lauantai 4. lokakuuta 2014

Arki

Mulla oli oikein teema-aiheita, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta kirjoittamiselle ei ole löytynyt aikaa. Nyt peseekin siis taas vaan tavanomainen sekava arjen kuvaus, jonka kirjoittamisen mahdollistaa siipan ja Ekan mummolareissu ja nukkuva vauva.

Puoliso on ollut töissä jo jonkun aikaa. Pelkäsin etenkin kerhoaamuja, mutta kyllähän niistäkin selviää. Aikaa palaa ja toisinaan meinaa tulla kiire, vaikka kello on soittamassa viideltä. Hirveä hiki on päällä koko ajan. Joskus saan jopa juotua aamukahvin ja laitettua itseni lähtökuntoon ihan rauhassa; joskus sitten taas vauva intoutuu roikkumaan rinnalla niin että touhusta ei meinaa tulla yhtään mitään. Oma lukunsa on tietenkin myös uhmis, joka kampeaa jokaista aamutoimea vastaan.

Kuitenkin kerhoaamuja ylivoimaisesti raskaampana olen alkanut pitää ylipäänsä tätä meidän arkea, koska nykyään tuntuu, että saan lapset aniharvoin yhtä aikaa päiväunille. Näin ollen päivään ei välttämättä sisälly minkäänlaista lepoaikaa. Uhmis on välillä pistänyt kovastikin kampoihin päiväuniaikaan, mistä sitten useimmiten aiheutuu joko hyvinkin massiivisia kiukuttelukohtauksia myöhemmin illalla tai yhtäkkisiä nukahtamisia. Uni saattaa tulla yhtäkkiä vaikka kylppärin lattialla, jos päiväunet jäävät kokonaan väliin. Iltaisin meinaa toisinaan iskeä epätoivo, jos herätys on tullut vaikkapa klo 4.30 (vauvalla nälkä eikä ehditä nukahtaa uudelleen ennen kuin uhmis herää), uhmis saadaan sänkyyn klo 21, mutta vauva valvoo klo 23 saakka. Väittäisin silti, että olen toistaiseksi pärjännyt ihmeen hyvin ilman minkäänlaista omaa aikaa - tosin viime päivinä onkin sitten alkanut jo vähän napsua.

Ekan uhma ja temperamentti ovat kokonaan oma lukunsa, ja välillä olemme puolison kanssa molemmat aika poikki. Edelleenkään ei ole havaittavissa minkään sortin kieltojen tai kehotusten tottelua ja meno on hengästyttävää. Itse pidän ehdottomasti haasteellisimpana asiana Ekan riehuntakohtauksia, joita saattaa mahtua päivään useita ja taas useita. Meno menee niin älyttömäksi, että on pakko ottaa syliin ja pitää aloillaan, kun mikään puhe ei mene jakeluun. Rauhoittelussa kestää ja lopulta kun yritämme sanoittaa koko jupakan, tuntuu että Eka on jo autuaasti unohtanut koko asian. Homma saattaa alkaa alusta, kun Ekan päästää sylistä pois. Joskus oma olo on hyvinkin avuton. Milloin tuo lapsi kasvattaa korvat ja aivot?

On outoa, miten en juuri koskaan tunne fyysistä väsymystä. Johtunee ehkä siitä, että koskaan ei ole aikaa pysähtyä? Väsynyt silti olen, mutta toistaiseksi se on ilmennyt lähinnä jonkunlaisena hitautena - joku saattaa sanoa ihan selkeän ja ymmärrettävän lauseen ja mä vaan tuijotan monttu auki enkä hetkeen tajua mitä toinen sanoo. Toki myös unohtelen enkä esimerkiksi välttämättä muista mitä edellisenä päivänä on tapahtunut.

Oman osansa arjen haasteisiin tuo se fakta, että meidän olisi piakkoin löydettävä uusi asunto. Nykyinen on sen verran pieni, että me ei voida asua tässä enää kauaakaan. Uhmiksella ei ole vallan paljoa leikkitilaa lattialla ja muutamakin lelu olkkarin puolella tuo lattiat heti täyteen. Pienemmälle ei ole minkäänlaista sänkypaikkaa eikä meidän makkariin mahdu esimerkiksi kunnolla edes pinnistä (tosin vauva nukkuu kyllä meidän välissä vielä useita kuukausia). On paljon ahtaita kulkuväyliä, jotka ahdistavat ainakin itseä kohtuullisesti. Jostain syystä olen ehtinyt jo vähän kiintyä tähän meidän asuinalueeseen, vaikka täällä ei sinällään esimerkiksi tuttuja asu (en ole toisin sanoen tutustunut kehenkään). Asunnonvaihto toisi kuitenkin aika todennäköisesti mukanaan myös asuinalueen vaihdon, mikä vähän harmittaa ja pelottaakin. Asuntoasiat ovat aika luonnollisesti saaneet myös ajattelemaan raha-asioita ja näin ollen myös töitä, mikä sitten ahdistaa entisestään. Koetan kuitenkin nyt vielä vähän aikaa lykätä työajatuksia, ettei ihan tyystin mene yöunet ja muutu elämä mustaksi.