keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Pöly

Sitä mää vaan, että hengissä ollaan. Kamala, kamala kiirus - ei ehdi muuta kuin googletella välttämättömimmät netistä, maksaa laskut ja siinä se sitten melkein onkin. Hengasin melkein kaksi viikkoa aikaisesta aamusta iltamyöhään kaksin lapsen kanssa: ensin tuntui, että lähtee järki ja iskee väsymys ja kiukku ja kaikki, mutta sitten "alistuin kohtalooni" ja siitä lähtien meillä on ollut mukavaa. Muutto on vieläkin kesken ja osa kamoista kamalana sotkuna kaapeissa, mutta asuttavassa kunnossa tämä asunto jo on. Mattoja ei ole lattioilla, kun ne ovat kaikki likaisia ja pesua vailla eivätkä kaikki verhotkaan ole löytäneet ikkunoihin, mutta se on aika pientä.

Käväisin keikkareissulla, joka meni taas iloisesti aika poskelleen, vaikka Bändi tulikin nähtyä läheltä ja keikka sinällään oli mainio. Poika täytti vuoden ja viikonloppuna pitäisi järkätä juhlat. Huh. Tänään tapaamaan valokuvaajaa, huomenna yksivuotiskuvaukseen. Jossain välissä pitäis ennättää siivota ja leipoa. Että joo, kiirettä pitelee.

Palaan asiaan, kun pöly hieman hälvenee.


PS. Melkein kehaisin meidän unijuttuja, kun tänään unta riitti klo 6.45 asti, mutta sittenpä emme enää saaneet lasta ollenkaan päiväunille. Että olihan niissä vajaan 10 tunnin yöunissakin jo. Sanomattakin selvää, että hoidossa ollessaan kaveri nukkuu aamukahdeksaan ja vetäisee päälle vielä parit päikkäritkin. (Oli kuulemma nukkunut mummilassa isovanhempiensa vieressäkin aamun vikat tunnit - kotona ei onnistu, koska kaveri on joko vailla tissiä tai sitten ampaisee sukkana yli sängynlaidan.)

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

En ikinä koskaan milloinkaan enää muuta

Pitäis raivokkaasti olla purkamassa laatikoita ja nyssäköitä, mutta mielenterveys on mennä, joten heitän taas kirjallisen yrjön. Pitemmittä lätinöittä, kuka jumalaare keksi muuttaa tuollaisen karvan vajaa vuotiaan kanssa?! Tämä on yhtä persettä! Aivan täyttä hevonpersettä!

Muutossa ei tällä kertaa ollut ongelmana kantoapu, muuttolaatikoiden koko tai laatu tahi muuttoauton koko. Muuton suurin ongelma on ollut, anteeksi nyt vain, LAPSI. Pakkausvaiheessa se oli hoidossa yhden puolikkaan päivän, jolloin mulla oli siis aikaa pakata vauhdilla jotain omia kamoja. Mähän olen lievästi hamstraukseen taipuvainen ja kaikilla mun esineillä on joku pirun tunnearvo (*, joten karsintaa olis ollut syytä suorittaa raakalla kädellä. Vaan kun ei ehtinyt, ei mitään tsäänssejä. Näin ollen mukaan lähti ihan kaikki ryönä, mitä kaapit vaan olivat sisuksiinsa kätkeneet. Ja nyt se ryönä on sitten täällä uudessa kodissa - ongelmana on taas se, että tuon kaiken tieltään tuhoavan törkymöykyn ja täystuhon kanssa ei paljon tavaroita järjestellä. Tällä hetkellä fiilis on se, että mielenterveys on jo järkkynyt pahasti ja tekee lähinnä enää mieli piiloutua kaappiin tuolta lapselta. Mä en meinaa yhtään kestää sen tarvitsevuutta ja lahkeessa roikkumista tai raivareita, kun se ei pääsekään repimään kaikkea mahdollista ulos kaapeista ja tasoilta. Olen ihan helskutin kyllästynyt siihen, että mun joka sana on "ei" ja että reaktio tähän sanaan on iloinen (vittumainen) virnistely ja hihitys. Hehheh. Äitiä ei enää naurata.

Uusi asunto. Me ei mahduta tänne. Uuden asunnon pitäisi olla neliön suurempi kuin edellisen, mutta pohja on jotenkin kai jännä, koska aiemmin ihan kivasti mahtuneet huonekalut eivät meinaa millään löytää paikkaansa. Olohuone on ahdas ja saman kohtalon tullee kokemaan myös meidän makkari. Ei ole välieteistä, joten vaunut ovat tällä hetkellä keskellä eteistä ja seilaavat aina sen mukaan pois tieltä miten liikutaan. Ei ihan mahdottoman hyvä järjestely. Kylppärissä ja vessassa ei ole kaappitilaa, joten kaikki purkit ja purnukat ovat vielä saunan lauteilla. Ja koska tavaroiden laittaminen paikoilleen on edennyt niin toivottoman hitaasti, joka paikassa on vielä laatikoita ja täysinäisiä vaatesäkkejä. Yksikään mun vaatteistani ei ole esimerkiksi vielä kaapissa, joten kaivelen sitten aamuisin vaatteeni aina jostain säkistä kiroilujen saattelemana. Lattiat ovat törkylikaiset, joten itse kuljen sisäkengillä; lapsi on aina kauttaaltaan ihan musta nuohottuaan koko päivän lattioita. Aivan suunnattoman turhauttavaa ihmiselle, jonka on vaikea kestää tällaista keskeneräisyyttä.

Sen lisäksi, että olis yritettävä saada tämä muutto suoritettua loppuun, olen jotenkin ihan hemmetin kyllästynyt tähän lapsenhoitojuttuun. Älyttömän moni on sanonut, että koko ajan helpottaa kun lapsi kasvaa, mutta minusta on kyllä käynyt ihan päinvastoin. Ei helpota yhtään. Käsi ylös, kenen mielestä on jotenkin nautittavaa ja ihanaa kotoilla tuollaisen purevan, sylkevän, kaikkia hoitotoimia vastustavan kääpiön kanssa, joka tahtoo vaan ihan koko ajan kävellä jonkun perhanan pallon perässä (sitä pitää siis kävelyttää, ei kävele vielä itse), repiä, syödä tai hajottaa kaiken ja hengata kiinni lahkeessa tai sylissä (kunhan syli liikkuu). Tämähän on ihan järkyttävää. Ei yhtään lohduta, että kyseessä on taas joku vaihe, joka loppuu aikanaan, kun joka päivä tuntuu vuodelta.



*) Edellisessä muutossa sain jopa roskiin mm. mummoni vanhat ulostuslääkkeet, jotka olivat kaapissani luonnollisesti muistona mummosta. Sain myös heitettyä menemään kasoittain n. 15 vuotta vanhoja alusvaatteita, joita en myöskään ollut aiemmin raaskinut heittää menemään, koska niitähän saattaisi vaikka tarvita, jos joskus tulisi tilanne, että kaikki muut alusvaatteet olisivat vaikka pesussa. Että tämä on meininki.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Synkkää on eli ei tämän kesän näin pitänyt mennä

Mä olen valitettavasti edelleen kuin maani myynyt. Alkaa jopa ihan itseäkin vähän huolestuttaa. Mut ehkä tää tästä. Mä jostain syystä synkistelen aina muutosten aikaan, vaikka nyt kai pitäisi kaiken logiikan mukaan olla toiveikas, iloinen ja optimistinen. Mä olen kaikkea muuta.

Edelleenkin korventaa, että joudun niihin perkuleen testeihin - millä ihmeen keinolla mä ne läpäisen, kun ei ole minkäänlaista työrutiinia tai edes opintoja alla? Pakko jotenkin koittaa prepata. Mä en tiedä mitä teen, jos en läpäise niitä testejä - mulla lähtee kyllä ihan viimeisetkin itsetunnon rippeet siltä istumalta. En voi ikinä enää katsoa itseäni peilistä tai toisia silmiin, jos vedän ne testit perseelleen. Mä olen reputtanut moisia testejä kyllä ennenkin, niissä on virhetoleranssi äärimmäisen pieni (mikä siis toki on oikein). Ja sellaisen kivan pikku virheen pystyy tekemään ihan jo pelkästään sen takia (tai ainakin pystyn), että ei ole vaikka nukkunut.

Olen parisen viikkoa nukuttanut lapsen tissillä päiväunille SISÄLLE. Olen samalla saanut itse nukuttua, koska en vaan edelleenkään nuku öisin. No, tänään kävi selväksi, että sisälle nukuttaminen ei onnistu enää: kaksi tuntia yritin ja joka kerta lapsi aloitti aivan hysteerisen kimeän huudon, kun yritin laskea sitä sänkyyn. Toisena vaihtoehtona se vaan pomppi ja kilkatti sängyssä, kunnes alkoi karjua. Ei kestänyt hermo enempää, piti luovuttaa ja skipata ekat unet ja mennä sitten lounaan jälkeen taas hölskyttämään hiekkatielle uneen. Mitenköhän hiivatissa tuon lapsen saa nukkumaan, kun meillä on tuossa vajaan viikon päästä käytössä enää parveke? Lähdenkö aina ensin rullaamaan toinen puoli rattaista pientareella ja palaan sitten kotiin vai mitähän hiivattia? Vai rullaanko kotona jonkun matonreunan avulla? Jessus sentään, lapsi on kohta vuoden ja meno on vieläkin tällaista.

Vauvavuoden paino alkaa ehkä himppasen tuntua myös parisuhteessa. Mulla on tunne, että me ei jutella enää mistään muusta kuin lapsesta tai nyt käsillä olevan muuton käytännön asioista. Kaipaan ehkä jotain sellaista positiivista huomiota. Ja sitä kahdenkeskistä aikaa. Ja kunpa kommunikointi ei olis aina tyyliä "Et sitten saanut puettua lapselle sitä ruokalappua!" vaan pikemminkin "Voisitko laittaa lapselle ruokalapun?". Me vaan ärhennellään ja nalkutetaan toisillemme koko ajan.


Olen alkanut itkeskellä vauvan muuttumista taaperoksi. Haluan pitää mun vauvan. En ehkä ikinä lopeta imetystä, jotta voin kuvitella, että mulla on vielä vauva.


Huomenna tulevat muuttolaatikot. Ei kun pakkaamaan.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Aerobicbeiben armopalat

Tästä saa nyt ehkä sellaisen kuvan, että käyn kylillä jatkuvasti riekkumassa, mutta en mää kyllä käy. Käytiin nääs taannoin markkinatansseissa siskon kanssa, kelitkin suosi ja silleen. Piristi ja totesin, että ne on ne neljä seinää, jotka mua sekoiluttaa. Tansseihin kuitenkin ilmaantui mun vanha koulutoverini - sellainen, jonka näkeminen nostaa vanhat traumat jälleen pintaan.

Kouluaikana kuuluin takapulpeteissa hengaaviin friikkeihin/hylkiöihin (no onpa yllättävää!). Tai ei meistä kai hirveän moni mua lukuun ottamatta näyttänyt niin friikiltä, yksikin taisi punkvaiheidensa välissä naamioitua suht' tavalliseksi lukiotytöksi polkkatukkineen, neuleineen ja salkkuineen. Mutta selvästi hylkiöitä me oltiin, ei ollut tuntiaktiivisuutta eikä oltu mitään suosittuja tyyppejä. Vihattiin tietysti niitä etupulpetin aerobicbeibejä ja kaiken tietäviä aktiivisia ja ihania supertyttöjä, jotka kyllä osoittivat meille hylkiöille meidän paikan mm. liikuntatunneilla. Eipä tultu valituksi urheilujoukkueisiin ihan ekojen joukossa. Osaan vieläkin matkia niitä alentuvia "Hyvä!"-huutoja, joita supertytöt meille soivat, kun onnistuttiin joskus jossain. Olisin muuten onnistunut useamminkin, jos en olisi suurimman osan aikaa pistänyt hommaa ihan lekkeriksi ja löntystellyt matkalla kolmospesälle - kävi ilmi myöhemmin opiskeluaikana, että en olekaan ihan paska ihan kaikessa sporttaamisessa. (En kyllä silti aio hiihtää enää koskaan.)

No, tämä tansseihin ilmaantunut vanha lukiotoveri oli siis yksi näistä supertytöistä, ehkä se kaikkein superein. Mulla oli tästä aerobicbeibestä melkein jonkunlainen pakkomielle lukioaikana: mä en vaan tajunnut, miten joku pystyi olemaan niin täydellinen kaikessa. Täydellinen, vähän jopa epäsuomalainen ulkonäkö, tummat kiiltävät pitkät hiukset, Kylie Minoguen kroppa, lähes joka aineen arvosana 10. Aina lapa pystyssä tunneilla, aina ystävällinen (tosin "hieman" alentuvasti, totta kai). Voisin kuvitella, että aerobicbeibe on myöhemminkin onnistunut kertalaakista kaikessa mihin vaan ikinä onkin ryhtynyt.

Aerobicbeibe oli edelleen tismalleen saman näköinen kuin lukioaikoina. Aerobicbeibellä oli pieni muksu, joka oli tietysti täydellinen ja suloinen. Aerobicbeiben kroppa oli edelleen kuin Kyliellä, lisääntymisestä huolimatta. Ei rutun ruttua tai makkaran makkaraa vatsanahkaan kumartuessa. Aerobicbeiben elämä on taatusti täydellistä ja aina pelkkää auringonpaistetta eikä ikinä edes keskinkertaista. Voi tuska ja ahdistus. Pamahti mieleen oman elämän kaikki epäonnistumiset (onko mun elämässä ollut jotain onnistumisiakin?) ja mammamainen ulkomuoto.

Aerobicbeibe selvästi tunnisti mut ja pelkäsin jatkuvasti, että kohta se tulee sanomaan jotain ja sitten saan hävetä (itseäni). Ja kas, lopulta sitten beibe purjehtikin ihanasti meidän luo. Kysyi asunko paikkakunnalla ja onko mulla perhettä, mihin vastasin, että olen ihan just muuttamassa pois (mutta en päässyt täsmentämään, että en herranjesta ole jämähtänyt seudulle lukion jälkeen!) ja että perhettä on. Tämän jälkeen aerobicbeibe todennäköisesti katsoi, että hänen tiedonjanonsa on sammutettu ja armopalat päättyvät tähän, koska hän oli jo kääntymässä kannoillaan. Yritin vikistä vielä, että missäs beibe vaikuttaa, mutta sain vastaukseksi enää tokaisun paikkakunnasta, minkä jälkeen keskustelu päättyi kivan loppukesän toivotuksiin. Nyt on sitten jumalainen aerobicbeibe todennäköisesti siinä luulossa, että jäin aikoinaan lisääntymään pikkukaupunkiin - vaikka toisaalta mut saatetaan lukea ihmisten kastiin, kun olen kuitenkin onnistunut saamaan perheen enkä jäänytkään yksineläjäksi? Jotenkin kuitenkin tuli edelleen selväksi, että ei tässä ihan valtavaa arvostusta nautita.

Jonkun aikaa vitutti. Vitutti, että antaa aerobicbeibeille näinkin ison vallan ja vitutti, että aerobicbeibejä ylipäänsä on. Tunnistan muuten nykyäänkin joskus entiset aerobicbeibet. En osaa suhtautua, varsinkin jos tällainen aerobicbeibe yrittää olla mukava. Mitä se on vailla? Miksi se puhuu minulle, vaikka en ole lähelläkään sen tasoa? Vittuileeko se?




PSSSSST. Mistä saa hankittua vähän positiivisempaa ajattelutapaa? Olin muutaman päivän ihan maani myynyt ja ajoittain ajatukset olivat mustaakin mustempia (en edes viitsi kertoa kuinka mustia). Olin varma, etten saa työhaastattelukutsua. Kutsu tuli tänään ja olin siitä iloinen ehkä 10 minuuttia, minkä jälkeen aloin ajatella, että olen paskaakin paskempi vuosituhannen epäonnistuja, koska mua ei kelpuutettu töihin suorilla ja joudun vielä uusimaan työpaikan testitkin. Että joo, paska ennen ja paska nyt ja aina. Kaikessa.