Olen viime aikoina pohtinut kodin käsitettä osin muutonkin inspiroimana. Mä olen aina ollut hyvä kiintymään asioihin ja maisemiin ja mulla on ollut muutama asunto tai koti, joihin palaaminen on ollut jotenkin erityisen sykähdyttävää. Opiskeluaikojen koti on ollut yksi ja samoin myös mun (järjestyksessä) toinen kotini pk-seudulla. Oli aina tosi lämmin fiilis palata kotiin ja nähdä taas ne vanhat tutut maisemat, päästä sinne tuttujen seinien sisäpuolelle ja nähdä omat tavarat (kirjat, DVD:t ja CD:t! niin ja tietokone!).
En tiedä kuinka oudolta kuulostaa, että mä en ole kunnolla tuntenut kumpaakaan näistä meidän oman perheen asunnoista omakseni. Kotiin palaaminen ei ole tuntunut oikein miltään, siis ihan maisemien ja sen itse asunnon puolesta. Itsekseni en tokikaan paljon ole kodin ulkopuolella liikkunut, joten kovin paljon mulla ei edes ole näitä ihania jälleennäkemisen hetkiä perheen kesken. Arjessa kyllä koen paljonkin sellaisia "vitsi, me ollaan perhe ja mulla on kaikki nää tyypit tässä" -onnentunteita, mutta on jotenkin nurinkurista, että tietoisuus omasta kodista jää puuttumaan. Johtuuko tämmöinen lievä vierauden tunne yksinkertaisesti siitä, että mulla ei ole ollut kovin paljon mitään rentoa oleskelua, jota ehkä kotiin kiintyminen vaatii (vai vaatiiko)? Mä en luultavasti kiintynyt meidän aiempaan asuntoon, koska tunsin, että se oli aika vahvasti siipan - ja tokikin sen sijainnilla pikkukaupungissa oli oma osansa. Tästä nykyisestä asunnosta me tiedettiin koko ajan, että lähtö tulee suht' pian, koska tila ei vaan riitä - ehkä tätä asuntoa sitten leimasi tietynlainen kämppämäisyys ja väliaikaisuus? Vai johtuuko kiintymättömyys ihan sellaisista käytännön seikoista kuten ahtaudesta tai vaikka siitä, että hyvin pitkälti kaikessa on vaan menty lasten ehdoilla? Mä en edes ehtinyt purkaa mun levyjä (kyllä, tykkään - tai tykkäisin - edelleen kuunnella CD-levyjä) pahvilaatikosta ennen uutta muuttoa.
Joka tapauksessa mua on vähän häirinnyt se tunne, että mä menen vaan johonkin paikkaan, jossa voin peseytyä, nukkua ja murkinoida (jos ehdin). Ja jotenkin mä ajattelin, että täällä Kaupungissa mä kiinnyn aika piankin uuteen ympäristöön. Toki mä olen pitänyt tästä asuinseudusta paljonkin (ja rakastan Kaupunkia ja sen mahdollisuuksia), mutta sellainen iloinen jälleennäkemisen tunne on kyllä puuttunut. Tämäkin on ollut ehkä omiaan lisäämään tietynlaista tarkkailijan roolia ja vierauden tunnetta omassa elämässä. Ja siis - onhan tämä muutamien vuosien aikana tapahtunut ollut ihan valtaisa elämänmuutos. Luultavasti niin valtava, että mä en ole sitä sisäistänyt vieläkään aivan täysin.
---------------
Siippa meni yöksi töihin. Vauva oli tänään normaalia vaikeampi nukuttaa. Kerroin Ekalle, että se voisi tänään valvoa hetken normaalia myöhempään ja katsoa mun kanssa raketteja ikkunasta, mutta se halusikin aika pian nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti