Kohtaaminen

Haluaisin tehdä positiivisen ja tunnelmallisen postauksen, mutta just nyt ei pysty. Katsotaan, miten joulun jälkeen onnistaisi.

Kävimme isomummulassa joulunpyhien sijaan jo tänään. Mummula sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä pelottavassa pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Hautausmaalla tapahtui erittäin kuvaava kohtaaminen: kävin viemässä papan haudalle kynttilän (pidin toki asiaankuuluvaa puhinaa, kun en paukkupakkasessa meinannut saada kynttilää hanskattua ja oli itse asiassa ihan viittä vailla, että olisin alkanut kiroilla ääneen). Eipä kestänyt kauaakaan, kun paikalle saapui joku täti-ihminen. "Oletko sinä x:n lapsenlapsi? Siis Tylsyys? Tiesinkin, että olet tulossa tälle kylälle tänään." Täti ei esitellyt itseään, mutta toivoteltiin siinä hyvät joulut puolin ja toisin. Oli vähän typertynyt olo.

Isomummulan käynti oli muuten sitä luokkaa, että ei tee vähään aikaan mieli mennä uudelleen. Mummun tyyliin kuuluu "huutaminen", kaikki asiat pitää toimittaa hirveällä volyymillä ja kouhkaten. Imetys osoittautui haastavaksi, kun mummu saapui aina paikalle huutamaan eikä ymmärtänyt selväsanaisia kehotuksia pitää pienempää elämää. Paikalle hälytettiin myös isäni, joka oli - kuinkas muuten - päissään tai hyvin vahvassa krapulassa. Ei varmaan ollut peseytynyt viikkoon. Ei tuntunut myöskään lapsenlapsi hirveästi kiinnostavan (eipä sillä, en olis tosiaankaan vienyt lasta sen örkin lähellekään). Tietysti kylään sattuivat osuvasti myös pari kyläläistä - epäilen, että siinä oltiin taas katsottu, että nyt on vieras auto pihassa, joten eiköhän suihkaista paikalle katsomaan ketä siellä on.

Jumankavita mitä menoa.

Interventio

Pari päivää sitten äiti ja sisko tulivat kylään. Oli kuulemma kyseessä interventio. Nauratti. Olin saanut ne huolestumaan kipinöivällä käytökselläni ja päättivät tulla kertomaan, että vähän voi ehkä relata ja yrittää ottaa apuakin vastaan, jos meinaa iskeä totaalinen univaje sun muuta. Äiti kritisoi, kun en heillä ollessa osaa rentoutua vaan kipitän niiden perässä ja pidän pojan jatkuvasti "tarkkailussa". Kun kuulemma vois vaikka painua nukkumaan, antaa mummin huolehtia pojasta ("Niin siskosikin teki.") eikä stressata. Ehdottivat molemmat, että rupeaisin vähän käymään jossain kodin ulkopuolellakin ja jopa ilman poikaa.

No niin no. Asiaa vois tietysti helpottaa, jos ei olis ehtinyt vakuuttua, että pojan kiintymyssuhde häiriintyy, jos se viettää aikaa ilman äitiään ja "vieraiden" ihmisten kanssa. Ja olihan mulla tosiaan haaveissa se salilla käyminen, mutta kun siinäkin on se mutta, etten ehkä osaisi käydä siellä maltillisesti. Siis jos en pääsisi sinne kolme (neljä?) kertaa viikossa ja voisi vetää joka kerta 1½ tunnin tavoitteellista treeniä, niin voisi taas iskeä stressi ja ahdistus. Siitäkin. Ja mitä jos pojalle tulee sinä aikana nälkä? Tai kiintymyssuhdehäiriö?

Mun pitää kuulemma päästä siskon täysien kymppien juhliin muutaman kuukauden päästä. Apuva.

Tämän päivän olen käyttänyt "yllättäen" painosta googlaamiseen. Kävin pojan kanssa aamulla vaa'alla ja säikähdin, olin vakuuttunut, että pojan paino on laskenut järkyttävästi. Mies huomautti, että vaaka ei taida olla luotettavimmasta päästä. Kävin uudelleen ja oma paino vaihteli parin minuutin sisällä satoja grammoja. Hups. Mutta stressaa silti. Ei taideta päästä kuuden kuukauden täysimetykseen, merkitäänpä siis sekin tavoite epäonnistuneeksi.

Eimitäänasiaa

Mulla ei ole mitään järkevää asiaa. Huomenna iltapäivällä on pojan lekuri, mä joudun heräämään sen kanssa aamusella ja ilmeisesti valvomaan yönkin (mies on töissä; poika herää nykyään kasin pintaan tai jopa ennen), elukat hilluu niin että sain sellaisen adrenaliiniryöpyn että se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Luulin saavani pojan tänään unille ysiltä - no enpä saanut ja se heräsi myös heti tunnin päästä nukahdettuaan levottomasti kympin aikoihin.

Mulla on meneillään joku väsymysprovosoitumisvaihe. Suutuin kertaalleen siskolle ihan typerästä asiasta ja ylläpidin naurettavaa chattijankutusta ihan liian kauan. Ehdin jo tekstata äidillekin, että pitäkää tekin joulunne ja tunkkinne ja mä en jaksa. Huaaaah. Kyllä on fiksu olo.

Joulu

Niin se taas tekee tuloaan, joulu. Osaksi en ole jaksanut ajatella koko asiaa, mitä nyt tilannut parit lahjat netistä, mutta onneksi mulla on äiti, jonka ansiosta joulu ei vaan pääse unohtumaan. Äiti esimerkiksi esitti tänä vuonna asian joululeipomisista tähän tyyliin: "Meillähän on joka vuosi ollut perinteenä, että siskosi tulee tänne leipomaan. Ottaisitko sinä tänä vuonna osaa leipomiseen?" Myöntelin, että kai sitä voi auttamaan tulla, mutta sanoin, että lapsi asettaa tiettyjä haasteita. No, siskolle asia oli esitetty näin: "Siskosi tahtoo välttämättä leipoa tänä vuonna. Kai sinäkin tulet?" No jepjep. Ja nyt tästä pirun leipomisesta on sitten puhuttu viikkotolkulla ja huokailtu, että kun pitäis nyt tietää mitä leivotaan ja milloin, kun pitää hyvissä ajoin edellisellä viikolla käydä hakemassa tarpeet kaupasta. Että kun voisit edes vähän nyt auttaa tässä asiassa, kun pitää sinne kauppaan ihanhetikohtajust. Mä en yhtään ihmettele, että itsellä on välillä taipumusta stressaamiseen, kun äidinmaidossa on saanut tuollaisen määrän kohkausta: eikö nyt vaan voi käydä siellä kaupassa ilman sen kummempia huokailuja ja viikkokausien etukäteissuunnittelua?

Inhosin lapsena, kun jouluna piti rampata. Olisi ollut kiva köllötellä kotona, syödä lahjasuklaita, pelata lautapelejä ja lukea lahjakirjaa. Mutta ei, meillä rampattiin joka ikinen joulu mummoloissa, ja voin kertoa, että äidin joulukohkaus on periytynyt äidinäidiltä. Äiti aikanaan sanoi, ettei aio ikinä ryhtyä vastaavaan - no eipä. Mummohan sai joulun tienoilla aina hienot "kaikkeni olen teidän takianne tehnyt ja jos ette nyt toimi niin kuin sanon, niin saan sydänkohtauksen" -marttyyrikohtaukset eli vaihtoehtoja ei paljon ollut, joulu oli vietettävä mummon haluamalla tavalla.

Näyttää pahasti siltä, että ramppaus jatkuu tänäkin vuonna. Isänäiti ei ole tulossa äidilleni aattona, joten lienee pakko käväistä myös siellä - se tekee vaatimattomat kolme kohdetta. Rentoa joulua vaan.

Vakuutus

Varasin lekuriajan lapselle kylän ainoalta yksityiseltä lastenlääkäriltä. Olen aika skeptinen, mutta katsotaan nyt.

Muutamissa blogeissa olen nähnyt pohdintoja ja keskustelua lasten sairaskuluvakuutuksista. Mulla on jokaiselle elukallekin eläinlääkärikuluvakuutus ja veisin nekin ennemmin heti jollekin spesialistille kuin lähtisin arpomaan hoidon tasoa esimerkiksi kunnaneläinlääkärille. Edes monilla yksityisasemilla ei minusta lääkäreiden taso ole toivotulla tasolla ja yritän ottaa aina mahdollisimman hyvin selvää, minne elikkoni vien. (Jos voisin valita, veisin ne helsinkiläiselle kyseiseen lajiin erikoistuneelle asemalle.) Näin ollen mulle oli itsestäänselvää, että lapselle hommataan vakuutus. En luota siihen, että julkiselta puolelta saa välttämättä tarvitsemaansa hoitoa. Haluaisin itsekin vältellä paikallista terveyskeskusta, mutta koska en erittäin todennäköisesti vakuutusta saa (jäi n. viisi vuotta sitten saamatta) enkä ole megavaroissani, joudun vaivojen yllättäessä hakeutumaan terveyskeskukseen. Muutama pikkuvaiva jää todennäköisesti nytkin hoitamatta, koska en usko, että tekevät niille julkisella puolella yhtään mitään. (On pikkuisen ikävä työterveyshuoltoa.)

Mutta siis joo, voisihan tuota tietysti säästellä lapselle lääkärikuluihin rahaa tai koettaa uskoa, että julkinen terveydenhoito toimii, mutta meillä nyt otettiin kuitenkin vakuutus. Toivotaan tietysti, ettei tule liikaa käyttöä.

Lapsi on nyt ollut pääsääntöisesti paremmalla tuulella ja nukkunut paremmin. Stressaan silti. Yöllä, kun se uni ei kuitenkaan tule silmään, on hyvää aikaa pohtia mitä kauheita sairauksia tai vaivoja lapselta vielä löytyykään.

Tämä ei varmaan oikein ole mun päiväni. Eilen laadin muka hienoja sotasuunnitelmia sen varalle, jos tiedossa on taas ns. hulinapäivä, mutta aamulla löysin eteisestä täksi päiväksi valmistamani ruoan - oli sitten ollut yön jäähtymässä. Lapsi on tosin nytkin nukkunut eteisessä tunnin verran ja nukkuipa itse asiassa aamupäivälläkin tunnin ihan sängyssä.



PS. Voi että, miten ihanaa on öisin imettää makuullaan. Se on ollut parit viime yöt ihan luksusta, vaikka sitä onkin joutunut tekemään usein.

Operaatio unta kuulaan - kaikille

Karjuvauva ei sitten poistunutkaan. Eilen taisi olla mun vauvahistoriani surkein päivä: jossain vaiheessa suunnittelin jo laukkujen pakkausta ja muuttoa toiseen osoitteeseen sekä ajan varaamista sterilisaatioon (että ei nyt ainakaan lisää näitä kääpiöitä, ikinä!). Väsytti niin paljon, että hetkittäin kävi jo mielessä, että nyt lähtee henki. Tuli tiuskittua ja tuskastuttua niin lapseen kuin elukoihinkin, mistä on tietysti nyt henkinen krapula.

Mä oon nyt ilmeisesti saanut hankittua jonkinlaisen unihäiriön itselleni ja vauvallahan sellainen jo tuntuu olevan (joo, tiedetään, ne heräilee, ei oo välttämättä häiriö). Olen yrittänyt saada unta aiemmin kuin aamuyöstä, mutta tuloksetta. Toissa yönä uni tuli ehkä joskus kolmen, neljän välillä, mutta siitä alkoikin sitten sellainen heräilyrumba, että parempi olis varmaan ollut olla nukahtamatta ollenkaan. Mä sain myös burnoutin istumaimetyksistä ja itku silmässä totesin, että hartiat ja kädet ei enää kestä jantterin jatkuvaa pitelyä (en vaan saanut hyvää asentoa tyynyillä tuettuna, siinä koomassa vauva tuntui aina jotenkin litistyvän tissiä vasten). En sitä paitsi meinannut pysyä enää edes tolpillani vaan nukahtaa kirjaimellisesti istuvilleni vauva sylissä. Onneksi sitten aamuyöstä myös makuuimetys onnistui tauon jälkeen. Jantteri sen sijaan huutoheräili vähän väliä enkä todella tiennyt, mistä kenkä puristaa. Välillä kaveri joikasi silmät tiukasti kiinni enkä tiennyt oliko se ylipäänsä hereillä vai ei. Meni kuitenkin aika pitkälti kanteluksi.

Sama jatkui eilen päivällä. Sitteri paska, matto paska - ainoa mikä kävi oli liikkuva syli. Tietty kaaosta piisasi myös muulla saralla, sillä samaan aikaan elukatkin käyttäytyivät kuin pahaiset siat ja yksi myös laatoitteli useampaan otteeseen keittiössä. En sitten päässyt lähtemään pojan isomummolaankaan ollenkaan niin kuin oli sovittu, kun aika meni hyssytykseen enkä uskaltanut lähteä, jos siellä sama meno olisi jatkunut. Isomummolaan on jonkunmoinen automatka, mutta kun enää ei voi laskea oikein senkään varaan, että päiväunet onnistuvat edes autossa, niin päätin jäädä kotiin ja antaa vaunulenkin aka päiväunet miehen hoidettavaksi, kun mies tulee töistä.

Olis tietty voinut nukkua koko pojan vaunulenkin ajan, mutta siihen mennessä en ollut saanut muruakaan rinnan alle ja alkoi tietysti väsymyksessä ketuttaa myös huushollin siivo. Joten ei kun raivopäissään raivaamaan keittiötä. Tunnin unet ehdin kai kuitenkin sipaista.

Illemmalla kantelu jatkui. Poika nukahti parin minuutin karjumisen jälkeen Manducaan (miehen piti totta kai pysyä liikkeessä), mutta unta ei riittänyt taaskaan kuin puoleksi tuntia. Tissillekään ei nukahtanut. Illalla mentiin kaikki yhtä aikaa sänkyyn ja nyt sitten yhtäkkiä poika ei raivostunutkaan sänkyyn laitosta. Nukahti ensin tissille, mutta heräsi 10 minuutin päästä, sain nukahtamaan uudelleen sylissä. Sen jälkeen heräilyä noin tunnin välein, aamuyöstä KAI vähän harventui, ei selkeää muistikuvaa. Kahteen mennessä en itse kuitenkaan ollut taaskaan saanut nukahdettua kuin muutaman kerran ja joka kerran mut herätti välittömästi joko lapsi tai elukka. Elukan takia heräsin kolme kertaa ja kävin jo antamassa ruokaakin, että saisin elukat uneen. Ylipäänsä koko yön aikana lapsi heräili joitakin kertoja räväyttämällä yhtäkkiä silmät ammolleen, mutta sain sen nukahtamaan aika pian uudelleen joko taputtamalla kevyesti reiteen tai heijaamalla sylissä. Tissikin toki kelpasi.

Tänään herättiin ysin pintaan ja tällä kertaa aamu näytti pojan mielestä olevan varsin mukava. Sain keitettyä kahvit ja juotuakin ne. Nyt kaveri nukkuu tässä tissillä. Jospa tästä päivästä tulisi vähän parempi meille kaikille.

Parempi mieli?

Eipä tullut paljon unta kuuppaan viime yönä, mutta poikanen sentään vaikutti heräävän hyvällä tuulella. Tänään kun päästään vielä pitkälle lenkille, niin jospa saatais tuon karjuvauvan tilalle taas se sama vanha hyväntuulinen ja leppoisa. Oma plääni on tänään myös mennä nukkumaan heti kun pikkutyyppikin, että jos vaikka sais ihmisten aikaan unta. Viime yönä kävin vielä kolmen jälkeen hakemassa yöpalaa, kun ei tullut uni silmään mitenkään päin.

Multa lähtee hiukset päästä. Olen koettanut muistaa taas ottaa mammavitamiinit, D:t ja muut, mutta tiedä sitten turvaudunko paniikissa jo kohta johonkin kamalan hintaiseen Prioriniin. Hiuksia on joka puolella, sängyssä, vaatteissa, sitä lähtee kampaan ja harjaan ja pestessä käsiin. Mulla on päässä kohta kaksi karvaa ristissä.

Hei hulinaa!

Voi jumalan perse näitä meidän päiviä. Iskä menee huomenna töihin (se olis ollut lomautettuna, mutta päätti rahan perässä tarjoutua päivystämään) ja äitiä pelottaa. Meillä ei nukuta. Nyt just tuli varmaan joku vahinkonukahdus jo vähän jälkeen klo 22, mutta muuten ollaan menty ihan hullulinjalla. Yritäpä nukuttaa automatkalla, niin herätys tulee sekunneissa, kun päästään jonnekin sisälle. Liike ei enää auta. 

Muutenkin päivisin sitteri on paska, leikkimatto on paska, mutta syli ja syli liikkeessä on rock ja pop! Manducassa tulee huuto, jos ei osaa hypähdellä ja pompahdella oikein.

Sisko kysyi tänään, että oletteko koettaneet, että nukahtaisiko se yksinään. Nukahti se viime viikolla - siis ihan ilman mitään nukutuksia, alkoi vaan unijodlata ja homma selvä. Nyt ei onnistu mitenkään päin. Parina iltana nukahdus tuli sylissä tanssahdellen, eilen tissillä sohvalla kun kaikki vempeleet oli kiinni* ja huone lähes täysin pimennetty eikä kukaan pukahtanut mitään (jostain syystä nyt pystyi kantamaan sänkyyn ilman heräämistä) ja tänään tissillä sohvalla. Välillä illalla sylitanssit :) aiheuttavat karjunnan - tyyppi kai arvaa, että jaaha, mua yritetään selkeesti nukuttaa, EN MUUTEN NUKU. Eilen tyrkättiin lapsi päiväunille viileään eteiseen (ei ulkovaatteita, joten ei ainakaan kuuma ollut), kun se sammahti syliin, mutta unta riitti ihan sen puoli tuntia. 

Huomenna jos olis vähemmän pakkasta, lähden kyllä parin tunnin vaunulenkille. Tai isänsä lähtee ja mä meen nukkumaan, koska tuntuu, että kukun yöt valveilla istumaimetyksistä johtuen. Joskus on ikävä ekoja kuukausia ja niiden helppoutta.



* Meillä ei muutenkaan anneta vielä tämän ikäisen katsoa tv:tä, mutta toki se kiinnostaisi - jopa niin paljon, että aina ei malttaisi syödä.

Ravinto II (*tana!)

Kuten jo aiemmassa postauksessa totesin, imetyksen kanssa on ollut haasteita. Vieraassa paikassa ei voi aina syödä eikä kotonakaan, jos vaikka jostain sattuu kuulumaan joku ääni tai on liikaa valoja päällä tai kuun asento on väärä. Jo pitemmän aikaa öisin on ollut välillä hankalaa, kun lapsi ikään kuin aukaisee suunsa syödäkseen, kääntyy kohti rintaa, mutta aivan viime senteillä vetääkin itsensä kippuraan ja hyvässä lykyssä läimäisee vielä molemmat kädet suun eteen. Tähän mennessä olen korjannut lapsen asentoa ja se on saanut syödyksi, mutta nytpä sitten ei enää tänään onnistunutkaan. Vähänkään kun yritän koskea tai korjata asentoa, pää kääntyy pois ja/tai alkaa karmea karjunta. Päivällä ja illalla alkoi karjunta pari kertaa myös sohvalla imetystyynyn päällä.

Olin muka valmistautunut näihin raivareihin. Paskan latvat. En osaa yhtään suhtautua. Miten hiivatissa tämä voi olla näin vaikeaa?! Raskaana ollessa ajattelin imetyksestä jotenkin niin, että se on alussa ihan silkkaa helvettiä, mutta jos siitä selviää, niin ei ongelmaa. En osannut jotenkin kuvitellakaan tällaista tilannetta.

En tiedä johtuvatko raivarit nyt enemmän siitä, että pikkujantteri huomioi ympäristöään aina vaan enemmän eikä malta keskittyä vai siitä, että se on ehkä himppasen pidentänyt syömisvälejä ja minä poloinen yritän liikaa tyrkyttää sille tissiä, jota se ei juuri silloin ole vailla. Nyt pitäis relata - tosi helppoa. Huokaus. Ja perkele.

(Olen kuitenkin saanut lapsen syömään aina jossain vaiheessa, joten kokonaan maidotta se ei ole ollut. Syöntivälit ovat kyllä perstuntumalla isompia kuin aiemmin.)

Ärtymys

Olin viime viikon lopussa pari päivää erittäin ärtynyt ja väsähtänyt. Lapsi oli myös toisinaan kuin perseeseen ammuttu karhu, ei hetkeäkään yksinään ja koko ajan viihdytystä vailla. Kieltäytyi syömästä perjantai-iltana mummilassa, jonne "pakenin", kun mieskin lähti työvuorojen jälkeen pikkujouluihin. (Toki kävi mielessä, että on varsin epäreilua, että minä en pääse koskaan juhlimaan jne.) Söi sitten vasta kotona illemmalla - ja yöllä. Onneksi yöt eivät ole olleet ihan järjettömiä, syöntiväli on varmaan ollut keskimäärin sitä kahta tuntia. Onneksi sain myös eilen aamulla taas nukuttua - en taaskaan meinannut tajuta tästä maailmasta yhtään mitään, kun mies toi lapsen jossain vaiheessa syömään. Olin niin unessa, että mies joutui auttamaan lapsen rinnalle. Joskus ihmettelen vasta jälkikäteen, miten väsynyt olenkaan ollut ja miten väsymystä ei varsinaisesti aina päivisin tunne - muuta kuin sitten keskimääräistä helpommin syntyvänä ärtymyksenä (ja tietysti ainaisena "tyhmyytenä" ja muistamattomuutena).

Nythän ne pakkaset sitten tulivat. Toissa päivänä lapsi nukkui ensin rinnalla ja sitten jopa yksinään "pesässä" makkarissa tunnin verran, mutta eilen ei enää pesänukutus onnistunutkaan. Seurauksena ärtynyt ja yliväsynyt vauva, jota mies lähti viimein nukuttamaan autoajelulle. Illallakaan ei olisi uni maittanut millään, ja parin kuukauden tauon jälkeen turvauduimme sylinukutukseen. Olin ihan varma, että sekään ei onnistuisi (siinä vaiheessa oli jo laulettu aika monta biisiä ja tarjottu aika monta kertaa rintaa), mutta taisi lapsi olla sen verran väsynyt, että vartin "keinukävely" vei lopulta voiton.

Viime viikon ärtymys sai mut taas myös nostalgiseksi. Oli järjetön ikävä Helsinkiin. Katselin jopa Google Mapsista Helsingin karttaa ja mietin, että jäi sitten tuokin museo käymättä ja että tuollakin seudulla olisi ollut kiva käydä. Ajatella, että on asunut paikassa, jossa on ollut vaikka mitä mahdollisuuksia ja nähtävää - elämä on ollut jännittävää! Enkä muuten meinaa nyt mitään baarijännitystä vaan ihan vaikka päivän kokkauskurssia työporukan kanssa tai päivää Pihlajasaaressa ystävien kesken.

Viime viikolla oli myös järjetön ikävä jotain älyllistä ja sosiaalista aktiviteettia. Poika nukahti useampana iltana muutaman minuutin unijodlauksen jälkeen melko helposti, joten pojan nukahtamisen jälkeen googletin yhtenä iltana jopa paikallista perhekahvilatoimintaa. Raskausaikana neuvolan järjestämä äitikokoontuminen oli ihan karmeaa kuraa, tahdoin vain paeta paikalta mahdollisimman pian, mutta kyllähän tässä on todettava, että kun sosiaaliset suhteet rajoittuvat pariin sukulaiseen ja omaan mieheen (ja lapseen!) eikä juuri koskaan tule poistuttua kotoa muualle kuin ruokakauppaan (ja vaunulenkille), niin vähän saattaa alkaa päässä napsua. En vaan saa itseäni hirveästi innostumaan perhekahvilahommista, koska olen jokseenkin vakuuttunut, että sen tyylinen keinotekoinen sosiaalistuminen ei ole mun juttuni tässä kylässä. Parhaimmassa tapauksessa saan istua lapsen kanssa yksinäni jossain nurkassa sisäpiirijengin ja sen juttujen ulkopuolella. Olisi taas nöyryyttävää.

Saapa nähdä miten tilanteet kehittyvät. Tulevat päivät hieman jännittävät siinä mielessä, että imetys ei ole ollut ihan mitään maailman helpointa viime aikoina eikä sen puoleen myöskään unihommat. Näyttää olevan vakio, että heti kun alkaa iloita jostain kehityssuunnasta (kuten nyt vaikka viime viikon helpoista nukutuksista), suunta muuttuukin välittömästi.

Ravinto

Told you so. Saatiin kuin saatiinkin kehotus neuvolasta harkita kiinteiden aloitusta. Painollehan oli tapahtunut just niin kuin pelkäsinkin eli se ei ollut noussut mitenkään huimasti - 520 g viime kerrasta. Vieläkin mennään alle seitsemän kilon. Painokäyrä on kuulemma notkahtanut sen verran, että nykysuositusten mukaan vois olla hyvä alkaa pikkuhiljaa tumpata perunaa, porkkanaa ja bataattia poikasen kitusiin.

En oikein tiedä mitä ajatella. Olen tietysti pettynyt itseeni ja kykyyni imettäjänä, se on selvää. Mietin, mistä tämä notkahdus johtuu - maitoa mulla pitäis olla, mutta vaikuttaako tähän nyt myös poikasen imutapa eli onko se tehoton? Rinnalla roikkuminen ja sille nukahtaminen on aina ollut pieni ongelma. Ymmärtääkseni kai se taannoinen ab-kuurikin voi hetkellisesti pienentää maitomäärää, mutta en sitten tiedä olisiko se voinut vaikuttaa niin ratkaisevasti.

En vielä tiedä alanko noudattaa kehotusta heti, kohta vai katsonko kaikessa rauhassa miten tilanne etenee. Paniikkia ei kai kuitenkaan pitäis olla. Kai. Tietty kuin taikaiskusta tänään on ollut päivä, jolloin ruoka ei ole oikein maistunut enkä ole saanut poikaa syömään kunnolla. Taas se nukahtikin sänkyyn ilman maratonitissityksiä ja jo klo 22 maissa.

Piti muuten jutella neuvolassa kaikenlaisista jaksamis- ja parisuhdeasioista, mutta eipä meille edellisellä kerralla oltu muistettu antaa jotain lomaketta, joten ensi kerralla luvassa voimavarajuttuja enemmän. Jihuu. Mua myös kehotettiin hankkiutumaan johonkin sosiaaliseen aktiviteettiin, meinasin vähän ärsyyntyä.

Kysyin muuten myös tissitulehduksesta ja tuosta edelleen tuntuvasta kiinteämmästä kudoksesta, niin sen pitäis lekurin mukaan olla ihan normaalia. Joskus kuulemma tiehyt saattaa tulehtua sen verran, että turvotus jää hengailemaan pitemmäksi aikaa.

Oho!

Vähänpä taas eilen illalla tiesin. Poika nukkui aamuun asti. Seitsemältä otti hiukkasen huikkaa ja heräsi lopulta ysin pintaan eikä edes mitenkään erityisen nälkäisenä.

Iltapäivällä mennään neuvolaan kertomaan mm. meidän rytmistä (ja puhumaan parisuhteesta - laajennettu terveystarkastus nääs). Mitähän kertois?

Aina yhtä yllättävä - uni

Nukahtamis- ja uniasiat eivät lakkaa hämmästyttämästä. Makoilin about tunnin kakrun kanssa sängyssä ja koetin tarjota tissiä. Kakru ei kun hänkslää, ja jos en tietäis paremmin (!), voisin väittää sen olleen ilkikurinen. Kiljahtelua, kääntyilyä, tömpsyttelyä, jalkojen metsästystä ja jossain välissä ehkä parit rauhattomat hörpyt. Kyllästyin, kun meno oli niin vallatonta ja lähdin hakemaan taukoevästä. Mitä tekee poika? Alkaa välittömästi mun poistuttuani unijodlauksen ja nukahtaa. Kauaa se ei kyllä unessa pysy, veikkaan, koska tänä iltana on tankkaukset olleet hyvin vähissä.

Viime yökin yllätti. Yöt ovat olleet pääsääntöisesti rankkoja, herätyksiä on ollut monta. Eilen sitten loppui kuin seinään. Tarjosin aamulla moneen otteeseen tissiä, ei huolinut, piereskeli ja nukahti uudelleen. Syöntikertoja kertyi ehkä kolme - täsmällistä lukumäärää vaikea sanoa, koska olen aina aika kujalla. Ja mä olin ihan varma, että juuri tuosta yöstä tulisi karmeista karmein, koska käväisimme shoppailureissulla Tampereella ja shoppailujen päätteeksi vielä kahvittelemassa ystävien luona (voi että piristi!).

Nukahtamisjutuissa mietityttää myös, että mitä hiivattia meillä sitten tehdään, kun/jos (kovat) pakkaset tulevat ja mukeloa ei enää voi työntää pihalle nukkumaan päikkäreitä. Vähän hirvittää.

Optimisti

Heräsin tajuamaan, että kohta pikkujätkä on siinä iässä ja lainasin kirjastosta seuraavat:

• Karen Ansel & Charity Ferreira: Vauvan ja taaperon keittokirja
• Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun (Kiitos vinkistä, Humanistimutsi!)
• Hanna-Maria Arosilta, Soile Ruottinen & Ulla-Maija Lähteenmäki: Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja

Kuva: Adlibris

Enää puuttuu se aika, jolloin ehdin nuo kaikki kahlata läpi.

Tosin koska harrastan näemmä nykyään myös valvoskelua (en vaan meinaa saada unta ennen kahta tai kolmea vaikka jään sänkyyn sen jälkeen, kun lapsi on nukahtanut), niin eiköhän nuo johonkin väliin mahdu. Pari yötä sitten pikkujätkä kruunasi hänksläämisen pienellä itkeskelyllä. Ennen kuin tyyppi oli edes hereillä, ilmoille kiiri lohduton itku. Unia? Uusien taitojen aiheuttamaa yleistä levottomuutta? Tietysti myös pieni mahis on, että mun syömä antibioottikuuri aiheuttaa vatsanväänteitä, vaikka päivällä en ole kyllä huomannut käytöksessä mitään vatsavaivoihin liittyvää. Itselle ab-kuurista ei ole ainakaan vielä tullut mitään sivuoireita.

Anyways, pari yötä sitten ei siis juuri nukuttu. Välillä jopa repeilytti, kun kaiken kierimisen ja ininän keskeltä kuului toisinaan armotonta pärinää ja sylkemistä (tämäkin yksi ns. uusi juttu). Mies lähti aamulla taas keittämään kahvia poikasen kera ja mä jäin jatkamaan unia. Jossain vaiheessa mies toi poikasen syömään - hyvä kun havahduin. Nukuin sitten klo 14:ään, vaikka tarkoitus oli "nousta ihan kohta". Poikanen nukkui myös muutaman tunnin päiväunet tissin vieressä ja hörppi välillä omatoimisesti. Heräsi puoli tuntia mun jälkeeni.

On muuten ollut ihmeen virkistynyt olo tuon kahteen nukkumisen jälkeen. Toissa yönä nukuin osan yöstä sikiöasennossa vuoteen jalkopäässä, koska ihmiskuula ampuili niin kovaa tahtia edestakaisin. Rakensin sille sitten peitoista ja tyynyistä "kourun", jossa se voi kääntyillä päätymättä kuitenkaan mahalleen. Viime yö meni jo paremmin ja vaikka pikkujätkä edelleen kääntyili, sain kaikesta huolimatta nukuttua. Ehkä tää vielä tästä.

Niin se tissi. Meinasin kirjoittaa, että siellä se paakku on edelleen mutta hiukan pienempänä, mutta nyt tarkemmin tunnusteltuani en olekaan enää varma. Joku juttu siellä tuntuu yhä, mutta en oikein osaa enää sanoa, onko se normikamaa vai ei. Niin selvärajaisena se paakku ei enää tunnu. Meinasin, että jos paakku ei katoa, niin varailen aikaa yksityiseltä, mutta nyt olen vähän kahden vaiheilla. Ehkä odotan vielä.

Poikanen nukkuu taas tällä hetkellä mun sylissä imetystyynyllä. Eilen me nukuttiin toiset päikkärit mummilassa, kun itsekin nukahdin sängylle syötön yhteydessä. Näemmä nukkuminen onnistuu ainoastaan vaunuissa ja tissin vieressä. Olen miettinyt, että seuraavaksi pitää varmaan alkaa lueskella jostain nukkumishommeleista enemmänkin. Toistaiseksi kai nyt edetään tällä tissitaktiikalla, mutta joskus myöhemmin kai olisi ihan hyvä oppia nukahtamaan muutenkin. Jotenkin en vaan osaa ajatella, että vielä nyt näin pienen tarvitsisi edes osata nukahtaa tiettyyn aikaan tai että sitä pitäisi erikseen nukuttaa. Ehkä olen vaan patalaiskakin, mutta en todellakaan aio ruveta (vielä) mihinkään tuntikausien sisävaununukuttamiseen tai muuhun vastaavaan, jos ei ole ihan pakko. Samoin mä en nyt tunnu saavan tuota puoliltaöin nukahtamista korjattua aiemmaksi (enkä oikein enää jaksa maata tuntitolkulla makkarissa, kun aina vaan se lopullinen nukahtaminen tuntuu tapahtuvan puolenyön maissa, vaikka mentäis miten ajoissa rauhoittumaan ja syömään), joten ehkä me vaan mennään näin ja katsotaan rytmejä uudestaan sitten, kun ateriarytmeistäkin saadaan rutiinia päiviin.

Ai niin, PS: Välillä päässä soi se lastenlekurin "kyllä tuossa iässä herätään enää kahdesti yössä". Yritän olla ottamatta paineita. Meillä on todellakin herätty aika hemmetin paljon useammin kuin kahdesti yössä viime aikoina.

Tömps

Pari viime yötä on mennyt kouhotusta seuratessa. Tähänkin mennessä uudet taidot ovat näkyneet yöunissa, mutta enpä arvannut, että yökikkailu vaan yltyisi. Ei mitään puhetta alkuyön pitemmästä unipätkästä eikä muutenkaan pidemmistä unipätkistä. Meillä herätään taas noin 1½ tunnin välein. Yöllä on myös kiva tömpsytellä eli hakata äksänä nyrkkejä ja kantapäitä patjaan. Sen jälkeen seuraa kierintää puolelta toiselle ja tietysti turhautumista, kun mahalleen ei heti pääse (ininää tulee luonnollisesti siitäkin, jos kiepsahtaa vatsalleen ja joutuu kenottamaan siinä liian pitkään). Syöminen on mallia possujuhlat ja tissiä purraan ja revitään. Jos nännit eivät tätä ennen olleet rikki, niin nyt ne ovat. Auh.

Päivällä hulina jatkuu. Yksin ei ole hyvä olla, tissin vierusta tai syli on paras paikka. Tissillä taas riuhdotaan, potkitaan ja mätkitään. Matolla käännytään jatkuvasti ja nyt vatsallaan pitäisi jo päästä eteenpäin: pikkujalat potkivat hulluna ja turhautuminen on taattu. Jos päivällä sattuu nukahtamaan sisällä, herääminen tapahtuu viimeistään vartin päästä.

Iskä lähti vaunulenkille, joten mun pitää rientää suihkuun.

Tunnustus

Ihana Leopardikuningatar antoi mulle tunnustuksen: 

Tunnustukseen kuuluu seuraavaa eli nyt pitää:

1. Kiittää sen lähettänyttä bloggaria.

Kiitos, Leopardikuningatar! Tämä oli iloinen ylläri ja itse asiassa varsin mukava kiertohommeli.

2. Jakaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggarille.

Tästä saatan luistella osittain, koska niin monella seuraamistani bloggareista tämä tunnustus jo on. Jaan tämän kuitenkin Humanistimutsille ja Samanthalle.

3. Ilmoittaa heille haastavasi heidät mukaan.

Näin teen.

4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

• Olen fani, aina vaan. Enää ei 15-vuotiaan palavalla innolla ole mahdollisuutta fanittaa (eli kuunnella ja katsoa illat ja yöt läpeensä), mutta suuri fani minussa silti majailee yhä. Suurin ja pisin kohde lienee eräs alunperin brittiläinen bändi, jotka näen taas ensi vuonna (ja jonka lauluntekijän mukaan poikanen sai nimensä). Vielä muutama vuosi sitten juoksimme siskon kanssa erään suomalaisen bändin keikoilla ympäri Suomea - oi niitä aikoja! Musiikin lisäksi fanituksen kohteena myös mm. science fiction, josta olen tosin vähän jo tainnut tipahtaa kärryiltä - siis viime aikojen kirjallisuudesta, leffoista ja tv-sarjoista.
• Liippaa vähän edelliseen, mutta Star Trek itkettää mua kovin. Katson sarjaa ja leffoja aina kovin tunteellisena. Datan (Star Trek: The Next Generation) poismeno sai mut täysin tolaltani: en halunnut spoilata aikoinaan leffakokemusta etukäteen eikä mulla ollut pienintäkään käryä, että hahmo tulisi "heittämään veivinsä". Menin vielä leffaan yksinäni ja aloin parkua kohtauksen aikana niin, että taju oli lähteä. Lähdin leffateatterista itkusta tyrskien enkä rauhoittunut koko kotimatkan aikana ratikassakaan. Joo, hävetti. Äiti sattui soittamaan, kun palasin kotiin ja hän ehti jo huolestua, kun itkeä huusin puhelimeen, että Data on nyt kuollut. Luuli, että joku "oikea ihminen" on menehtynyt. Itkin Dataa päiväkausia. Ja ihan tässä aikuisiällä.
• Olin lapsena järkyttävän ujo ja pelokas. Teininä ja nuorena aikuisenakin vielä täristelin, kun piti mennä mihin tahansa uuteen paikkaan. Ujous on jäänyt jonnekin selkärankaan, sillä edelleenkin todella monesti ajattelen, että menen uudessa paikassa häiriöön ja alan täristellä enkä oikein osaa toimia, vaikka niin ei enää käykään. Ujous on ristiriidassa sen kanssa, että hankin aina aika paljon uusia tuttavuuksia. Tapasin kirjeenvaihtokavereita ja saatoin lähteä erilaisille (lasten/nuorten) ryhmämatkoille yksinäni.
• Minäkään en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Tahdon asian vielä joskus muuttuvan!
• Olen pitkin ikääni meinannut sortua ns. hyväjätkäilyyn. Minusta on ollut kiva hengata poikien/miesten kanssa ja miesvaltaisissa työpaikoissa.
• Olen ihan mulukku: olin n. 16 vuotta lakto-ovo-pesco-vege ja sitten yhtäkkiä tahdoin vaan alkaa taas mättää lihaa. Samoin moni muukin ekoilu ja hippeily on jotenkin vaan jäänyt. Olen ihan kamala (keskiluokkainen paska).
• Mulla on pari tapaa, jotka menevät melkein pakko-oireen puolelle: kynsien pureskelu ja hiusten pyörittely. Molempia olen tehnyt lapsesta asti. Lapsena toinen puoli mun hiuksistani oli selvästi ohuempi kuin toinen, kun olin pyörittelemällä saanut nyhdettyä niin kivasti karvoja päästä. Kynsien pureskeluun auttaa säännöllinen kynsien lakkaaminen eli mun pitää pitää lakkaa kynsissä aina, jos meinaan, että en ala järsiä kynsiä kyynärpäitä myöten. Nyt on ollut pari päivää lakat pois, saa nähdä milloin alan järsiä. En myöskään tykkää pitää pitkiä hiuksia siitäkään syystä, että pyörittely menee aina jossain vaiheessa överiksi, mutta nythän tää pää on taas tämmöinen puolipitkä. Ja mähän pyöritän.
• Mulla on niin huono näkö, että sitä ei saa kunnolla korjattua silmälaseilla.

Nalkuttaja-marttyyri

En voi sietää nalkuttajia tai marttyyrejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että JOS joskus kunnon parisuhteen löydän, niin minusta ei sitten ainakaan saa nalkuttavaa akkaa tai marttyyriä. No, jos olen aikana ennen lasta saanut pidettyä sisäisen nalkuttaja-marttyyrini kurissa, niin enääpä en saa.

Ystäväpariskunnan luona oli tänään lautapeli-ilta. Lähdimme, vaikka tiesimme, että hommasta ei todennäköisesti tule meidän kohdalla juuri mitään ja varoittelimme toisiakin osallistujia. Sovimme, että pelaamme miehen kanssa vuorotellen. En sitten pelannut ollenkaan.

Kärryttelin ensin puoleenväliin matkaa, koska poikasen päiväunet. Kuuma, koska päällä saman verran vaatetta kuin jos pakkasta olisi ollut 25 astetta (+ tissien ympärillä kaulaliina) - asteita oli siis +5. Perillä kylässä puoli tuntia ja poikasen levottomuus kasvaa. Tissiä. Liikettä. Tissiä. Liikettä. Istuin yksinäni kyläperheen lastenhuoneessa ja imetin sekä pitelin nukkuvaa poikaa sylissä, koska liike olisi siinä kohti herättänyt ja pieni uni (pitempiä unia meillä ei otetakaan päivällä sisällä, you know) tekee välillä terää, jos meinaa levottomuus iskeä. Paikat puutuivat. Alkoi ketuttaa.

Olisin toki voinut sanoa miehelle, että voitaisko vaikka lähteä kotiin, kun en enää jaksa tampata edestakaisin, tai että ota sinä poika välillä, mutta sen sijaan jatkoin tamppausta ja puhisin itsekseni. Mies tarjoutui ottamaan pojan. En antanut: "Se syö kohta taas kuitenkin. Sen kun pelaat vaan!" Mies kysyy, tahtoisinko kuitenkin pelata välillä. "Ei siitä mitään kuitenkaan tule, en minä enää jaksa!" Tamppaus jatkuu. Kuuma. Ketuttaa. Mies kysyy taas, pitäisikö nyt kuitenkin vaihtaa vuoroja. "En jaksa pelata. Sen kun pelaat." Puhinaa.

Lopulta sitten mies tuli ja sanoi (ihan ystävälliseen sävyyn), että me lähdetään nyt kotiin. Ja niin lähdettiin, mikä oli erinomainen päätös. Mutta mikä tuli akalle? Miksi piti taas puhista itsekseen eikä avata suuta ja sanoa, että minua väsyttää, voitaisko vaikka lähteä? Ei luulisi olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Rauha!

Viikonloppuna aion rentoutua. Viikonlopun jälkeen tarkistan tilanteen uudelleen ja aloitan stressaamisen taas, jos tarve vaatii. On ehkä pikkuisen vetänyt kaaoksen puolelle viime aikoina: tälle päivälle olin suunnitellut rauhallista öllöttelyä ja miehen viimeisestä vapaapäivästä nauttimista (eli iskä vaunulenkille ja äiskä sohvalle). No mepä lähdettiin tukka putkella vaihteeksi keskussairaalaan, jonne anoppi oli kärrätty. Anoppi oli pyörän kanssa ottanut kontaktia autoon. Näyttää nyt kuitenkin siltä, että anoppi selvisi säikähdyksellä, vaikka pientä päävammaa pukkasikin (tiedän, päävamma ei ole koskaan leikin asia)...

Ehdin soitella imetystukipuhelimeen. Selvisi, että yleensä tissitulehduksen kai aiheuttaa se tukos, mutta mun tapauksessa voisi olla syytä olettaa, että kauheaa paisevaaraa ei ole (nyt kun antibioottikin on aloitettu) vaan tissillä nyt vaan kestää vähän parantua. Tulehdus kun aiheuttaa kuitenkin aina jonkun sortin kudosvaurioita jne. Imetystä nyt vaan kipeästä tissistä niin kuin tähänkin asti ja jos ei viikossa lähde paranemaan, niin sitten yhteyttä johonkin hoitavaan tahoon. Huojensi. Kerpele kun ehti vetää eilen paniikin puolelle! Kiitokset vielä tsemppaajille!

Sinänsä (melkein) täysin asiaan kuulumatonta, mutta on pitkään pitänyt raportoida tästäkin vaivasta. Nimittäin nivelistä. Onkos muilla ollut vastaavaa synnytyksen jälkeen? Siis että könkkää välillä kuin mummo ja aamuisin on vaikea nousta sängystä. Jos istuu pitkään, ylös on vaikea nousta ja tuntuu, että nivelet eivät vaan pidä tai niissä ei ole kunnolla voimaa. Valistin sen verran itseäni taas netistä, että homma vois liittyä raskauden löysentämiin niveliin ja siihen, että imetys edelleen ylläpitää tätä löysyyttä.

Loppuun vielä pari hyvää juttua. Lapsukainen nukkui viime yön kahden syönnin taktiikalla. Järkyttävää (onko mun lapsi nyt normaali?). Yritin jo aamusella tunkea tissiä suuhun, mutta se ei huolinut vaan nukahti hetkisen känistyään uudelleen. Toinen ihan hauska juttu on, että mun paino näyttää taas laskeneen. Nyt olen pauttiarallaa kaksi kiloa kevyempi kuin ennen raskautta. Olen suorastaan ihmeissäni, sillä voin sanoa ihan rehellisesti mättäväni herkkuja naamariin minkä kerkiän - ikinä en ole voinut syödä näin! Hurraa, imetys, hurraa! (Löysähän mä olen kuin mikä, mutta ehdin varmasti miettiä kiinteytymistä vähän myöhemminkin. Sektioarpi kipuilee edelleen tietynlaisesta rasituksesta sen verran, että lykkään treeniajatuksiani ihan suosiolla vielä tuonnemmaksi.)

PRKL II

Mulla lähtee järki. Ei kyllä ollut arvauskeskuslääkärillä mitään haisua koko rintatulehduksesta. Yritin kysyä, että mitä tälle paakulle tapahtuu, jos en saa sitä laukeamaan ja lekurin kanta oli, että ei se laukeakaan vaan pysyy siinä parisen viikkoa, mutta antibiooteilla kipu ja tulehdus häviävät. Siis täh? Yritin myös kysyä, jotta pitäisikö paakulle kuitenkin tehdä jotain ja lekuri luki potilasohjeesta, että sitä voi lämmittää hiustenkuivaajalla ennen imetystä. "Niin täällä lukee, mutta en minä tiedä auttaako se mitään." Koko käynti kesti ehkä viisi minuuttia, käteen lykättiin Kefexin-resepti ja erittäin lyhyt printattu (haistapaska)ohje rintatulehduksen hoitoon.

Kävin taas saunassa hieroskelemassa tissiä. Kyllähän se pehmenee, mutta ei se sisuksissa oleva "kananmuna" lähde mihinkään. Ilmeisesti siellä saunassa ei kai edes kannattais hieroskella, mitä nyt tuossa Maitolaituria lueskelin. Siinä kuvitelmassa mä nyt kuitenkin olen, että se patti pitäis saada veks, koska ab ei pitemmän päälle auta, jos tissiin jää tukos. Ja pahimmillaan siitä tukoksesta seuraa paise - joo, luin ne kaikki kauhukuvauksetkin Maitolaiturista. Vittu. Nyt on niin järjetön pelko, että tää homma kosahtaa tähän: iskee tissitulehduskierre ja paise ja siinä olikin sitten tämä imetys. Vittu. Vittu.

Tulehduskriisin tiimoilta olen myös tullut siihen tulokseen, että tämä mun tähänastinen imetyshistoriani taitaa olla yksi suuri farssi. Keksin lukemattomia syitä, joiden takia olen itselleni tämän tulehduksen aiheuttanut. Joo, tuli nukuttua ihan vast'ikään aika napakoilla liiveillä (ei tosin kaarituellisilla), kun venyvämmät liivit olivat pesussa enkä saanut aikaiseksi pestä. Tuli lenkkeiltyä liian vähissä vaatteissa. Annan pojan nautiskella tissillä iltaisin tuntitolkulla niin että tehokas imuaika jää vähiin ja imuotekin on varmaan ihan perseestä. En tarkistellut tiheän imun aikaan imuotetta öisin, kun olin useimmiten niin pihalla, että tungin vaan tissin suuhun ja torkuin. En vittu yhtään tiedä miten olis pitänyt imettää, että homma toimis. Ja mä kun olin aivan varma, että meillä imetys sentään toimii ja että on jopa jotain toivoa päästä siihen pirun kuuden kuukauden suositukseen.
 
En ole edelleenkään pumpannut joka toinen tunti - onko siinä edes järkeä, jos se vaan lisää maidontuotantoa? Sitä paitsi en edes tunnu saavan tästä sairaasta tissistä pumppaamalla kauheasti maitoa (sattuu vaan nänniin vaikkei se näytä rikki olevankaan); lypsämällä sen sijaan saan aikaiseksi iloiset maitosuihkut joka ilmansuuntaan. Ei kokkareita eikä mitään visvaa vaan ihan sitä ihteään eli maitoa ja minusta ihan runsain mitoin. Se saakelin kananmuna ei vaan kuitenkaan lähde mihinkään.

Mun täytyy varmaan huomenna yrittää soittaa imetystukipuhelimeen. Tänäänkin olis ollut illalla päivystysaika, mutta tajusin sen karvan verran liian myöhään. Taidan pirauttaa pienet itkut.

PRKL

Nyt voi sanoa, että vituttaa. Lääkäri on varattuna iltapäivälle, jos nyt sais vaikka ab-reseptin varalle (en jotenkin oikein usko, että voivat tehdä muuta). Kuume on kuitenkin laskenut - tästä osoituksena viimeöinen hikoilu, joka oli luokkaa megalomaaninen. Ei ihan heti uskoisi, että näinkin pienestä akasta voi tursuta niinkin paljon hikeä: kaikki vaatteet ja juuri vaihdetut petivaatteet ihan läpimärkiä. Nukuttiin sitten kaikki kolme toisella puolen sänkyä - tai no, nukuttiin mitä nukuttiin.

MUTTA. Sairaassa tississä on ja pysyy paakku. Paakku on jossain uumenissa ja melko iso. Ja on hierottu, pumpattu, suihkuteltu, hierottu saunassa, annettu lapsen imeä suunnasta jos toisesta, mutta paakulle ei tapahdu yhtään mitään. Kaalit ja rahkakääreet (hyi helvetti!) on tosin kokeilematta. Enkä ole nyt ihan joka toinen tunti tuota rintaa kyllä yrittänyt tyhjentää - pumppauskin on ihan saatanasta. Ja vielä kun pitäis sitten joka välissä olla pesemässä ja desinfioimassa pumppua, niin ei tartteis muuta tehdäkään. Perseestä. Yritin jopa syöttää lasta nelinkontin (picture that!), että saisin leuan osumaan paakkukohtaan, mutta kun lapsi meinaa tukehtua eli ei onnistu. Paakku on edestäpäin katsottuna arviolta aavistuksen verran "koillisessa" eli aika hankalassa paikassa.

Mä alan epäillä, että seuraava vaihe on rinta-amputaatio. Tississä varmaan majailee joku ampiaispesän kokoinen koteloitunut mätäpaise, joka ei lähde kuin leikkaamalla.

Hektistä

Sydänultrassa todettiin, että kaikki on kunnossa. Sivuääntäkään ei enää kuulunut. Poikasen tutki aika veikeä lääkäri, jonka äidinkieli oli ilmeisesti ruotsi. Taisimme silti tulla ymmärretyiksi puolin ja toisin, vaikka itsellä uniset aivot kelasivatkin aina välillä tyhjää, että mitähän setä lääkäri nyt mahtaa tarkoittaa. Lääkäri myös mainitsi meidät nähdessään, että poika ei ole mikään jättiläinen, mutta toisaalta ei näemmä ole äitikään - oli varmaan tarkoitettu joksikin viattomaksi heitoksi, mutta aiheutti tietysti myöhemmin kasvukäyrien googlausta. Ja siltäpä se vaikuttaa, että miinuskäyrällä mennään, mutta eipä asia oikeasti haittaa, kun tyyppi kuitenkin kasvaa tasaisesti koko ajan ja on ainakin minun silmiini ihan sopusuhtainen vauva (ei mikään laardipallo mutta ei mikään mollosilmäinen kuikelokaan).

Samoin lääkäri kyseli pojan rytmistä ja kun sanoin, että poika nukahtaa puoliltaöin ja syö jotakuinkin kolme kertaa yössä (mutta nyt on menossa tiheä imu) ja että se lienee ihan normaalia, niin tähän lääkäri totesi, että kyllä pikemminkin tässä iässä pärjätään jo kahdella syönnillä per yö. Jaa.

Meillä oli tosiaan KAI tiheät imut. Öisin lapsukainen herätteli mua siinä 45 minuutin - 1½ tunnin välein. Nyt on parina yönä vähän helpottanut, mutta totta kai itse valvoin viime yön vuoronperään palellen ja hikoillen. Päiväunet meillä ovat edelleen ongelmalliset. Kotona ei vaan kaveria tunnu saavan nukahtamaan mitenkään päin. Kokeilussa oli jo Manducakin, mutta siinäkin unet tulevat, jos steppaa ripeästi edes takaisin - puhtaiden pyykkien viikkaus on esimerkiksi liian kevyttä liikettä, herätys tulee. Vaunuihin voi nukahtaa vaikkapa jo eteisessä oman unijodlauksen säestyksellä, mutta tällä hetkellä vaikuttaa, että jos vaunut eivät pysy liikkeessä, ei muksukaan pysy unessa. Joku päivä pitää nyt vielä kokeilla osaisiko poika nukkua (liikkumattomissa) vaunuissa ulkona, mutta sitäkaan ei ole sateiden takia päässyt kokeilemaan - meillä ei ole mitään katettua terassia, johon tuo ainainen sade ei yltäisi.

Varmaan muuten tämä tissitulehduskin juontaa juurensa noista viimassa ja sateessa tehdyistä vaunulenkeistä (+ ehkä tiheän imun jälkimainingeista?). Pitäis varmaan oikeasti nyt tehtailla (jaa missä välissä?) ne hinkinlämmittimet.

Tiheän imun ja haasteellisten päiväunien kaoottisuudessa aloin jo epäillä, pukkaako poikaselle hampaita. Lähemmän tarkastelun tuloksena näyttää siltä, että ainakin toinen yläkulmureista on inasen ienrajaa alempana ja kuultaakin hieman ikenestä, mutta eikö (ala)etuhampaiden pitäisi tulla ensin? Mene ja tiedä voivatko hampaat jo nyt olla syynä pieneen kärttyilyyn ja huonoon uniin.

Uniongelmia voivat tietysti myös aiheuttaa opitut uudet taidot. Kääntyminen onnistuu nyt lattialla (harvakseltaan ja kovan ähinän jälkeen), mutta yleensä huudon säestyksellä. Ja sitten kun kiepahtaa mahalleen, sitä voi myös säikähtää. Poikanen taisi myös löytää jalkansa juuri. Kirkumaan kaveri opetteli muutama viikko sitten: aamut alkavat yleensä iloisella kirkumisella ja naureskelulla.

Rusanen on kohta luettu. Voisin väsätä jotain ajatuksia ko. kirjasta, jos nyt joskus pääsen kirjaamaan ajatuksiani ylös - eipä ole liiemmälti näkynyt sitä omaa aikaa viime aikoina.

Topless

Täytyy sanoa, että ei olisi miehen isyyslomapätkä ja vapaat voineet ehkä parempaan ajankohtaan sattua. Eka hurviteltiin vähän tiheän imun kera ja nytpä näyttää vahvasti siltä, että tissi on vilustunut.

Illalla toinen rinta alkoi aristaa. Ajattelin ensin, että olen kolauttanut sen vaan johonkin, mutta ei mennyt varmaan tuntiakaan, kun alkoi jo paleltaa. Täristin ihan horkassa, kun yritin tainnuttaa lasta unille. Annoin lapsen tyhjentää kipeää rintaa, mutta siitä huolimatta mittasin yöllä kuumetta 39. Ibuprofeiinilla sain kuumeen laskemaan 38:n pintaan. Hiki.

Voi kun ei tarvitsis lähteä päivystykseen. Iltaan asti ajattelin odotella, josko tulehdus lähtisi itsestään. Taitaa tulla topless-päivä.

Onko tää nyt taas sitä?

Epäilen, että meillä on menossa tiheä imu. Sopisi kaiketi ikään. Kaikeksi onneksi mies otti muutamia päiviä isyyslomaa juuri tähän saumaan (plus sillä on vapaat), joten mulla lienee toivoa selvitä hommasta järjissäni. Ehkä. Syötin just kolme tuntia: kaksi kertaa mun sängystä häippääminen aiheutti pikku itkut, mutta kolmas kerta tuntui onnistuvan. Rusanen ainakin edistyi vauhdilla.

Kuva: Adlibris

Hitto, kun olis kiva paneutua toistenkin blogeihin ja katsoa vaikka kovolta sinne nauhoitettuja kymmeniä ohjelmia, mutta on ollut jotenkin haasteellista viime aikoina. Lapsen syöminen on ylipäänsä muuttunut: joko se nukahtaa rinnalle päivälläkin tai sitten se mesoo (potkii, huitoo, hymyilee, kälättää, tunkee nyrkkejä suuhun, "puree" tai joskus känisee) eikä malta keskittyä hommaan ollenkaan. Äitiä tai iskää ei voi päästää silmistään. Vaihe.

Tänään on lapsen sydänultra. Herätys tulee liian pian (ja pitäisi jo maate). Jännittää.

Ahistaa (valivali)

Otsikko sen jo kertoo. Ollut omituista viime aikoina. En tiedä olenko ainoa sekopää, joka saa yhdestä tapahtumasta (?) sellaisen lumipalloefektin aikaiseksi päässään, että nyt olen jo täysin vakuuttunut, että olen kohta syrjäytynyt ja pitkäaikaistyötön yksinhuoltaja ja totaaliluuseri (toim. huom. en rinnasta yksinhuoltajuutta ja luuseriutta vaan ne ovat kaksi erillistä asiaa). Äh. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja.

Oli siis yksi yhdistystoimintaan liittyvä homma, joka on vieläkin ratkaisematta. Homma vaivaa kovin, yönetkin menivät vähäksi aikaa. Sen jälkeen olen repinyt epävarmuuden ja ahdistuksen aiheita kaikesta muustakin. Miehelle olen ollut suuttunut vajaan viikon, kun se käski mun vaihtaa levyä, kun hoilasin lapselle jotain yhtä ja samaa katkelmaa lastenlaulusta. Tympii ainainen astianpesukoneen ja pesukoneen täyttö ja tyhjennys. Tympii, että kotona on kaaos (kaaoshan syntyy siis vaikka niistä muutamista mainoslehtisistä keittiön pöydällä - miksi niitä on siinä aina?!). Tympii.

Olis kai ihan kiva tavata ihmisiä. Siis muitakin kuin niitä sukulaisia. On toki helpottavaa, että voin joskus mennä lapsen mummilaan. Mummilassa saa jopa ruoan tehtyä, jos lapsella on ärtsypäivä (niin kuin tässä rokotusten jälkimainingeissa oli), mutta mua ilahduttaisi myös, jos mummi voisi joskus tulla meille, niin saisin näitä kotihommiakin tehtyä. Mutta mummi ei voi tulla, sillä mummi pelkää eläimiä. Ja sitten taas toisaalta tämänkään ei pitäisi olla suuren ahdistuksen aihe, sillä kotihommat saa kyllä yleensä tehtyä enintään parin päivän viipeellä, kun miehellä on vapaat. Ja eihän noita ärtsypäiviä toki aina ole. Silti riepoo. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja ja liian vähän mahdollisuuksia päästä purkamaan, joten kärpäsistä tulee härkäsiä. Kyllähän me vähintään kerran viikossa kahvitellaan sukulaisten kanssa, mutta mä nyt satun tykkäämään avautumisestakin.

Saisi tulla lunta. On ihan hemmetin vaikea päästä aamulla ylös sängystä ja tuntuu, että voisin nukkua vuorokauden putkeen. Oisko se tää pimeys? Täytyis varmaan paistatella kirkasvalolamppua ja muistaa ne omatkin D-vitskut (ehkä niissä kuitenkin on potkua?).

Lapsipsykologiaa käsitteleviä kirjoja - tai nyt vielä kirjaa - olen lukenut välillä imetyksen lomassa ja yön pimeinä tunteina, kun uni ei ole tullut. Jotain älyllistä sentään, ihanaa! Ihanaa ei vaan ehkä ole, että tässä mielentilassa tulen väkisinkin siihen johtopäätökseen, että homma meni täysin perseelleen jo raskausaikana. Jäi meinaan juttelematta lempeästi ja olematta aina niin seesteisessä mielentilassakaan. Kasvatan tässä siis todennäköisesti tulevaa psykopaattia.

Jostain syystä työmaailmakin on pyörinyt aika paljon mielessä. Olen jokseenkin vakuuttunut, että lapsi jättää cv:hen sellaisen aukon, että ei tarvitse haikailla enää ikinä töistä. Oma ala kun vielä on sellainen, että se menee jatkuvasti eteenpäin ja töihin pääsyn edellytyksenä ovat yleensä aina hyväksytysti suoritetut testit. Lähdepä tässä vuoden, parin kotona olon jälkeen huttuaivoilla (mikä mun syntymäaika on? jaa mikä mun nimi on?) suorittelemaan testejä - tulee varmaan kivaa jälkeä. Että jos riittäiskin se erottuva työhakemus (miten sellaisia tehdään?) ja cv, mutta kun ei.

Meillä on muuten taas jotain pientä häikkää nukkumisessa. Päiväunet sisällä eivät todellakaan maistu - ellei pikkuherra sitten nukahda rinnalle ja syliin imetystyynyn päälle. Välillä niin menee rattoisasti parikin tuntia. Toinen nukahtamistapa on ulos liikkuviin vaunuihin. Eilen poikanen nukkui rinnalla kolme tuntia ja ajattelin, että NYT skippaan vaunulenkin sateessa ja illalla ei nukahtamisesta meinannutkaan tulla yhtään mitään. Nukahdettiin sitten molemmat joskus puolenyön aikaan kolmannella tissittely-yrityksellä.

Kääntymisyritykset ovat myös olleet viime aikoina pop. Pari kertaa poikanen jo onnistuikin kippaamaan itsensä selältä mahalleen, kun se hyväksikäytti leikkimaton reunaa, mutta kääntyä olisi ihan pakko yrittää nyt myös hoitopöydällä ja yöllä syödessä. Vaipanvaihdosta on tullut välillä haasteellista ja samoin tuo yösyöminen on toisinaan pientä taistelua. Syömistä vaikeuttaa myös se, että nyrkit maistuvat nykyään aivan erinomaisesti. Tuttiakin olen yrittänyt tarjota, mutta eipä kelpaa.

Nyt kun tuo maaginen kolme kuukautta on täyttynyt, olen alkanut harkita vakavasti jotain äiti-lapsijumppaa. Sellaista olis tarjolla esmes läheisellä kuntosalilla. Vois tehdä terää. Toinen jumppa olisi ilta-aikaan, mutta sinne on niin pitkä matka (oisko kuutisen kilsaa?), että en usko, että jaksan sinne aina hölskyttää kävellen (varsinkaan näin talvella), joten vois jäädä käymättä. Mut jos sais otettua sen salikortin, niin sais ensinnäkin jotain omaa harrastetta (olen ollut lapsesta kerran tunnin erossa, kun kävin kampaajalla ja pari kertaa isä on käynyt sen kanssa vaunuilemassa) ja pääsis sitten samalla harrastamaan myös poikasen kanssa.

3 kk

Lapsi nukkuu imetystyynyllä mun polvillani. En kehtaa siirtää sitä, koska se ei ole taas vähään aikaan nukkunut kotona ollenkaan päikkäreitä - aina vaaditaan ulkoilma ja liike. Jokunen aika sitten poikanen tärähteli hereille vaunuissakin heti jos vauhti vähänkään hidastui tai ulkona kuului jotain kovempaa ääntä. Ilmeisesti parin huonomman päikkäripäivän jälkeen sain yöunille menoa hilattua kympin tienoille, mutta nyt eilen illalla nähtävästi rokotusreaktio piti hereillä puolilleöin.

Tänään ei tippaakaan huvittaisi lähteä liukastelemaan vaunujen kanssa, mutta jos kotona ei nukuta, niin ei muukaan auta. Olisi älyttömästi hommaa kotona: jotenkin tässä on ollut niin paljon kaikenlaista muuta sälää ja aktiviteettia, että kaaos tuntuu vallanneen talouden. Lisäksi mulla on ollut liian kauan projektina mm. oman vaatekaapin siivous (kaapissa mm. rytättynä ja sullottuna raskausajan vaatteita ja muitakin kuteita, jotka voisi jo raivata pois) ja papereiden mapitus (jota vihaan).

[Jaaha, unta riittikin ihan 10 minuutiksi. --- Nyt se nukahti sitteriin käninän päätteeksi. Saa nähdä kestääkö viisi vai kymmenen minuuttia.]

Yleisesti ottaen olen ollut vähän jopa huolissani näistä hormoneistani. Valtaisa vauvakuume ja hormonimyrsky jatkuu edelleen ja on nyt jotenkin laajentunut niin, että eilen esimerkiksi meinasin saada parkukohtauksen halpahallissa, kun vieras taapero satutti itsensä ja alkoi itkeä lohduttomasti. Mulla kihos kyyneleet silmiin ja teki mieli rynnätä ryöstämään se lapsi äidiltään ja alkaa hyssytellä sitä itse. (Ei niin, ettenkö olis uskonut äitinsä kykyyn lohduttaa vaan muhun iski joku alkukantainen "lapsi itkee, täytyy ottaa syliin ja lohduttaa" -reaktio.)

Samoin mä olen alkanut maksimoida kurjuutta ja äitiyteni paineistusta lainaamalla kirjastosta valtavan pinon kiintymyssuhdeteoria- ja lapsipsykologiakirjoja. Kohta alan uskoa siihen, ettei lasta tule viedä minkäänlaiseen hoitoon alle 3-vuotiaana ja että äiti on sille ainoa oikea hoitaja. Joo, kiva on, että perehtyy asioihin, mutta ei aina tarvis viedä kaikkea äärimmäisyyksiin... Mä en oikeasti usko, että nuo kaikki opukset ovat hyvästä mun psyykelleni, mutta silti pitää lukea. Sisko ja äiti olivat jo vähän huolissaan.

Meillä oli kolmikuukautisneuvola tiistaina. Kaikki hyvin, poikanen kasvaa ja kehittyy. Multa kysäistiin kuinka kauan meinaan jatkaa täysimetystä ja kun sanoin, että tähtään siihen puoleen vuoteen, niin täti tuumasi, että viisikin kuukautta on jo todella hyvin. Neuvolakorttiin merkittiin, että näkyvissä on jo orastavaa vierastamista, sillä poikanen sai taas hillittömän itkukohtauksen vaipanvaihdon yhteydessä. Samanlaisia itkukohtauksia on tullut lyhyen ajan sisällä muuallakin kodin ulkopuolella ja nimenomaan vaipanvaihdon yhteydessä. Liittyy kuulemma siihen, kun vähissä vaatteissa tulee vähän turvaton olo ja ympäristö onkin ihan vieras. Rokotukset aiheuttivat kahta kauheamman hysteerisen itkun, joka ei meinannut laantua millään. Tätikin jo kyseli, että loukkaantuuko poika aina näin, johon todettiin miehen kanssa, että eipä sillä ole ikinä tapana huutaa kotona näin. Itkua saatiin kuitenkin kotona eilen illalla nukkumaanmenon yhteydessä vähän lisää: ilmeisesti ne rokotukset nyt kuitenkin saivat aikaan jonkun sortin ärtyneisyyttä ja kipuiluakin, sillä itku ei ottanut laantuakseen ennen kuin annoin vähän särkylääkettä. Tekee muuten itselle pikkuisen tiukkaa tuo itkeminen, sillä tähän mennessä tuollaista itkua ei meillä ole juurikaan kuulunut.

[Jumatsuikka, nyt se on nukkunut jo kohta puoli tuntia.]

Taidan siirtyä nauttimaan synttärilahjaksi saatuja suklaita (kokonaissaldo vaatimattomat 770 g!) ja tekemään jotain hyödyllistä (paskat, alan kuitenkin pelata jotain farmipeliä).

Oma aika

Oma aika on ollut mulle aina tärkeää. Olen jo melko pienestä pitäen viihtynyt erinomaisesti omissa oloissani ja esimerkiksi kakarana en aina pitänyt siitä, jos mummo pamahti meille, kun tulin koulusta enkä päässytkään koulupäivän jälkeen omaan rauhaani. Tämä siis jo ala-asteella. Mulla on kyllä aina ollut kavereita ja olen aika ennakkoluulottomasti hankkinut kavereita myös lisää, mutta aina olen tarvinnut sen pari tuntia päivästä, että saan rauhoittua yksin. Tämä ominaisuus on jonkun verran lieventynyt iän myötä ja voin näin isona tyttönä olla pitemmän aikaa ihmisten seurassa, mutta ennen pitkää oman tilan ja ajan kaipuu iskee väistämättä.

Näin ollen tiesin jo ennen lasta, että tulen tarvitsemaan sitä kuuluisaa omaa aikaa joka ilta, kun lapsi nukahtaa - olenhan tarvinnut sen oman aikani jo ihan parisuhteessakin. Nyt kun lapsen rytmi on aika pitkään mennyt niin, että se nukahtaa pitemmälle unipätkälle lähempänä puoltayötä tai jopa puolenyön jälkeen, olen saattanut valvoa aamukolmeenkin vain jotta saan hetken hengähtää itsekseni. Univelka on pahasta, mutta vielä pahempaa on, jos en saa omia hetkiäni.

Nyt olen ottanut pieneksi missioksi saattaa lapsen uneen vähän aiemminkin kuin puoliltaöin. Lapsi havannoi ympäristöään nyt selvästi herkemmin kuin aiemmin eikä nukahda tuosta vaan johonkin aikaan illasta vaikkapa rinnalle, joten meillä on melkeinpä menty jonkinlaiseen nukutusmoodiin. Aiemmin pystyin katselemaan hiljaisella telkkaria (valot himmeänä) ja imettämään samalla ja kun lapselta lähti taju, vein sen sänkyyn. Nyt sama ei enää onnistu mitenkään vaan lapsi tärähtelee todella herkästi hereille ja olenkin nyt sitten imettänyt siltä sängyssä tajun kankaalle. Voi olla että siitä tulee pieniä hankaluuksia vastaisuudessa, mutta näillä mennään. Hetkittäin olen viimeisen viikon aikana kokenut epätoivon hetkiä, kun lapsi on lutkuttanut rintaa ennen nukahtamista tunnista jopa melkein pariin tuntiin. Perään on tosin usein tullut noin viiden tunnin unipätkä, mutta kyllä mun kärsivällisyys meinaa olla koetuksella maata tuollainen aika makkarissa vailla mitään muuta oheisaktiviteettia. Nyt mua on vähän lohduttanut, että tänäänkin sain pojan nukahtamaan kai ennen yhtätoista sen sijaan, että valvon sen kanssa jonnekin aamuyön tunneille.

Omaa aikaa mulle on luvassa myös ensi vuonna, kun lähden yksinäni parille pikku keikkareissulle Eurooppaan. Yksi reissu heitetään myös koko perheen voimin (ja äiti käy yksinään välissä keikkailemassa). Mies itse asiassa oikein kannusti mua hankkimaan nuo keikkaliput, mistä tunnen syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta. Tuo keikkahomma on mulle jonkinlainen elinehto ja pakkomielle enkä voisi olla onnellisempi, että mulla on mies, joka ymmärtää sen.

Ohi on!

Sukulaisviikko on onneksi takanapäin. Nyt ei ihan oikeasti olisi pahitteeksi, jos ei tarvitsisi pönöttää ainakaan seuraavaan viikkoon tai pariin yhtään kertaa. Vierailut ja hautajaiset herättivät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita en kuitenkaan osaa koota minkäänlaiseen järkevään kirjalliseen muotoon ainakaan vielä. Täytyy silti todeta, että on se vaan kumma, minkälaisen kihinän yksi uusi sukuun tullut lapsi aiheuttaa. Kihinää on varmasti syntynyt siitäkin, kun ei olla lapsen iskän kanssa naimisissa (onneksi lapsi sentään on saanut isänsä sukunimen!). Harmi, kun ei kertaakaan käynyt ilmi, että ollaan iskän ja lapsen kanssa vielä pakanoitakin.

Papan hautajaiset herättivät todella ristiriitaisia tuntemuksia. En tunnistanut muistopuheiden pappaa lainkaan. Jossain vaiheessa alkoi jo tuntua aika karmealta, kun minkäänlaiset ikävän tai surun tunteet eivät vaan nostaneet päätään. Isä oli ihmeen hyvässä kondiksessa, oli oikein juhlan kunniaksi leikannut hiuksensakin ja muistutti jopa ihan ihmistä. Hyvin outoa. Emme kuitenkaan juuri puhuneet. Tuntui, että haavat aukesivat taas jollain tapaa.

PS. Juttelin papin vaimon kanssa tisseistä muistotilaisuudessa.

Yhteinen asia

Väsy. Tuntuu, että aina kun jotain täällä blogimaailmassa lauon ilmoille, niin käykin just päinvastoin. Eilen (?) kävin erääseen imetysaiheiseen postaukseen kommentoimassa, että yöheräilyt eivät ole lisääntyneet ainakaan toistaiseksi - no tietty just viime yönä ei sitten muuta tarvinnut ollakaan kuin makaava tissi. Nyt on siis vähän väsy.

Imetysviikon kunniaksi imetys tuntuu todella olevan pinnalla just nyt. Mä en jaksa nyt muuta todeta kuin että hassua, kuinka se tuntuu olevan joku yhteinen asia. Tällä sukulaisviikolla mulle ovat ennestään ventovieraat tyypit paukutelleet suurinpiirtein ekoina kysymyksinä, että tuleeko sitä maitoa ja miten se imetys sujuu. Olen ollut vähän hämmästynyt. Samoin mun sektioni on ollut yleinen keskustelunaihe kahvipöydässä ja mm. mummoni tiesi aiheesta, kun eräs minulle ventovieras ihminen (= en ole koskaan tavannut) oli siitä mummolle raportoinut. Imetyskysymyksiin mun on ollut tietysti helppo vastata, kun se nyt toistaiseksi sujuu, mutta voisin kuvitella, että asia voisi olla toisin, jos se ei sujuisi. Eri asia tietysti on, miten paljon mun imetykseni ja sektioni ihmisille kuuluvat.

Pisteet kotiin

Tästähän urkenikin varsinainen sukulaisviikko. Ensin tuli miehen puolen sukulaisia poikaa katsomaan, tänään kävimme mummolassa, huomenna on luvassa lisää miehen puolen sukulaisia ja lauantaina on papan hautajaiset. En ole mikään sukufani enkä aina ymmärrä, miksi pitää olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin se sukulaissuhde. Tämä viikko on siis ajoittain aika haastava.

Ehkä avaudun tästä viikosta myöhemmin vielä lisää, mutta tällä kertaa sananen tämän päivän mummolareissusta, joka oli taas hyvin odotetunlainen. Tajuan nyt entistä kirkkaammin, miksi oma äitini ei ole ikinä ollut mummon suosiossa. Omat pisteenihän nousivat suorastaan humisten tänään: onhan minulla nyt sentään poikalapsi. Mummo on nimittäin vanhan polven ihmisiä - naiset on tehty palvelemaan miehiä eivätkä tyttölapset ole yhtä arvokkaita kuin pojat.

Minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, että mummo oikeasti pitää miespuolista serkkuamme parempana kuin meitä tyttöjä/naisia. Asia vain jotenkin heittää tyystin yli ymmärryksen. Mummo on myös vetänyt herneitä nenään mm. siitä, kun perheessämme on naisia, joilla on yliopistokoulutus, joka ei siis tähtää oikeisiin töihin ja saattaa ilmeisesti myös estää miesten palvelemisen. Äitini ei ole koskaan ollut oikeissa töissä, kuten en minäkään. Äiti on ilmeisesti ollut huonossa huudossa myös yksinkertaisesti siksi, että on synnyttänyt kaksi tyttölasta. Tänään sen sijaan sain kuulla, miten hieno asia on, että onnistuin heti synnyttämään pojan, niin nyt ei sitten enää tarvitse huolehtia, vaikka lapsia ei enempää tulisikaan. Siskon sen sijaan tulee toinen lapsi hommata ja toivoa sopii, että se nyt sentään on poika.

Mulla on niin ikävä jonnekin sivistyksen pariin.

PS. Nyt on pakko hehkuttaa. Lapsi nukahti kolmen tissisession jälkeen vasta puolenyön aikaan ja tulin vasta sitten koneelle. Televisiosta sattui tulemaan mun vanha rakkaani Star Trek: The Next Generation - täytyy sanoa, että tykkään, tykkään ihan hirmuisesti vieläkin! (Vaikka sarja alkoi jo vähän aikaa sitten, en ole ehtinyt seuraamaan vaan jaksot puksuttavat kovalevylle.)

Liikuttuja

Olen aina kokenut musiikin vahvasti. Mulla oli jo lapsena musiikin tunneilla hankalaa. Aina itketti, jos tuli joku hyvä biisi. Virret on aina olleet ekstrapahoja, vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Teininä ja vähän myöhemminkin itkeskelin varmasti viikkoja ellen kuukausia lempibändieni parissa. Nyt ilmeisen hormonipöhnäisenä pärähdän ihan kunnon itkuun hyvästä biisistä enkä pysty hallitsemaan itseäni yhtään.

Näin ollen myös lastenlaulut ovat välillä haasteellisia. Tänään on pitänyt päräyttää Vaarilla on saari -, Pikku Inkerin laulu tilhelle - ja Suojelusenkeli-biiseistä. Jos oikein masokisti haluaa olla, niin pistää Sinisen unen soimaan. Osa biiseistä itkettää ihan vaan senkin takia, kun muistan ne lapsuudesta yhtäkkiä niin elävästi.

Yritä tässä nyt laulaa ja leikkiä, kun homma päättyy aina siihen, että äiti näyttää Alice Cooperilta. Ehkä tässäkin se treenaus ja toisto auttaisi? Tai sitten pitää pysytellä vaan jossain Hämä-hämähäkissä, se nyt just ja just menee ilman märinöitä.

Synkkää ja ikävää

Nyt täytyy oikeasti keksiä näillä huuruisilla aivoilla jotain piristystä arkeen. Alkaa meinaan tosissaan risoa, että päivien lähes ainoa valopilkku on tampata tuolla tihkusateessa autioilla kaduilla. Mä olen kyllä kiitollinen siitä, että voidaan mennä EDES lapsen mummilaan (tuo "i" on kuulemma tärkeä) välillä tappamaan aikaa ja poikaa viihdyttävät tällöin muutkin kuin minä, mutta joskus vois olla kiva nähdä muitakin ihmisiä, niin kuin esimerkiksi vaikka kavereita. Joskus vois olla kiva höyrytä asioista ihan livenä ja puhumalla ja käyttää vaikka vähemmän aikaa pakkomielteiseen blogien selaamiseen ja netissä roikkumiseen.

Täytyy ruveta tosissaan nyt puuhaamaan vaikka parin päivän Helsingin-hotellilomaa.

Sen lisäksi, että nyt tympii ja on jopa vähän yksinäistä, tilanne uutta kotia etsivän eläimen kanssa tiivistyy entisestään. Mä uskon, että uusi koti voisi hyvinkin ratkaista sen (ja meidän!) ongelmat, mutta arvatkaapa onko tullut yhtään yhteydenottoa eläimen tiimoilta? No ei. Ei yhden yhtäkään. Palstalta, jossa senkin ilmoitus on, hävisi tänään kahden muun elukan ilmoitukset, kun olivat jo löytäneet uuden kodin. Yksi ongelma voi taas olla se, että eläin sijaitsee täällä hevonperseessä, jonne kukaan ei viitsi lähteä sitä edes katsomaan. Tai sitten se on liian vaatimattoman näköinen (!) verrattuna muihin tms. Aihe stressaa nyt aika paljon.

Olen nukkua lipsautellut nyt useampana päivänä pitkään (olen ottanut ns. omaa eli netissä roikkumisaikaa öisin enkä ole sitä paitsi saanut kauhean hyvin muutenkaan unta). Huomenna on pakko herätä ajoissa, sillä meille tulee sukulaisia poikaa katsomaan.

Erilainen herätys

Heräsin toissa päivänä puoli yhdeltä (!) mummon soittoon. [Lapsi oli isänsä hoteissa ja veteli sekin useamman tunnin aamupäiväunet.] Pappa oli kuollut edellisenä päivänä. Ei tuntunut oikein miltään eikä tunnu vieläkään. Jotenkin surullista. Emme ole ikinä olleet kovin läheisiä isän puolen isovanhempien kanssa - tästä kertoo jo sekin, että heitä ei ole koskaan kutsuttu mummoksi ja papaksi vaan heistä on aina puhuttu etunimillä. Heidän luokseen ei lapsenakaan ollut kovin mieluista mennä: jotenkin tuntui, että leikkejä aina rajoitettiin, ja mummon ja papan mukana oli mentävä aamukirkkoon ja muihin epämieluisiin (uskonnollisiin) tapahtumiin.

Edessä olisi kuitenkin hautajaiset eikä ihan mitkään pienet sellaiset. Luultavasti siellä on nyt koko suku sitten pällistelemässä paskoja lapsenlapsia, jotka papan kuoleman kynnyksellä käyttäytyivät miten sattuu. Oletan, että meistä on myös kerrottu outoja juttuja (ellei silkkoja valheita), joten todennäköisesti emme ole pelkästään paskoja vaan myös mm. rahanahneita ja itsekkäitä. Ohhoijaa. Oletan myös, että isä ei selvin päin hautajaisiin ilmaannu, joten tiedossa on varmasti lähestulkoon spektaakkeli.

"Synnytys"

Mulla on taas pyörinyt vähän mielen päällä tuo "synnytys". [Ylipäänsä mulle on jäänyt päälle seurata kaikkea mikä vaan etäisestikään liittyy raskauksiin ja synnytyksiin - sanomattakin selvää, että seuraan Kätilöt-sarjaa ja aion nyt alkaa katsoa Erilaiset äidit-sarjaakin (menee kovolle kun samaan aikaan tuli Kosketus).] Pirautin eilen aamulla (aikaisin) spontaanit itkut, kun imetyksen jälkeen luin nukahtamislukemiseksi viimeisintä Vauva-lehteä ja Veitolan kolumnia. "Synnyttäminen itsessään oli huikea kokemus. Mikään aikaisempi elämässäni tapahtunut asia ei ole lisännyt itsevarmuuttani ja kohottanut itsetuntoani yhtä paljon." Kivat Marialle. Olispa itsekin osannut synnyttää.

Jotenkin kehitin taas pelkojakin tuosta "synnytyksen" miettimisestä. Siis että voikohan olla mahdollista, että pojalle olisi jäänyt jotain vaurioita siitä, että se oli niin pitkään kiipelissä? Sen päähän on edelleen jumitilan takia vähän hassun mallinen (olisittepa nähneet sen egyptiläis-/alienpään heti synnytyksen jälkeen).

Mä en pidä keisarinleikkauksella synnyttänyttä elukkaa välttämättä kovin hyvänä jalostusmateriaalina. En taida itsekään olla parasta A-ryhmää, jos kelataan jalostuksellista arvoa. Pirun kohdunsuu. Synnärillä lekuri sanoi mulle jo ekalla kopelointikerralla, että kohdunsuu on todella omituisen oloinen ja kireä. Se näytti miettivän jo silloin, miten edetään. Kätilö mittasi jossain vaiheessa synnytystä, että olisin ollut kahdeksan senttiä auki, mutta lääkäri suhtautui ilmeisen skeptisesti tähän kahdeksaan senttiin. (Tuon jälkeen lekuri taisi mitata enää viisi tai kuusi senttiä.) Siskolla oli samanlaista ongelmaa avautumisen kanssa, tosin sillä ei ehtinyt prosessi kestää niin kauan kuin mulla vaan leikkuuseen jouduttiin jo paljon aiemmin. Ollaan varmaan jotain huonoa synnyttäjälinjaa.

Kuriositeettina muuten vielä, että joskus synnytyksen loppupuolella sekä kätilö että lääkäri ottivat asiakseen ruveta kopeloimaan miten päin vauva on. Sehän ei sitten missään vaiheessa selvinnyt ennen sektiota, kun ultrakaan ei enää paljastanut avosuutarjontaa.
 
Vaikka vauvakuume vaivaakin edelleen pahana, niin kieltämättä sitä vähän laimentaa tuo epäonnistunut synnytyskokemus. Mietin myös, onko mun enää edes mahdollista raskautua: googlettelun tuloksena selvisi myös, että endometrioosi saattaa edistää kiinnikkeiden syntymistä. Ja tietysti se endo jo itsessään voi ehkäistä raskauden.

Äh. Sissos sentään, miksei voi vaan antaa olla? Järjen tasolla kyllä tietää, että itsensä ruoskimiset asian suhteen ovat täysin turhia ja typeriä. On vissiin vähän tylsää ja liian helppo lapsi, kun on aikaa pohtia ja googletella.

On muuten oikeesti nyt vähän tylsää. Olen taas ikävöinyt Helsinkiin tai edes jonnekin, missä on ihmisiä. Hyydyttää lähteä yksin vaunulenkille (jos sinne joskus pääsis niin että ei satais kuin saavista). Hyydyttää mennä steppaamaan tuonne autioon keskustaan ja hyydyttää kun ei näe muita kuin sukulaisia.

Totuus on tuolla netissä

Totuus kuuluu netistä: olen kuulemma ollut joskus kaunis ja hehkeä, mutta en enää sen jälkeen, kun olen saanut lapsen. Netti tietää.

Nyt kun en enää itse voi repiä peliverkkareita typeristä kommenteista, joita raskaana ollessa saa, revin ne verkkarit toisten puolesta (vaikken tiedäkään, ovatko he kyseisistä kommenteista millänsäkään). Eräs tuttava valitteli loppuraskauden unettomuutta FB:ssä - alla kauhea määrä kannustavia "sellaista se on, seuraavan kerran saat nukkua 20 vuoden päästä jos silloinkaan" -kommentteja. Mä en ihan oikeasti ymmärrä mistä tuon tyyppiset kommentit kumpuavat, siis nuo "kikkelis kokkelis, mitäs läksit, kamalaahan tämä on kaikin puolin". Kuuluvat vähän samaan sarjaan niiden järkyttävien "äiti on kaikkensa uhraava pyhimys ja kodinkone" -kiertoviestien kanssa.

Poikanen on muuten nyt keksinyt, että yli tunnin pituiset imusessiot iltaisin ja öisin ovat pop. Tätä edelsi oikein positiivisen tuntuinen unikehitys (paria pieruaamua lukuun ottamatta) ja mahtava 12 tunnin yö, jonka pisin unipätkä oli viisi tuntia. Mä en meinaa nyt osata suhtautua noihin maratoni-imuihin, kun sellaisia on viimeksi koettu ihan alkutaipaleella. Toki iltaisin on tankattu aiemminkin, mutta ei aivan yhtä yhtäjaksoisesti. Syöminen on kaiken lisäksi välillä sellaista meuhkausta, että siihen pitää melkein keskittyä tosissaan.

Puhelu

Sataa, sataa ropisee, pilipilipom... Taas yksi sisäpäivä.

Olemme menossa sunnuntaina katsomaan poikasen isopappaa sairaalaan. Vastasin (taas!) vahingossa mummoni puheluun, kun en vieläkään ollut muistanut tallentaa mummon numeroa puhelimen muistiin. Mummo oli kai jotenkin pahoillaan - tai niin ymmärsin rivien välistä, vaikka suoranaista anteeksipyyntöä ei tullut vieläkään. Ei kuulu tuon sukuhaaran tapoihin.

Tuli (taas!) huono omatunto, ja päätimme sitten siskon kanssa raahata jälkikasvut sairaalaan. Eipähän ainakaan jää kaihertamaan, että tuli evättyä pappa näkemästä lapsenlapsenlapsiaan. Tietyt asiat eivät tosin vastapuolella ikinä muutu, mutta ehkä nyt hetkeksi voi koettaa unohtaa vääryydet. Isääni en kuitenkaan edelleenkään halua nähdä, ja sitä paitsi kyseinen katkokävelevä mörrimöykky varmaan jo pelottaisi ainakin toisen lapsenlapsensa siihen malliin, että hemmetin paljon parempi, jos äijästä ei näy vilaustakaan. Isähän on kuulemma ollut myös tietoinen uusimmasta lapsenlapsestaan, mutta onneksi kaljoittelut ovat estäneet yhteydenotot.

Taidan napsauttaa saunan päälle - siitäkin huolimatta, että alavatsaa juilii ja vuoto alkoi taas parin päivän tauon jälkeen. Alan kohta harkita lääkäriajan hankkimista vaikka sitten ihan sen takia, että saan mielenrauhan. Terveyskeskukseen lienee kuitenkin turha ottaa yhteyttä; arvaan, ettei ehkä kannata mennä vatsan paineluun ja kuuntelemaan, että kaikki on ok.

Ilma

Voihan ilmavaiva. Kolmas vatsavaivainen aamu putkeen; eipä olekaan vähään aikaan tarvinnut nousta sängystä hytkyttämään ja pitelemään poikasta vatsallaan polvien päällä. Mullakin on vatsa ollut jotenkin outo viime päivät, vaikka vedänkin maitohappobakteeritabuja ja Gefilus-juomaa enkä tietääkseni ole syönyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Aamukahvinkin tiputin taas pois.

On tuo poikanen vaan aika hurja, kun se jaksaa kuitenkin väläytellä hymyjä ja jokeltaa iloisesti ininän ja kiemurtelun lomassa.

Milloinkohan sitä kasvais niin vanhaksi ja viisaaksi, että oppisi menemään ajoissa nukkumaan? Viime yönä piti valvoa Ray-leffan parissa. Ja siivota merkkauskusia (4 kpl, kaikki tuoreita).

Ulkona sataa kaatamalla. Jotenkin nyt pistää turhauttamaan nämä kelit, vaikka ne toki syksyyn kuuluvatkin. Matkakuume vaivaa myös pahan kerran ja tekisi mieli käväistä vaikka vaan Ruotsin-risteilyllä tai edes kotoisassa pääkaupungissamme.

Uni

Poikanen on nukkunut koko päivän. On se toki herännyt välillä syömään - muutaman sekunnin kimeän huutoitkun saattelemana (mitä se ei ikinä yleensä harrasta). Kuumetta tai edes lämpöäkään ei päivällä tehtyjen mittausten mukaan ole. Kohta saatan kuitenkin alkaa huolestua ja mennä tökkimään sitä hereille.

Luultavasti ensi yönä valvotaan taas.

Sain jo tänään tilaamani imetysliivit Briteistä. Taidan alkaa vannoa Bravadoiden nimeen, vaikkei niissä niitä kaipaamiani kaaritukia nyt olekaan. Nyt tilattu Bliss-malli vaikuttaa erittäin lupaavalta; koko vaan meni pieleen eli nyt kun vielä saan liivit vaihdettua yhtä kuppikokoa isompiin, niin avot. Tilasin myös yhdet Anitat, jotka ovat hitusen ketunnokat, vaikka netistä saakin ihan toisenlaisen kuvan. Taidan silti pitää ne.

Kätinää

Viime yö oli levoton. Toki samaan aikaan sattuvat myös miehen yövuorot.

Olen paikallistanut yöärinät pääasiassa kakan ja joskus myös pelkän ilman likistämiseksi. Ärinät ovat selvästi vähentyneet alkuviikoista. Välillä menee öitä, ettei ärinöitä ole ollenkaan ja välillä ärinät kestävät vain hetken, kun poikanen saakin ulkoistettua ärinän aiheuttajat. Viime yönä ärinä ja ähinä alkoi aika aikaisin ja nyt ärinää on edelleen. Poikanen on levoton ja kätisee. Aamulla se tuntui myös hieman tavallista lämpimämmältä ja mittailin kuumettakin sekä kainalosta että peräpäästä. Ei ilmeisesti syytä huoleen ainakaan vielä.

Lapsonen kuitenkin heräilee vähän väliä joko kätisemään tai jopa vetämään pari kunnon itkuhenkäystä - tämän hetken kotidiagnoosini on, että olen joko vetänyt jotain, mikä aiheuttaa mojovat ilmavaivat (paprika eilisessä piirakassa?) tai sitten syynä on kunnolla jumissa oleva vatsa. Kakan määrähän tuolla on vähentynyt selvästi ja sen sijaan, että yölläkin joutuisi vaihtamaan useamman kakkavaipan, ei öisin tule välttämättä kakkaa laisinkaan. Aamullakin saattaa joutua vähän odottamaan. Aloitin mallasuutteen antamisen.

Tällä viikolla on muutenkin ollut pientä kärttyisyyttä ilmassa eikä päiväunetkaan ole maittaneet samaan malliin kuin aiemmin. Kotonahan poikanen ei pitkiä päiväunia vetele, mutta ulkoilmassa saattaa hyvinkin innostua ja vetäistä useamman tunnin. Nyt on ulkoilmauniltakin herätty aika pian. Kuolaaminen on muuten myös aika tajutonta ja nyrkkiäkin poikanen on alkanut kaluta siihen malliin, että toissa päivänä jo desinfioin tutitkin valmiuteen - en kuitenkaan ole ottanut niitä vielä käyttöön.

Edelleenkään muuten tämä meidän poikanen ei turhia itkeskele. Tällä viikolla oli puhetta miehen kanssa, että kun pieni vauva kuulemma itkee keskimäärin sen about pari tuntia päivässä, niin meillä hyvä jos se pari tuntia on täyttynyt koko elinaikana. Poikasen hermot näyttävät joskus olevan eniten koetuksella, kun se on jo rinnalla, mutta äidillä meinaa kestää saada ruokintaväline ulos vankilastaan.

Etsii uutta kotia

Viime aikoina mieli on ollut raskas lemmikin takia. Mä olen aina vastustanut lemmikkien liian herkkää kiertoon pistämistä ja paasannut sen puolesta, että kun lemmikin ottaa niin siitä sitten kantaa vastuun sen loppuelämän ja koittaa tehdä kaikkensa, jotta sen elämästä tulisi kaikin puolin hyvä. No, nyt näyttää vääjäämättömästi siltä, että mun on luovuttava yhdestä lemmikistä. Toisaalta voitaisiin ajatella, että lemmikillä nimenomaan olisi parempi jossain toisessa kodissa ja näin ollen mä nyt kannan vastuuni. Silti on syyllinen olo.

Olen myös aina paasannut niistä perheistä, joissa lapsen tultua annetaan lemmikki pois tai jopa lopetetaan se. Mä pelkään, että musta ajatellaan nyt samalla tavalla, vaikka tämä tilanne ei johdu lapsesta tippaakaan. Kyseinen lemmikki tulee lapsen kanssa hyvin - ellei parhaiten näistä kaikista - toimeen, mutta lähinnä nämä lemmikkien väliset suhteet ovat edenneet siihen pisteeseen, että mun keinoilla tilannetta ei pysty parantamaan ja se on juuri nyt niin kestämätön, että näin ei voi jatkua. Kaikenlaista aktivointia ja muuta kivaa on kyllä koetettu, tuloksetta. Tämä tilannehan on siis ollut päällä jo pari, kolme vuotta ja nyt reilun vuoden oireilut ovat vain pahentuneet päivä päivältä. Kiusaajan lienee parempi jossain ainoana lemmikkinä.

Samalla kun mietin "etsii uutta kotia" -ilmoitusta, en voi estää pettymyksen tunteita myös siitä, että lemmikkihommassa meni poskelleen vähän kaikin puolin muutenkin. Haaveena ollut kasvatusharrastus ei ikinä alkanutkaan ja nyt on selvää, että tämän perheen lemmikkimäärä on tässä. Toisen lajinenkin lemmikki oli haaveena pitkään, mutta on selvää, ettei sellaistakaan voi tämän katon alle ottaa, kun perheessä on yksi stressitapaus. Oh well, tällä mennään. Onpa näissäkin hommaa, kun ovat äärimmäisen aktiivista rotua, jonka kanssa voi puuhastella kaikenlaista. Näyttelytkin on vaan näyttelylemmikin kanssa näytelty muutamaksi vuodeksi, kun se on saavuttanut korkeimman mahdollisen tittelin, vaikkei se mikään superhyperelikko olekaan. Näin ollen näyttelyitäkin voidaan harkita korkeintaan parin vuoden päästä, kun elikon on mahdollista päästä kisaamaan veteraanina. [Sanottakoon nyt vielä, että en ole erityisen kilpailuhenkinen eikä mua kiinnosta se, että elikko kerää mahdollisimman paljon pokaaleja tai ruusukkeita tai pesee muut - lähinnä niiden näyttelyiden parasta antia on aina ollut se sosiaalinen puoli ja se, että siellä näkee muita vastaavia elukoita. Tämä meidän näyttelylemmikki on yleensä aina näyttelyissä hyvällä tuulella eikä stressaa, joten sen kanssa on ollut kiva harrastaa ja esitellä rotua kiinnostuneille.] Ehkä mä voin hankkiutua näyttelyihin duuniin ja koettaa nyt panostaa entistä enemmän yhdistystoimintaan.

Nostalgiaa

Mä olen toivoton nostalgikko, olen aina ollut. Teini-iässä muistelin kaiholla lapsuutta, nuorena aikuisena teini-iän suuria tunteita (vaikka niitä angstailuja nyt ei varsinaisesti ikävä ollutkaan), vähän aikuisempana opiskeluaikojen hullutuksia ja nyt keski-iän kynnyksellä (!) aikuisiän hauskuuksia. Kaikki entiset asunnot jäävät kaihertamaan, samoin kivat ihmiset.

Aikuisikäni pahinta nostalgiaa herättää varmasti edelleen mun "ensimmäinen oikea" työpaikkani ja työkaverini. Alussa oli hankalaa, mutta kun pääsin sisään yhteisöön ja työhön, olin ihan taivaissa. Työympäristö oli aidosti kansainvälinen ja sain joka päivä olla tekemisissä ihmisten kanssa ympäri maailmaa. Rakastin sitä työtä ja niitä ihmisiä. Noin kolmen vuoden työssäolon jälkeen tuli ensimmäinen kunnon murros ulkoistuksen muodossa ja osa porukasta häipyi kuvioista jo tuolloin. Uusia tosin tuli tilalle, ja vietin edelleen paljon vapaa-aikaa työkavereiden kera. Lopullinen niitti tuli viiden vuoden jälkeen, kun asiakas lopetti yhteistyön ja koko tiimi hajosi sekä suurin osa porukasta sai kenkää. Muistan edelleen sen tunteen, kun suljin työhuoneeni oven ja kävelin viimeistä kertaa ulos ovesta. Tuntui kuin koko maailma olisi sortunut.

Seuraavassa duunipaikassa ei sitten oikein voinutkaan puhua mistään yhteisöstä. Kun edellisessä työpaikassa oli tekemisissä hyvinkin innovatiivisten ihmisten kanssa, jotka muodostivat tiiviin yhteisön myös vapaa-ajalla, tässä joutui tekemisiin tyyppien kanssa, jotka vastustivat lähes kaikkea muutosta eikä kukaan halunnut olla yhteyksissä vapaalla. Kansainvälisyydestä ei tietoakaan. Mä ajauduin lähelle jonkinlaista loppuunpalamista, kun työkulttuuri oli niin jäyhä ja perustui lähinnä sille, että jokainen puuhasteli omassa kuutiossaan itsekseen jotain, mitä oli tehnyt viimeiset 15 vuotta. Tyypit saattoivat toisistaan tietämättä puuhastella saman asian parissa ja sitten ihmeteltiin, kun homma ei toiminut.

Haaveilen edelleen, että pääsisin vielä osaksi jotain mukavaa työporukkaa. Välillä käy myös mielessä, mitä ammattitaidolle tapahtuu tässä kotona ollessa, mutta jos muuttomme isompaan kaupunkiin toteutuu, siellä olisi yliopistossa tarjolla alan täydennyskoulutusta (enkä edes tiedä toista yliopistoa, jossa tarjottaisiin ko. koulutusta).

Julki-imetys

Ajauduin eilen pohtimaan lisää imetyspaitaongelmiani ja sitä kautta julki-imetystä. Tulin siihen lopputulokseen, että en taaskaan vaan osaa. Ei olisi ensimmäinen kerta tällaiselle kömpelykselle, että motoriset jutut vaativat pientä harjoitusta ennen kuin sujuu yhtään sinnepäinkään.

Kotona käytän imetykseen öitä lukuun ottamatta imetystyynyä. Öisin imetän makuullaan. Jos imetysväli on yhtään pidempi, tissit alkavat falskata ja maitoa heruu hyvässä lykyssä ympäriinsä ennen kuin tissi eksyy poikasen suuhun. Tajusin, että en osaisi imettää huomiota herättämättä jossain kahvilan nurkassa, vaikka muuten siellä kahvilan nurkassa voisinkin kuvitella imettäväni.

Miten hiivatissa saa yhdellä kädellä rinnan ulos sekä liivistä että paidasta ja lapsen suuhun niin ettei maitoa valu joka paikkaan? Jo pelkästään lapsen pitäminen yhdellä kädellä voi olla välillä haastavaa, jos se on tempoilevalla tuulella. Ja mihin tunkea maidosta märkä liivinsuoja imetyksen ajaksi? Viimeksi neuvolakäynnillä märkinä olivat sekä pojan että mun vaatteet ja pojalla osa maidoista pitkin naamaa. Tissi ei tullut lukuisista yrityksistä huolimatta ulos imetyspaidan raosta ja lopulta kiskaisin vaan paidan ylös. Onneksi kukaan ei ollut todistamassa mun räpellystäni imetysnurkkauksessa. Ostarilla varasin imetykseen lastenhoitohuonetta, minkä olen näin jälkeenpäin ymmärtänyt olevan hyvin väärin. Silti imetys oli vähintäänkin kiikkerää, kun käytössä ei ollut mitään apuvälineitä ja yritin toimia yksikätisesti. En parhaalla tahdollakaan osaisi hoitaa imetystä diskreetisti julkisella paikalla nyt.

Mun on varmaan alettava treenata.

Kuteet

Olen tänään nauttinut pre-pregnancy farkkujen luksuksesta. Vihdoinkin kykenen pitämään vanhoja farkkujani (niitä, jotka ostin itselleni ennen raskautta palkinnoksi kahdeksan kilon laihduttamisesta) - aiemminkin ne olisivat mahtuneet, mutta tuo sektioarven ympäristö on tuntunut niin ilkeältä, että en edes kuvitellut pistäväni housuja kiinni. Olen toki iloinen, että farkut menevät jalkaan, mutta koska maha näyttää siltä kuin olisin muutaman kuukauden raskaana, yläosia on näemmä alettava miettiä vähän tarkemmin. Kuitenkin on tosi jees pitää muita kuin äitiyshousuja.

Olimme eilen shoppausreissulla. Suuntasimme Ideaparkiin lähinnä useiden lastenhoitohuoneiden, lastentarvikeliikkeiden ja katon takia. Musta tuntuu, että jossain vaiheessa vielä rikon ei ikinä -vannomiset myös haalareista, koska kaikkien tarjousten ja haalarirekkien keskellä aloin jo tuntea orastavaa haalarihysteriaa, vaikka tällä hetkellä meillä ei ole tarvetta yksillekään haalareille. Huoh. Ehkä mäkin jo tulevana keväänä päivittelen välikausihaalariongelmaa? Onko musta tulossa pro?

Poikanen reagoi taas hulinoihin haluamalla syödä tunnin välein, mistä johtuen reissussa meni aika pitkään. Löysin itselleni talvitakin, mikä ei näin lyhyenä ja hartiattomana räystäsperäisenä persjalkana ole niin itsestäänselvyys. Olen huojentunut. En kuitenkaan löytänyt itselleni (kaarituellisia) imetysliivejä, sillä kaikissa (harvoissa) malleissa näytti olevan pitsiset tai liian ohuet kupit, kun nyt tuntuisi tärkeältä oikein kunnon tuki. Kai ne liivit on uskallettava tilata jostain, vaikka nykyisestä koosta ei ole mitään tietoa.

Toimivatko muuten nuo imetyspaidat oikeasti vai olenko vaan a) kömpelö/tumpelo tai b) mahtitissi? Sorruin jossain vaiheessa tilaamaan muka laadukkaan ja ylihintaisen imetyspaidan noiden H&M:n halpisten rinnalle, mutta ei sekään tunnu toimivan yhtään sen paremmin. En minä saa hinkkiä ulos sieltä mitenkään järkevällä tavalla vaan kätevämpää on vaan nostaa paitaa ja hoitaa homma niin.

Vielä jälkitarkastuksesta

Tiistain jälkitarkastuksessa nuori ja trendikäs lääkäri puheli, kuinka mun pitää jutella neuvolassakin synnytyksestä, jos se vaan yhtään alkaa vaivata mieltä. Ilmeisen vakavasti täällä näemmä suhtaudutaan noihin synnytystraumoihin. Jotain hyvää.

Jälkivuotoa on edelleen vähän - se jo näytti loppuvan tuossa neljän viikon tietämillä, mutta alkoi uudelleen päivän tai parin jälkeen. Nyt lekuri antoi ohjeeksi, että jos vuoto vielä näyttää runsastuvan, niin yhteyttä sitten vaan terveydenhuoltoon.

Olin kuulemma palautunut hyvin, kun painokin oli painunut takaisin alun lukemiin. Itse alan nyt olla vähän kärsimätön, sillä musta tuntuu, että näennäinen palautuminen kyllä tapahtui nopeasti mutta onkin sen jälkeen tyssännyt tyystin. Mulla on edelleen se pieni kessi, jonka luulin vielä jatkavan vetäytymistä. Kessi töröttää jotenkin hassusti tuossa arven yläpuolella ja toivon todella, että pääsen siitä eroon.

Kuten nyt tapana on, niin juteltiin jälkitarkastuksessa myös ehkäisystä. Mä olin tosiaan päättänyt joskus aiemmin, että kierukkaa vaan kehiin. Vähän samalla tavalla päätin myös, kun aloimme miehen kanssa seurustella reilu kolme vuotta sitten - tulin gyneltä ulos minipillerireseptin kanssa, kun en pystynytkään h-hetkellä sanomaan ettenkö haluaisi lasta muutaman vuoden sisällä. Tällä kertaa sanoin jo suoraan, että vauvakuume on sitä luokkaa, että pillerit on varmaan oikea ratkaisu just nyt.

Kyselin sektion jälkeisestä varoajasta uuden raskauden suhteen. Kuulemma vuosi olisi hyvä pitää väliä ennen kuin tiineytyy uudelleen. Varsinaisesti mulla ei ole kyllä aikeita saattaa itseäni uudelleen raskaaksi, mutta jännästipä vaan aihe kiinnosti... Pelottavaa. Nyt vois olla hyvä muistaa miltä tuntui olla raskaana viimeisen kolmanneksen aikana, mutta mä en oikeasti muista. Mä en pysty yhtään samaistumaan niihin kipuihin, jotka saivat mut välillä melkein toivomaan, että joku tulis ja lopettais siihen paikkaan.

Ei ikinä

• En ikinä muuta takaisin pikkukaupunkiin.
  Pikkukaupungista oli päästävä pois heti kun mahdollista. En oikeastaan pahemmin pitänyt edes täällä käymisestä ennen miehen tapaamista. Minä todella viihdyin pk-seudulla, kunnes tuli pienimuotoinen leipiintyminen töissä. Toisaalta ilman tuota leipiintymistä en olisi voinut kuvitellakaan muuttavani muualle eikä mulla välttämättä olisi tätä lasta nyt.
• En ikinä ala seurustella miehen kanssa, joka on töissä paikassa x.
  Mun mielestä kaikki, jotka nuorena amiksen jälkeen menivät töihin tähän paikkaan, olivat lähinnä juntteja ja säälittäviä reppanoita. No, nyt lapseni isä on yksi näistä junteista. En mä sitä hirveän säälittävänä pidä.
• En ikinä voi seurustella vaalean miehen kanssa.
  Olen itse melkeinpä sairaalloisen vaalea ja ajattelin, että kaikki vaaleat ihmiset ovat niin rumia, että ei niiden kanssa ainakaan seurustelemaan pysty. Sitä paitsi jos yhdistetään vaalea + vaalea, niin lapsesta ei voi tulla nättiä. Näinpä. Mulla on muuten maailman kaunein lapsi. Mitä sitten jos sen kulmakarvat eivät ikinä tule näkyviin?
• En ikinä hanki lapsia.
  Mä hoidin lapsia kesäisin ikävuosinä 14-20. Useampana kesänä hoidettavina oli kolmen lapsen kombo ja lukioikäisenä sitten kolmen lapsen ja yhden tai kahden koiran kombo. Vannoin aina noiden kesien jälkeen, etten ikinä enää hoitaisi lapsia saati sitten hankkisi niitä itse. Vaikka olin luonteva lasten kanssa ja pidin niille jöötä (eli siis niillä oli tietyt säännöt joiden mukaan elellään eikä perseillä miten sattuu) jo kakarana, niin en oikeastaan pitänyt hommasta pätkääkään. Että kun edes vessassa ei saanut käydä rauhassa.
  Aikuisiällä unohdin miten lasten kanssa toimitaan enkä osannut suhtautua niihin yhtään luontevasti. Mieluummin siis pysyttelin kaukana. Taisin jossain vaiheessa myös määritellä itseni vapaaehtoisesti lapsettomaksi, mutta miehettömän vanhanpiian nyt on aika helppo määritellä itsensä velaksi.
• En ikinä julkaisisi lapsiaiheisia statuspäivityksiä naamakirjassa.
  Tunsin jotain säälinsekaista halveksuntaa niitä mammoja kohtaan, jotka julkaisivat jälkikasvunsa kuvia ja päivittivät sen/niiden tekemisistä Facebookissa. Get a life! Mua kiinnostaa mitä sinä teet tai ajattelet, ei mitä sun lapses tekee! Nyt julkaisen itse mukelon kuvia ja mukeloaiheisia statuksia.
  No, toisaalta niitäkin tyyppejä on, jotka eivät juuri koskaan päivitä mitään itsestään, ainoastaan lapsista. Ja toisaalta itse kuuluin aika tiiviisti porukkaan, joka päivittää vain ja ainoastaan elukoistaan. Molemmat varmaan yhtä ärsyttäviä vähän vastaanottajasta riippuen.
• Minusta ei ikinä tule mitään kiintymysvanhemmuushörhöä enkä aio nukuttaa lasta pitkään missään perhepedissä.
  Lueskelin juuri Searsien kiintymysvanhemmuuskirjan. Makes sense. Lapsi nukkuu perhepedissä eikä mulla ole mitään aikeita siirtää sitä siitä vähään aikaan. Tässä kohti taisin pikemminkin kammota niitä tyyppejä (äitejä), jotka äityvät fanaattisiksi. Niitäkin kun tuntuu olevan. Omilla tekemisillä "on pakko" päteä ja syyllistää ohessa muita.
• Minusta ei ikinä tule mitään imetyshörhöilijää enkä aio ikinä imettää julkisella paikalla.
  Suhtauduin vielä raskausaikana imetykseen melko kevyesti. Onnistuu jos onnistuu. Ajattelin kyllä, että yritän parhaani, mutta en välttämättä tulisi pitämään koko hommasta. Pelkäsin myös vauvavuotta jo etukäteen sen takia, että olin päättänyt olla läväyttämättä tissejä tiskiin missään julkisella paikalla eli suurinpiirtein missään kodin seinien ulkopuolella. Ajattelin, että eka puoli vuotta menee sitten varmasti kokonaan kotona.
  Mulle tuli kuitenkin fiilis, että imetys hoidetaan kunnialla kotiin ja sehän saadaan onnistumaan. Pidän imetyksestä ainakin toistaiseksi. En ole vielä järin julkisilla paikoilla imettänyt, mutta aikeissa on. Ei ole aikomustakaan jäädä tänne neljän seinän sisälle. Jos lapsi kaipaa ruokaa, lapsi myös ruokitaan. Nyt on muiden vuoro tuntea olonsa epämukavaksi. :P