Koti

Olen viime aikoina pohtinut kodin käsitettä osin muutonkin inspiroimana. Mä olen aina ollut hyvä kiintymään asioihin ja maisemiin ja mulla on ollut muutama asunto tai koti, joihin palaaminen on ollut jotenkin erityisen sykähdyttävää. Opiskeluaikojen koti on ollut yksi ja samoin myös mun (järjestyksessä) toinen kotini pk-seudulla. Oli aina tosi lämmin fiilis palata kotiin ja nähdä taas ne vanhat tutut maisemat, päästä sinne tuttujen seinien sisäpuolelle ja nähdä omat tavarat (kirjat, DVD:t ja CD:t! niin ja tietokone!).

En tiedä kuinka oudolta kuulostaa, että mä en ole kunnolla tuntenut kumpaakaan näistä meidän oman perheen asunnoista omakseni. Kotiin palaaminen ei ole tuntunut oikein miltään, siis ihan maisemien ja sen itse asunnon puolesta. Itsekseni en tokikaan paljon ole kodin ulkopuolella liikkunut, joten kovin paljon mulla ei edes ole näitä ihania jälleennäkemisen hetkiä perheen kesken. Arjessa kyllä koen paljonkin sellaisia "vitsi, me ollaan perhe ja mulla on kaikki nää tyypit tässä" -onnentunteita, mutta on jotenkin nurinkurista, että tietoisuus omasta kodista jää puuttumaan. Johtuuko tämmöinen lievä vierauden tunne yksinkertaisesti siitä, että mulla ei ole ollut kovin paljon mitään rentoa oleskelua, jota ehkä kotiin kiintyminen vaatii (vai vaatiiko)? Mä en luultavasti kiintynyt meidän aiempaan asuntoon, koska tunsin, että se oli aika vahvasti siipan - ja tokikin sen sijainnilla pikkukaupungissa oli oma osansa. Tästä nykyisestä asunnosta me tiedettiin koko ajan, että lähtö tulee suht' pian, koska tila ei vaan riitä - ehkä tätä asuntoa sitten leimasi tietynlainen kämppämäisyys ja väliaikaisuus? Vai johtuuko kiintymättömyys ihan sellaisista käytännön seikoista kuten ahtaudesta tai vaikka siitä, että hyvin pitkälti kaikessa on vaan menty lasten ehdoilla? Mä en edes ehtinyt purkaa mun levyjä (kyllä, tykkään - tai tykkäisin - edelleen kuunnella CD-levyjä) pahvilaatikosta ennen uutta muuttoa.

Joka tapauksessa mua on vähän häirinnyt se tunne, että mä menen vaan johonkin paikkaan, jossa voin peseytyä, nukkua ja murkinoida (jos ehdin). Ja jotenkin mä ajattelin, että täällä Kaupungissa mä kiinnyn aika piankin uuteen ympäristöön. Toki mä olen pitänyt tästä asuinseudusta paljonkin (ja rakastan Kaupunkia ja sen mahdollisuuksia), mutta sellainen iloinen jälleennäkemisen tunne on kyllä puuttunut. Tämäkin on ollut ehkä omiaan lisäämään tietynlaista tarkkailijan roolia ja vierauden tunnetta omassa elämässä. Ja siis - onhan tämä muutamien vuosien aikana tapahtunut ollut ihan valtaisa elämänmuutos. Luultavasti niin valtava, että mä en ole sitä sisäistänyt vieläkään aivan täysin.

---------------

Siippa meni yöksi töihin. Vauva oli tänään normaalia vaikeampi nukuttaa. Kerroin Ekalle, että se voisi tänään valvoa hetken normaalia myöhempään ja katsoa mun kanssa raketteja ikkunasta, mutta se halusikin aika pian nukkumaan.

Syrjäytynyt

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Edelleen mielen päällä pyörii aktiivisesti oma yksinäisyys ja enemmän nyt myös oman ajan kaipuu. Kai mä alan vähän taas tulla ulos vauvakuplastakin. Omia ajatuksia on vaikea saada uusille valoisammille urille, kun on suurimman osan ajasta yksinään kahden pienen kanssa. Kaiken härdellin keskellä on valitettavan paljon aikaa ajatella.

Olimme joulun lasten mummilassa sillä aikaa kun siippa pakkaili ja muutti meidän kamppeita. Akkuja en tuntunut paljon saavan ladattua, vaikkakin toki esimerkiksi ruokahuoltoon ei juurikaan tarvinnut osallistua. Silti vähän alkaa ahdistaa, koska olen lasten kanssa koko ajan. Eka nukkui kyllä mummilassa päiväunia, mutta koska Toka ei moisia juuri harrastele, ei tarvinnut paljon uneksia itse päiväunista tai tasaavasta levosta. Mä alan selvästi vähän jo väsähtää: tunnin, parin välein heräily alkaa tuntua.

Läheskään joka päivä ei todellakaan enää hotsittaisi nukuttaa Tokaa esimerkiksi liinaan ja rampata muutamaa tuntia koko ajan edestakaisin. Paikallaan ei ole toivoakaan saada Tokaa nukkumaan ja jos se nukahtaa liinaan, se herää ihan parissa minuutissa jos istahdan hetkeksi alas tai pysähdyn. Tokan kasvaminen näkyy myös mm. siinä, että sen syöttämisestä on tullut aavistuksen verran haasteellisempaa: ympäristöä olisi niin mielenkiintoista tarkkailla ettei syömiseen malttaisi oikein keskittyä. Usein en kuitenkaan kotona voi mennä vaikkapa makkariin rauhallisempaan ympäristöön imettämään, koska Eka tuhoaa sillä aikaa muun asunnon. Tai sitten tulee tahallaan häiritsemään syömistapahtumaa. Veli pitää myös toki joka päivä herättää uniltaan, jos se sattuu vahingossa nukahtamaan.

Mulle jotenkin tuossa joulun aikaan valkeni, että elämä ei ehkä koskaan palaakaan entiselleen mitä vaikkapa harrastuksiin tai sosiaaliseen elämään tulee, töistä puhumattakaan. Huomasin ensin, että eräs mukavana pitämäni entinen työkaveri oli heivannut mut Fb-kavereistaan ja myöhemmin huomasin myös muita, jotka olivat joko piilottaneet päivityksensä tai heivanneet kokonaan. Ilmeisesti olen jotenkin epämiellyttävä tai tylsä tyyppi (yksipuolinen toki olen, koska eihän mulla ole mitään elämää noiden lasten lisäksi). Ilmeisesti mun on ihan turha haikailla, että saan enää koskaan ystäviä. Otaksun myös, että aiemmin ikuisina pitämäni lapsuudenystävätkin saattavat kadota - enhän mä ole heihinkään juuri pitänyt yhteyttä tai pysty heitä näkemään. Ei se toki ole syy lopettaa ystävyyttä ja onpa sitä ennenkin taukojen jälkeen oltu kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan, mutta nyt kaikki tuntuu jotenkin kovin lopulliselta. Mä en ole varmaan näin yhden roolin naisena kovin kiinnostava ystävänä.

Vuoden alkupuoliskolla olisi tarjolla kaksikin get-togetheria Helsingissä: toinen entisen työporukan kesken ja toinen 4-kymppispippalointia varten. Olisi kiinnostanut todella paljon osallistua molempiin, mutta ei taida nyt pikkuvauvan äidiltä vaan onnistua. Surettaa.

Mä en jotenkin tajua miten tämä elämä onkin luisunut tällaiseksi. En ole aikuisiällä pitänyt itseäni todellakaan minään erakkona tai sosiaalisesti lahjattomana, mutta jotenkin musta on kuoriutunut ihan täysverinen syrjäytyjä. Työmaailma on myös luikerrellut ajatuksiin ja tuntuu täysin toivottomalta, että pystyisin enää palaamaan entiselle alalle. Vuosia on kulunut niin paljon, että en vaan selviydy edes alkutesteistä - nippelitieto on kadonnut ajat sitten.

Tuntuu, että en tule enää toimeen edes oman siskon kanssa. Katastrofireissun jälkeen olemme nyt olleet väleissä, mutta jotain tuntuu kadonneen - ihan kuin emme enää olisi lainkaan sillä samalla aaltopituudella, jolla olemme aina olleet.

Muuton kynnyksellä

En voi sanottavammin kehua fiiliksiä edelleenkään. Tai miten sitä kuvailisi - mä olen kauhean rakastunut noihin mun mukuloihin ja olen muutenkin sitä mieltä, että tämä vauvavuosi on ainakin toistaiseksi ollut helpompi kuin esikoisen. Tämä siitäkin huolimatta, että vauva ei nuku päiväunia sitäkään vähää kuin isoveljensä. Se ei kuitenkaan vaadi ihan jatkuvaa viihdytystä ja liikuttamista, vaikka jonkun verran kannankin sitä liinassa. Jossain vaiheessa se nukkui liinassa päivän ainoat unensa, mutta nyt eivät unet maistu enää siinäkään. Eikä sen puoleen vaunuisssa, sängyssä tai autossakaan. Olen hyväksynyt sen tosiasian, että meillä on vauva, joka nukkuu ehkä kaksi puolen tunnin pätkää päivässä. Koska taaperokin jättää usein päiväunet väliin, mulla ei ole päivän mittaan juuri lepohetkiä. Ja koska vauva vetää tissiä tunnin, parin välein, mulla ei ole niin sanottua omaa aikaa oikeastaan enää ollenkaan. Joskushan se vähän ottaa pattiin, mutta olen silti mielestäni kestänyt sen aika hyvin - kai mun pitäisi antaa siitä itselleni vähän krediittiäkin. Taaperon saa kuitenkin välillä hoitoon mummoloihin ja se ulkoilee melko usein isänsä kanssa, joten silloin saan vähän hengähtää.

Olin juuri nelisen viikkoa kipeänä. Meissä kiersi ensin kaikissa joku pienempi lenssu, sitten olimme pari päivää suht' oireettomia ja sitten alkoi uusi tauti. Muhun nää taudit iskivät tietysti pahiten ja olin tuon neljä viikkoa melkein kokonaan kuumeessa. Ja minähän en ole yleensä ruukannut pahemmin kuumeilla, mutta nyt nousi kuume usein lähemmäs 39:ää. Tauti talttui viimein antibioottikuurilla. Voin kertoa, että siinä vaiheessa kun neljän viikon jälkeen pääsin ensimmäistä kertaa ulos, oli aika voittajafiilis. Mummoloita oli pakko taas hyödyntää pahimmissa tautivaiheissa.

Taapero on edelleen vilkas ja uhmakas. Se on alkanut nähdä painajaisia ja heräilee toisinaan öisin. Välillä se on öisin tullut meidän sänkyyn, ja mun puolesta saa tullakin, koska ei se sitä niin usein tee. Päiväunet on nykyään meidän kompastuskivi, koska taapero ne edelleen tarvitsisi - muuten se saattaa nukahdella holtittomasti esim. ruokapöytään tai lattialle kesken leikin tai sitten se on tavallistakin vaikeampi. Taaperoa on vaan välillä mahdoton saada rauhoittumaan enkä mä viitsi loputtomiin yrittää sitä nukuttaa. Iltaisinkin nukkumaanmenoista on tullut vaikeampia ja luultavasti myös pimeä on alkanut vähän pelottaa.

Kerhoa taapero rakastaa. Sillä vaikuttaa olevan siellä jonkunlainen "bestiskin". Täytyy ehdottomasti jatkaa kerhoa, vaikka nyt muutetaankin vähän kauemmas. Se tietää sitten vaan kerhoaamuina vähän aiempaa herätystä ja omalla kohdalla bussimatkaa sekä parin tunnin hengailua vanhalla asuinseudulla, mutta en todellakaan henno noita viikon kohokohtia taaperolta poiskaan ottaa.

Sosiaalisesti mikään ei ole muuttunut. Mä en synnytyksen jälkeen uskaltanut mennä lasten kanssa kertaakaan isompaan puistoon, koska pelkäsin, että siellä tulee jotain puhetta vauvan syntymästä enkä olisi kestänyt puhua sektiosta (*. Näemmä mä häpeän sitä aika paljon, vaikka se tapahtumana nyt olikin todella paljon ihanampi verrattuna siihen aiempaan traumakokemukseen. Silti esimerkiksi kertaalleen aloin parkua vauvakahvilassa (kun vauva oli noin pari kuukautta ja olin yhdessä infossa siellä), kun joku otti puheeksi synnytyksen, joten en todellakaan halunnut ottaa sitä riskiä, että alan yhtäkkiä nyyhkiä jossain puistomammojen keskuudessa. Nyt en ole mihinkään vauvakahvilaan tullut menneeksi, en tiedä pitäisikö yrittää jos jonkun kerran sattuisi tuo siippa olemaan kotona niin että taapero voi jäädä sen kanssa. Sielläkin on kuitenkin ne omat klikkinsä enkä ole varma, kestänkö mennä johonkin nurkkaan yksinäni imettämään. Ehkä jos sillä verukkeella lähtisi, että löytäisi jonkun, joka voisi opettaa lisää kantoliinasidontoja, niin homma voisi toimiakin. En kuitenkaan enää haikaile, että mistään löytyisi varsinaista äiti-lapsiseuraa.


Kohta muutetaan. En ole pahemmin edes uskaltanut ajatella koko asiaa. Meille ei nyt tule muuton takia sen ihmeemmin jouluakaan - mennään toki joulunpyhiksi mummoloihin, mutta kotia ei koristella tai tehdä kotiin jouluruokaa. Voi olla, että siippa viettää osan joulusta pakkaamassa kotona kun minä ja lapset ollaan mummoloissa.


*) Mulla ei siis ole mitään kavereita siellä puistossa, mutta joskus vähän ennen vauvan syntymää pari äitiä alkoi kysellä mun laskettua aikaa ja siitä päättelin, että joku voi ehkä keksiä ottaa puheeksi synnytyksen. Lisäksi siippa on käynyt siellä puistossa, joten ne porukat tuntevat/tunnistavat tuon meidän jälkikasvun.

Mammajama

Se on täällä taas. Pää käy ylikierroksilla, nauha alkaa pyöriä heti kun saan silmät auki. Mistä helvetistä tämä nyt taas tuli?

Vaikka pidän synnytyksenjälkeistä laihisvouhotusta hieman kyseenalaisena, niin olen itse sortunut jonkunasteiseen vouhotukseen myös. En ole laihiksella, en ole edes yrittänyt, mutta melko voimakas itseinho on nostanut päätään. Tiedän, että synnytyksestä on vasta vähän rapiat kolme kuukautta ja että olen saanut kypsässä iässä kaksi lasta melko peräjälkeen eli ei pitäisi varmasti edes toivoa kuuta taivaalta, mutta - vihaan vatsaani. Vihaan vatsaani. Vaikka nyt alkaisin karsia kaikki lohtupullat ja -karkit, tuo vatsa jäisi, ja vihaan sitä. Vatsa oli mun vahva kohtani, se kohta johon viimeisenä alkoi pukata ihraa, vaikka reidet ja takamus olisivatkin levinneet. Nyt se on tuollainen pullottava ällötys, jota en saa survottua farkkuihinkaan. Se näyttää ja tuntuu (isolta) raskausvatsalta edelleen eikä sitä pysty piilottamaan paremmalla ryhdillä tai likistämällä vatsalihaksia. Vihaan, vihaan, vihaan tätä vatsaa. Vatsan takia en varmaan koskaan enää voi lähteä ihmisten ilmoille, siis jonnekin muualle kuin lastentapahtumiin tai -juhliin. En enää koskaan voi lähteä rannalle. Onneksi on sentään syksy/talvi, niin voin verhoutua takin alle eikä tarvitse huidella ihmisten ilmoilla vähissä vaatteissa, mutta mitä ihmettä mä teen ensi keväänä? Mun on jo aiemmin täytynyt peitellä isoa takamusta ja paksuja pohkeita (ei siis esim. legginsejä tai piukkoja farkkuja) - pukeudunko vast'edes kokovartalosäkkiin?

Ostin netistä MuTu-ohjelman, mutta en ole vielä alkanut noudattaa sitä. Pukkaa nääs muuttoa vuodenvaihteessa ja ajattelin nyt ihan suosiolla olla ottamatta itselleni lisästressiä, mutta muuton jälkeen olisi pakko aloittaa. En kyllä ymmärrä, miten ikinä voin jumpata päivittäin, kun ei tälläkään hetkellä ole yhtään omaa aikaa, mutta kai se aika olisi vain jostain kaivettava.

Tunnen huonommuutta kaikesta. Ajattelin ensin listata tähän esimerkkejä, mutta lienee turhaa, sillä revin huonommuuden tunteita kirjaimellisesti ihan kaikesta. Kaikesta, mitä luen netistä tai mitä juttelen jonkun kanssa (tokikaan harvemmin puhun kenellekään livenä) vedän sen johtopäätöksen, että teen ja olen huonompi kuin muut. Osin tiedostan, että homma alkaa mennä aika irrationaaliseksi, että enhän mä nyt voi kokea olevani huonompi, jos joku sanoo menevänsä vaikka kauppaan, mutta en saa näitä ajatuksia kontrolliin. Mun lapsenikin ovat varmaan lahjattomampia ja rumempia kuin muiden lapset.

Mikään ei tule koskaan onnistumaan. En tule koskaan saamaan töitä tai pääsemään kodin ulkopuolelle - olemaan osa jotain yhteisöä. En tule nauramaan muiden kanssa tai juttelemaan kenenkään kanssa. En tule koskaan saamaan kutsua pikkujouluihin tai halloweenbileisiin. En sitä paitsi voi edes mennä mihinkään, koska olen ruma ja läski ja mulla on pömppövatsa.

Että se niistä iän ja äitiyden mukanaan tuomista armosta ja lempeydestä itseä kohtaan.

Arki

Mulla oli oikein teema-aiheita, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta kirjoittamiselle ei ole löytynyt aikaa. Nyt peseekin siis taas vaan tavanomainen sekava arjen kuvaus, jonka kirjoittamisen mahdollistaa siipan ja Ekan mummolareissu ja nukkuva vauva.

Puoliso on ollut töissä jo jonkun aikaa. Pelkäsin etenkin kerhoaamuja, mutta kyllähän niistäkin selviää. Aikaa palaa ja toisinaan meinaa tulla kiire, vaikka kello on soittamassa viideltä. Hirveä hiki on päällä koko ajan. Joskus saan jopa juotua aamukahvin ja laitettua itseni lähtökuntoon ihan rauhassa; joskus sitten taas vauva intoutuu roikkumaan rinnalla niin että touhusta ei meinaa tulla yhtään mitään. Oma lukunsa on tietenkin myös uhmis, joka kampeaa jokaista aamutoimea vastaan.

Kuitenkin kerhoaamuja ylivoimaisesti raskaampana olen alkanut pitää ylipäänsä tätä meidän arkea, koska nykyään tuntuu, että saan lapset aniharvoin yhtä aikaa päiväunille. Näin ollen päivään ei välttämättä sisälly minkäänlaista lepoaikaa. Uhmis on välillä pistänyt kovastikin kampoihin päiväuniaikaan, mistä sitten useimmiten aiheutuu joko hyvinkin massiivisia kiukuttelukohtauksia myöhemmin illalla tai yhtäkkisiä nukahtamisia. Uni saattaa tulla yhtäkkiä vaikka kylppärin lattialla, jos päiväunet jäävät kokonaan väliin. Iltaisin meinaa toisinaan iskeä epätoivo, jos herätys on tullut vaikkapa klo 4.30 (vauvalla nälkä eikä ehditä nukahtaa uudelleen ennen kuin uhmis herää), uhmis saadaan sänkyyn klo 21, mutta vauva valvoo klo 23 saakka. Väittäisin silti, että olen toistaiseksi pärjännyt ihmeen hyvin ilman minkäänlaista omaa aikaa - tosin viime päivinä onkin sitten alkanut jo vähän napsua.

Ekan uhma ja temperamentti ovat kokonaan oma lukunsa, ja välillä olemme puolison kanssa molemmat aika poikki. Edelleenkään ei ole havaittavissa minkään sortin kieltojen tai kehotusten tottelua ja meno on hengästyttävää. Itse pidän ehdottomasti haasteellisimpana asiana Ekan riehuntakohtauksia, joita saattaa mahtua päivään useita ja taas useita. Meno menee niin älyttömäksi, että on pakko ottaa syliin ja pitää aloillaan, kun mikään puhe ei mene jakeluun. Rauhoittelussa kestää ja lopulta kun yritämme sanoittaa koko jupakan, tuntuu että Eka on jo autuaasti unohtanut koko asian. Homma saattaa alkaa alusta, kun Ekan päästää sylistä pois. Joskus oma olo on hyvinkin avuton. Milloin tuo lapsi kasvattaa korvat ja aivot?

On outoa, miten en juuri koskaan tunne fyysistä väsymystä. Johtunee ehkä siitä, että koskaan ei ole aikaa pysähtyä? Väsynyt silti olen, mutta toistaiseksi se on ilmennyt lähinnä jonkunlaisena hitautena - joku saattaa sanoa ihan selkeän ja ymmärrettävän lauseen ja mä vaan tuijotan monttu auki enkä hetkeen tajua mitä toinen sanoo. Toki myös unohtelen enkä esimerkiksi välttämättä muista mitä edellisenä päivänä on tapahtunut.

Oman osansa arjen haasteisiin tuo se fakta, että meidän olisi piakkoin löydettävä uusi asunto. Nykyinen on sen verran pieni, että me ei voida asua tässä enää kauaakaan. Uhmiksella ei ole vallan paljoa leikkitilaa lattialla ja muutamakin lelu olkkarin puolella tuo lattiat heti täyteen. Pienemmälle ei ole minkäänlaista sänkypaikkaa eikä meidän makkariin mahdu esimerkiksi kunnolla edes pinnistä (tosin vauva nukkuu kyllä meidän välissä vielä useita kuukausia). On paljon ahtaita kulkuväyliä, jotka ahdistavat ainakin itseä kohtuullisesti. Jostain syystä olen ehtinyt jo vähän kiintyä tähän meidän asuinalueeseen, vaikka täällä ei sinällään esimerkiksi tuttuja asu (en ole toisin sanoen tutustunut kehenkään). Asunnonvaihto toisi kuitenkin aika todennäköisesti mukanaan myös asuinalueen vaihdon, mikä vähän harmittaa ja pelottaakin. Asuntoasiat ovat aika luonnollisesti saaneet myös ajattelemaan raha-asioita ja näin ollen myös töitä, mikä sitten ahdistaa entisestään. Koetan kuitenkin nyt vielä vähän aikaa lykätä työajatuksia, ettei ihan tyystin mene yöunet ja muutu elämä mustaksi.

Arjen koitto

Ylihuomenna koittaa pelkäämäni päivä: puoliso palaa töihin isyys- ja kesälomaltaan. Olen jo vajaan viikon ollut toisinaan pelosta jäykkänä, sillä mun päähäni ei mahdu miten mä selviän arjesta temperamenttisen ja vilkkaan uhmiksen ja välillä hyvinkin tissiriippuvaisen vauvan kanssa. Miten me ikinä päästään ovesta ulos kolmistaan? Sisällä ei uhmiksen kanssa kovin kauaa jaksa, koska sille on ihan henki ja elämä päästä ulkoilemaan.

Vauvan kanssa elo on tasaantunut alkurytinöistä. Vauva on jopa alkanut nukkua öitä aina siitä lähtien kun lopetin parisen viikkoa sitten imetykset istualtaan. Vauva myös tuntuu olevan maltillisempi kakkija ;) kuin veljensä aikoinaan eikä öisin tarvitse olla joka välissä vaihtamassa vaippaa (veljensä turautti öisinkin useita kertoja vaipan täyteen) - sekin varmasti rauhoittaa. Toki vauva herää öisin syömään, mutta syömiset eivät kestä järjettömän kauaa ja monesti nukun niiden ajan, mikä on aika ihanaa.

Vauva on myös parisen viikkoa ollut rauhallisempi, kun sitä ennen olisin voinut kuvailla vauvaa sanalla perustyytymätön. Muutos tuli oikeastaan yhdessä yössä: yhtäkkiä vauva vaan alkoi nukkua paremmin eikä ollut kaikkea hereilläoloaikaansa itkuinen ja tuskaisen oloinen. Olemme käyneet vauvakahvilassa ja vauvahieronnassa, mutta saapa nähdä miten jatkossa tulen pääsemään mihinkään kahdestaan vauvan kanssa. En tiedä uskaltaudunko tai kannattaako mun edes mennä perhekahvilaan molempien lasten kanssa, koska Ekan vilkkauden tietäen mä en ehdi muuta tehdä kuin juosta sen perässä "sammuttamassa tulipaloja".

Eka on aloittanut kerhon, jota on kaksi kertaa viikossa. Vähän hirvittää kuinka hiton aikaisin mun pitääkään herätä kerhoaamuisin, että saan paletin kasaan ja Ekan kerhoon. Ekan temperamentti mietityttää aika ajoin (päivittäin) edelleen - meno on välillä (aina) hurjaa. Eilen mm. kävimme eräässä keskustan leikkipuistossa ja meno oli koko ajan niin hengästyttävää, että multa meinasi loppua kunto. Eka ei uusissa paikoissa oikein edes malta pysähtyä leikkimään vaan juoksee vaan päättömänä ympäriinsä. Se näyttää melkein menevän johonkin ihmeelliseen koohotustilaan, jossa se ei yhtään pysty säätelemään itseään. Uhma on nykyään myös sitä luokkaa, että toisinaan hirvittää. Kuitenkin jos jostain saan olla kiitollinen niin Ekan nukkumisesta: Se tykkää omasta isompien lasten sängystään eikä sitä ole muistaakseni kuin pari kertaa tarvinnut palauttaa sinne takaisin. Pääsääntöisesti Eka menee mielellään nukkumaan ja saattaa vieläkin vedellä yli kahden tunnin päikkäreitä ja nukutukset kestävät yleensä muutaman minuutin. Aamuisin herättyään Eka saattaa mennä itsekseen lueskelemaan sohvalle ja tulee vasta vähän myöhemmin herättelemään meitä - silloinkaan se ei herättele mitenkään kovin pontevasti vaan saattaa todeta, että jaa nuo nukkuu vielä ja palaa olkkariin jatkamaan leikkejään. Eihän sitä yksikseen parane pitkäksi aikaa jättää (kun ei tiedä mitä se yksinään keksii), mutta meillä ei ainakaan toistaiseksi ole mitään superaamuvirkkua, joka alkaa heti silmät auki saatuaan vaatia viihdytystä. Ongelmia tulee kyllä sitten myöhemmin uhman myötä aamutoimissa - syömisessä, vaipanvaihdossa, pesussa ja pukemisessa - mutta se on taas kokonaan eri tarina... Kuten sekin, että Eka kieltäytyy määrätietoisesti edelleen käymästä potalla, vaikka olemme yrittäneet palkita toimituksesta mm. tarroilla.

Olen koettanut selvittää miten olisi mahdollista saada tämä kessi kuntoon jonkinlaisella (koti)treenillä. Pakko olisi yrittää aloittaa tekemään jotain, mutta taidan odotella vielä siihen asti kun sektiosta on kulunut 10 viikkoa. Valitettavasti tämä vatsan tila on jo alkanut vaikuttaa mun itsetuntooni ja olenpa kokenut ensimmäiset itseinhon vuorokaudetkin. Tämä vatsa ei voi jäädä tällaiseksi tynnyriksi. Olisin onnellinen, jos voisin todeta, että ongelma on sitä luokkaa, että normaalisti XXS-kokoinen valittaa pienestä pömpöstä, mutta kun en normitilassakaan ole mikään pikkutyttö vaikka lyhyt olenkin. Mun normipainoni on ns. normaalipainon ylärajalla, mutta tämä oikeasti iso vatsa tekee musta kyllä jo valaan. Mä en halua saada yhtäkään kysymystä ulkopuolisilta milloin mun seuraava laskettu aikani on.

Olen muuten havainnut puolisossa "klassisia kotiäitielkeitä". Se onnistui menemään johonkin välikausi- ja talvivaatehurmokseen useiksi päiviksi, tilaili lastenvaatteita netistä ja vakuuttui nettikeskustelujen myötä parin vaatemerkin erinomaisuudesta. Taaperon talvihaalareihin se esitti ehdoksi, että pitää olla joko merkkiä x tai y - väristä sitten väännettiin kättä jonkun aikaa. Tästä muutaman päivän kuluttua puoliso kertoi katsoneensa meille toiset vaunut (* Tori.fi:stä, jotka hän sitten kävikin saman tien hakemassa. Pitäisiköhän huolestua?



*) Muutaman kerran olemme huomanneet, että meillä on myös tarvetta tavallisille yhdistelmävaunuille - mielestäni olisimme kyllä pärjänneet myös noilla tuplilla, mutta on kieltämättä kätevämpää liikkua yksöisvaunuilla kun on liikenteessä vain yhden lapsen kanssa.

Lisää ensitunnelmia

Haluan vielä kirjata ylös joitain Tokan elämäntaipaleen ensitunnelmia. Mennään ranskalaisin viivoin, koska laadukkaampaan esitykseen ei oikein tunnu olevan aikaa.

• Meille kerrottiin aamulla osastolla, että mun sektio oli ajoitettu iltapäivään klo 13. Näin ollen saatiin ensin käsky asettua taloksi ja mennä sitten kahvittelemaan kaikessa rauhassa. Kätilö poistui joksikin aikaa ja kun hän palasi, sektion ajankohta olikin muuttunut ja sinne olikin määrä siirtyä välittömästi. Ensimmäinen ajatus oli kauhistus, mutta loppujen lopuksi oli todella paljon parempi, että pääsin leikkuriin heti niin ettei tarvinnut jännätä koko aamupäivää. Olin nimittäin todella jännittynyt ja valvonut monta yötä, joten nopea ratkaisu oli siihen saumaan tosi tervetullut.
  
• Ekaa odottaessa mulla ei varmaankaan ollut niitä suositeltuja mielikuvia tulevasta vauvasta, en mä yhtään tiennyt mitä odottaa. Nyt ultrakuvien perusteella olimme puolison kanssa sitä mieltä, että Toka tulisi olemaan isoveljensä toisinto. Kuitenkin kun Toka oli syntymässä, lääkäri totesi: "No nyt näkyy tummaa tukkaa!" Puolisolla ja mulla on molemmilla vaaleat hiukset, joten ensinnäkin Tokan tummahiuksisuus oli ylläri - hiukset ovat jo vaalenemaan päin, mutta ensi alkuun jo pelkkä hiustenväri vähän hätkäytti. Toka ei myöskään ollut mikään veljensä kaksoisolento, joten pari ensimmäistä vuorokautta meni jotenkin hämmästellessä miten omanlaiseltaan Toka näytti. Vähän koin myös syyllisyyttä siitä, että Tokan kohdalla ne vahvimmat tunteet heräsivät hiljalleen - olihan se ensikohtaaminen ihan tajunnanräjäyttävä, mutta ei se ollut ehkä niin suoraan elokuvista kuin Ekan kohdalla. Tokan kanssa kuitenkin esimerkiksi se ensimmäinen ihokontakti oli mieletön: vauvahan osasi ihan oikeasti suunnistaa rinnalle!
  
• Vastasyntyneethän ovat yleensä ensimmäisen vuorokauden "pöhnässä" ja nukkua posottavat, mutta meidän Toka ei ollut yhtään pökkyrässä vaan aloitti heti massiivisen tissillä roikkumisen. Toka oli myös ekan vuorokauden huomattavan kovaääninen ja ehdimme jo puolison kanssa olla vähän ihmeissämme olimmeko saaneet karjuvauvan. Toisen vuorokauden aikana Toka kuitenkin hiljensi volyymiä ja on nyt ollut äänenkäytöltään aika samaa luokkaa kuin isoveljensä eli ei mikään kiljukaula.
  
• Mä en muista mitään kovinkaan pahoja jälkisupistuksia Ekalta, mutta Tokan syntymän jälkeen jälkisupistukset olivat aika hirveitä. Sattui ihan tosissaan eli helvetisti. Muistaakseni kolmas vuorokausi oli kaikkein pahin, olin ihan muissa maailmoissa kipujen takia.
  
• Tokan ollessa noin 1½-viikkoinen, puoliso teki muutaman työvuoron, jotta voisi sen jälkeen pitää pitempään yhtäjaksoisesti vapaata. Tuona aikana mun apuna täällä kotona oli anoppi. Täytyy sanoa, että nuo vuorokaudet olivat mahdollisesti yksiä elämäni pisimpiä - olin aika pirun hermona anopin kanssa. Selvisi mm. että anoppi ei pitänyt kovinkaan tarkasti kiinni rutiineista perusteena se, että lapsi oli sanonut ei. Hampaat oli jätetty pesemättä, aterioimaan ei tarvinnut tulla... Mä en yksinkertaisesti voinut vahtia kaikkea, koska olin niin tiiviisti Tokan kanssa. Anopilla oli myös "hieno" periaate, jonka mukaan hän ei voinut kysyä apua tai neuvoa, koska hän oli auttamassa eli toisin sanoen hän teki asiat mieluummin perseelleen ja antoi meidän korjata jäljet kuin olisi heti kysynyt miten joku juttu tehdään. Olin suoraan sanottuna seitsemännessä taivaassa kun anoppi viimein lähti, mikä tietysti kuulostaa kiittämättömän paskiaisen puheelta. Anopista oli suuri apu enkä olisi selvinnyt ilman häntä ja siitä olen oikeasti kiitollinen, mutta on vaan ihan pakko todeta, että ei sillä naisella ole minkään valtakunnan maalaisjärkeä. Jopa puoliso suopui nyt myöntämään, että moni asia meni aika tolkuttoman pyllylleen. Asioiden on muututtava ennen kuin Eka menee seuraavan kerran appivanhemmille hoitoon.
  
• Muistini mukaan Eka nukkui vastasyntyneenä niin kuin vastasyntyneet kai useimmiten nukkuvat eli paljon. En tiedä oliko helteellä näppinsä pelissä, mutta Toka on vaikuttanut nukkuvan huonommin kuin veljensä. Ja vaikka Eka oli oikea tissiposki, niin Toka vasta tissiposkelta tuntuukin. Viiden tunnin imetysrupeamat eivät ole mitenkään harvinaisia edelleenkään.
  
• Sanovat, että toisen lapsen kanssa osaa ottaa rennommin. Paskapuhetta. Mä en ole ainakaan ollut yhtään sen rennompi. Toka valvoi pari yötä ihan alkuaikoina kotona ja vastoin kaikkia periaatteitani menin kokeilemaan tuttia, koska olin vaan niin lopen uupunut. Kyllähän se sitä lutkutti, mutta mun syyllisyydentuntoni kohosi sellaisiin lukemiin, etten enää itse saanut sen takia nukuttua. Sen koommin ei olekaan nyt tuttia kokeiltu, mä en vaan voi. Mä en todellakaan tuomitse tai arvota, jos toisilla vauvoilla/lapsilla käytetään tuttia, mutta omalla kohdalla tämäkin on vaan sellainen asia, joka saa mut tuntemaan itseni ihan täydeksi paskaksi. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen kakkiaisäiti, jos suovun antamaan sen tutin. En tiedä, voisihan se arkea helpottaa, kun vauva tuntuu tosiaan roikkuvan tunteja ja taas tunteja tissillä, mutta kun en pysty niin en pysty. Olen ilmeisesti mieluummin pahalla päällä ja väsynyt ja imetän 24/7.
  
• Ei ole muuten mitään aavistusta miten tulen selviämään yksin näiden lasten kanssa, jos Tokan tissiriippuvuus jatkuu yhtä pahana. Mähän imetin Ekaa alusta lähtien makuullaan öisin ja siinä pystyi itsekin välillä torkahtamaan, vaikka vauva jatkoikin syömistä, mutta nyt Tokan kanssa en jostain syystä ole osannut. Mulla aukesi nännit taas aika pahasti alussa, ja Tokan imuotetta on myös ollut vaikeahko saada oikeanlaiseksi. Osasyyllinen oli ihan jatkuvasti täyteen pakkautuva toinen rinta, mutta myös se, ettei Toka meinannut millään avata suutaan tarpeeksi ja sai aina näykkäistyä ikenillään nännin auki. Tästäkin syystä mun on pitänyt valvoa imemistä ehkä jonkun verran enemmän ja imettää istuviltaan, mikä on osaltaan vaikuttanut siihen, että olen myös väsyneempi. Mähän muuten vannoin, että Tokaa en sitten enää imetä tuntitolkulla, koska siihen ei vaan ole rahkeita kun lapsiakin on kaksi, mutta enpä mä nyt ainakaan vielä ole osannut tuolle tuntikausien lutkuttamiselle mitään tehdäkään.
  
• En muista ihan tarkalleen, mutta mulla on aavistus, että raskauskilot ovat tällä tokallakin kerralla karisseet about samaa vauhtia kuin ekalla kerralla. Joskus kai viikko sitten mulla oli vielä viisi kiloa jäljellä normaalipainoon. Toisaalta mua ei kilot niin kauheasti kiinnostakaan, kyllä ne siitä karisevat ennen pitkää. Ja jos eivät karise, niin sitten kevennetään. Imetyskin varmaan kuluttaa osan. Mutta. Mä olen kieltämättä vähän huolissani taas tuosta kessistä. Se ei ole mun mielestäni palautunut kovinkaan hyvin ja mulla on edelleen sellainen useamman kuukauden raskauspömppö. Ei siis varsinaisesti mikään pelastusrengas tai ihohöttöä vaan iso, pullottava raskausvatsa - sektiosta on kuitenkin kohta aikaa kuukausi. Sain eilen tukivyön, jota käytetään raskauden jälkeen ja totisesti toivon, että siitä on jotain hyötyä. Mä en totta puhuen aina ymmärrä sellaista ylenpalttista laihdutusvöyhötystä heti synnytyksen jälkeen, mutta täytyy sanoa, että jos tämä vatsa jää vielä huonompaan kuntoon kuin Ekan jälkeen, niin odotettavissa on varmaan aika synkkiä fiiliksiä. Se mua huolettaa, että tälle vatsalle ei ole mitään tehtävissä ilman leikkausta. Mä en halua näyttää loppuelämääni raskaana olevalta. Jälkitarkastuksessa täytyy pyytää lähetettä eteenpäin tuon napatyränkin takia.

Hellevauva

Meillä on vauva. Vauva on kova tissin perään ja tissit ovat kipeät, koska imuote ei ole vielä täysin kunnossa. On myös helle, mikä lisää homejuustofiilistä. Olen kuljeskellut kotona paidatta tissit vuotaen - pyykkikone laulaa taas. Välillä tuntikausia jumissa sohvalla (selkä kiittää). En muuten muistanut ihan täysin miten vaikealta tämä imetystaipaleen alku voikaan tuntua ja millaisessa eloonjäämistilassa sitä hetken joutuu elelemään. Taas uudelleen synnärillä herännyt vauvakuume lähti aika jyrkkään laskuun, kun totesin, että on tämä vauvan kanssa olemisen alkutaival vaan osin aika brutaaliakin.

Synnytys - tai no se sektio - meni loppujen lopuksi aika kiitettävin arvosanoin. Olen todella tyytyväinen, että doula tuli mukaan, vaikkei doulia kai olekaan ollut tapana roudata niin usein mukaan suunniteltuihin sektioihin. Eihän erästä mun toiveistani sitten pystytty lupauksista huolimatta täyttämään ja olin jo hyväksymässä asian vastalauseitta, mutta koska olin kertonut doulalle etukäteen, että en varmasti siinä tilanteessa osaa pitää puoliani, doula piti mun puoliani ja sain toiveen toteutettua puolittain, mikä riitti ja mistä olen tajuttoman onnellinen. Vauvaa ei nimittäin viety pelkästään isälle kenguruhoitoon sillä aikaa kun mua kursittiin kasaan vaan isä sai tulla vielä leikkaussaliin vauvan kanssa, vauva koko ajan isän iholla ilman mitään kapaloja. Kun isän piti mennä vauvan kanssa pois leikkaussalista, doula tuli tilalle. Homma toimi. Myöhemmin leikkauksen jälkeen sain synnytyssalissa vauvan ihokontaktiin ja se pääsi ryömimään mun rinnalleni, mikä oli "aika" hienoa.

Noin teknisesti sektio meni niin, että juuri kuten otaksuinkin, mulla oli niin runsaasti kiinnikkeitä, ettei erikoistuva lääkäri uskaltanut lähteä leikkaamaan mua itsekseen. Kutsuivat paikalle toisen lääkärin ja pystyivät sitten jatkamaan avausta. Normaalisti lapsi kai syntyy aika äkkiä leikkauksen aloittamisen jälkeen, mutta mun kohdalla taisivat puolisen tuntia setviä kiinnikeviidakkoa ennen vauvan syntymää, mikä ei ihan välttämättä tuntunut kauhean mukavalta. Lyhyen "paniikkikohtauksen" sain myös puudutusvaiheessa, kun anestesialääkäri ei mun toiveestani huolimatta kertonutkaan, että aikoo aloittaa puudutteen laiton vaan aloitti sen pukahtamatta sanaakaan. Oli tosin aiemmin sanonut, että kohtapuoliin puudutellaan (mutta ei vielä), mutta olisi voinut olla suotavaa mainita, että no nyt meinaan tässä aloittaa tuikkimaan piikillä sun selkääsi. Eihän se puuduttaminen sitten juurikaan sattunut, mutta eipä tuollaisissa asioissa useimmiten siitä itse kivusta olekaan kysymys. Sektio taisi kestää kaikkineen 1½ tuntia.

Kaiken kaikkiaan sektiosta jäi yllättävän hyvä mieli. Olisinhan mä mieluusti nytkin paremmassa kunnossa enkä edelleenkään pidä sektiota lainkaan helppona tapana saada lasta, mutta nyt näin. Ainakaan en ole niin kipeä kuin sen kiireellisen ja komplisoituneen sektion jälkeen, joten vähän elättelen toiveita nopeammasta toipumisesta. Sairaalastakin pääsin tällä kertaa vuorokautta aiemmin kuin edellisellä kerralla (oikeastaan kahta, mutta nyt lasketaan sektion jälkeinen aika).

Koska en jaksa olla nyt kovin omaperäinen, kerrottakoon että vast'edes tulen nimittämään lapsiamme Ekaksi ja Tokaksi. Esikoinen sitä paitsi näytti jossain vaiheessa vauvana aivan Eka Vekaralta. Toka näyttää toistaiseksi vaan omalta itseltään emmekä ole oikein edes keksineet ketä hän muistuttaa eniten.

On muuten aika järkyttävän surkeaa, kun ei voi nostella ja sylitellä Ekaa kunnolla eikä käydä sen kanssa pihalla tai edes leikkiä (koska olen jumissa vauvan suussa tai koska leikkaushaava/paskaksi mennyt selkä ei vaan vielä anna periksi). Mä en nyt just muuta toivo kuin että tämä saatanallinen eriteshow ja alkuvaikeudet helpottavat niin että päästään tekemään asioita ihan kokonaisena perheenä ja minäkin osallisena kunnolla Ekan elämässä.

Kiemuroita

Tämä varmasti kostautuu, mutta tekee nyt vaan mieli istua koneella, kun kerran pystyy. En nimittäin ihan vähään aikaan ole voinut istua kunnolla ilman alapää- ja nivuskramppeja, joten aika on mennyt aika pitkälti maatessa. Sohvalla makuukin on ollut viimeisen viikon aikana melko no-no, joten olen joutunut makailemaan ihan sängyssä.

Lisäjännitystä tähän loppuodotukseen on siis tullut supistusten, kramppien ja järkyttävän alapääpaineen muodossa. Viikonloppuna ehdin jo soitella synnytyspäivystykseenkin, kun supistuksia alkoi tulla sen kuusikin tunnissa. Pakkasin jopa pienimuotoisessa paniikissa sairaalakassia. Supistukset kuitenkin alkoivat laantua kuuman suihkun ja levon avulla ja nyt - päivien makaamisen jälkeen - suppareita tulee enää satunnaisesti. Paine tuolla alakerrassa on kuitenkin tähän päivään saakka ollut todella ikävän tuntuinen eikä ole juurikaan tehnyt mieli kävellä. Ja kuten jo kuvailinkin, niin edes istuminen ei ole onnistunut kovinkaan hyvin (edes ennen supistusten alkamista), koska alakertaan on vaan painanut niin järjettömästi ja istuminen on saanut aikaan inhottavan toosa- ja nivuskivun.

Nyt jos uskaltaisin yrittää alatiesynnytystä, niin olisin varmaan jo koettanut ties mitä keinoja synnytyksen käynnistämiseksi, mutta koska en halua uutta kiireellistä sektiota, johon siis mentäisiin jos synnytys käynnistyisi spontaanisti, olen yrittänyt himmailla. Edelleen päivittäin jossittelen, mutta kaipa sektiopäätös pitää. Ehdin viime viikon lopussa jo soitella synnytyslääkärillekin, joka totesi, että voin halutessani peruuttaa sektioajan, koska eivät he voi mua sektioon pakottaakaan. Vaarana vaan olisi toinen pysähtynyt synnytys ja kiireellinen sektio. Mietin, pysähtyikö edellinen synnytys oikeasti ahtaan lantion vai sittenkin oman uskonpuutteen ja liikkumattomuuden takia. Jos olisin vain pystynyt liikkumaan ja rentoutumaan, olisinko sittenkin saanut lapsen tarjonnan käännettyä ja lapsen valahtamaan ulos sisuksista? Entä jos nyt pääsisin liikkumaan, osaisin välillä rentoutua ja tuntisin oloni turvatuksi, saisinko puserrettua lapsen ulos kaikesta huolimatta?

Kaikesta jossittelusta huolimatta en uskalla. En vaan uskalla.

Harmaita hiuksia pohdintojen ja vaivojen keskellä ovat aiheuttaneet myös lasten isovanhemmat. Luulin, että esikoisen hoitokuviot olivat selvät ja isovanhemmatkin tietoisia omasta hälytysvalmiudestaan, mutta supistusten alkaessa tilanne mutkistuikin jotenkin aivan kummasti. Yhtäkkiä kukaan ei ollutkaan valmis tulemaan hoitamaan esikoista, vaikka kuinka yritin selittää, että jos en saa supistuksia laantumaan ja synnytys käynnistyy, niin saatan joutua sektioon nopeallakin tahdilla. Anoppi ei kuulemma osannut ajaa meille ja oma äiti oli sitä mieltä, että seuraavana päivänäkin ehtii hyvin, jos joudun illalla sairaalaan. Myöhemmin sitten kävi ilmi, ettei kumpikaan naisista ollut oikein tajunnut koko tilannetta, vaikka sitä omallekin äidilleni yritin moneen kertaan selittää (kävi myös ilmi, että oma äitini ei tajunnut mitä tarkoittaa, jos vedet menevät - nainen on kuitenkin putkauttanut kaksi vauvaa maailmaan). Äiti oli myös jostain syystä siinä käsityksessä, ettei puoliso ole tulossa leikkaukseen mukaan lainkaan - en todella tajua minkä takia. Mutta jospa nyt olisimme päässeet kommunikaatiovaikeuksista ja hoitokuviokin olisi selvillä.

Meillä ei ole taaskaan vauvalle sänkyä. Tilataan sitten pieni vuokrasänky, jos tarvitaan (pinniskin on varastossa, mutta se ei oikein mahdu mihinkään eikä sitä viimeksikään tarvittu yli puoleen vuoteen). Mitä muuta pienet vauvat tarvitsevat? Kyllä nyt ei HeinäMassuissa tällaista sulatettaisi - onneksi en enää pitkään aikaan ole seurannut kyseistä ryhmittymää. Tissirasvaa pitää varmaan hankkia - ja kaalia ja särkylääkkeitä, mutta uskon, että ulkona voi käydä senkin jälkeen, kun vauva on maailmassa.  HeinäMassuissa tähän ei uskottu, mutta mulla on aika vahva luotto siihen, että puolisokin osaa tarvittaessa hankkia puuttuvia tarpeita (se osaa jopa ostaa vauvan- ja lastenvaatteita!).

Liinalla kantaminen kiinnostaisi, mutta pelkään miten sektiohaava tulee kantamista alussa sulattamaan. Viimeksihän meni kuukausia ennen kuin pystyin edes harkitsemaan Manducaa, vaikkei se lantiovyö haavan lähelle tullutkaan. Paine oli silti niin kova, etten vaan voinut kantaa. Taidan ottaa yhteyttä paikalliseen kantoliinatukihenkilöön - ajatuksena oli hilata luut paikalliseen kantoliinalainaamoon heti kun mahdollista, mutta nyt en taas tiedä miten sektiohaavakivultani sinne lainaamoon pääsen.

Tuplaepäonnistuja

En enää tiedä mitä pitäisi ajatella. Sain eilen postissa pelvimetrian tulokset ja epikriisin. Piti tietysti vähän googlettaa. Mitat eivät ensituntumalta vaikutakaan niin nafteilta ja kun tiedossa on, että nuo lantion luut joustavat synnytyksessä, niin en enää ihan täysin tajuakaan, miksi minulle on tehty suorilta sektiopäätös. Miksi minut määrätään suorilla sektioon, kun jotkut joutuvat oikeasti taistelemaan sektion puolesta? Miksi en saa edes yrittää alatiesynnytystä?

Toinen puoli minusta sanoo, että pitäisi yrittää olla Hyvä Äiti ja koettaa taata jälkikasvulle hyvät elämän eväät ihan alusta lähtien, koettaa tehdä jotain sankarisuoritusta alatiesynnytystä yrittämällä, mutta toinen puoli ei oikeastaan usko alatiesynnytyksen mahdollisuuteen itsekään. Eikä sitä alatiesynnytystä voi lähteä yrittämään, jos siihen ei usko sataprosenttisesti. Aikaa on lisäksi minusta liian vähän siihen, että pystyisin vakuuttamaan itseänikään eli toisin sanoen en pysty lähtemään taistoon alatiesynnytyksen puolesta.

Nyt vaan tuntuu siltä, että olen kaksinkertainen epäonnistuja, joka pilaa molempien lastensa elämät ennen kuin ne ehtivät kunnolla edes alkaa. Lisätään soppaan vielä se, että alan ilmeisesti toden teolla surra tämän viimeisen raskauteni päättymistä. Raskausfanaatikko en ole ollut enkä välttämättä ole niin ihastunutkaan tähän olotilaan, mutta kyllä se vähän kirpaisee, että viimeistä viedään.

Sektiomutsi

Tilanne elää. Selvisi, että ei ole tästä naisesta synnyttäjäksi. Läpihuutojuttuna aiemmin pitämäni synnytystapa-arvio venähtikin liki kolmituntiseksi ja huipentui melko piinalliseen pötköttelyyn magneettikuvausputkilossa. Alustavan käsikopelo- ja ultrausarvion tehnyt lääkäri mietiskeli, että "lantiossa on jotain outoa" ja olisi halunnut toisen lääkärin mielipiteen, mutta koska toista lääkäriä ei ollut saatavilla, käsky kävi siis magneettikuvaukseen. Ei ollut ihan iisiä maata varttia paikallaan ja täysin flaatina tässä vaiheessa raskautta: toinen nivunen, häpyliitos ja alaselkä tykkäsivät vähän kyttyrää.

Tulokset tulivat tänään, kuvat oli kuulemma tsekannut myös osaston ylilääkäri. Suunniteltu sektio, ei vaihtoehtoja. Vauva ei mahdu ulos, ilmeisesti koska väli häpy-häntäluu on liian ahdas. Olo on edelleen sekava ja yhtä aikaa sekä pettynyt että helpottunut. Jonkun verranhan tässä tuli tehtyä töitä, että ensin pystyi hyväksymään edeltävän synnytyskokemuksen ja pääsi edes jotenkuten pelkonsa herraksi. Tuli juteltua aika monen ihmisen kanssa ja pohdittua syitä ja seurauksia oikein pitkän kaavan mukaan. Lisäksi tuli uskottua hokemaan, että synnytyksen kulkuun pystyy itsekin vaikuttamaan ja että vauvan tarjontaan voi vaikuttaa itsekin tietyillä liikkeillä. (Onneksi en ihan uskonut siihen, että jokainen nainen on luotu synnyttämään.) On siis tullut jumpattua ja joogattua. Piru olkapäällä sanoo, että kikkeliskokkelis, mitäs taas läksit, mutta toisaalta - tulipahan nyt vetäistyä tämmöinen matka. Huipentumana nyt vaan näemmä ei ole tarjota tälle kaverille edes sitä melkein-alatiesynnytystä vaan reppana reväistään suorempaa tietä pihalle.

Hei, me saadaan vauva alle kahden viikon kuluessa.


Pssst. Ai niin, edellinen neuvolantäti pisti vielä vikat terkut: oli jättänyt labralähetteen tekemättä. Kiltti labraihminen otti näytteen siitä huolimatta ja sanoi metsästävänsä itse lähetteen jälkikäteen.

Sovinto

En olisi uskonut pääseväni tällaiseen tilaan. Synnytys toki jännittää, mutta olen tehnyt jonkunlaisen sovinnon edellisen synnytyksen kanssa. Olen jutellut siitä nyt lisää doulienkin kanssa ja saanut niin paljon selventävää tietoa, ettei päällimmäinen ajatus ole enää epäonnistuminen. En olisi uskonut, miten parantavaa on ollut, kun ihmiset ovat sanoneet mulle ääneen, että mun pelkoni on täysin ymmärrettävää ja että edellisessä synnytyksessä on oikeasti ollut vaaratilanne. Mä en ole ollut ylihysteerinen hullu, jolla on tarvetta repostella kokemallaan tai joka pelkää turhaan. Jotenkin se mun pelon tunnustaminen on ollut askel siihen suuntaan, että mä en pelkää enää niin paljon. On tehnyt niin hyvää, kun mua ei ole jyrätty eikä mun suuhun ole asetettu sanoja ennen kuin edes ehdin kertoa koko tarinaani. En olisi uskonut, että puhuminen auttaa näin paljon.

Melko paljon puhumista tässä on kieltämättä tarvittukin. :) Lohduttavimpia ajatuksia on ollut, että olen itse asiassa lähestulkoon jo synnyttänyt alateitse ja esikoinen on todennäköisesti saanut lähes kaikki alatiesynnytyksen edut aikanaan. Myös mun kroppani onkin itse asiassa toiminut ihan odotetulla tavalla enkä mä kuulemma ole edes saanut koko puudutearsenaalia niin kuin aiemmin kuvittelin. Olen aina pitänyt itseäni ihan hyvänä kivunsietäjänä, mutta tuo synnytys jotenkin romutti tämän käsityksen ja olen pitänyt itseäni huonompana myös sen takia (vaikka eihän se kivunsietokaan mikään kilpailu ole eikä matala kivunsietokynnys ole mikään "vika"!) - nyt mulle onkin kerrottu, että olen sietänyt kokemaani kipua ihmeen hyvin. Ja vaikka voisi kuvitella, että olisin jotenkin järkyttynyt siitä, että joku toteaa mun olleen oikeasti vaarassa sektion jälkimainingeissa, niin tuo toteamus on helpottanut mua suuresti - mä en ole kuvitellut sitä kaikkea. Ja tässä valossa mua sylettää, että jotkut ihmiset ovat kertoneet mulle mitään leikkauskertomuksia ja muita näkemättä, että mun pelkoni on turhaa ja että "sektio on maailman helpoin tapa synnyttää". 

Mulle on nyt varmistunut doula ja varadoula. Olen aivan haltioissani saamastani lisätuesta. Olen myös jo nyt saanut todella paljon informaatiota täkäläisen sairaalan käytännöistä - ilman doulaa en olisi ikinä tullut edes ajatelleeksi kaikkia asioita. Nyt voin oikeasti pohtia mitä synnytykseltä haluan ja voin olla varmempi, että pysyn tässä synnytyksessä paremmin kartalla kaikesta. En mä esimerkiksi viimeksi ole tajunnut, että mun on todennäköisesti haluttu yrittävän alatiesynnytystä, vaikka virhetarjonta onkin ollut tiedossa - kuulemma tosi monet merkit edellisessä synnytyksessä ovat viitanneet avosuutarjontaan. On myös pieni epäilys, että mulla on sen verran tiukat lantion/kohdun ligamentit, että ne vaikeuttavat vauvan kääntymistä kohdussa - näin ollen mä koetan treenata joka päivä, että saan nuo kireät ligamentit löystymään. Myös tuolta persuuspuolelta löytynee ylikireitä lihaksia, joita olis tarkoitus saada höllennettyä.

Sain vaihdettua neuvolan terveydenhoitajaa. Osastonhoitaja hoiti asian todella asiallisesti ja koin, että mua kunnioitettiin ja kuultiin. Sain antaa palautetta ja se otettiin tosi hyvin vastaan. Saan kuulemma vast'edeskin olla yhteyksissä, jos haluan antaa palautetta. Kuriositeettina kerrottakoon, että kun uusi terveydenhoitaja soitti mulle, mun tiedoissa olivat edelleen raskausviikot aivan päin persettä. Miten se on mahdollista, kun ne viikot kai tulevat osin automaattisesti koneelta, en tajua. Toivottavasti ne tiedot on nyt vihdoin saatu oikein. Olen edelleen jokseenkin typertynyt, ettei edellinen sekopääterkkari ollut vaivautunut edes lukemaan mun pelkopolipapereitani, ne kun normaaliin tapaan oli lähetetty myös neuvolaan. Ja se diapamin tyrkytys - ei ehkä ihan asianmukaista.

Keskikesän juhlaa

Olen ollut tällä viikolla todella innoissani, jos nyt sellaista sanaa voi tässä yhteydessä käyttää (tähtäähän tämä toiminta pelkäämääni synnytykseen). Suhtaudun aika toiveikkaasti siihen, että mulle järjestyy synnytykseen lisätueksi doula. Doulatilanne on kuitenkin kuulemani mukaan haastava varsinkin heinäkuussa, jolloin ainakin doulien mukaan tulee synnytysosastolla olemaan ruuhkaa. Näin ollen matkan varrella on pieniä aikatauluhaasteita, mutta toivon totisesti että niistä selvitään. Ja vaikka ensin vähän säikyinkin ajatusta doulasta, niin nyt ajatus tuntuu pelkästään vaan mahtavalta.

Ajatukseni terveydenhoitohenkilökunnasta eivät sen sijaan ole järin mahtavia. Olen arastellut neuvolantädin vaihtoa, mutta viime käynti antoi kyllä sellaisen sysäyksen, että ei tee enää mieli nähdä koko tätiä enää ikinä. Annoin vähän palautetta pelkopolikäynnistä ja kerroin, että mun pelkoreaktiooni suhtauduttiin olkia kohautellen, mutta tätipä pisti melkein paremmaksi toteamalla, että ei sille pelolle kukaan voi mitään tehdä ja että mun kannattaa vaan pyytää diapamia. Alkoi myös epäillä, että saan paniikkikohtauksia normiarjessakin, mikä ei kylläkään pidä paikkaansa. Antoi sitten vinkkiä, että kannattaa vaan muistaa hengittää syvään uloshengittäessä - auttaa kuulemma supistuksiin (- no niitähän mä tässä just pelkäsinkin!) ja "ei meille ennen vanhaankaan mitään lääkkeitä annettu, hengityksellä pärjättiin, kolme lasta olen synnyttänyt". Kertoi samaan syssyyn, että hänen oma tyttärensä ei ollut hänelle kertonut synnytyspelostaan, tytär oli kuulemma synnyttänyt toisen lapsensa edellisellä viikolla. Enpä ihmettele tyttären ratkaisua. Litanian lopuksi täti sitten kysäisi, mikä olikaan se syy, että mä tällä tavalla pelkään synnytystä. Ihan kuin en olis koskaan neuvolassa käynytkään!

Vietämme kaupunkijuhannusta. Täytyy varmaan katsoa vähän fiiliksen, kelien ja voinnin mukaan osallistutaanko johonkin lastentapahtumaan tai yritetäänkö etsiä jostain vaikka grillauspaikka.

Pelkopoli

Olo on sekava. Eilen oli sekä pelkopoli että hieronta, käynnit edustivat osin vastakkaisia näkemyksiä.

Olin odottanut pelkopolia kuin kuuta nousevaa, sillä halusin niin kiihkeästi jonkunmoisia selityksiä sille, miksi edellisessä synnytyksessä kävi niin kuin kävi. Kuvittelin, että pystyn menemään äitiyspolille ihan rauhallisin mielin, mutta päädyinkin vetäisemään ensimmäiset itkut odotusaulassa. Vastaanottavaa kätilöä voisi kuvailla sanoilla reipas ja iloinen, mikä ei ensin häirinnyt lainkaan. Kätilö ilmoitti heti ensitöikseen, että neuvolasta ei ole lähetetty mun tietojani (sähköisesti), joten hänellä ei sitten ollut musta oikein mitään ennakkotietoja. Kiitos, neuvolantäti, taas kerran. Alkoi ärsyttää niin paljon, että alkukäynnin aikana oli vaikea keskittyä itse asiaan.

Kävimme siis pääasiassa läpi edellistä synnytystä. Osaan asioista kätilöllä oli jonkunmoinen teoria, mutta osaan sain kuitin, että asia pitää ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Avosuutarjonnasta jäin käsitykseen, että vauvan on täytynyt mun kohdallani olla tässä virhetarjonnassa jo pidempään, koska se pään muoto säilyi niinkin pitkään. Tämän seurauksena kätilö kirjasi ylös, että mun lantioni täytyy tutkia tarkasti tulevassa synnytystapa-arviossa. Se mitä pitävät tarkkana tutkimisena jääköön nähtäväksi, mutta mulla on epäilykseni. Sain myös kuulla, että mulle synnytyksen aikana noussut kuume ja infektio ovat myös saattaneet vaikuttaa supistusten heikkenemiseen, samoin tietysti tuo virhetarjonta. Mikä lohdullista, kätilö tuntui kallistuvan sille kannalle, että endometrioosi on kuin onkin aiheuttanut ensimmäisen raskauden kivut ja että se saattaa aiheuttaa lisäkipuja myös tulevassa synnytyksessä - lohdullista siis siksi, että ainakin joku tunnustaa, että endolla voi olla vaikutusta eikä vaan satuile jostain endon katoamisesta. Oli selkeästi sitä mieltä, että luomuna ei välttämättä kannata edes yrittää lähteä synnyttämään (enpä kyllä ajatellutkaan). Todettiin, että alatiesynnytys olisi ensisijainen toive ja käytiin läpi joitain muita toiveita. Hienoista ahdistusta aiheutti kertomus siitä, kuinka aiemman sektion takia mut piuhoitetaan ja synnytystä seurataan tavallista tarkemmin. Ahdistusta myös lisäsi entisestään keskustelun loppupuolella esitetty kysymys siitä kuinka paljon mä pettyisin ja miten mä selviäisin henkisesti, jos tälläkin kertaa mentäisiin sektioon - joko suunnitellusti tai spontaanisti. Jäin nimittäin jotenkin siihen kuvaan, että kätilö alkoi jo vähän miettiä onko mun kohdalla alatiesynnytys ylipäänsä mahdollinen. Näin ollen mulle ei todellakaan tyrkytetty alatiesynnytystä, niin kuin monesti kuulee noista pelkopolikäynneistä kerrottavan.

Kaiken kaikkiaan aloin itse keskustelun loppupuolella kallistua sille kannalle, että tää ei nyt voi olla tässä. Kysyin mitä mun pitäis tehdä sille asialle, että alan itkeä kun vaan tulenkin paikalle ja että eikö olis hyvä, että mä pääsisin vaikka näkemään ne niiden tilat. Kätilö tuntui suorastaan yllättyvän, ja me sitten kierrettiin hätäisesti parissa minuutissa synnytysvastaanotto ja synnytyssalialue. Aloin ulvoa uudelleen synnytyssalissa, mihin kätilö totesi ylipirteästi, että ei kai mua nyt vaan itketä ja että ei mua varmaan sitten enää h-hetkellä niin ahdista kun on vauvakin syntymässä. Ja se oli sitten siinä. En mä pystynyt pistämään kampoihin ja alkaa vaatia uutta käyntiä, varsinkin kun olin ihan tunnekuohussa. Näin ollen sitten koko käynnistä jäi päällimmäisenä mieleen pieni pettymys, vähän sellainen fiilis, että mun kanssa hoidettiin se pakollinen kuvio ja sitten olikin hyvä huikata heipat.

Myöhemmin samana päivänä sitten hierojalla käytiin vähän läpi tätä kuviota. Hierojalla oli selvästi aika vahvat mielipiteet siitä, miten synnyttäjiä kohdellaan ja miten heidän toiveitaan kunnioitetaan. Kertoi myös, että vauvan asentoon voi vaikuttaa täysin itse. Osa musta uskoo, että niin voikin, mutta osa suhtautuu edelleen hieman skeptisesti. Mitä jos mussa on oikeasti jotain ns. vikaa, se endo tai joku rakennepoikkeama, jonka takia vauvat vaan menevät väärään asentoon ja sinne jäävät? Kokeiltiin kuitenkin hierojan kanssa paria aika eksoottistakin liikettä, joilla vauvaa voi auttaa oikeaan tarjontaan. Hieroja myös sanoi suoraan, että mun kannattaa ehdottomasti ottaa doula.

Ja näinpä sitten pistinkin jo doulapyynnön eteenpäin. Mietin asiaa yön yli ja tulin siihen tulokseen, että jo pelkästään sen takia, että on olemassa vaara että mä vedän totaaliseen paniikkiin jo siitä synnytyssairaalaympäristöstä, on varmaan hyvä että paikalla on joku mua tukemassa. Puolison en valitettavasti usko samaan kykenevän eikä hän esim. osaa auttaa mua hengittämään tai vaihtamaan asentoa, mutta toki puolison läsnäolo on mulle tärkeää - en lähtisi ilman. Onhan meillä vielä sekin, että miten saadaan lapsi hoitoon, joten jos hoitoon saattamisessa kestää, niin olisi hyvä, että paikalla olisi heti joku mun kanssa.

Nyt on vaan vielä jännättävä se synnytystapa-arvio. Mä ajattelin, että se on ihan haistapaskaa, mutta kätilön puheista sain nyt sitten vähän toisen kuvan. Tekisi mieleni pistää neuvolan terkkari myös nyt vaihtoon - nyt on mokia tullut vähän liikaa. Lisäksi muijan koko persoona tökkii. Pitäisi kerätä rohkeutta soittaa osastonjohtajalle tai sitten hoitaa asia vähän pelkurimaisemmin terkkarin loman aikana. Vai lataisko ihan naamatusten, että nyt ei kuule meidän kemiat kohtaa yhtään, että josko varailisitkin seuraavat ajat joltain muulta?

Joskus hanurista

Isä ja lapsi lähtivät taas mummolaan, joten saan huilia yksinäni. Täytyy myöntää, että ehkä ensimmäisellä parilla kerralla otin vapaani täysin loman kannalta ja ihan vaan nautin, mutta nyt mua on alkanut kalvaa valtava syyllisyys. En muutenkaan pysty hoitamaan lasta enää samalla tavalla kuin normaalisti, joten isä ja lapsi viettävät paljon aikaa kahdestaan. Tuleeko tässä nyt joku särö äiti-lapsi-suhteeseen? Miten hiivatissa lapsi kestää kun "kohta" äiti kärrääkin sairaalasta mukanaan jonkun ylimääräisen tyypin, joka roikkuu äidissä kiinni jatkuvasti? Voi tuska, mitä me ollaan menty tekemään?

Olen ihan järkyttävä itkupilli usein. Itken, kun lapsi nukkuu öisin omassa huoneessaan ja mulla on sitä ikävä. Itken, kun se lähtee isänsä kanssa mummolaan. Itken, kun mietin miten iso ja erillinen lapsesta on ihan lyhyessä ajassa tullut. Itken, kun on kesä ja olisi niin kiva tehdä kaikkea lapsen kanssa, mutta kun en enää fyysisesti oikein kykene. Itken, kun näen vauvan, koska mulla on niin kova ikävä tätä tulevaa vauvaa. Itken, kun tykkään niin paljon elukoistani. Itken, kun en halua menettää ketään tästä perheestä ikinä ja haluan pitää kaikki aina lähelläni.

Joogat ja psykologit on nyt nähty. Seuraavana vuorossa pelkopolia ja synnytyksen suunnittelua. Olen lueskellut jonkun verran netistä mm. avosuutarjonnasta (englanniksi) ja hämmästellyt, miksei kukaan missään vaiheessa ole kertonut näitä asioita mulle. Koska tämä(kin?) vauva on majaillut niin pitkään pää alaspäin alhaalla lantiossa, olen alkanut vähän jännittää, onko vauva kiinnittynyt liian aikaisin ja mahdollisesti taas väärään asentoon. Neuvolakorttiinhan kirjataan aina säntillisesti raivotarjonta, vaikka käsittääkseni kukaan ei tunnu pystyvän toteamaan onko kyseessä aito raivotarjonta. Raivotarjonta tuntuukin tarkoittavan pelkästään sitä, että vauva on pää alaspäin.

Muutenkin neuvolatoiminta on taas epäilyttänyt, ja mietin itse asiassa kehtaanko kilttinä tyttönä vaihtaa neuvolantätiä. Täti tuntuu olevan joka kerta jotenkin sekaisin, sekoilee raskausviikoissa tai antamassaan informaatiossa ja jo pelkästään uusien aikojen sopiminen on aina jotenkin turhauttavaa säätämistä. Viime kerralla otin puheeksi melko pahaksi äityneen issiastyyppisen kivun, joka alkoi edellisen neuvolakäynnin jälkeen ja tädin neuvo oli vetää - tattadaa - särkylääkettä. Hieronnan kielsi kokonaan - ei kuulemma ole olemassa minkäänlaisia hoitoja, joihin saisi loppuraskauden aikaan mennä, joten ainoa hoito kipuun on parasetamoli. Pidän tuota aika suurena tuubana, varsinkin kun käväisin jo kertaalleen raskausaikaan erikoistuneella hierojalla, jonka pakeille aion myös palata. Osataanko neuvolassa muuta kuin puuttua poikkeamiin käyrissä tai pissatestiliuskassa? Mitä siellä pitää tehdä, että sieltä saa minkäänlaista apua? Mä en jotenkin suostu hyväksymään, että odottavan äidin pitää vaan kärsiä erilaisista kivuista ja ne kuitataan jollain "ota särkylääkettä" -hoennalla.

Hierojalla käynti oli itse asiassa aika silmiä avaava kokemus - ja tuntui sitä paitsi tehoavan täysin lukkoon menneeseen hanuriin ja lonkkaan. Hieroja toimii myös doulana ja hänen kanssaan tuli juteltua paljon edellisestä raskaudesta, kivuista ja synnytyksestä. Terapeuttista. Alan entistä vahvemmin harkita, että otamme synnytykseen mukaan doulan. (Enää pitäisi vaan saada mies vakuutettua aiheesta.) Suhtautuminen tähän raskauteen ja synnytykseen on ollut jonkun verran erilaista kuin ensimmäiseen ja alan ehkä vähän uskoa, että synnytykseen ja sen kulkuun voi vaikuttaa itsekin. Tähän on pakko todeta disclaimerina, että edellisen raskauden kivut olivat kyllä sitä luokkaa, että en elämäni päivänä olisi pystynyt edes harkitsemaan minkäänlaisia joogaliikkeitä, venytyksiä tai edes rentoutumisharjoituksia - kyllä se ainoa asia mielessä oli, että antakaa mulle perkele jotain joka lopettaa tämän kivun. Jälkiviisaus ei tietenkään pahemmin kannata, mutta kunpa olisin saanut edes jotain tujumpia särkylääkkeitä (nyt tiedän, että vaihtoehtojakin on) niin että olisin ollut edes puolikuntoinen synnytykseen mentäessä.

Taidan alkaa laatia muistilistaa ensi viikon pelkopolikäyntiä varten.

Sf

Kävin viime viikolla lähetteellä ylimääräisessä tarkistusultrassa. Sysäys lähetteelle oli kasvun lopettanut sf-käyrä. En vallan hirveästi luota neuvolantätien sf-mittaukseen, joten suhtauduin tarkistukseen melko maltillisesti. Ylimääräistä tykytystä aiheutti tosin se, että mukelo oli päättänyt kääntyä kyljeltä toiselle samana päivänä kuin mulla oli neuvolakäynti ja ilmeisesti asennonvaihdon seurauksena mulla kipeytyi myöhemmin samana iltana toinen nivunen ja kankku kivun säteillessä alas reiteen.

Tarkistusultrassa todettiin se mitä epäilinkin eli mukelo on todella alhaalla eikä sf-mitta tästä johtuen ole kasvanut. Kaikki on muuten mainiosti ja jälleen kerran lapsemme kasvaa oppikirjamaisesti laskennallisia viikkoja noudattaen.

Mutta. Neuvolapäivän ja ultran jälkeen mukelo on vaan jatkanut asennonvaihtojaan ja myllerrystä (jos näistä liikkeistä voi jotain päätellä, niin ei taida tästäkään lapsesta olla tulossa kovin rauhallista kaveria) ja mulla alkaa olla paikat vähän kipeät. Reiteen säteilevää kipua ei ole enää niin paljon, mutta toinen kankku on edelleen kipeä, samoin alavatsa. Mikä tahansa liikkuminen aiheuttaa harjoitussupistuksia, joihin on jo muutaman päivän jälkeen alkanut mennä hermo. Ei tee yhtään terää, että esikoisen kanssa saa jatkuvasti kumarrella ja kykkiä - nostoista nyt puhumattakaan. Fyysisesti alkaa olla koko ajan rankempaa, mikä puolestaan taitaa madaltaa ärsyyntymiskynnystä lapsen jatkuvaan uhmailuun. Ei voi pestä hampaita, ei voi pukea, ei voi vaihtaa vaippaa, ei voi ottaa kenkiä jalasta, ei voi mennä sisälle - toistetaan x kertaa päivässä. Ei tee kauheasti mieli vetää rutiineja pakon kautta, koska se heikentää fyysistä oloa entisestään, mutta eipä ole todellakaan aina vaihtoehtoja. Epäilen, että todistan parhaillaan piinaviikkojen alkamista.

Se on muuten jännä, miten nämä pari kipeämpää hetkeä tässä raskaudessa ovat tuoneet mieleen edellisen raskauden helvetin. Mun meinaa toisinaan olla vaikea olla ajautumatta paniikkiin - jotenkin yhtään kipeämpi olo saa heti ajattelemaan, että tästä se helvetti taas repeää eikä seuraavana kahtena kuukautena tarvitse enää nukkua tai kävellä. Joutuu oikeasti taistelemaan itsensä kanssa, että saa tunteensa hallintaan.

Välirauha

En tiedä miten blogin kirjoittaminen tökkiikin näin. Monesti saatan miettiä, että tästä voisi jotain kirjoittaa, mutta kun tilaisuus tulee, tuleekin vaan ihan sellainen "njääh, emmää viitsi" -fiilis. Ei vain irtoa nyt yhtään. Lisäksi monesti lapsen päikkäreiden aikaan tekee vain mieli levittää sohvalla akkuja ladaten; illalla taasen tulee uni tai ei muuten vain kykene enää mihinkään muuhun kuin kömpimään makuuasentoon mahdollisimman nopeasti.

On kai joku välirauhan aika. En ole enää niin vihainen tai edes ahdistunut. Synnytys kummittelee toki mielessä vieläkin enkä ole varsinaisesta traumasta tainnut päästä eroon ainakaan primitiivireaktioista päätellen, mutta ehkä paniikilta on pahin terä taittunut. Psykologilla olen käynyt kaiketi kolmisen kertaa. Jonkun verran olen joutunut vakuuttamaan, että mulla ei ole mitään ongelmia suhteessa vauvaan enkä ole mitenkään edellistäkään vauvaa yhdistänyt huonoon synnytyskokemukseen eli mun näkemykseni mukaan meidän kiintymyssuhteissa ei ole mitään vikaa. Lisäksi psykologi on edelleen sitä mieltä, että netistä kannattaa lukea positiivisia synnytyskokemuksia, mistä en vieläkään ole vakuuttunut. Lisäksi mun kuulemma kannattaisi kirjoittaa tulevalle vauvalle kirje ja soittaa sille odotusaikana jotain kilikelloja, mutta enpä pidä sitäkään harjoitusta kovin tarpeellisena. Mä pelkään synnytystä, piru vie, enkä vauvaa! Ja se miten mä "vauvaa hellin" tässä odotusaikana on ihan mun oma juttu eikä mun sitä varten tarvitse ruveta pitämään jotain omituisia keinotekoisia treeniharkkoja. Joku raja.

Kaikesta huolimatta psykologikäynneistä on ollut hyötyäkin. Olen tajunnut, että olen arjessa monesti todella pingottunut enkä osaa rentoutua, vaikka sitä näennäisesti yrittäisinkin. On myös tehnyt ihan terää, että joku on mulle ääneen sanonut, että a) olen tehnyt parhaani synnytyksen yhteydessä enkä ole epäonnistunut b) mun pitää ottaa aikaa itsellenikin ja se on ihan ok. Psykologin vinkkaama Kun synnytys pelottaa -kirja ei itse asiassa ole ollut ihan huono ja nytpä jopa lainasin kirjastosta Synnytä rentoutuneena -CD:nkin. Jostain kumman syystä koen pystyväni sen nyt ainakin kuuntelemaan, vaikka aiemmin pelkkä ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.

Ihan itsekseni taasen kekkasin äitiysjoogan, jossa olen nyt käynyt kertaalleen. Tykkäsin kovasti. Ekan kerran synnytyksestä puhuttaessa meinasi iskeä tuttu itkukohtaus, mutta sain hillittyä itseni melko hyvin. Pääsin myös melko hyvin kaikenlaisten "tämä liike auttaa vauvaa menemään raivotarjontaan" -juttujen yli, vaikka ensireaktiona tekikin mieli alkaa kiroilla. Siitä temppuilusta ja hengittelystä tuli kuitenkin niin hyvä ja rentoutunut fiilis sekä henkisesti että fyysisesti, että ehkä mä kestän samassa yhteydessä esiin nousevat ristiriitaiset ajatukset siitä, että vauvat ei aina menekään raivotarjontaan ja joskus joudutaan leikkaamaan maha auki ja repimään vauva ulos väkisin.

Jostain syystä ajan myötä olen alkanut kallistua sille kannalle, että ehkä tässä vielä voisi sitä alatiesynnytystä yrittää. Ehkä. Katsotaan nyt vielä mitä äitiyspolilla tuumaavat.

Olen muuten oppinut hiljalleen ottamaan omaa aikaa. Ja kas, ihme ja kumma, ei niiden juttujen oikeasti tarvitse olla kovin kummoisia, kun jo tulee ihan hyvä mieli. On ihan makeaa päästä vaikka vaan kirjastoon yksinään. Tällä hetkellä mun tavoitteena on nyt kuitenkin vielä oppia rentoutumaan ihan oikeasti. Ei riitä että mä tuijotan lapsen päikkäriaikaan jotain Animal Planetia, jos mä samalla mietin kuumeisesti kaikkia tekemättömiä kotitöitä ja olen pingottunut kuin viulunkieli. Olen jopa mennyt niin pitkälle, että olen ladannut uuteen ihanaan puhelimeeni VTT:n kehittämän mindfulness-sovelluksen, jonka avulla ajattelin oppia hengähtämään arjessa. Että hörhör vaan.

Lapsi on isovanhempien lukuisista pyynnöistäkin johtuen käynyt välillä hoidossa mummoloissaan. Jep, käytin monikkoa eli jopa appivanhemmilla. Tulin tulokseen, että pakko oppia luottamaan siihen etteivät he lasta tapa. Lapsi taitanee tarvita hoitoa myös esim. synnytyksen aikaan ja hyvä kai olisi jo etukäteen vähän totutella. Lisäksi olen lähes vakuuttunut, että vauva-aikanakin mä tarvitsen joskus lepoa niin että pääsen vaikka päivällä nukkumaan silloin kuin vauvakin nukkuu, joten ehkä mä pystyn nyt alkaa antaa toista lasta hoitoonkin. Ja onhan se ihan kiva nähdä miten hauskaa lapsella ja isovanhemmilla on keskenään.

Toinen raskaus on edennyt kai normaalimmin kuin ensimmäinen. Kipuja on toisinaan - tunnistan ne jopa ihan oikeiksi liitoskivuiksi - ja joskus vähän supisteleekin, ehkä selkääkin vähän juilii, mutta kovin on maltillista verrattuna aiempaan. Supistukset ovat ihan harkkasupistuksia eivätkä mitään järjettömiä koko yön kestäviä superkiputykytyksiä ja lepo on tähän mennessä auttanut aina. Jokseenkin omituista, mutta toki korjaavaa. Suurin ärsytyksen aihe on ehkä jonkunmoinen rakkokipu, jota on kestänyt ihan alkuraskaudesta lähtien. Epäilen taas osasyylliseksi endometrioosia (koska siellä rakon pinnalla on ihan diagnosoidusti runsaasti endokudosta), mutta tietysti nyt tässä vaiheessa lapsen kuuppakin jo painaa tai hinkkaa rakkoa. Kävellä ei tee enää mieli ainakaan kovin pitkiä matkoja, vaikkakin ehkä pahimmalta tuntuvat kaikenlaiset ylösnousemiset ja kumartelut. Siksipä mieluummin tekisin esimerkiksi lapsen kanssa rauhallisia kärrylenkkejä, mutta kun eipä tuo vaan aina niille suovu eli hiekkiksellekin on taivuttava. Onneksi on myös tuo iskä.

Vatsa on muuten koko ajan ollut ihmeellinen roikko eikä ole noussut sellaiseksi tissivatsaksi niin kuin ekan raskauden aikaan. Olen jo pitkään kävellyt kuin muumi, johtuen juurikin siitä, että haarovälissä tuntuu olevan keilapallo. Julkisilla paikoilla olen parilta (tuntemattomalta) äidiltä saanut kysymyksen onko laskettu aika ihan ovella, mistä olen päätellyt olevani kokoluokkaa valas, mutta toisaalta olen niin lyhyt, että kessi näyttää joka tapauksessa isolta.

Byääh vol. miljoona

Olin jo kääntänyt vihaenergiani jonkun sortin välinpitämättömyydeksi ja huolettomuudeksi. No, sitten peruuntui psykologiaika eilen (kannatti herätä tuntia tavallista aiemmin). Tänään lapsi on kunnostautunut riehumisessa, sotkemisessa ja uhmailussa niin että ei tekisi mieli katsella koko lasta enää silmissään. Huomasin myös, että silmälasit ovat laulelemassa joutsenlauluaan, muoviosat lohkeilevat ja toisessa linssissäkin on joku alkava halkeama - raskaanahan tunnetusti suositellaan näöntarkastusta ja lisäksi mulla on toki rahaa ökyhintaisiin uusiin silmälaseihin (ei, en saa lasejani mistään netin halppispuljusta halppishintaan, koska linssit vaativat erikoishiontaa).

Mieliala laski taas sen verran ratkaisevasti, että alkoi vituttaa ihan kaikki. Alkoi vituttaa, että olen tällainen kömpelö muumi, jolle ei mahdu mitkään vaatteet päälle - tilanne ei ole parantumassa muutamaan kuukauteen. Vituttaa, että olen täysin arvoton ja hyödytön paska, jolla ei ole mitään omaa. Vituttaa, ettei ole tuloja ja koko kuukauden "tulot" menevät pakollisiin laskuihin saman tien tilille tultuaan. Vituttaa, että joka kerta ruokaa tai pikkuhousunsuojia ostaessakin mietin, että syön ja eritän jonkun toisen piikkiin. Vituttaa, että ainoa elämäntehtävä on palvella toisia. Vituttaa tämä ainainen yhden roolin elämä. Vituttaa, että siippa varasi itselleen pienen reissun ensi vuoden alkuun (enkä itse pääse mihinkään varmaan enää koskaan - silti suon sen reissun siipalle, joka on lapsen tultua luopunut melkein kaikista harrastuksistaan eikä myöskään usein liiku kotoa ilman meitä muita). Vituttaa, ettei ikinä tapahdu mitään kivaa. Ja vituttaa sekin, että mietin seuraavaksi postaavani vauvakuumeesta, joka on välillä luokkaa mieletön, mutta se vaihtui nyt tähän ainaiseen vitutusnirinään.

Itkun laukaisi tällä kertaa elukoiden tavanomainen ruoankerjäys iltapala-aikaan. Aina joku nurkumassa jotain.

Ja koska tapanani on hypähdellä kanankasvatuksesta kukkaruukkuun, kerronpa vielä, että törmäsin käsitteeseen erityisherkkyys. Suhtaudun pienellä varauksella kaikkiin määritelmiin, jotka tuntuvat syystä tai toisesta olevan pinnalla, mutta tämä kolahti lujaa.

Pruut

Viikonloppu oli oikein hedelmällinen: kävimme lastentarvikeliikkeen kanta-asiakasalessa ja löysimme marketista 50 % alennuksella juuri meille passelin parvekekalustesetin (kokoontaitettavat pöytä ja tuolit, jotta mahtuu sitten parvekkeella lykkimään vaikka niitä tuplia tarvittaessa). Nyt on myös parveke siivottu (paitsi että lasit odottavat vielä pesijäänsä eli siippaa).

Lastentarvikeliikkeen antia puolestaan olivat vähän isompien hankintojen lisäksi valjaat esikoiselle. Tervetuloa vappu, meillä on valmistauduttu! Olen aina suhtautunut lastenvaljaisiin vähän naureskellen ja ihmetellen, mutta valjaat ovat itse asiassa olleet hankintalistalla jo jonkin aikaa. Kevättalvellahan lapsi karautti ulos imetysryhmän tiloista sisävaatteissaan, ja vaikka koko ajan pidin sitä silmällä, se ehti lyhyessä ajassa avata melko painavan rautaoven ja kavuta jyrkät kiviportaat ulos jalkakäytävälle. Ei ole kuulemma kukaan aiemmin. Nyt viime aikoina lapsi on kunnostautunut karkailemaan hiekkalaatikolta: siinä vaiheessa kun aletaan kerätä hiekkaleluja pussiin, lapsi säntää karkuun. Isänsä tuo lapsen yleensä ensin sisälle ja menee sitten vasta keräämään lelut, mutta mulla on tietysti yksinäni ollut välillä vähän haasteita - etenkin kun tällä hetkellä ei voida puhua mistään räjähtävästä lähtönopeudesta ja rakettimaisesta etenemisestä muutenkaan. Totesinkin kerran kokeilun jälkeen, että me ajetaan vast'edeskin tuohon pihapiirin hiekkalaatikolle muutaman metrin matka kärryillä, joihin lapsen saa viisipistevöihin kiinni. Näin ollen ei ole kaduttanut tuplakärryjen hankinta, vaikka aika monilta sai suosituksia seisomalaudoista ja muista vaihtoehtoratkaisuista.

Saapa nähdä miten kauan karkailuvaihetta kestää: nythän meillä ei pysty lasta laskemaan kävelemään edes kauppakeskuksessa, kun ei se suostu kävelemään siihen ilmansuuntaan mihin itse on matkalla. Tunsin pienen kateudenpistoksen taannoin käydessämme puistossa, kun näin muita vanhempia taaperoineen. Taniaiset seurailivat kiltisti vanhempiaan ja pörräsivät näiden ympärillä vanhempien istuksiessa nurmikolla - ei muuten onnistuisi meillä. Elättelen silti toiveita vappupiknikistä, varsinkin nyt kun on ne valjaat.

Loppukaneettina voisin äimistellä sitä seikkaa, että edellisessä raskaudessa oltiin tässä vaiheessa käyty jo ainakin kertaalleen synnytysvastaanotolla kivuliaiden ja säännöllisten supistusten takia. Kopkop. Tämä raskaus on ollut helpompi, vaikkakin pelottaa sanoa sitä ääneen, koska melko irrationaalisestikin pelkään, että heti kun sanon näin invalidisoivat kivut pamahtavat kehiin. (Tosin heräsin tänään puoli viideltä lonkkasärkyyn enkä saanut enää nukuttua, mutta se nyt on vielä kevyttä kamaa.)

Näin (voi) käy(dä) kun yrittää

Olen tänään miettinyt ihan tosissani, jos poistaisin kaikki mahdolliset nettiprofiilit ja pyyhkisin puhelimen muistista kaikki numerot ja nimet. Ei niin, että nytkään pahemmin puhelinta käyttäisin kommunikaatioon (en viitsi sillä edes surffata kuin pahimmassa hädässä, koska puhelimen pentele on hidas ja nykyajan mittapuulla vanha), mutta ihan vaan että voisin unohtaa kaikki. Ei tarvitsisi enää miettiä sosiaalista kanssakäymistä.

Eilinen alkoi harmistuksella siitä, kun jotkut suuret viisaat olivat kaivaneet erään nettiyhteisön syövereistä yhden sinne postaamani kuvan - toisen niistä kahdesta. Kuvassa oli lemmikkini. Monet ovat yhteisöön postanneet ihan vastaavia kuvia, mutta jostain syystä ainoastaan minun kuvani sai ns. käsittelyn. Suuret viisaat olivat päätelleet, että vaarannan lemmikkini hengen ja ilmoittivat tästä kovaan ääneen. Suuret viisaat pystyivät toki päättelemään hengen vaarantamisen, onhan heillä itselläänkin käytännön kokemusta aiheesta (eli ei yhtään). Herne meni sen verran pahasti nenään, että poistin koko kuvan ja saman tien toisenkin postaamani kuvan. Antaapa olla kokonaan. Eipä postailla enää kuvia, niin ei tarvitse kenenkään tulla arvelemaan, että olen lemmikintappaja. Eipä enää edes kommentoida mitään, niin ei ole kenelläkään mitään nokan koputusta mihinkään. (Laskin muuten kommenteissa taannoin vähän luikuria vahingossa, sillä kuulun vielä pariin yhdistystoimintaan liittyvään nettiyhteisöön, koska olen kyseisten yhteisöjen admin - tiedä sitten pitäisikö luopua siitäkin harrastuksesta kokonaan.)

Kuvakuohun jälkimainingeissa aloin epäillä, ettei ehkä kannattaisi hankkiutua illalla taloudesta lainkaan ulos - tiedossa olisi ollut eräs vertaistukitapaaminen (kyllä, pääsisin ihan itsekseni ulos!). Pelkäsin etukäteen klikkejä ja inside-ryhmiä, joihin olisi mahdotonta päästä sisään. No, pelko oli tavallaan turha, koska vaikka viime tingassa päätin vyöryttää valaanrunkoni tapaamiseen, en päässyt tapaamispaikkaan lainkaan sisälle. Kutsumeilissä ei tietenkään ollut edes puhelinnumeroa johon soittaa. Takaisin siis kotiin tyhjin käsin. Jälleen kerran.

Taisipa tapahtua ns. viimeinen pisara -ilmiö. Mä voin epäonnistua ja olla täysi nolla täällä kotona ihan keskenäni, ei siihen enää muita tarvita.

Hankala tapaus

Noin. Tähän mennessä olen kuunnellut psykologin lässytystä reilun tunnin, lapsen naama on ruvella sen pudottua liukumäestä (olivat sillä aikaa pihalla kun minä istuin muka päätäni parantamassa), lapsi kävi sotkemassa itsensä terveysaseman lounasravintolassa, siippa ajoi kohta vaihtoon menevän ja juuri katsastetun ja fiksatun auton parkkipaikan seinämään (vahingossa, luonnollisesti) ja lapsi nukahti ihan hetkeksi autoon, minkä takia sain sen unille reippaasti yli tuntia normaalia myöhemmin. Lapsen nukahdettua tilasin pizzaa, mässäsin ja koetan hengittää syvään. Erittäin syvään.

Mikä oli neuvolapsykologin anti? Ainakin tällä hetkellä olen melko sekavissa tunnelmissa - ja vihainen. Jo aika alkuvaiheessa alettiin puhua rentoutustekniikoista ja valmistautumisesta positiiviseen synnytyskokemukseen. Tuli lappusella linkkejä Bebesin synnytysvalmennussivuille ja Voimaannuttava synnytys -sivuille eli toisin sanoen juuri sellaisille sivustoille, joita vihasin jo esikoisen odotusaikaan. Sanoinkin, että mun tekee lähinnä mieli vetää noita onnellisia ja onnistuneita synnyttäjiä turpaan, joten tästä ei nyt taida olla mulle kauheasti apua, mutta mun kuulemma pitäisi vaan osata suodattaa se itselleni hyödyllinen materiaali. No enpä osaa. Mulla pimahtaa välittömästi, kun aletaan höpöttää, miten kivasti voi synnytellä kun vaan vähän hengittelee ja ajattelee kivoja asioita. Mulla pimahtaa, kun luen miten onnistuneesti muut ovat osanneet synnyttää enkä mä saa yhtään mitään voimaa niistä toisten ihanista kokemuksista. Miten mua voisi lohduttaa jonkun tuntemattoman pirkon kertomus omasta luomusynnytyksestään, kun ei pirkolla ole kuitenkaan samaa taustaa kuin mulla? Miten mä voisin olla tuntematta mitään muuta kuin kateutta ja raivoa?

Neuvolapsykologin maneeritkin olivat kuin suoraan stereotypiasta. Se hymyili ilmeisesti myötätuntoisesti joka kerta kun sanoin jotain ja teki mieli kysäistä, että ihanko oikeasti sua nyt hymyilyttää tämä asia, kun mua ei hymyilytä tippaakaan. Olisin myös toivonut jotenkin jämäkämpää otetta, kun nyt koko homma aloitettiin lässyttämällä, että ei sun tarvitse siitä edellisestä synnytyskokemuksesta puhua (vaikka alunperin puhelimessa näin sovittiin), jos sulle tulee tosi suuri tunneryöppy. Että kun tätä vatsassa kasvavaa vauvaakin tarvitsisi suojella. Miten mä voin päästä siitä edellisestä synnytyksestä yli jos siitä ei puhuta? Voin kertoa, että en ihan nyt justiinsa halua lähteä synnyttelemään tätä toista lasta pelkästään joidenkin rentoutumistekniikoiden turvin.

Käytiin me se synnytys kuitenkin läpi. Ja mulla on kuulemma trauma ja mulla laukeaa paniikkireaktio ennen kuin aivot ehtivät kunnolla edes käsitellä asiaa. Itkaisin vähän, mutta en niin paljon kuin kuvittelin, mikä johtui luultavasti siitä, että mua alkoi jo alkumetreillä vituttaa koko sessio. Nyt meidän olisi kuitenkin tarkoitus tavata vielä ainakin neljä kertaa ennen kesää. Sain kai kotiläksyksi hankkia rentoutuscd:n ja tutustua synnytyskirjoihin. En oikein tiedä mitä ajatella. Luultavasti joudun paukuttamaan seuraavalla kerralla, että nyt kuule edetään jollain toisella tavalla kuin vertailemalla omaa kokemusta toisten voimaannuttaviin kokemuksiin. Mua häiritsee jo se, että eihän tässä tiedä kai vielä kukaan millaiset edellytykset mulla on edes fyysisesti pukata tuota lasta alateitse tai millaiseksi tämä loppuraskaus muodostuu - siinä ei hengitystekniikat paljon enää auta, jos taas valvon ja kipuilen kuukausitolkulla.

Tällä erää voin antaa itse itselleni diagnoosin: hankala tapaus.

Pelko

Ensimmäinen neuvolapsykologikäynti olisi huomenna. Aloin jostain syystä lapsen päikkäriaikaan katsoa netistä paikallisen synnytyssairaalan valmennusvideoita ja primitiivireaktiohan siitä seurasi. Näemmä tilanne pahentuu koko ajan ja nyt olen edennyt vaiheeseen, jossa toivon, että synnytyksen voisi perua kokonaan. Pitäisi kaivaa synnytyspaperit esiin ja valmistautua puhumaan aiheesta, mutta puhumisen ajattelukin lyö päälle huutoitku- ja huohotuskohtauksen eli aivan puhtaan paniikin. Ohjeille avautumisvaiheen rentoutumisesta tekee mieli haistatella, enkä edelleenkään tajua miten jollain voi olla pokkaa tulla selittämään mulle sektiosta "maailman helpoimpana synnytystapana".

Pahinta on, etten edelleenkään tiedä yhtään haluanko edes yrittää alatiesynnytystä vai ruinata suunnitellun sektion. Hauskaa on myös, että kun tarkastelin paremmin äitiyspolilta lähetettyjä kutsuja, niin mulle ei olekaan laitettu kahta pelkopolikäyntiä vaan toinen käynneistä on synnytyksen suunnittelukäynti (eli käsitykseni mukaan ns. synnytystapa-arvio eli ns. haistapaskakäynti). Mä en vaan usko, että pääsen vielä mihinkään tulokseen yhden pelkopolikäynnin perusteella, joten toivoa sopii, että mulle tarvittaessa annetaan sieltä myös lisäsessioita.

Tokihan tämä raskaus on mennyt "vähän siinä sivussa", kun on jatkuvasti niin kiinni tuossa esikoisessa, mutta esikoisen odotukseen verrattuna paineet ovat ehkä jopa suuremmat. Ensimmäisellä kerralla ei oikein tiennyt mitä odottaa ja ajatus jostain vauvasta oli lähinnä pelonsekainen, mutta nyt tällä tokalla kerralla on havaittavissa ihan selkeää vauvakuumetta ja hinkua päästä näkemään minityyppi. Toisaalta kyllä olen jokseenkin kauhuissani nytkin, koska en todellakaan tajua miten voi selvitä taaperosta ja pikkuvauvasta hengissä ja järjissään. Jos mä olen nytkin yhdenkin huonosti nukutun yön jälkeen ihan maani myynyt ja puolihalvaantunut, niin miten helvetissä mä pystyn tekemään mitään, kun vauva valvottaa yöt ja taapero päivät? Jos tästä ei seuraa kuolema, niin ei sitten mistään. Tosin ensin pitäisi selvitä hengissä siitä synnytyksestä.
Helvetin synnytys. 
 
Hieman myös kauhistuttaa koko ajan lähemmäksi hivuttautuva viimeinen kolmannes - ei ole yhtään ikävä niitä kipuja ja unettomia öitä ja lähes täydellistä erakoitumista kotiin. Kivut ovat muuten toistaiseksi pysyneet maltillisina, vaikkakin muutamia huonompia öitä ja päiviäkin on ollut. Toistaiseksi kuitenkin kivut ovat laantuneet lepäämällä, mitä ei taasen ekassa raskaudessa tapahtunut. Toisaalta tämä raskaus ei olekaan vielä edennyt siihen pisteeseen, josta viimeksi lamautuminen alkoi, joten enpä vielä tuulettele.

Olen muuten luopunut verkostoitumisprojektistani. Olen todennut, että riski pettyä pahasti siksi, ettei samanhenkistä seuraa löydykään, on liian suuri. En kestä enää ajatusta itseni hilaamisesta johonkin äitiyhteisöön, jossa mahdollisesti tuntisin itseni outolinnuksi ja täysin porukkaan kuulumattomaksi. Olemme hakeneet esikoiselle ensi syksyksi kerhopaikkaa, mutta koska paikallinen päivähoitotilanne on ilmeisen katastrofaalinen, luulen ettei meille paikkaa heru. Mikäli näin tulee olemaan, koetan luultavasti alkaa käydä jossain avoimessa kerhossa, jotta lapsukainen pääsisi vähän leikkimään muidenkin lasten kanssa. En kuitenkaan hetkeäkään usko, että pääsisin itse nauttimaan minkäänlaisesta aikuisesta seurasta vaan luultavasti mulla tulee olemaan kädet täynnä lasten kanssa.

En edelleenkään istu kovin hyvin tähän kotiäitirooliini vaan tylsistyminen vaivaa aika ajoin (eli päivittäin). Haaveilen joskus, että pääsisin vaikka kirjoittamaan esseen tai suorittamaan jonkun kurssin. Aivot näivettyvät. Voisin lonkalta veikata, että olen viimeksi poistunut kotoa tai tehnyt jotain ei-kodinhoitoon liittyvää ilman siippaa tai/ja lasta noin kuukausi sitten (neuvolakäyntiä ei lasketa). Pinna on jo vähän tiukemmalla. Jospa viikonloppuna pääsisi messuilemaan?

Vihainen akka

Kävin keskiviikkona neuvolassa. Tärkein anti oli ehkä pelkopolilähete, ja ihme kyllä jo tänään sain postitse kutsut kahteen sessioon. Vähän olen huolissani, että keskustelutuokiot ovat vasta kesällä, mutta eilen varmistui kaksi aikaa neuvolapsykologille tässä keväämmällä. Itkettää jo nyt. Kaikki sessiot tulevat tarpeeseen, mutta olen samalla myös huolissani, että vastassani on joku alentuvasti suhtautuva ja lässyttävä hoitohenkilökunnan edustaja. On meinaan tullut törmättyä. Mutta eivät kai ne pelkopotilaalle sellaista ihmistä laita vastaan, eiväthän?

Olen jostain syystä nykyään hyvin, hyvin vihainen. Vihaisena ei välttämättä ole kivaa. Syytän tilasta osin hormoneja, osin elämän monotonisuutta, osin tietynlaista yksinäisyyttä ja osin myös lähestyvää synnytystä ja uutta elämänvaihetta. Kuvittelen, etten olisi näin vihainen, jos saisin välillä olla muutakin kuin äiti, mutta hei, nyt eletään koti- ja pikkulapsivaihetta vielä jonkun aikaa!

Vihaisuus kuitenkin alkaa vituttaa itseäkin vähintään siinä vaiheessa, kun harva se päivä saa kiehua ihmisten typeryyttä ja päivä on väistämättä pilalla. Vituttaa, kun joskus herää aamuyöstä silkkaan vihaan. Ei auta, vaikka kuinka ajattelisi sateenkaaria ja yksisarvisia tai yrittäisi lukea hömppää, kun vihaiset ajatukset vaan vyöryvät päälle. Anoppi käväisi tosiaan kylässä ja niinpä tuli valvottua lähes koko edeltävä yö peläten anoppipäivää. Heräsin aamuyöstä kevyeen toiveeseen, että osaisin pitää ilmeeni ja kielenkantani kurissa seuraavana päivänä, mutta ajatukset karkasivat tyystin ja lopulta mietin aivot sauhuten ja verenpainelukemat tapissa kaikkia anopin tekemiä ja sanomia outouksia. Päivä meni lopulta ihan hyvin ja pokkakin piti (vaikka ns. tilanteitakin oli).

Olen kuitenkin kaiken aikaa melko kärkäs ja saan jatkuvasti pidätellä itseäni, etten polta päreitäni tyystin. Suurin viha kohdistuu tällä hetkellä ehdottomasti siihen, jos joku erehtyy kohtelemaan alentuvasti tai vähättelevästi tai pitämään typeränä - eikä pelkästään minua vaan myös muita fiksuina ja hyvinä pitämiäni ihmisiä (enkä nyt tarkoita rinnastaa, että olen itse fiksu ja hyvä, mutta en saa muotoiltua toisinkaan). Olen aina ollut jonkinmoinen oikeudenmukaisuuspoliisi, mutta nyt sekin piirre tuntuu korostuvan entisestään. Osa vihasta kohdistuu selkeästi kaikenlaisiin äitiysaiheisiin, mutta toki vedän kierroksia myös muista aiheista eli tässä vaahtoamani kohdat ovat vain jäävuoren huippu. Vihaan!

Olen vihainen mm. siitä, että kuvittelin saavani jotain irti netin äitiryhmistä. On käynyt hyvin selväksi, että on vain yksi tapa odottaa ja jos siihen ei mukaudu tai uskaltaa edes kysyä jonkun asian tarkoitusta, saa päällensä raivoisan korppikotkalauman, joka ilmoittaa että täältä voi muuten lähteäkin, jos ei touhu miellytä. Homma selvä. On ihan ok yhtenä laumana huudella kuinka on järkyttävää, kuinka jotkut hommaavat lapsensa niin vanhoina, mutta ei ole ok kyseenalaistaa miten toisten vauvojen painokäyrät liittyvät siihen minkä kokoisia vaatteita jonkun pitää omaan vauvanvaatelipastoonsa pestä ja silittää. On ihan ok mennä yhtenäisenä laumana traumaattisen ja vaikean synnytyksen kokeneen ja pelkopolille menevän äidin ketjuun huutelemaan, kuinka pelottaa ettei oma kolmas lapsi synnykään luomuna ja kolmessa tunnissa niin kuin aiemmat (huom. kyseinen ketju ei ollut minun aloittamani) tai vaikka kertoa paukauttaa samassa yhteydessä kuinka ei voisi ikinä ottaa jotain niin perseestä olevaa asiaa kuin epiduraali. No kivat sitten sulle hei - olisko ihmiset tilannetaju mitään? Tai toisen ihmisen kunnioitus?

Pistää myös vihaksi, että yritän miten viattomasti tahansa kirjoittaa jostain odotus- tai lapsiaiheesta facebookissa, niin aina on tuloksena sota. Aina siellä on joku kertomassa, että sun kokemuksesi on muuten perseestä, sä et ole mitään ja mä tiedän tän homman paremmin. Vähän tietysti kärjistän, mutta tämä näin tiivistyksenä. Voi tietysti olla kyse kommunikaatioeroistakin ja siitä, miten ihmiset kuvittelevat auttavansa, mutta mua ei auta, jos joku molopää tulee kirjoittamaan pelkopoliajasta iloitessani (*, että hänelläpä oli muuten 100 kertaa pahemmat paikat eikä hän ole pelännyt eikä ajatellut itseään vaan aina ajatellut pelkästään vauvaansa ja sen terveyttä. Noin, siinäpä sitten mitätöit kerrasta minun kokemukseni, minun kipuni, minun pelkoni ja minun äitiyteni kyseenalaistaen myös kykyni rakastaa lastani - tattista vaan. On niin ihanaa, kun äidit tukevat toisiaan. Kerroinko jo, että vihaksi pistää?

Äitiys ei yhdistä - äitiys erottaa. Pitäisi tietysti itse oppia erottamaan, että ei se tietty ryhmä tai pari huutelijaa vielä tee kaikkia muita äitejä ja että aina ei tarvitsisi lähteä tuulimyllyjä vastaan, mutta kun nyt vaan pistää vihaksi. Ja kun  näitä lapsen paras - /paras äiti -kortteilijoita on myös ihan perhepiirissä, niin ottaahan se nyt aivoon. Mikä perkele se on, että näissä äiti- ja vanhempihommissa on niin helppoa lähteä sen toisen mitätöimisen tielle? Mikä siinä on, että se toinen on niin paha uhka, että se pitää jotenkin saada demilitarisoitua?

Ja niin, kuten sanottua, pistää vihaksi että tällaisista asioista pitää edes vihastua. Voi kun voisi vaan antaa olla, niinhän henkisesti vahvat kai tekevät. Eivät ne typerykset useimmiten edes tajua olevansa typeryksiä. Oppisikohan tätä vihaansa vähän käsittelemään, kun käy märisemässä traumojaan ja pelkojaan?




*) Täsmennän vielä, että mä en hae mitään Suurimman Kärsijän kruunua. Ei, mä haen ehkä vertaistukea ja ehkä haluan vaan kertoa asioista rehellisesti - tämmöiset asiat kun nyt vaan sattuvat olemaan mun elämässäni pinnalla. Mä en kaipaa sääliä enkä vuolaita kauhisteluja tai mitään mässäilyjä. Ja kun ne vitun pelkopoliajat olivat mulle periaatteessa iloinen asia!

Nyhjää tyhjästä

Sunnuntaiahdistus. Jännä, että vaikka me ei eletä arkipäivä-viikonloppuelämää lähinnä siipan kolmivuorotyön johdosta, niin sunnuntaiahdistus ei silti ole näiden vuosien aikana kadonnut mihinkään. Että voi olla turha päivä. Nyt on vielä ekstrajännitystä ilmassa, sillä anoppi on tulossa kylään huomenna koko päiväksi. Tulee siipan yövuoron jälkeen aikaisin aamulla ja lähtee siipan mukana myöhään illalla. Jotenkin pitää jaksaa päivä anopin kanssa kahdestaan sillä aikaa, kun siippa nukkuu. Mitä ihmettä mä teen anopin kanssa, kun lapsi menee päiväunille?

Krooninen väsymys väistyi jossain vaiheessa ja aloin taas herätä aamuisin. Aika huisaa. Pirteämpiä päiviä on kuitenkin nyt taas seurannut muutama raskaampi, sillä mun selkäni ja vatsani ovat alkaneet vähän vihoitella. Ei nyt vielä niin, että liikuntakyky lähtee, mutta pari iltaa sitten melkein väänsin itkua päästessäni viimein sänkyyn. Hieman tietysti jännittää mitä tuleman pitää, mutta eipä varmaan pidä ruveta maalaamaan piruja seinälle.

Lapsen temperamentti mietityttää edelleen aika ajoin. Saattaisi olla hyvä lukea jotain aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, vaikka toisaalta kaikenlainen lapsihössötys kyllästyttääkin kovin. Ei aina jaksaisi olla pelkästään äiti. Kuitenkin tuo lapsen luonto tuntuu joskus hurjaltakin, sillä siinä on jotenkin niin outo sekoitus vilkkautta, temperamenttisuutta ja herkkyyttä. Lapsi tuntuu kaipaavan virikkeitä ja seuraa toisista lapsistakin, mutta monesti jos jotain tehdään, lapsi pamahtaa niin ylikierroksille, että saattaa herätä yöllä valvomaan. Että up yours vaan kaikille, joiden mielestä lapsi kuin lapsi nukahtaa tosi nopeasti illalla ja nukkuu kuin tukki, jos on ollut vähän ekstraohjelmaa.

Lapsen viimeisin villitys on myös keuhkojen pohjalta kirkuminen: aina kun asiat eivät mene lapsen toivomalla tavalla, voi kirkua. Otollisimpina päivinä lempeätkin kiellot saavat aikaan kirkumista. Ylivoimainen lempparini on kuitenkin (varsinkin tässä tilassa, kun se samperin kumartelu ei enää tunnu kivalta) kakkavaipan vaihdon yhteydessä ensin lötköksi spagetiksi itsensä heittävä ja sitten hurjasti kirkuva ja kaikilla raajoillaan sätkivä lapsi. Jes. Rauhallinen maanittelu ja muutenkin ylenpalttinen positiivinen palaute ja kannustus tuntuvat toisaalta toimivilta ratkaisuilta, mutta toisaalta taas aina ei voi odottaa tuntia, että kannustus viimein toimii. Toisinaan näyttää normaalisti ylirauhalliselta isältäkin olevan lehmänhermot hukassa.

Iltaisin en jaksa enää oikein muuta kuin vääntää itseni television eteen hetkeksi ja nukahtaa. Omaa aikaa en edelleenkään osaa ottaa kunnolla: pitäisi varmasti napata siipan vuorokalenteri ja sen mukaan merkitä kalenteriin joka viikko pari omaa juttua. Se vaan aina jää, ja lopputulemana herää sitten yhtäkkiä siihen, että kaikki ottaa kupoliin eikä meinaa enää jaksaa.
 


Pssst. Laitoimme tilaukseen ne Bumbleridet. On vähän siinä ja siinä, että ne mahtuvat meidän parvekkeen ovesta, mutta toivotaan parasta. Päällekkäiset hylkäsimme lopulta sillä ajatuksella, että kun tuo esikoinenkaan ei viihdy kärryissä jos se ei näe eteensä, niin emme lähde ottamaan riskiä.

No ne sisaruskärryt, perkele!

Olen todennut tämän aiemminkin, mutta kerrataanpa: en ole kärryihminen. Mulle oli tuon Ekan syntymän kynnyksellä aika hailee, millaisiin vaunuihin se tungetaan, kunhan niillä vaunuilla pääsee eteenpäin (isot pyörät). Yhdistelmävaunut saatiinkin lainaan mun siskoltani ja vaunut ovat ajaneet asiansa ihan hyvin, vaikka nyt olen alkanut kaivata kääntyviä etupyöriä ja vähän sutjakkaammin säädettävää työntöaisaa. Mut kun nyt pitää saada ne sisaruskärryt. Mähän olisin jättänyt asian ihan viime tinkaan, mutta lähdimme eilen ex tempore pariin vaunukauppaan ja mullekin selkisi, että jos uudet kärryt hommataan, niin vähän mallista ja kuosista riippuen vaunuja saattaa joutua odottamaan. Että pikkuhiljaa asiaa kai pitäis ruveta miettimään ihan tosissaan.

Mullehan on ehdotettu jopa, että jatkettais noilla tavallisilla yhdistelmävaunuilla ja liitettäis niihin vaan seisoma- tai istumalauta. Ain't gonna fly. Tuo jantteri on niin vilkas, että sen kanssa ei ajella esimerkiksi keskustassa jollain seisomalaudalla. En aio ottaa riskiä, että se karkaa ja on vilauksessa jossain liikenteen seassa. En tiedä myöskään miten saisin sen pidettyä tarvittaessa paikallaan. Onhan, joo, lastenvaljaat keksitty, mutta mitä mä teen kun mun pitää puuhata jotain vauvan kanssa - kytken toisen lapsen pyörätelineeseen? Eli kyllä ne sisaruskärryt tarvitaan.

Mä olin etukäteen jo vähän kuopannut ajatuksen peräkkäiskärryistä tyyliin Phil & Ted's Vibe. Eikö se vauva ole niissä ihan ahdingossa? Mitä jos se päättää piankin, että sen olis nähtävä myös eteenpäin? Miten mä jaksan kyykistellä sitä vauvaa jatkuvasti sieltä alhaalta (varsinkin jos päädytään sektioon ja pääsen yhtä hitaasti kuosiin kuin viimeksi)? Ja onko siitä haittaa, ettei sitä istuinosaa saa täysin makuuasentoon & jalkatukeakaan ei saa säädettyä? Entäs kolmipyöräisyys? (Phil & Ted'sejä on tosin nelipyöräisinäkin, mutta sellaista mallia en ole tarkastellut lähempää.)

No, mentiin kauppaan ja heti ensimmäisenähän myyjä alkoi tyrkyttää noita Phil & Ted'sejä. Ja mä vähän aloin suopua. Mutta nyt olen taas jo pakittanut, kun mietin, että me saatetaan tarvita parvekekäyttöönkin kahdet vaunut eikä näissä Phil & Ted'seissä oikein suositella nukuttamaan (tai no siinä pehmeässä vaunukopassa varmaan vois?). Mahtuishan niillä ovista ja bussiin ja hissiin ja sais vaan yhden lapsen käyttöön, jos toinen ei oo mukana. Näppärän oloiset ovat, mutta...joku siinä tökkii, että lapset joutuvat matkustamaan melkein päällekkäin. Lisäksi tavaratilaa on aika vähän viimeistään siinä vaiheessa, kun tyypit matkustavat istuimissaan, ja mä kuitenkin ehkä jonkun verran kaipaisin tilaa vaikka kauppatavaroille.

Mun suosikit äkkiseltään ennen kauppaanmenoa olivat markkinoiden kapeimmat tuplakärryt Mountain Buggy Duetit, mutta kun kokeilin tyrkätä niitä liikkeessä, ne tuntuivatkin aika kököiltä. Ne ovat myös kokoontaitettuina aika epämääräinen keko, enkä tiedä meniskö siihen hermot ja miten veisivät tilaa autosta, vaikka mahtuisivatkin. Jalkatukea ei myöskään saa säädettyä. Kokeilin myös Bumbleride Indie Twinejä, jotka olivat todella näppärän tuntuiset. Jalkatukea saisi säädettyä ja lapsetkin eri päin eli vauva toljottamaan työntäjää ja taapero nokka kohti kulkusuuntaa. Taaperohan ei enää vähään aikaan ole viihtynyt rattaissa selkä menosuuntaan. Jotenkin nuo Bumbleridet jäivät mieleen, mutta niissä sitten tulisi ehkä vähän se parvekeongelma. Mä olin vähän haaveillut, että parvekkeelle saisi jonkunlaisen pienen terassikalustonkin, mutta jos siellä meinataan hytkyttää uneen kakrut yksissä normivaunuissa ja yksissä tuplissa niin aika ahdasta tulee. Tällä hetkellä meille vois just ja just mahtua yhdet kärryt säilöön eteiseen ja toiset vaatehuoneeseen - mihinkään kolmien vaunujen systeemiin tässä ei kai kannata lähteä (+ onhan meillä vielä matkarattaatkin).

Piti käydä myös tsekkaamassa Emmaljungan Double Vikingit, jotka kuulemma yrittävät tavoitella jotain Bugaboo-henkeä - Emmaljungien runkoa ei tosin saa säädettyä yksittäisvaunuiksi. No, ihan ok ne kai olivat, mutta leveyttä oli sitten melkein 80 cm ja pyörät jonkun verran Mountain Buggyja ja Bumblerideja pienemmät. Värejä tietysti aika paljon, jos se väri nyt jotain merkkaisi. Jotain Teutoniankin tuplia vilkaisin, mutta niissä taisi olla yhtenäinen kuomu eikä vauvaa ja taaperoa saisi eri suuntiin. Carenat olisivat tietysti edulliset, mutta niissäkin taisi olla yhtenäinen kuomu. Kovasti myös myyjä hehkutti Britaxin peräkkäisvaunuja (B-Dual) ja taas meinasin haksahtaa. Saisi Britaxin turvakaukalon kiinni ja kovin kätevästi mentäisiin, neljä pyörääkin olisi ja vaunuista saisi toki kärryt yhdellekin lapselle. Mutta kun se on taas se ajatus siitä, että toinen makaa ahtaasti toisen alla, plus että taas puuttuu se jalkatuen säätö. Ja mites se tavaratila? En minä tiedä.

Mähän en itse viitsinyt edes vilkaista kyseisiä nettisivuja, mutta tulin jossain vaiheessa maininneeni siipalle Bugaboo-kärryistä. Että kun ovat kuulemma loistavat ja ihanat ja sitä nousisi vielä arvoasteikossakin, jos sellaisten kanssa kaupungilla kruisailisi. No siippahan sitten meni ja vakuuttui. Se on ollut koko ajan sitä mieltä, että Bugaboot. Tänään sitten heitti toisena vaihtoehtona ilmoille, että jos käytetyt Phil & Ted'sit ja jos ne onkin ihan paskat, niin ostaisi jotkut toiset. Mua vaan tällä hetkellä jotenkin väsyttää ajatus noiden käytettyjen kaupankäynnistä: saisi olla varpaillaan, ettei tulisi huijatuksi ja toisekseen niitä saattaisi joutua lähteä hakemaan jostain kauempaa. Helkkari.

Ei vielä supertarkkoja laskelmia olla tehty, mutta hintaa jonkunlaiselle perussysteemille kaikissa näissä potentiaalisissa vaunuissa tulisi lähemmäs 1000 €. Bugaboot nyt päräyttäisivät hintansa puolesta yli tuon tontturaisenkin, mikä kuulostaa mun korviini ihan järjettömältä hinnalta yksistä pirun kärryistä, kun se tonttukin on minusta kaamea hinta jostain vähän aikaa käytettävistä työntövempeleistä. Bugaboissa nyt tosin ratkeaisi esim. tuo meidän mahdollinen parvekeongelma, kun ne saisi kavennettua Mono-kokoon. Mutta silti. Mä en tiedä haluanko jotain statuskärryjä. Ja tarvitaanko me edes niitä ominaisuuksiensa puolesta. Ja sekin on minusta ongelma, ettei niitä pääse näkemään missään livenä ellei lähde varta vasten Helsinkiin.

Puuh. Läkähdyttää. Lisätään soppaan vielä se, että eihän tässä edes ollut läheskään kaikki markkinoiden sisaruskärryt. Että voi olla hankalaa.