Ravinto

Told you so. Saatiin kuin saatiinkin kehotus neuvolasta harkita kiinteiden aloitusta. Painollehan oli tapahtunut just niin kuin pelkäsinkin eli se ei ollut noussut mitenkään huimasti - 520 g viime kerrasta. Vieläkin mennään alle seitsemän kilon. Painokäyrä on kuulemma notkahtanut sen verran, että nykysuositusten mukaan vois olla hyvä alkaa pikkuhiljaa tumpata perunaa, porkkanaa ja bataattia poikasen kitusiin.

En oikein tiedä mitä ajatella. Olen tietysti pettynyt itseeni ja kykyyni imettäjänä, se on selvää. Mietin, mistä tämä notkahdus johtuu - maitoa mulla pitäis olla, mutta vaikuttaako tähän nyt myös poikasen imutapa eli onko se tehoton? Rinnalla roikkuminen ja sille nukahtaminen on aina ollut pieni ongelma. Ymmärtääkseni kai se taannoinen ab-kuurikin voi hetkellisesti pienentää maitomäärää, mutta en sitten tiedä olisiko se voinut vaikuttaa niin ratkaisevasti.

En vielä tiedä alanko noudattaa kehotusta heti, kohta vai katsonko kaikessa rauhassa miten tilanne etenee. Paniikkia ei kai kuitenkaan pitäis olla. Kai. Tietty kuin taikaiskusta tänään on ollut päivä, jolloin ruoka ei ole oikein maistunut enkä ole saanut poikaa syömään kunnolla. Taas se nukahtikin sänkyyn ilman maratonitissityksiä ja jo klo 22 maissa.

Piti muuten jutella neuvolassa kaikenlaisista jaksamis- ja parisuhdeasioista, mutta eipä meille edellisellä kerralla oltu muistettu antaa jotain lomaketta, joten ensi kerralla luvassa voimavarajuttuja enemmän. Jihuu. Mua myös kehotettiin hankkiutumaan johonkin sosiaaliseen aktiviteettiin, meinasin vähän ärsyyntyä.

Kysyin muuten myös tissitulehduksesta ja tuosta edelleen tuntuvasta kiinteämmästä kudoksesta, niin sen pitäis lekurin mukaan olla ihan normaalia. Joskus kuulemma tiehyt saattaa tulehtua sen verran, että turvotus jää hengailemaan pitemmäksi aikaa.

Oho!

Vähänpä taas eilen illalla tiesin. Poika nukkui aamuun asti. Seitsemältä otti hiukkasen huikkaa ja heräsi lopulta ysin pintaan eikä edes mitenkään erityisen nälkäisenä.

Iltapäivällä mennään neuvolaan kertomaan mm. meidän rytmistä (ja puhumaan parisuhteesta - laajennettu terveystarkastus nääs). Mitähän kertois?

Aina yhtä yllättävä - uni

Nukahtamis- ja uniasiat eivät lakkaa hämmästyttämästä. Makoilin about tunnin kakrun kanssa sängyssä ja koetin tarjota tissiä. Kakru ei kun hänkslää, ja jos en tietäis paremmin (!), voisin väittää sen olleen ilkikurinen. Kiljahtelua, kääntyilyä, tömpsyttelyä, jalkojen metsästystä ja jossain välissä ehkä parit rauhattomat hörpyt. Kyllästyin, kun meno oli niin vallatonta ja lähdin hakemaan taukoevästä. Mitä tekee poika? Alkaa välittömästi mun poistuttuani unijodlauksen ja nukahtaa. Kauaa se ei kyllä unessa pysy, veikkaan, koska tänä iltana on tankkaukset olleet hyvin vähissä.

Viime yökin yllätti. Yöt ovat olleet pääsääntöisesti rankkoja, herätyksiä on ollut monta. Eilen sitten loppui kuin seinään. Tarjosin aamulla moneen otteeseen tissiä, ei huolinut, piereskeli ja nukahti uudelleen. Syöntikertoja kertyi ehkä kolme - täsmällistä lukumäärää vaikea sanoa, koska olen aina aika kujalla. Ja mä olin ihan varma, että juuri tuosta yöstä tulisi karmeista karmein, koska käväisimme shoppailureissulla Tampereella ja shoppailujen päätteeksi vielä kahvittelemassa ystävien luona (voi että piristi!).

Nukahtamisjutuissa mietityttää myös, että mitä hiivattia meillä sitten tehdään, kun/jos (kovat) pakkaset tulevat ja mukeloa ei enää voi työntää pihalle nukkumaan päikkäreitä. Vähän hirvittää.

Optimisti

Heräsin tajuamaan, että kohta pikkujätkä on siinä iässä ja lainasin kirjastosta seuraavat:

• Karen Ansel & Charity Ferreira: Vauvan ja taaperon keittokirja
• Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun (Kiitos vinkistä, Humanistimutsi!)
• Hanna-Maria Arosilta, Soile Ruottinen & Ulla-Maija Lähteenmäki: Minä syön itse - Sormiruokailun käsikirja

Kuva: Adlibris

Enää puuttuu se aika, jolloin ehdin nuo kaikki kahlata läpi.

Tosin koska harrastan näemmä nykyään myös valvoskelua (en vaan meinaa saada unta ennen kahta tai kolmea vaikka jään sänkyyn sen jälkeen, kun lapsi on nukahtanut), niin eiköhän nuo johonkin väliin mahdu. Pari yötä sitten pikkujätkä kruunasi hänksläämisen pienellä itkeskelyllä. Ennen kuin tyyppi oli edes hereillä, ilmoille kiiri lohduton itku. Unia? Uusien taitojen aiheuttamaa yleistä levottomuutta? Tietysti myös pieni mahis on, että mun syömä antibioottikuuri aiheuttaa vatsanväänteitä, vaikka päivällä en ole kyllä huomannut käytöksessä mitään vatsavaivoihin liittyvää. Itselle ab-kuurista ei ole ainakaan vielä tullut mitään sivuoireita.

Anyways, pari yötä sitten ei siis juuri nukuttu. Välillä jopa repeilytti, kun kaiken kierimisen ja ininän keskeltä kuului toisinaan armotonta pärinää ja sylkemistä (tämäkin yksi ns. uusi juttu). Mies lähti aamulla taas keittämään kahvia poikasen kera ja mä jäin jatkamaan unia. Jossain vaiheessa mies toi poikasen syömään - hyvä kun havahduin. Nukuin sitten klo 14:ään, vaikka tarkoitus oli "nousta ihan kohta". Poikanen nukkui myös muutaman tunnin päiväunet tissin vieressä ja hörppi välillä omatoimisesti. Heräsi puoli tuntia mun jälkeeni.

On muuten ollut ihmeen virkistynyt olo tuon kahteen nukkumisen jälkeen. Toissa yönä nukuin osan yöstä sikiöasennossa vuoteen jalkopäässä, koska ihmiskuula ampuili niin kovaa tahtia edestakaisin. Rakensin sille sitten peitoista ja tyynyistä "kourun", jossa se voi kääntyillä päätymättä kuitenkaan mahalleen. Viime yö meni jo paremmin ja vaikka pikkujätkä edelleen kääntyili, sain kaikesta huolimatta nukuttua. Ehkä tää vielä tästä.

Niin se tissi. Meinasin kirjoittaa, että siellä se paakku on edelleen mutta hiukan pienempänä, mutta nyt tarkemmin tunnusteltuani en olekaan enää varma. Joku juttu siellä tuntuu yhä, mutta en oikein osaa enää sanoa, onko se normikamaa vai ei. Niin selvärajaisena se paakku ei enää tunnu. Meinasin, että jos paakku ei katoa, niin varailen aikaa yksityiseltä, mutta nyt olen vähän kahden vaiheilla. Ehkä odotan vielä.

Poikanen nukkuu taas tällä hetkellä mun sylissä imetystyynyllä. Eilen me nukuttiin toiset päikkärit mummilassa, kun itsekin nukahdin sängylle syötön yhteydessä. Näemmä nukkuminen onnistuu ainoastaan vaunuissa ja tissin vieressä. Olen miettinyt, että seuraavaksi pitää varmaan alkaa lueskella jostain nukkumishommeleista enemmänkin. Toistaiseksi kai nyt edetään tällä tissitaktiikalla, mutta joskus myöhemmin kai olisi ihan hyvä oppia nukahtamaan muutenkin. Jotenkin en vaan osaa ajatella, että vielä nyt näin pienen tarvitsisi edes osata nukahtaa tiettyyn aikaan tai että sitä pitäisi erikseen nukuttaa. Ehkä olen vaan patalaiskakin, mutta en todellakaan aio ruveta (vielä) mihinkään tuntikausien sisävaununukuttamiseen tai muuhun vastaavaan, jos ei ole ihan pakko. Samoin mä en nyt tunnu saavan tuota puoliltaöin nukahtamista korjattua aiemmaksi (enkä oikein enää jaksa maata tuntitolkulla makkarissa, kun aina vaan se lopullinen nukahtaminen tuntuu tapahtuvan puolenyön maissa, vaikka mentäis miten ajoissa rauhoittumaan ja syömään), joten ehkä me vaan mennään näin ja katsotaan rytmejä uudestaan sitten, kun ateriarytmeistäkin saadaan rutiinia päiviin.

Ai niin, PS: Välillä päässä soi se lastenlekurin "kyllä tuossa iässä herätään enää kahdesti yössä". Yritän olla ottamatta paineita. Meillä on todellakin herätty aika hemmetin paljon useammin kuin kahdesti yössä viime aikoina.

Tömps

Pari viime yötä on mennyt kouhotusta seuratessa. Tähänkin mennessä uudet taidot ovat näkyneet yöunissa, mutta enpä arvannut, että yökikkailu vaan yltyisi. Ei mitään puhetta alkuyön pitemmästä unipätkästä eikä muutenkaan pidemmistä unipätkistä. Meillä herätään taas noin 1½ tunnin välein. Yöllä on myös kiva tömpsytellä eli hakata äksänä nyrkkejä ja kantapäitä patjaan. Sen jälkeen seuraa kierintää puolelta toiselle ja tietysti turhautumista, kun mahalleen ei heti pääse (ininää tulee luonnollisesti siitäkin, jos kiepsahtaa vatsalleen ja joutuu kenottamaan siinä liian pitkään). Syöminen on mallia possujuhlat ja tissiä purraan ja revitään. Jos nännit eivät tätä ennen olleet rikki, niin nyt ne ovat. Auh.

Päivällä hulina jatkuu. Yksin ei ole hyvä olla, tissin vierusta tai syli on paras paikka. Tissillä taas riuhdotaan, potkitaan ja mätkitään. Matolla käännytään jatkuvasti ja nyt vatsallaan pitäisi jo päästä eteenpäin: pikkujalat potkivat hulluna ja turhautuminen on taattu. Jos päivällä sattuu nukahtamaan sisällä, herääminen tapahtuu viimeistään vartin päästä.

Iskä lähti vaunulenkille, joten mun pitää rientää suihkuun.

Tunnustus

Ihana Leopardikuningatar antoi mulle tunnustuksen: 

Tunnustukseen kuuluu seuraavaa eli nyt pitää:

1. Kiittää sen lähettänyttä bloggaria.

Kiitos, Leopardikuningatar! Tämä oli iloinen ylläri ja itse asiassa varsin mukava kiertohommeli.

2. Jakaa tunnustus kahdeksalle muulle bloggarille.

Tästä saatan luistella osittain, koska niin monella seuraamistani bloggareista tämä tunnustus jo on. Jaan tämän kuitenkin Humanistimutsille ja Samanthalle.

3. Ilmoittaa heille haastavasi heidät mukaan.

Näin teen.

4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.

• Olen fani, aina vaan. Enää ei 15-vuotiaan palavalla innolla ole mahdollisuutta fanittaa (eli kuunnella ja katsoa illat ja yöt läpeensä), mutta suuri fani minussa silti majailee yhä. Suurin ja pisin kohde lienee eräs alunperin brittiläinen bändi, jotka näen taas ensi vuonna (ja jonka lauluntekijän mukaan poikanen sai nimensä). Vielä muutama vuosi sitten juoksimme siskon kanssa erään suomalaisen bändin keikoilla ympäri Suomea - oi niitä aikoja! Musiikin lisäksi fanituksen kohteena myös mm. science fiction, josta olen tosin vähän jo tainnut tipahtaa kärryiltä - siis viime aikojen kirjallisuudesta, leffoista ja tv-sarjoista.
• Liippaa vähän edelliseen, mutta Star Trek itkettää mua kovin. Katson sarjaa ja leffoja aina kovin tunteellisena. Datan (Star Trek: The Next Generation) poismeno sai mut täysin tolaltani: en halunnut spoilata aikoinaan leffakokemusta etukäteen eikä mulla ollut pienintäkään käryä, että hahmo tulisi "heittämään veivinsä". Menin vielä leffaan yksinäni ja aloin parkua kohtauksen aikana niin, että taju oli lähteä. Lähdin leffateatterista itkusta tyrskien enkä rauhoittunut koko kotimatkan aikana ratikassakaan. Joo, hävetti. Äiti sattui soittamaan, kun palasin kotiin ja hän ehti jo huolestua, kun itkeä huusin puhelimeen, että Data on nyt kuollut. Luuli, että joku "oikea ihminen" on menehtynyt. Itkin Dataa päiväkausia. Ja ihan tässä aikuisiällä.
• Olin lapsena järkyttävän ujo ja pelokas. Teininä ja nuorena aikuisenakin vielä täristelin, kun piti mennä mihin tahansa uuteen paikkaan. Ujous on jäänyt jonnekin selkärankaan, sillä edelleenkin todella monesti ajattelen, että menen uudessa paikassa häiriöön ja alan täristellä enkä oikein osaa toimia, vaikka niin ei enää käykään. Ujous on ristiriidassa sen kanssa, että hankin aina aika paljon uusia tuttavuuksia. Tapasin kirjeenvaihtokavereita ja saatoin lähteä erilaisille (lasten/nuorten) ryhmämatkoille yksinäni.
• Minäkään en ole koskaan käynyt Euroopan ulkopuolella. Tahdon asian vielä joskus muuttuvan!
• Olen pitkin ikääni meinannut sortua ns. hyväjätkäilyyn. Minusta on ollut kiva hengata poikien/miesten kanssa ja miesvaltaisissa työpaikoissa.
• Olen ihan mulukku: olin n. 16 vuotta lakto-ovo-pesco-vege ja sitten yhtäkkiä tahdoin vaan alkaa taas mättää lihaa. Samoin moni muukin ekoilu ja hippeily on jotenkin vaan jäänyt. Olen ihan kamala (keskiluokkainen paska).
• Mulla on pari tapaa, jotka menevät melkein pakko-oireen puolelle: kynsien pureskelu ja hiusten pyörittely. Molempia olen tehnyt lapsesta asti. Lapsena toinen puoli mun hiuksistani oli selvästi ohuempi kuin toinen, kun olin pyörittelemällä saanut nyhdettyä niin kivasti karvoja päästä. Kynsien pureskeluun auttaa säännöllinen kynsien lakkaaminen eli mun pitää pitää lakkaa kynsissä aina, jos meinaan, että en ala järsiä kynsiä kyynärpäitä myöten. Nyt on ollut pari päivää lakat pois, saa nähdä milloin alan järsiä. En myöskään tykkää pitää pitkiä hiuksia siitäkään syystä, että pyörittely menee aina jossain vaiheessa överiksi, mutta nythän tää pää on taas tämmöinen puolipitkä. Ja mähän pyöritän.
• Mulla on niin huono näkö, että sitä ei saa kunnolla korjattua silmälaseilla.

Nalkuttaja-marttyyri

En voi sietää nalkuttajia tai marttyyrejä. Olen aina ollut sitä mieltä, että JOS joskus kunnon parisuhteen löydän, niin minusta ei sitten ainakaan saa nalkuttavaa akkaa tai marttyyriä. No, jos olen aikana ennen lasta saanut pidettyä sisäisen nalkuttaja-marttyyrini kurissa, niin enääpä en saa.

Ystäväpariskunnan luona oli tänään lautapeli-ilta. Lähdimme, vaikka tiesimme, että hommasta ei todennäköisesti tule meidän kohdalla juuri mitään ja varoittelimme toisiakin osallistujia. Sovimme, että pelaamme miehen kanssa vuorotellen. En sitten pelannut ollenkaan.

Kärryttelin ensin puoleenväliin matkaa, koska poikasen päiväunet. Kuuma, koska päällä saman verran vaatetta kuin jos pakkasta olisi ollut 25 astetta (+ tissien ympärillä kaulaliina) - asteita oli siis +5. Perillä kylässä puoli tuntia ja poikasen levottomuus kasvaa. Tissiä. Liikettä. Tissiä. Liikettä. Istuin yksinäni kyläperheen lastenhuoneessa ja imetin sekä pitelin nukkuvaa poikaa sylissä, koska liike olisi siinä kohti herättänyt ja pieni uni (pitempiä unia meillä ei otetakaan päivällä sisällä, you know) tekee välillä terää, jos meinaa levottomuus iskeä. Paikat puutuivat. Alkoi ketuttaa.

Olisin toki voinut sanoa miehelle, että voitaisko vaikka lähteä kotiin, kun en enää jaksa tampata edestakaisin, tai että ota sinä poika välillä, mutta sen sijaan jatkoin tamppausta ja puhisin itsekseni. Mies tarjoutui ottamaan pojan. En antanut: "Se syö kohta taas kuitenkin. Sen kun pelaat vaan!" Mies kysyy, tahtoisinko kuitenkin pelata välillä. "Ei siitä mitään kuitenkaan tule, en minä enää jaksa!" Tamppaus jatkuu. Kuuma. Ketuttaa. Mies kysyy taas, pitäisikö nyt kuitenkin vaihtaa vuoroja. "En jaksa pelata. Sen kun pelaat." Puhinaa.

Lopulta sitten mies tuli ja sanoi (ihan ystävälliseen sävyyn), että me lähdetään nyt kotiin. Ja niin lähdettiin, mikä oli erinomainen päätös. Mutta mikä tuli akalle? Miksi piti taas puhista itsekseen eikä avata suuta ja sanoa, että minua väsyttää, voitaisko vaikka lähteä? Ei luulisi olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Rauha!

Viikonloppuna aion rentoutua. Viikonlopun jälkeen tarkistan tilanteen uudelleen ja aloitan stressaamisen taas, jos tarve vaatii. On ehkä pikkuisen vetänyt kaaoksen puolelle viime aikoina: tälle päivälle olin suunnitellut rauhallista öllöttelyä ja miehen viimeisestä vapaapäivästä nauttimista (eli iskä vaunulenkille ja äiskä sohvalle). No mepä lähdettiin tukka putkella vaihteeksi keskussairaalaan, jonne anoppi oli kärrätty. Anoppi oli pyörän kanssa ottanut kontaktia autoon. Näyttää nyt kuitenkin siltä, että anoppi selvisi säikähdyksellä, vaikka pientä päävammaa pukkasikin (tiedän, päävamma ei ole koskaan leikin asia)...

Ehdin soitella imetystukipuhelimeen. Selvisi, että yleensä tissitulehduksen kai aiheuttaa se tukos, mutta mun tapauksessa voisi olla syytä olettaa, että kauheaa paisevaaraa ei ole (nyt kun antibioottikin on aloitettu) vaan tissillä nyt vaan kestää vähän parantua. Tulehdus kun aiheuttaa kuitenkin aina jonkun sortin kudosvaurioita jne. Imetystä nyt vaan kipeästä tissistä niin kuin tähänkin asti ja jos ei viikossa lähde paranemaan, niin sitten yhteyttä johonkin hoitavaan tahoon. Huojensi. Kerpele kun ehti vetää eilen paniikin puolelle! Kiitokset vielä tsemppaajille!

Sinänsä (melkein) täysin asiaan kuulumatonta, mutta on pitkään pitänyt raportoida tästäkin vaivasta. Nimittäin nivelistä. Onkos muilla ollut vastaavaa synnytyksen jälkeen? Siis että könkkää välillä kuin mummo ja aamuisin on vaikea nousta sängystä. Jos istuu pitkään, ylös on vaikea nousta ja tuntuu, että nivelet eivät vaan pidä tai niissä ei ole kunnolla voimaa. Valistin sen verran itseäni taas netistä, että homma vois liittyä raskauden löysentämiin niveliin ja siihen, että imetys edelleen ylläpitää tätä löysyyttä.

Loppuun vielä pari hyvää juttua. Lapsukainen nukkui viime yön kahden syönnin taktiikalla. Järkyttävää (onko mun lapsi nyt normaali?). Yritin jo aamusella tunkea tissiä suuhun, mutta se ei huolinut vaan nukahti hetkisen känistyään uudelleen. Toinen ihan hauska juttu on, että mun paino näyttää taas laskeneen. Nyt olen pauttiarallaa kaksi kiloa kevyempi kuin ennen raskautta. Olen suorastaan ihmeissäni, sillä voin sanoa ihan rehellisesti mättäväni herkkuja naamariin minkä kerkiän - ikinä en ole voinut syödä näin! Hurraa, imetys, hurraa! (Löysähän mä olen kuin mikä, mutta ehdin varmasti miettiä kiinteytymistä vähän myöhemminkin. Sektioarpi kipuilee edelleen tietynlaisesta rasituksesta sen verran, että lykkään treeniajatuksiani ihan suosiolla vielä tuonnemmaksi.)

PRKL II

Mulla lähtee järki. Ei kyllä ollut arvauskeskuslääkärillä mitään haisua koko rintatulehduksesta. Yritin kysyä, että mitä tälle paakulle tapahtuu, jos en saa sitä laukeamaan ja lekurin kanta oli, että ei se laukeakaan vaan pysyy siinä parisen viikkoa, mutta antibiooteilla kipu ja tulehdus häviävät. Siis täh? Yritin myös kysyä, jotta pitäisikö paakulle kuitenkin tehdä jotain ja lekuri luki potilasohjeesta, että sitä voi lämmittää hiustenkuivaajalla ennen imetystä. "Niin täällä lukee, mutta en minä tiedä auttaako se mitään." Koko käynti kesti ehkä viisi minuuttia, käteen lykättiin Kefexin-resepti ja erittäin lyhyt printattu (haistapaska)ohje rintatulehduksen hoitoon.

Kävin taas saunassa hieroskelemassa tissiä. Kyllähän se pehmenee, mutta ei se sisuksissa oleva "kananmuna" lähde mihinkään. Ilmeisesti siellä saunassa ei kai edes kannattais hieroskella, mitä nyt tuossa Maitolaituria lueskelin. Siinä kuvitelmassa mä nyt kuitenkin olen, että se patti pitäis saada veks, koska ab ei pitemmän päälle auta, jos tissiin jää tukos. Ja pahimmillaan siitä tukoksesta seuraa paise - joo, luin ne kaikki kauhukuvauksetkin Maitolaiturista. Vittu. Nyt on niin järjetön pelko, että tää homma kosahtaa tähän: iskee tissitulehduskierre ja paise ja siinä olikin sitten tämä imetys. Vittu. Vittu.

Tulehduskriisin tiimoilta olen myös tullut siihen tulokseen, että tämä mun tähänastinen imetyshistoriani taitaa olla yksi suuri farssi. Keksin lukemattomia syitä, joiden takia olen itselleni tämän tulehduksen aiheuttanut. Joo, tuli nukuttua ihan vast'ikään aika napakoilla liiveillä (ei tosin kaarituellisilla), kun venyvämmät liivit olivat pesussa enkä saanut aikaiseksi pestä. Tuli lenkkeiltyä liian vähissä vaatteissa. Annan pojan nautiskella tissillä iltaisin tuntitolkulla niin että tehokas imuaika jää vähiin ja imuotekin on varmaan ihan perseestä. En tarkistellut tiheän imun aikaan imuotetta öisin, kun olin useimmiten niin pihalla, että tungin vaan tissin suuhun ja torkuin. En vittu yhtään tiedä miten olis pitänyt imettää, että homma toimis. Ja mä kun olin aivan varma, että meillä imetys sentään toimii ja että on jopa jotain toivoa päästä siihen pirun kuuden kuukauden suositukseen.
 
En ole edelleenkään pumpannut joka toinen tunti - onko siinä edes järkeä, jos se vaan lisää maidontuotantoa? Sitä paitsi en edes tunnu saavan tästä sairaasta tissistä pumppaamalla kauheasti maitoa (sattuu vaan nänniin vaikkei se näytä rikki olevankaan); lypsämällä sen sijaan saan aikaiseksi iloiset maitosuihkut joka ilmansuuntaan. Ei kokkareita eikä mitään visvaa vaan ihan sitä ihteään eli maitoa ja minusta ihan runsain mitoin. Se saakelin kananmuna ei vaan kuitenkaan lähde mihinkään.

Mun täytyy varmaan huomenna yrittää soittaa imetystukipuhelimeen. Tänäänkin olis ollut illalla päivystysaika, mutta tajusin sen karvan verran liian myöhään. Taidan pirauttaa pienet itkut.

PRKL

Nyt voi sanoa, että vituttaa. Lääkäri on varattuna iltapäivälle, jos nyt sais vaikka ab-reseptin varalle (en jotenkin oikein usko, että voivat tehdä muuta). Kuume on kuitenkin laskenut - tästä osoituksena viimeöinen hikoilu, joka oli luokkaa megalomaaninen. Ei ihan heti uskoisi, että näinkin pienestä akasta voi tursuta niinkin paljon hikeä: kaikki vaatteet ja juuri vaihdetut petivaatteet ihan läpimärkiä. Nukuttiin sitten kaikki kolme toisella puolen sänkyä - tai no, nukuttiin mitä nukuttiin.

MUTTA. Sairaassa tississä on ja pysyy paakku. Paakku on jossain uumenissa ja melko iso. Ja on hierottu, pumpattu, suihkuteltu, hierottu saunassa, annettu lapsen imeä suunnasta jos toisesta, mutta paakulle ei tapahdu yhtään mitään. Kaalit ja rahkakääreet (hyi helvetti!) on tosin kokeilematta. Enkä ole nyt ihan joka toinen tunti tuota rintaa kyllä yrittänyt tyhjentää - pumppauskin on ihan saatanasta. Ja vielä kun pitäis sitten joka välissä olla pesemässä ja desinfioimassa pumppua, niin ei tartteis muuta tehdäkään. Perseestä. Yritin jopa syöttää lasta nelinkontin (picture that!), että saisin leuan osumaan paakkukohtaan, mutta kun lapsi meinaa tukehtua eli ei onnistu. Paakku on edestäpäin katsottuna arviolta aavistuksen verran "koillisessa" eli aika hankalassa paikassa.

Mä alan epäillä, että seuraava vaihe on rinta-amputaatio. Tississä varmaan majailee joku ampiaispesän kokoinen koteloitunut mätäpaise, joka ei lähde kuin leikkaamalla.

Hektistä

Sydänultrassa todettiin, että kaikki on kunnossa. Sivuääntäkään ei enää kuulunut. Poikasen tutki aika veikeä lääkäri, jonka äidinkieli oli ilmeisesti ruotsi. Taisimme silti tulla ymmärretyiksi puolin ja toisin, vaikka itsellä uniset aivot kelasivatkin aina välillä tyhjää, että mitähän setä lääkäri nyt mahtaa tarkoittaa. Lääkäri myös mainitsi meidät nähdessään, että poika ei ole mikään jättiläinen, mutta toisaalta ei näemmä ole äitikään - oli varmaan tarkoitettu joksikin viattomaksi heitoksi, mutta aiheutti tietysti myöhemmin kasvukäyrien googlausta. Ja siltäpä se vaikuttaa, että miinuskäyrällä mennään, mutta eipä asia oikeasti haittaa, kun tyyppi kuitenkin kasvaa tasaisesti koko ajan ja on ainakin minun silmiini ihan sopusuhtainen vauva (ei mikään laardipallo mutta ei mikään mollosilmäinen kuikelokaan).

Samoin lääkäri kyseli pojan rytmistä ja kun sanoin, että poika nukahtaa puoliltaöin ja syö jotakuinkin kolme kertaa yössä (mutta nyt on menossa tiheä imu) ja että se lienee ihan normaalia, niin tähän lääkäri totesi, että kyllä pikemminkin tässä iässä pärjätään jo kahdella syönnillä per yö. Jaa.

Meillä oli tosiaan KAI tiheät imut. Öisin lapsukainen herätteli mua siinä 45 minuutin - 1½ tunnin välein. Nyt on parina yönä vähän helpottanut, mutta totta kai itse valvoin viime yön vuoronperään palellen ja hikoillen. Päiväunet meillä ovat edelleen ongelmalliset. Kotona ei vaan kaveria tunnu saavan nukahtamaan mitenkään päin. Kokeilussa oli jo Manducakin, mutta siinäkin unet tulevat, jos steppaa ripeästi edes takaisin - puhtaiden pyykkien viikkaus on esimerkiksi liian kevyttä liikettä, herätys tulee. Vaunuihin voi nukahtaa vaikkapa jo eteisessä oman unijodlauksen säestyksellä, mutta tällä hetkellä vaikuttaa, että jos vaunut eivät pysy liikkeessä, ei muksukaan pysy unessa. Joku päivä pitää nyt vielä kokeilla osaisiko poika nukkua (liikkumattomissa) vaunuissa ulkona, mutta sitäkaan ei ole sateiden takia päässyt kokeilemaan - meillä ei ole mitään katettua terassia, johon tuo ainainen sade ei yltäisi.

Varmaan muuten tämä tissitulehduskin juontaa juurensa noista viimassa ja sateessa tehdyistä vaunulenkeistä (+ ehkä tiheän imun jälkimainingeista?). Pitäis varmaan oikeasti nyt tehtailla (jaa missä välissä?) ne hinkinlämmittimet.

Tiheän imun ja haasteellisten päiväunien kaoottisuudessa aloin jo epäillä, pukkaako poikaselle hampaita. Lähemmän tarkastelun tuloksena näyttää siltä, että ainakin toinen yläkulmureista on inasen ienrajaa alempana ja kuultaakin hieman ikenestä, mutta eikö (ala)etuhampaiden pitäisi tulla ensin? Mene ja tiedä voivatko hampaat jo nyt olla syynä pieneen kärttyilyyn ja huonoon uniin.

Uniongelmia voivat tietysti myös aiheuttaa opitut uudet taidot. Kääntyminen onnistuu nyt lattialla (harvakseltaan ja kovan ähinän jälkeen), mutta yleensä huudon säestyksellä. Ja sitten kun kiepahtaa mahalleen, sitä voi myös säikähtää. Poikanen taisi myös löytää jalkansa juuri. Kirkumaan kaveri opetteli muutama viikko sitten: aamut alkavat yleensä iloisella kirkumisella ja naureskelulla.

Rusanen on kohta luettu. Voisin väsätä jotain ajatuksia ko. kirjasta, jos nyt joskus pääsen kirjaamaan ajatuksiani ylös - eipä ole liiemmälti näkynyt sitä omaa aikaa viime aikoina.

Topless

Täytyy sanoa, että ei olisi miehen isyyslomapätkä ja vapaat voineet ehkä parempaan ajankohtaan sattua. Eka hurviteltiin vähän tiheän imun kera ja nytpä näyttää vahvasti siltä, että tissi on vilustunut.

Illalla toinen rinta alkoi aristaa. Ajattelin ensin, että olen kolauttanut sen vaan johonkin, mutta ei mennyt varmaan tuntiakaan, kun alkoi jo paleltaa. Täristin ihan horkassa, kun yritin tainnuttaa lasta unille. Annoin lapsen tyhjentää kipeää rintaa, mutta siitä huolimatta mittasin yöllä kuumetta 39. Ibuprofeiinilla sain kuumeen laskemaan 38:n pintaan. Hiki.

Voi kun ei tarvitsis lähteä päivystykseen. Iltaan asti ajattelin odotella, josko tulehdus lähtisi itsestään. Taitaa tulla topless-päivä.

Onko tää nyt taas sitä?

Epäilen, että meillä on menossa tiheä imu. Sopisi kaiketi ikään. Kaikeksi onneksi mies otti muutamia päiviä isyyslomaa juuri tähän saumaan (plus sillä on vapaat), joten mulla lienee toivoa selvitä hommasta järjissäni. Ehkä. Syötin just kolme tuntia: kaksi kertaa mun sängystä häippääminen aiheutti pikku itkut, mutta kolmas kerta tuntui onnistuvan. Rusanen ainakin edistyi vauhdilla.

Kuva: Adlibris

Hitto, kun olis kiva paneutua toistenkin blogeihin ja katsoa vaikka kovolta sinne nauhoitettuja kymmeniä ohjelmia, mutta on ollut jotenkin haasteellista viime aikoina. Lapsen syöminen on ylipäänsä muuttunut: joko se nukahtaa rinnalle päivälläkin tai sitten se mesoo (potkii, huitoo, hymyilee, kälättää, tunkee nyrkkejä suuhun, "puree" tai joskus känisee) eikä malta keskittyä hommaan ollenkaan. Äitiä tai iskää ei voi päästää silmistään. Vaihe.

Tänään on lapsen sydänultra. Herätys tulee liian pian (ja pitäisi jo maate). Jännittää.

Ahistaa (valivali)

Otsikko sen jo kertoo. Ollut omituista viime aikoina. En tiedä olenko ainoa sekopää, joka saa yhdestä tapahtumasta (?) sellaisen lumipalloefektin aikaiseksi päässään, että nyt olen jo täysin vakuuttunut, että olen kohta syrjäytynyt ja pitkäaikaistyötön yksinhuoltaja ja totaaliluuseri (toim. huom. en rinnasta yksinhuoltajuutta ja luuseriutta vaan ne ovat kaksi erillistä asiaa). Äh. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja.

Oli siis yksi yhdistystoimintaan liittyvä homma, joka on vieläkin ratkaisematta. Homma vaivaa kovin, yönetkin menivät vähäksi aikaa. Sen jälkeen olen repinyt epävarmuuden ja ahdistuksen aiheita kaikesta muustakin. Miehelle olen ollut suuttunut vajaan viikon, kun se käski mun vaihtaa levyä, kun hoilasin lapselle jotain yhtä ja samaa katkelmaa lastenlaulusta. Tympii ainainen astianpesukoneen ja pesukoneen täyttö ja tyhjennys. Tympii, että kotona on kaaos (kaaoshan syntyy siis vaikka niistä muutamista mainoslehtisistä keittiön pöydällä - miksi niitä on siinä aina?!). Tympii.

Olis kai ihan kiva tavata ihmisiä. Siis muitakin kuin niitä sukulaisia. On toki helpottavaa, että voin joskus mennä lapsen mummilaan. Mummilassa saa jopa ruoan tehtyä, jos lapsella on ärtsypäivä (niin kuin tässä rokotusten jälkimainingeissa oli), mutta mua ilahduttaisi myös, jos mummi voisi joskus tulla meille, niin saisin näitä kotihommiakin tehtyä. Mutta mummi ei voi tulla, sillä mummi pelkää eläimiä. Ja sitten taas toisaalta tämänkään ei pitäisi olla suuren ahdistuksen aihe, sillä kotihommat saa kyllä yleensä tehtyä enintään parin päivän viipeellä, kun miehellä on vapaat. Ja eihän noita ärtsypäiviä toki aina ole. Silti riepoo. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja ja liian vähän mahdollisuuksia päästä purkamaan, joten kärpäsistä tulee härkäsiä. Kyllähän me vähintään kerran viikossa kahvitellaan sukulaisten kanssa, mutta mä nyt satun tykkäämään avautumisestakin.

Saisi tulla lunta. On ihan hemmetin vaikea päästä aamulla ylös sängystä ja tuntuu, että voisin nukkua vuorokauden putkeen. Oisko se tää pimeys? Täytyis varmaan paistatella kirkasvalolamppua ja muistaa ne omatkin D-vitskut (ehkä niissä kuitenkin on potkua?).

Lapsipsykologiaa käsitteleviä kirjoja - tai nyt vielä kirjaa - olen lukenut välillä imetyksen lomassa ja yön pimeinä tunteina, kun uni ei ole tullut. Jotain älyllistä sentään, ihanaa! Ihanaa ei vaan ehkä ole, että tässä mielentilassa tulen väkisinkin siihen johtopäätökseen, että homma meni täysin perseelleen jo raskausaikana. Jäi meinaan juttelematta lempeästi ja olematta aina niin seesteisessä mielentilassakaan. Kasvatan tässä siis todennäköisesti tulevaa psykopaattia.

Jostain syystä työmaailmakin on pyörinyt aika paljon mielessä. Olen jokseenkin vakuuttunut, että lapsi jättää cv:hen sellaisen aukon, että ei tarvitse haikailla enää ikinä töistä. Oma ala kun vielä on sellainen, että se menee jatkuvasti eteenpäin ja töihin pääsyn edellytyksenä ovat yleensä aina hyväksytysti suoritetut testit. Lähdepä tässä vuoden, parin kotona olon jälkeen huttuaivoilla (mikä mun syntymäaika on? jaa mikä mun nimi on?) suorittelemaan testejä - tulee varmaan kivaa jälkeä. Että jos riittäiskin se erottuva työhakemus (miten sellaisia tehdään?) ja cv, mutta kun ei.

Meillä on muuten taas jotain pientä häikkää nukkumisessa. Päiväunet sisällä eivät todellakaan maistu - ellei pikkuherra sitten nukahda rinnalle ja syliin imetystyynyn päälle. Välillä niin menee rattoisasti parikin tuntia. Toinen nukahtamistapa on ulos liikkuviin vaunuihin. Eilen poikanen nukkui rinnalla kolme tuntia ja ajattelin, että NYT skippaan vaunulenkin sateessa ja illalla ei nukahtamisesta meinannutkaan tulla yhtään mitään. Nukahdettiin sitten molemmat joskus puolenyön aikaan kolmannella tissittely-yrityksellä.

Kääntymisyritykset ovat myös olleet viime aikoina pop. Pari kertaa poikanen jo onnistuikin kippaamaan itsensä selältä mahalleen, kun se hyväksikäytti leikkimaton reunaa, mutta kääntyä olisi ihan pakko yrittää nyt myös hoitopöydällä ja yöllä syödessä. Vaipanvaihdosta on tullut välillä haasteellista ja samoin tuo yösyöminen on toisinaan pientä taistelua. Syömistä vaikeuttaa myös se, että nyrkit maistuvat nykyään aivan erinomaisesti. Tuttiakin olen yrittänyt tarjota, mutta eipä kelpaa.

Nyt kun tuo maaginen kolme kuukautta on täyttynyt, olen alkanut harkita vakavasti jotain äiti-lapsijumppaa. Sellaista olis tarjolla esmes läheisellä kuntosalilla. Vois tehdä terää. Toinen jumppa olisi ilta-aikaan, mutta sinne on niin pitkä matka (oisko kuutisen kilsaa?), että en usko, että jaksan sinne aina hölskyttää kävellen (varsinkaan näin talvella), joten vois jäädä käymättä. Mut jos sais otettua sen salikortin, niin sais ensinnäkin jotain omaa harrastetta (olen ollut lapsesta kerran tunnin erossa, kun kävin kampaajalla ja pari kertaa isä on käynyt sen kanssa vaunuilemassa) ja pääsis sitten samalla harrastamaan myös poikasen kanssa.

3 kk

Lapsi nukkuu imetystyynyllä mun polvillani. En kehtaa siirtää sitä, koska se ei ole taas vähään aikaan nukkunut kotona ollenkaan päikkäreitä - aina vaaditaan ulkoilma ja liike. Jokunen aika sitten poikanen tärähteli hereille vaunuissakin heti jos vauhti vähänkään hidastui tai ulkona kuului jotain kovempaa ääntä. Ilmeisesti parin huonomman päikkäripäivän jälkeen sain yöunille menoa hilattua kympin tienoille, mutta nyt eilen illalla nähtävästi rokotusreaktio piti hereillä puolilleöin.

Tänään ei tippaakaan huvittaisi lähteä liukastelemaan vaunujen kanssa, mutta jos kotona ei nukuta, niin ei muukaan auta. Olisi älyttömästi hommaa kotona: jotenkin tässä on ollut niin paljon kaikenlaista muuta sälää ja aktiviteettia, että kaaos tuntuu vallanneen talouden. Lisäksi mulla on ollut liian kauan projektina mm. oman vaatekaapin siivous (kaapissa mm. rytättynä ja sullottuna raskausajan vaatteita ja muitakin kuteita, jotka voisi jo raivata pois) ja papereiden mapitus (jota vihaan).

[Jaaha, unta riittikin ihan 10 minuutiksi. --- Nyt se nukahti sitteriin käninän päätteeksi. Saa nähdä kestääkö viisi vai kymmenen minuuttia.]

Yleisesti ottaen olen ollut vähän jopa huolissani näistä hormoneistani. Valtaisa vauvakuume ja hormonimyrsky jatkuu edelleen ja on nyt jotenkin laajentunut niin, että eilen esimerkiksi meinasin saada parkukohtauksen halpahallissa, kun vieras taapero satutti itsensä ja alkoi itkeä lohduttomasti. Mulla kihos kyyneleet silmiin ja teki mieli rynnätä ryöstämään se lapsi äidiltään ja alkaa hyssytellä sitä itse. (Ei niin, ettenkö olis uskonut äitinsä kykyyn lohduttaa vaan muhun iski joku alkukantainen "lapsi itkee, täytyy ottaa syliin ja lohduttaa" -reaktio.)

Samoin mä olen alkanut maksimoida kurjuutta ja äitiyteni paineistusta lainaamalla kirjastosta valtavan pinon kiintymyssuhdeteoria- ja lapsipsykologiakirjoja. Kohta alan uskoa siihen, ettei lasta tule viedä minkäänlaiseen hoitoon alle 3-vuotiaana ja että äiti on sille ainoa oikea hoitaja. Joo, kiva on, että perehtyy asioihin, mutta ei aina tarvis viedä kaikkea äärimmäisyyksiin... Mä en oikeasti usko, että nuo kaikki opukset ovat hyvästä mun psyykelleni, mutta silti pitää lukea. Sisko ja äiti olivat jo vähän huolissaan.

Meillä oli kolmikuukautisneuvola tiistaina. Kaikki hyvin, poikanen kasvaa ja kehittyy. Multa kysäistiin kuinka kauan meinaan jatkaa täysimetystä ja kun sanoin, että tähtään siihen puoleen vuoteen, niin täti tuumasi, että viisikin kuukautta on jo todella hyvin. Neuvolakorttiin merkittiin, että näkyvissä on jo orastavaa vierastamista, sillä poikanen sai taas hillittömän itkukohtauksen vaipanvaihdon yhteydessä. Samanlaisia itkukohtauksia on tullut lyhyen ajan sisällä muuallakin kodin ulkopuolella ja nimenomaan vaipanvaihdon yhteydessä. Liittyy kuulemma siihen, kun vähissä vaatteissa tulee vähän turvaton olo ja ympäristö onkin ihan vieras. Rokotukset aiheuttivat kahta kauheamman hysteerisen itkun, joka ei meinannut laantua millään. Tätikin jo kyseli, että loukkaantuuko poika aina näin, johon todettiin miehen kanssa, että eipä sillä ole ikinä tapana huutaa kotona näin. Itkua saatiin kuitenkin kotona eilen illalla nukkumaanmenon yhteydessä vähän lisää: ilmeisesti ne rokotukset nyt kuitenkin saivat aikaan jonkun sortin ärtyneisyyttä ja kipuiluakin, sillä itku ei ottanut laantuakseen ennen kuin annoin vähän särkylääkettä. Tekee muuten itselle pikkuisen tiukkaa tuo itkeminen, sillä tähän mennessä tuollaista itkua ei meillä ole juurikaan kuulunut.

[Jumatsuikka, nyt se on nukkunut jo kohta puoli tuntia.]

Taidan siirtyä nauttimaan synttärilahjaksi saatuja suklaita (kokonaissaldo vaatimattomat 770 g!) ja tekemään jotain hyödyllistä (paskat, alan kuitenkin pelata jotain farmipeliä).