa vitutukselta nukahdettua. Eniten vituttaa, että elukka on ruvennut kohdistamaan häröilyään entistä enemmän toiseen elukkaan - eikö nyt voisi antaa kaverin olla rauhassa? Mutta ei elukka ihan tyhmä ole, kyllä se tietää, että saa kaikkein varmimmin reaktion aikaiseksi, kun alkaa härkkiä kaveriaan. Kaveri on kaiken lisäksi aivan julmetun äänekäs ja jos sitä vähänkään härkkii, ääntä piisaa. Ei pysty nukkumaan.

Olen tehnyt vakaan päätöksen, että elukkaa on nyt alettava aktivoida entistä pontevammin, että tilanne vähän rauhoittuu, mutta ongelma on, ettei elukka ole kovin helppo aktivoitava. Oikeastaan yksikään ns. helppo konsti ei toimi. Elukka tuijottaa mua tylsistynyt ilme kasvoillaan ja on sitä mieltä, että hän ei tästä vaivaudu liikahtamaan mihinkään. En jumaliste ymmärrä, miten saan tuon eläimen motivoitua leikkimään ja käyttämään pääkoppaansa niin ettei öisin tarvitse hillua. Nyt on kuitenkin pakko koettaa kaikki mahdollinen. On vaan jotenkin ihan ällistyttävää, että elukka joka rakastaa ruokaa ja kerjää sitä kaiken aikaa, ei kunnolla intoudu leikkimään edes ruoan avulla. Toinen, melkein yhtä ahne elukka juoksee itsensä läkähdyksiin ja pelaa vaikka mitä aktivointipelejä namien avulla, mutta ongelmatapaus vaan olla möllöttää perseellään - kunnes tulee yö.


Tässä on taas mullakin oppimisen paikka, kun voi kai viedä viikkoja, että tuollaisen paksumpikalloisen saa tekemään yhtään mitään ja mullahan riittää kärsivällisyyttä about viideksi minuutiksi. Teoria on kyllä hallussa: on käyty kurssit ja seminaarit, on kirjat ja leikkivälineet ja jos tv:tä katson (olen muuten kunnostautunut viime aikoina!), niin tuijotan kaikki mahdolliset elukoiden käytösohjelmat (I <3 Animal Planet), mutta se on se käytäntö, joka aina vähän sakkaa.

Muut ehkä etenevät ilon kautta - mä toimin ihan vihaenergialla. Kokonaan valvottu yö oli toki omalla tavallaan mielisairas, mutta jotenkin kun kirkastui, että mä olen niin epäonnistunut tässä mutsihommassa eikä kukaan todennäköisesti pidä musta tai mun ratkaisuistani, niin millään ei ole enää mitään väliä. Mä voin olla sellainen kun olen, koska onnistumispaineet eivät ole enää niin kovat. Eivät ne kai kokonaan ole hävinneet, mutta vähemmän niitä on. Risteily tuli peruttua, koska en uskonut enää kykeneväni olemaan seurallinen ja pystyväni muutenkaan seurustelemaan sivistyneesti kenenkään kanssa. Siellä olis varmasti tullut juttua näistä äitihommeleistakin ja jotenkin luulen, että olis hermot kyrvähtäneet heti alkumetreillä. Ja vaikka tiedän kuulostavani itsesääliseltä ja naurettavalta, niin tuskinpa mua siellä kukaan kaipasi, joten ei varmaan kukaan menettänyt yhtään mitään. Rahat tietty meni hukkaan, mutta ainakaan ei tullut tuhlailtua enempää yökerhossa ja valvoskeltua.

Mutjoo, kyllä mua vaan edelleen vituttaa kaikki putkinäköiset perkeleet, jotka kyllä itse kerjäävät sympatiaa, mutta harvoin jakavat sitä muille. Koetan pysyä perkeleistä erossa. Olen myös huomannut, että vaikka olen avoimesti maininnut ystäville tai tuttaville, (jos nyt joku on sattunut ottamaan yhteyttä) että näin hoitovapaalla on yksinäistä ja osin tylsääkin, niin juuri kukaan ei ole osoittanut minkäänlaisia sympatian elkeitäkään. Aina tulee joku "voi kuule, töissä vasta vituttaakin, sä olet sentään lomalla" -tyyppinen vastaus. Ehkei kannata puhua aiheesta mitään.

Risteilyn sijaan kävimme lapsukaisen ja siipan kanssa lastentapahtumassa. Oli kivaa. Mun ongelma on vaan edelleen, että mua alkaa itkettää ihan kauheasti, kun näen että lapsella on kivaa. Se jorasi jotain lastenmusiikkiesitystä ja tervehti isoja karvaolioita (siis sellaisia, joissa on joku tyyppi sisällä, onko niillä joku nimi?) ja jaksoi aika kivasti, vaikka jouduttiin lykkäämään päikkäreitä, että ehdittiin yhtään olla paikalla.

Sitten vielä lisää sarjassamme first world problems. Appivanhemmat. Ruokakiihkoilu. Mun edesmennyt mummoni oli aikoinaan ruokakiihkoilija ja jossain vaiheessa alkoi vaan ketuttaa, kun sitä ruokaa tuli jatkuvalla syötöllä ja niin paljon, ettei sitä kukaan ehtinyt edes syödä ennen kuin se meni pilalle. Ja vaikka kuulostaa typerältä, niin alkoi ketuttaa sekin, että ei saanut itse päättää mitä syö vaan sieltä tippui liukuhihnalta ruokaa, jota oli syötävä no matter what. Onneksi appivanhemmat eivät enää asu nurkilla, koska "ongelma" olisi silloin taatusti ihan toista luokkaa, mutta nytkin kun sieltä tulee delegaatio, niin mukana on niin törkeä satsi kaikkea, ettei se mahdu meillä mihinkään. Mä yritän aina estellä, mutta sitten jostain syystä puolisko sanoo, ettei kehtaa kieltäytyäkään siitä ruoasta. Ja miksei helvetissä? Meillä on nyt pienempi jääkaappi, johon ei muutenkaan meinaa mahtua mitään ja sitten se on appivanhempien visiitin jälkeen niin täyteen tuupattu, että ei oikeasti tiedä miten kaikki ehditään syödä ennen kuin suurin osa menee pilalle. Yksi pakastin on jo täynnä marjoja eikä meillä kukaan syö puuroja enkä mä ole oikein jaksanut innostua leipomisestakaan. Kai tässä on pakko perustaa joku muffinssitehdas, että saa noita marjoja käytettyä. Tai sitten pitää ostaa partista, heittää sekaan kilo jotain makeutusainetta ja koettaa vaan nieleskellä. Onhan ne marjat ihan jees, kalliitahan ne ovat kaupasta ostettuna ja vitamiinejakin on, mutta liika on aina liikaa. Ymmärtäisin jonkun yhden piirakan tai vaikka vähän perunoita, mutta kun tulee kaikkea ja ihan helvetisti. Ja kun ei oo niitä liikoja kylmätiloja.

Kuulin muuten myös, että puoliskon ihana sukulaismummeli oli käynyt raportoimassa omalle mummolleni meidän muutosta ja arvellut, että ei se puolisko voi tuollaista työmatkaa kovinkaan kauaa kestää. Olivat ilmeisesti myös taivastelleet, kuinka hullu liike tällainen muutto oli. Mulla ei jotenkin jaksa ymmärrys riittää yhtään tällaiseen taivasteluun, jota tuo puoliskon suvun toinen puoli tuntuu harrastavan suorastaan mielettömällä energialla. Se suku on kyllä vähän samanlaista kuin oman isäni ja mummoni suku, siellä ollaan vartuttu omassa kylässä koko ikä ja elämän täyttää naapurien kytistely. Jotenkin mua aina vaan jaksaa ihmetyttää tyypit, jotka eivät tiedä tuon taivaallista maailmasta sen oman kylän ulkopuolella - ikäkään ei aina selitä kaikkea. Mulla on joskus tosi vaikeaa pitää itseni kivikasvona tämän tyyppisten sukulaisten kanssa eikä kyllä tee ihan hirveästi mieli avautua omista asioista, kun tietää, että niitä sitten vatvotaan jollain porukalla kuitenkin jälkikäteen.

Lapsukaisen nukahtamistapa on muuten taas muuttunut. Se oppi jo jokin aika sitten pyytämään itse sänkyyn, mutta sitten tuli hammastelua ja nukahtaminen tapahtui kotvasen pelkästään imettämällä. Nyt lapsi taas pyytää sänkyyn, mutta jää sinne kilkattamaan hetkeksi yksinään. Me pussataan ja lapsi vilkuttaa iloisesti, että menepäs siitä, huoneesta kuuluu jonkun aikaa iloista pälpätystä ja sängyssä piehtarointia, minkä jälkeen hiljenee.

Metsässä olis muuten kiva käydä näillä keleillä, mutta meillä on eräs minikaveri päättänyt, että kantovälineessä ei olla enää missään asennossa eikä muutamaa minuuttia pidempään. Taannoin törmäsimme metsässä kuitenkin tähän herraan:


perjantai 11. lokakuuta 2013

Luovutan

Mietin, miten saisin blogiin vähän positiivisemman sävyn, mutta tulin siihen tulokseen, että enpä taida jaksaa yrittää pingottaa. Oksennusblogiksi tämä oli alunperinkin tarkoitettu.

Johan täräytti olot. Olen nukkunut kahtena viime yönä yhteensä ehkä neljä tuntia. Toissa yönä sain unta 1,5 tuntia, viime yönä en silmäystäkään. Molempina aamuna nukahdin hetkeksi puolison herättyä, mutta aika vähäiseksi ovat unet jääneet. Pitäisiköhän koettaa tehdä valvontaennätys ja katsoa miltä maailma sen jälkeen näyttää?

Viime yön valvoin totaalisen epäonnistumisen ja pyhän vihan vallassa aamuun ja lähetin sitten sähköpostin, että perun osallistumiseni risteilylle. Olen jotenkin tässä yön pimeinä tunteina sisäistänyt, että on Väärin haluta seuraa ja kontakteja toisiin aikuisiin, joten päätin luovuttaa. Helppoahan se tulee olemaan, kun ei muhun kukaan ota yhteyttä enkä näemmä itsekään löydä väylää aikuiseen seuraan. Täst'edes siis koetan ottaa tästä kotijutusta irti sen mitä saan.

Molempina aamuina meidän piti koettaa päästä yhdessä kaupoille, mutta ei sitten päästy, kun olin niin sippi. Eilen aamupäivällä tuhersin vähän itkua ja olin kauhuissani, miten selviän päivästä ja loppuviikosta, mutta loppupäivästä tulikin sitten tosi kiva. Toivottavasti niin käy tänäänkin.

Huomenna voisi yrittää lastentapahtumaan koko perheen voimin nyt kun en lähde risteilylle, mutta hieman pelottaa etten nuku ensi yönäkään. Olisi vaan niin kiva ottaa osaan tuohon tapahtumaan, nyt kun sellainen on tässä ihan hollilla.


Rahatilanne on alkanut kummitella mielessä entistä tiuhemmin. Menin taas varmaan typeryyksissäni varaamaan ajan optikolle, jos se osaisi sanoa näistä silmistä jotain, mutta vituttaa, että siitäkin käynnistä maksan todennäköisesti pitkän pennin ja tuloksena saattaa hyvin olla vaan toteamus, ettei heidän valikoimissaan ole tarpeeksi voimakkaita piilareita mulle. Jos jotain hyvää pikkukaupungista voi sanoa, niin siellä sentään pääsi konsultoimaan optikkoa ilman että piti heti olla ojentamassa rahaa - mä siis yritin tiedustella lähiliikkeestä olisiko heillä edes tarjota vaihtoehtoisia piilareita, mutta asia ei ilmeisesti selviä ilman maksettua käyntiä. Vittu.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Musta aukko ja kuinka siihen kadotaan

Mä olen varmaan nyt tutustunut siihen äitiyden mustaan aukkoon - enkä välttämättä positiivisessa mielessä. Olen halunnut pysyä "kirjoituslakossa" niin kauan kun keksin, mistä kenkä puristaa. En oikeastaan vieläkään tiedä kunnolla, mutta kirjoitan silti. Alustukseksi haluan sanoa - koska siitä joku neropatti saattaa kuitenkin keksiä huomauttaa - että olen kyllä tiennyt etukäteen, että lapsiperheen arki ei välttämättä ole ruusuilla tanssimista ja että lapsesta on hommaa. Ja rakastan myös lastani - tuokin on muuten hauska lyömäase, koska lastaanhan ei rakasta, jos ei just jollain hetkellä satu rakastamaan sen hetkistä elämäänsä tai elämäntilannettaan.

Avainongelmiksi ovat muodostuneet arjen tylsyys, hukuttautuminen tähän äitijuttuun, ylenpalttinen velvollisuudentunto ja epävarmuus sekä ehkä myös hitusen nuo rikkonaiset yöt. Aina puhutaan, kuinka vauvavuosi on rankka ja olihan se, mutta en mä ollut valmistautunut siihen, että ei tämä taaperovaihekaan niin erityisen herkullinen ole. Joo, tulossa on vielä uhmat sun muut eli tämä ilmeisesti vaan pahenee jatkuvasti. Epäilisin, että tietty uutuudenviehätys on karissut ja nyt vaan ollaan ja koetetaan selvitä. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei kertaakaan ole käynyt mielessä, että olipa "hyvä" idea hommata lapsi. Välillä kaipaan niin hitosti entistä elämää, vapautta ja aikaa.

Mikä sitten tympii? Ihan kaikki! Tympivät nämä iänikuiset rutiinit ja se, että vaikka ne rutiinit joskus muuttuisivatkin, niin eipä kestä kauaakaan, kun niistäkin jo huomaa, että samaa paskaa mutta vähän eri paketissa. Aiemmin vitutti lapsen kahdet päiväunet, kun tuntui, että mihinkään ei päästä, kun aina pitää vaan olla tunkemassa lasta unille. No, nyt se vetää ne yhdet unet, mutta joko niitä ennen ei pääse liikkeelle tai sitten niiden jälkeen on myöhäistä lähteä enää mihinkään (hiekkalaatikolle päästään, no worries!). Lapsihan ei nuku vaunuissa sisällä, joten en pääse esimerkiksi kaupungille päiväuniaikaan, sillä lapsi herää noin sekunnissa, kun se tyrkätään kärryissään sisälle kauppakeskukseen.

En tiedä, ehkä mun on lähdettävä uudelleen kärrylenkkeilemään päiväuniaikaan, vaikka se kärryily tuokin vähän kivuliaasti mieleen ajan, jolloin lapsi ei nukkunut muuten kuin niissä liikkuvissa vaunuissa ja olin aika puhki. Mä en kuitenkaan juurikaan osaa enää rentoutua päiväunienkaan aikaan, istun vaan netissä ärsyyntymässä kaikesta ja tuskittelen, että kohta se herää ja sitten taas pyöritetään rutiineja niin maan perkeleesti.

Tympii sama lapsiperheruoka, joka maistuu kyllä lapselle (yleensä/toisinaan), mutta joka omassa suussa maistuu lähinnä hevonpaskalta. Otetaanpa esimerkiksi nuo ah, niin kätevät kiusaukset. Nopsasti ja näppärästi valmistuu (lisää pakastepusseista kasvikset ja perunat ja heitä joukkoon jotain lihaa/juustoa sekä kermaa), mutta ihan kamalaa kuraa. Ei saada miehen kanssa kummatkaan enää syötyä, tökkii rakenne ja kerma ja ihan kaikki. Lapselle silti valmistan, koska saa tehtyä ison satsin kerralla ja lapselle maistuu (ja koska perkele vieköön lapselle nyt vaan kuuluu valmistaa itse ruokaa, että voi ylipäänsä kutsua itseään äidiksi). Kun yritän valmistaa jotain, jossa on vähän makua, niin lapsi vetää liinat kiinni eikä syö. Vihaan sitä, että aina pitää olla miettimässä mitä nyt syödään tai vastaavasti aina väkertämässä jotain, joka mahdollisesti pulpautetaan kaaressa ulos suusta.

Pitäis vissiin metsästää uusia ohjeita ja tehdä joku viikon ruokalista kerralla - ja varmaan valmistaa eri ruoat lapselle ja vanhemmille (prkl!), ainakin välillä. Joku uusi juju ruoanlaittoon on kuitenkin kehitettävä ennen kuin pimahdan lopullisesti. Mä en halua ainakaan seuraavaan kahteen kuukauteen kuullakaan sanaa "kiusaus" tai "makaronilaatikko". Saispa jotain ihanaa ravintolaruokaa, mutta ravintolassa käyminen lapsen kanssa on niin silkkaa helvettiä, että siihen pitää valmentautua hyvissä ajoin etukäteen.

Sehän tässä on, että mä olen kadottanut itseni melkein kokonaan. Yhtäkkiä havahduin, että en ole öitä ja päiväuniaikoja lukuun ottamatta viettänyt hetkeäkään erossa lapsesta. Mä olen sen kanssa jatkuvasti eikä mulla ole mitään omaa. Mä nukutan aina lapsen ja valvon sen kanssa yöt (1). Mä en lue enää kirjoja, mä en katso televisiota eikä mulla ole mitään harrastuksia. Mä en tee mitään muuta kuin tätä saamarin äitihommaa.

Nyt sentään aloin lapsen nukkumaanmenon jälkeen lukea valtavaksi paisunutta akkojenlehtipinoa, jonka olen saanut kerättyä, ja projekti onkin edistynyt ihan mukavasti. Vielä kun sais ne kirjat taas messiin. Päätettiin myös puolison kanssa alkaa katsoa kovolta Kutsukaa kätilö -sarjaa lapsen mentyä nukkumaan, silloin kun puoliso siis on kotosalla. 


Jonkun verran kiinnostaisi myös joku liikuntamuoto, olen nimittäin aika rapakunnossa ja tämä pömppömaha oikeasti vituttaa, mutta enää pitäisi jostain saada sysäys koettaa järjestää aikaa liikkumiseen (ja rahaa, jos siitä liikkumisesta pitää maksaa!). Okei, päiväunilenkit vois olla yks juttu, mutta oikeastaan tuollaiset reippaatkaan kävelylenkit eivät kyllä paljon auta kun pitäisi kunnolla kiinteytyä ja kuluttaa kaloreita. Happeahan siinä tietysti saa ja mahdollisesti vähän pirteämmän olon. Mulla on vaan taustalla sellainen kuvio, että vuosien ja taas vuosien ajan kävin ihan pakonomaisesti lenkillä JOKA PÄIVÄ kelistä ja omasta kunnosta riippumatta ja sitten kun kyllästyin, niin kyllästyin ihan totaalisesti. (Mulla on tämä ihana taipumus mennä kaikessa äärimmäisyyksiin, kultaista keskitietä kun ei ole missään.) Tosin tuosta lenkkeilymaniasta alkaa jo olla sen verran aikaa, että ehkä sitä taas kestäisi. Tylsäähän se pidemmän päälle yksinään on (ellei ymppää mukaan vaikka jotain valokuvausta), siitähän ei pääse mihinkään.

Ehkä suurin kynnys minkään ulkoilun tai harrastuksen aloittamiseen on se, että mä koen velvollisuudekseni olla tuon lapsen kanssa joka hetki. Äärimmäisyyksiin mennään taas niin että heilahtaa! Mä joka päivä mietin, että nyt sanon siipalle, että lähden illalla lenkille yksinäni, mutta sitten mietin, että no sekin on väsynyt töistä ja työmatkasta ja pitäähän mun nyt lapseni kanssa olla, kun sellainen on tähän maailmaan väsätty (2). Ja pitäähän jonkun tehdä ruokaa ja siivotakin. Enkä mä sitten mihinkään lähde. En mä lähde täältä kotoa muuta kuin siipan ja/tai lapsen kanssa.

Tuohon ylenpalttiseen velvollisuudentuntoon - ja osaltaan myös johonkin käsittämättömään hyväksytyksi tulemisen tarpeeseen, jota mun on pirullisen hankala myöntää itsellenikään - liittyy kai sekin, millaisella vakavuudella otan toisten neuvot ja ohjeet. Mähän en siis jätä mitään noteeraamatta ja mulle tulee tunne, että mun pitäisi tehdä niin kuin joku toinen sanoo, vaikka se olisin ihan täyttä tuubaa eikä soveltuisi meidän elämään millään tavalla. Kyllä mä tiedän useimmiten, miten pitäisi toimia, mutta epävarmuuksissani kuuntelen muita ja sitten mennään metsään. Nyt puhutaan niinkin triviaaleista asioista kuin vaikka siitä, että sukulainen sanoo, että kyllä teillä kuuluu olla välikausihaalari. Tai että kyllä se lapsi leikkii hetken itsekseen, kun sille vaan selittää asian. Tai että kyllä se lapsi syö, kun sillä on ruoka-ajat ja koko perhe syö sen kanssa yhdessä. (3) Ensin mietin, että VMP, sen jälkeen mietin hetken että sissos saatana, olenpas paska kun en toimi ohjeistetulla tavalla ja olen näinkin epäonnistunut näissä äitihommissa ja sen jälkeen iskeekin sitten niin raivokas VITTU MITÄ PASKAA, URPO, että katkaisen välit. Sama kaava toimii myös vaikkapa netissä - joku kirjoittaa, että kaikki puolisonsa siivellä elävät kotiäidit on huoria ja yhteiskunnan mätäpaiseita ja mähän uskon sen ja mietin sitten seuraavilla kerroilla ruokakaupassa, että mitenköhän tässä huora kehtais nyt pistellä ruokakärryihin tavaraa, varsinkaan mitään oman maun mukaista, kun huoran pitäis oikeastaan lakata syömästä ja olemasta ja olla näin rasittamatta puolisoaan ja yhteiskuntaa.

Jotenkinhan tuo epävarmuus pitäisi saada aisoihin. Ja se, että pyrin aina ensimmäisenä nöyristelemään ja mukautumaan. Pitäisi saada se oma ääni kuuluviin jotenkin järkevällä tavalla - järkeväähän ei ole saada jotain tsunamin kokoista raivaria sitten vähän jälkijättöisesti, kun on ensin aikansa vaiennut ja kerännyt epäkohtia tai ristiriitoja mielessään. Ja viettänyt suuren osan päivästä miettimällä, kuinka kaikki on paskaa. Osahan näistä asioista on hyvinkin arkipäiväisiä ja ehkä mitättömiäkin - tosin olen kyllä osittain sitäkin mieltä, että ihan ihmeellisiä juttuja ihmiset jaksavat välillä näissä lapsiasioissa viljellä. Ja ylenkatsominen, itsensä nostaminen jalustalle, on jotain sellaista, jota en vaan kestä. Jos joku juttu toimii teillä tai sinulla, se ei helvetti vie tarkoita sitä, että juttu on laki ja toimii samalla tavalla myös muilla. Jos olet lopettanut imetyksen, kun lapsi oli kolme kuukautta, se ei tarkoita, että kaikkien pitää niin tehdä.

Miten meillä sitten menee nykyään? Vaihtelevasti. Yöt ovat edelleen "rikki". Valvomispätkät ovat lyhentyneet eikä enää valvota vähintään tuntia kerrallaan (välillä valvottiin tuollaista 2,5 tuntiakin keskellä yötä, sitten nukuttiin ehkä tunti ja herättiin taas valvomaan), mutta mä edelleen imetän lapselta tajun kankaalle. Uutuutena lapsi on alkanut nukkua myöhään, mutta tämän aamun klo 8.30:een nukkuminen vaati kolme imetyspätkää klo 4:stä lähtien. Vanhempien väliin lasta on ihan turha ottaakaan, siinä se vaan virkistyy. Iltaisin nukahtaa tissille (!). Vaatii tissiä välillä päivisinkin oikein itkun kera, vaikka ehdittiinkin jo olla sellaisessakin tilanteessa, että enää menee aamu- ja iltaimetykset eikä mitään imetystä päivisin edes muisteta. Mulla on vähän rinnanpäät kipeinä, koska lapsi on ottanut entistä enemmän tavakseen vetää rintaa suullaan samalla kun työntää sitä kädellään (tämä tapa sillä on ollut aina, mutta jotenkin nyt se alkaa voimien karttuessa tuntua enemmän). Välillä päiväimetykset toimivat hengähdystaukoina mullekin, mutta yöimetyksistä kyllä mieluusti luopuisin. Ei vaan taideta uskaltaa uutta vieroitusta ennen kuin kaikki hampaat ovat tulleet läpi; tällä hetkellä kolmas poskihammas on juuri puhkeamassa.

Välillä kyrpii sekin, että mun pitää toisinaan käyttää perheen yhteistä aikaa nukkumiseen (lapsi on luojan kiitos lopettanut makkarin ovella itkemisen), mutta minkäs teet. Meillä on itse asiassa taas vähän perseestä nämä yöt tuon yhden häirikköelukankin takia: nyt kun nimittäin herään lasta imettämään, niin se on taas keksinyt, että silläkin on joka kerta ruoka-aika. Ja sehän sitten huutaa ja häiriköi. Tiedostan erittäin selkeästi, että jotta elukka voisi muuttaa käytöstään, sen häiriköinti pitäisi jättää täysin huomiotta yöllä, mutta toistaiseksi en vaan ole kestänyt, että lapsen herätysten lisäksi mun pitäisi valvoa elukankin takia. Olen sitten sortunut taas ruokkimaan öisin vain jotta saisin elukan hiljaiseksi eikä se valvottaisi mua tai lasta yhtään tämän enempää. Täytyy jossain vaiheessa sitten vierottaa sekin tuolta yöhäiriköinniltään (iso HUOH, tämä on nimittäin myös toistuva ongelma, joka tulee ja menee varmaan niin kauan kuin tuossa eläimessä henki pihisee!).

Mä pääsen ensi lauantaina lyhyelle risteilylle itsekseni (tai seurassa, mutta ilman lasta ja puolisoa). Tulee tarpeeseen, voi luoja.


--------------------------------------------------------------------------------
(1) Osin käytännön sanelema juttu. Puoliso menee aamuvuorojen aikaan ajoissa nukkumaan, koska herätys on ennen klo 4:ä, iltavuoroista hän taas tulee vasta klo 23 ja yövuoroihin on lähtö klo 20. Lapsi menee nukkumaan noin klo 21.
(2) Tähän on pakko heittää kommenttina, että en mä sentään joka hetki lasta aktivoi tai leiki tai hömpötä, piipahdan kyllä välillä koneella, teen sitä samperin muonaa tai siivoan, mutta kotoa en vaan pääse mihinkään.
(3) Jos lapsi leikkii itsekseen, kun se on vaikkapa mumminsa kanssa, niin se ei tarkoita sitä, että se toimisi vastaavalla tavalla kotona. Vieraskoreus taitaa olla se avainsana. Ja no worries taas: meillä on myös ruoka-ajat ja useimmiten myös syödään yhdessä, mutta jos lomalla ekana päivänä lapsi on pakko ruokkia purkkiruoalla ennen kuin muuta ruokaa on edes haettu kaupasta, niin se ei, vitun einstein, tarkoita, että lapsi säännönmukaisesti söisi aina purkkiruokaa yksinään! Saatana!