Käyrillä

No niin, nyt on sitten käyty käyrillä keskussairaalassa. Kivut yltyivät ja supistuksia tuli jatkuvasti levossakin, joten katsoin parhaimmaksi hinautua päivystykseen. Eihän täällä meillä voitu asialle mitään tehdä, joten oman kylän päivystyksestä saatiin n. neljän tunnin jälkeen lähete keskussairaalaan. Kaikki oli ok, paikat kiinni ja kaula normaalin pituinen sekä vauvan sydänäänet selkeitä, joten pääsimme kotiin joskus kymmenen jälkeen illalla. Kaiken kaikkiaan reissussa vei kahdeksan tuntia.

En ole pitänyt itseäni mitenkään kipuherkkänä tyyppinä, mutta piti tirauttaa pienet itkutkin oman kylän päivystyksessä, kun koin ns. koppakuoriainen katollaan -tunteen. En nimittäin meinannut päästä lääkärin tutkimuspöydältä enää ylös supistuksen aikana ja kun väkisin tuuppasin itseni lattialle, tuli sellainen kipuaalto, että meinasi jalat lähteä alta. Säikäytti. Ensiavun sängyssä maatessa vilisti kyllä jo aika hurjia ajatuksia mielessä. Samoin vähän säpsäytti, kun keskussairaalan päivystykseen mentäessä vastaanottava hoitaja totesi mun lähetteen nähdessään, että menkää kuulkaa nyt suoraan sinne synnytysvastaanottoon, kun sulla on noita viikkoja noin paljon jo. Ihan normaalikäytäntö, mutta hurjalta tuntui. Tulipa nyt tsekattua synnärikin. ;)

Mä aloin eilen yhtäkkiä tuntea mojovia potkuja ylävatsalla, kun aiemmin olin tuntenut potkut vaan tuolla alhaalla. Painon tunne lisääntyi myös, ja mun epäilys onkin, että vauva kääntyi eilisen aikana raivotarjontaan - lääkäri totesikin myöhemmin tuon raivotarjonnan. Lääkäri oli myös sitä mieltä, että osa noista kivuista, jotka liitin supistuksiin saattoivat olla perua kohdunkannattimista eli kun tuota kannatinkipua on jatkunut jo jonkin aikaa, niin nuo tiheät supistukset sitten vaan antoivat sille lisäpontta. Sain kuitenkin kehotuksen hakeutua uudelleen tutkittavaksi, jos moisia supistuksia tulee vielä. Ja tietty nyt pitää ottaa rauhallisesti ja vetää särkylääkettä.

Huono päivä

Tämä päivä on ollut sanalla sanoen huono. Viikonlopun nivuskipuilun jälkeen myös heräsin nivuskipuihin (niiden normaalien vessakäyntien ja asennonvaihtoherätysten jälkeen) enkä saanut enää nukuttua missään asennossa. Olo oli tukala ja kivulias heti aamusta. Tuli kiukuteltua miehellekin. Teki mieli vaan itkeä, ja liikkuminen oli yhtä vaivalloista vaappumista. Kävin silti vähän kävelemässä.

Aamuun kuului myös toisen isovanhemman soitto, ja myöhemmin päivällä myös isäni soitti. Luulin, että on kyse taas jostain "hätätapauksesta" ja vastasin, vaikka olin päättänyt etten ole heidän kanssaan nyt missään tekemissä. En edes tiedä miten kuvailisin näitä asioita ja suhteita... Sen tiedän, että mitta on täynnä, mutta mietin silti, olenko sittenkin vain puhdas kusipää. Mutta ei, järki sanoo, että se on sitä kiltin tytön syndroomaa.

Olin jo ennen puheluja valmiiksi itkuinen ja kärttyinen ja meinasin laukoa, että lopettakaa se ahdistelu, mä olen raskaana enkä jaksa teitä juuri nyt, mutta pidin kielenkantani kurissa. Ei ole mitään syytä kertoa, että meille tulee lapsi. En edes halua lasta keskelle tuollaista härdelliä vaan tahdon pitää lapsen erossa kaikesta, mihin sillä ei ole osaa eikä arpaa.

Olen muuten nyt diagnosoinut nämä nivuskivut kohdun kannatinhermokivuiksi (google on ystäväni). Alavatsakivut taas lienevät perinteisiä liitoskipuja. Kummallekaan vaivalle ei oikein voi tehdä mitään - muuta kuin ehkä toivoa, että häviävät itsestään.

Ei näin

Note to self: lopeta se kohdun, virtsarakon ja peräsuolen laskeumista lukeminen. Heti. Parasta on myös unohtaa emättimen suonikohjut ja neljännen asteen repeämät.

Yksi taapero, kiitos!

Pikkukaupungissa on joillain ihan ihmeellinen ajatusmaailma mitä täällä asumiseen tulee. Jos on tullut puhetta mun töistä tai muuten meidän tulevaisuudesta, olen aika usein sanonut, että eiköhän me hankkiuduta johonkin isompaan kaupunkiin. Jotkut eivät ole sisäistäneet asiaa lainkaan vaan ovat ehkä hämmästelleet, että eihän me voida mihinkään lähteä kun miehen työt ovat täällä. Ilmeisesti heidän mielestään nainen on aina se, joka joustaa. Tai sitten on jämähdetty niin tähän pikkukaupunkiin, että ei olla edes ajateltu, että töidenkin perässä voi (ja pitää) muuttaa. Nyt olen alkanut tokaista näille hämmästelijöille, että heidänkö mielestään mun pitäisi lojua loppuelämäni kotona työttömänä. Ei jaksa loputtomiin vääntää rautalankaa.

Rikoin lupaustani olla sekaantumatta vauvapalstoihin. Sain postaukseeni vastauksia välittömästi liudalta yltiöpositiivisuuden kannattajia, jotka viljelivät sydänhymiöitä ja lässyttivät kaiken ihanuudesta. Joo, tosi hyödyllistä vertaistukea ja silleen. (Okei, täytyy myöntää, että kehiin tuli myöhemmin myös pari ei-niin-aurinkoista eli mun kannaltani hyödyllistä vastausta, joten en mä ehkä ihan suorilla luovuta.)

Mä olen muuten halunnut lapsen. Mulla ei ole ollut - eikä ole - mitään vauvakuumetta enkä edes tiedä tulenko nauttimaan pikkuvauva-ajasta mitenkään erityisesti. Mä en kuvittele, että se on pelkkää ihanaa hattaraista vauvantuoksua ja jokeltelua vaan koetan varustautua henkisesti kaikkeen siihen raskaaseen, valvomiseen, rikkinäisiin ja vuotaviin tisseihin ja kitinään. Jotenkin aina särähtää korvaan, kun kuulee sanottavan, että kyllä se ihana vauva on sitten kaiken vaivan väärti - mä kun luulen, että se taapero sitten vähän myöhemmin saattaa ehkä olla kaiken väärti.

Epäreilua?

Olen käsittänyt, että joitain ihmisiä ärsyttää raskausoireista valittaminen tai raskausajan mahdollisista negatiivisista tuntemuksista kertominen (tai ylipäänsä tuntemuksista kertominen realistisesti), koska on olemassa ihmisiä, jotka eivät toiveista ja yrityksistä huolimatta saa lasta. Ymmärrän, että lapsettomuus on tavattoman vaikea asia niille, jotka siitä kärsivät, mutta pidän silti oikeuden tuntea juuri niin kuin tunnen. Itselläkin oli vaikeaa kertoa tästä raskaudesta yhdelle ystävälle, jonka tiedän käyneen läpi lapsettomuushoitoja. En sitten kuitenkaan lähtenyt salaamaan asiaa tarpeettomasti, koska se vasta typerää olisikin ollut.

Meillähän tämä raskaus tärppäsi ehkä vähän yllättävänkin nopeasti. Olen popsinut pillereitä 18-vuotiaasta lähtien muutamien vuosien taukoa lukuunottamatta, en ole enää ihan nuori ja siitä huolimatta pamahdin paksuksi lähes heti ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Mieskin on monta kertaa sanonut, kuinka hän oli varautunut paljon pitempään odotteluun eikä osannut oikein edes odottaa, että tikku näyttää kahta viivaa suurinpiirtein pelkästä ajatuksesta. Vaikka osasin vähän aavistella, että raskaus saattaa pamahtaa kehiin aika nopeastikin, niin silti olin kieltämättä aika järkyttynyt. Nytkö jo?! Asian järkyttävyyttä lisäsi ehkä myös se fakta, että olin suopunut ajatukseen lapsesta aika hiljattain enkä todellakaan harkinnutkaan lasta ikinä ennen.

Sekalaisia mietteitä (taas)

Kuinkakohan tavallista on, että odottajalle tarjotaan kunnan puolesta vain yksi lääkärikäynti? Oma lääkärikäynti on vajaan parin viikon päästä eikä täällä ole tarjolla ensisynnyttäjille mitään synnytystapa-arviotakaan. Täällä ilmeisesti mennään siitä, mistä aita on matalin eli kunnalla ei ole rahaa. Neuvolan terkkarihan myös sanoi, että jos vaan tulee jotain ongelmia, niin neuvolasta on turha kysellä lääkäriaikoja, sillä niitä ei ole. Hieman huolestuttaa, mutta ei kai täällä mitään synnyttäjien tai vauvojen joukkokuolemia ole ollut, joten kaipa se pitää vaan luottaa olevansa hyvissä käsissä.

Emme muuten ole käyneet vanhempainvalmennuksessa ja se, mitä olen nyt paikallisesta valmennuksesta kuullut, on vahvistanut tunnetta oikeasta päätöksestä. Mä (ja me) haluan valita kelle kerron yksityisasioita meidän parisuhteesta ja ajatuksistani vanhemmuudesta ynnä muusta, joten ei todellakaan kiinnosta lähteä avautumaan mihinkään lässytyspiiriin. Mä näen punaista jo pelkästä ajatuksesta, hyi helvetti.

Olen koettanut ihan tietoisesti vältellä kaikenlaisia perheen ja suvun ristiriitatilanteita raskausaikana, sillä tiedän, että mulla on taipumus stressata niistä. Miehen kanssa ei onneksi tarvitse taistella ;), mutta omat vanhemmat ovat sitten oma lukunsa. Äiti on mikä on ja isän kanssa en ole ollut tekemisissä nyt lainkaan eikä hän itse asiassa edes tiedä, että olen raskaana. Samoin isovanhemmilleni olen jättänyt asian kertomatta. Isäni on alkoholisti ja isovanhempani eivät ole oikein koskaan olleet läheisiä tai osoittaneet mitään oikeaa kiinnostusta mun elämääni kohtaan (heidän mielestään en ole mm. ikinä tehnyt oikeita töitä eivätkä he juuri muutenkaan arvosta tyttöjä tai naisia - ainoastaan pojilla on merkitystä).

Viime viikkoina on onneksi ollut kivasti ainakin joku piristys per viikko, joten ei ole tarvinnut surra tätä lande-elämää liiaksi. Viime viikolla pääsin käväisemään Hulluilla Päivillä ja lastentarvikeliikkeessä, joten kakkalingon tuloon valmistautuminen on edennyt. Sain myös käytettynä kaikenlaista vaatetta. Ainoa vaan, että kaikki kamppeet ovat nyt kasseissa ja läjissä meidän välieteisessä niin että ovesta on vaikea päästä sisään... Ostin muuten myös tukivyön, joka ainakin ensikokeilujen perusteella vaikuttaa ihan hyödylliseltä hankinnalta - nivuskivut kun tulevat ja menevät. Pinnasänkykin (käytettynä lainaan) meillä on tuolla nurkassa, purettuna tosin. Auton turvakaukalo ja yhdistelmävaunut (käytettynä lainaan) ovat vielä tulossa.

Mitä jos?

Asuntoasia käy mielessä vähän väliä. Arveluttaa, jos joudumme tästä johonkin kaameaan kaupungin vuokrakerrostaloon. En ole mikään sisustusfanaatikko enkä vaadi mitään luksusoloja, mutta jotenkin tuntuu, että kun opiskelijaluukkuelämää kesti sinne vajaa 3-kymppiseksi ja senkin jälkeen tuli asuttua ensin vuokrayksiössä ja sitten melko vaatimattomassa kaksiossa (minikylppäri, ei astianpesukonetta, ei saunaa, edelleen samat vanhat opiskeluajan huonekalut, ei parveketta), niin ei nappaisi mikään rähjäinen kerrostalokämppä jollain levottomalla alueella. Täytyy toivoa, että onnistutaan löytämään joku säällinen vuokra-asunto. Vauvan kanssa ja täällä landella kodin viihtyisyys saattaa nousta arvoon arvaamattomaan, sillä täällä ei ole järin hirveästi paikkoja minne mennä tai missä käydä. Kotona tulee siis edelleen vietettyä aikaa paljon (liikaa).

Unettomuuden lisäksi lapsiperhe-elämässä pelottaa ne pirun rutiinit. Lapsella tulee ne olla, se on selvää, mutta miten mä kestän sellaista tappavaa rutiininomaista arkea? Meillä mies pystyy menemään nukkumaan vaikka suoraan iltavuorosta eikä se tarvitse mitään omia rauhoittumisaikoja saatikka sitten jotain itsensä hemmotteluhetkiä, mutta jos mun päivä on ollut vaikka pelkkää duunia ja rutiinia, niin mun pitää repiä se piriste elämään vaikka sitten valvomalla nettimaailmassa. Jos yritän ajoissa nukkumaan, saatan nukkua pari tuntia ja valvoa sitten tuntitolkulla keskellä yötä.

Hyvä päivä

Jiihaa! Tänään on ihan superhyvä päivä! Selvisin sokerirasituksesta puhtain paperein ja varsin hyvin arvoin. Verenpaineet olivat kohdallaan, kohdunpohjankorkeus käyrällä, painoa tullut maltillisesti ja hemoglobiinikin 125 (alkuarvo 147). Terkkari sanoi, että voisin ihan varmuuden vuoksi syödä vähän lisärautaa. Kakrun sydänäänet kuuluivat selvinä (meillä ei jostain syystä mitata niitä sen ihmeemmin, todetaan vaan että siellä se sydän sykkii) ja potkujakin tuli. Ainoastaan harjoitussupistusten ja liitoskipujen takia sain käskyn alkaa höllätä tahtia: sain supistuksia jo pelkästään tutkimussängylle kapuamisesta. Terkkari ohjeisti, että jos supistukset jostain syystä yltyvät tai muuttuvat kivuliaiksi, niin se on sitten tervemenoa ensiapuun. En mä nyt kuitenkaan ota aiheesta stressiä.

Mua ei nyt sinällään jaksa nuo arvot sen ihmeemmin kiinnostaa: jos ne ovat terkkarin mielestä ok, niin hyvä. En yleensä ole edes vilkuillut neuvolakorttia käynnin jälkeen. Nyt vaan etenkin tuo sokerirasituksen tulos oli ihan mahdoton helpotus - mä voin jatkaa pullahiireilyä! En oikeasti tiedä miten olisin selvinnut verensokerin mittauksista itse kotona.

Maalle muuttoa, sokerirasitusta ja (vähemmän) unta

Yleensä kuulee vaan onnistuneista muutoista kaupungista maaseudulle. En ole nettimaailmassakaan juuri törmännyt kertomuksiin siitä, kuinka siellä maalla ei sitten loppupelistä ollutkaan niin idyllistä kuin etukäteen kuvitteli ja kuinka elantoa on vaikea hankkia. Mullahan oli varasuunnitelmana landelle muuttaessa myös "loiva alanvaihto", joka sitten olisi kuitenkin vaatinut ensin etukäteisopintoja esimerkiksi avoimessa yliopistossa (vaatimuksetkin ehtivät tiukentua ennen muuttoa) sekä mahdollisesti vuoden tai parin yliopisto-opinnot. Tätä alanvaihtoa ehdin pohtia melkein pari vuotta, mutta sitten viimein tulin tulokseen, että koska ala ei hirveänä kiinnosta, niin motivaatiota ei ole aloittaa opintojakaan.

Mietin lisäksi ihan periaatteellisella tasolla, että miksi hitossa mun pitäisi seitsemän vuoden opintojen jälkeen vielä opiskella uusi ammatti ja olla kerryttämättä eläkettäni, varsinkin kun sitä eläkettä ei kerry nyt äitiyslomankaan (tai työttömyyden) aikana - ja varsinkin kun mies on parin hassun opiskeluvuoden jälkeen alle parikymppisenä päässyt kiinni "oikeisiin töihin" kun taas itse olin vähän vajaa 30 kun sain elämäni ensimmäisen oikean työpaikan (tein kyllä töitä opintojen ohessa, mutta en oman alan eikä sellaisista satunnaisista duuneista kauheasti eläkettä kertynyt). Tokikaan ei ole miehen vika, että opiskelin niin pitkään ja sellaiselle alalle, mutta joku kohtuus silti. Nytkin on nöyryyttävää, kun ei tuo omaa osaansa talouteen. Kotihoidon tuella sitä vasta mukavaa mahtaa ollakin, kun saattaa jo joutua pyytämään mieheltä taskurahaa omiin menoihin...

Sokerirasitus ei ollut niin paha kuin etukäteen pelkäsin. Hoitaja otti verikokeet todella näppärästi (näppärämmin kuin edellinen verikokeitten ottaja) eivätkä ne olleet ollenkaan paha rasti. Sen sijaan hienoista epämukavuutta aiheutti se, että labran odotusaula oli ihan täyteen ammuttu ja haisi lähinnä eltaantuneelta mummolta. Hoitaja kyllä pahoittelikin, että viime aikojen muutosten takia heillä ei ole enää tiloja, jonne voisi mennä lepäämään ja monille raskaana oleville sokerirasitus voi olla kirjaimellisesti rasitus. Itselle tuli sokerilitkun nauttimisen jälkeen hirvittävän väsynyt olo ja jonkun verran huimasikin; odotusaulasta lähti ainakin yksi odottava äiti koputtelemaan näytteenottohuoneen ovelle huimauksen takia.

Nukkuminen on taas viime päivinä ollut pinnalla. En saa nukuttua kaikkine katkoksineen kuin ehkä kuusi tuntia yössä ja nyt alkaa tuntua, että enemmänkin voisi nukkua. Välillä olen kyrtsä otsassa ja kateellinen miehen unenlahjoille, kun se vetelee helpostikin semmoiset 10 tuntia unta yössä. Vauvavuodessa eniten pelottaakin juuri unettomuus: jos mun on välillä vaikea nukkua ihan normaalistikin, niin miten sitten, kun vauva herättelee öisin? Nytkään, kun herään vessaan tai jaloittelemaan, en välttämättä nukahda heti uudelleen vaan ensin on pakko ottaa kirja käteen ja lukea ainakin muutama sivu. En myöskään tähän mennessä ole oppinut nukkumaan päiväunia vaan menen ihan sekaisin, jos nukun päivällä enemmän kuin vartin. Päiväunet vievät välittömästi myös yöunet ja samoin mun on vaikea nukahtaa, jos illalla on paljon ohjelmaa.

Tilannekatsaus

Käväisin viikonloppuna harrastamassa elukan kanssa. Etukäteen jännäsin miten pääsen liikkumaan liitoskipuineni, mutta viikonloppu menikin ihan mainiosti. Ehkä en vielä invalidisoitunutkaan.

Vanhat tuttavat olivat ensin arvuutelleet minut nähtyään, olenko lihonut vai olenko kenties pieniin päin. Sitten yksi rohkaistui asiasta kysymään - muut olivat pohtineet, ettei asiaa uskalla ottaa puheeksi, jos tosiaan olenkin vain paisunut. Ihan hyvä, että asia on nyt tiedossa, niin ei tarvitse enää kenenkään spekuloida. :) Itseä vaan ihmetyttää miten joku voisi muka lihoa niin, että ainoastaan vatsa paisuu pinkeäksi palloksi ja tissit turpoavat, mutta onpa sitäkin kroppatyyppiä, joka pullahtaa ensimmäisenä vatsan seudulta. Itselle tulee ihrat aina ensimmäisenä takapuoleen ja jalkoihin, joten aika huisaa, jos muutkin ovat miettineet olenko vain paisunut muodottomaksi...

Huomenna onkin sitten vuorossa sokerirasitus. Olen ollut joskus laktoosikokeessa, jossa otettiin myös verinäytteitä tietyin väliajoin, ja muistan edelleen kuinka epämiellyttävää verinäytteen otto oli varsinkin viimeisellä kerralla. Nuorempana olen ollut suorastaan verikoekammoinen enkä edelleenkään verikokeita mitenkään rakasta, mutta sisulla vedän ne läpi. Huominen siis jännittää ihan jonkun verran. Jännittää myös kokeen tulos ja sen saa tietää neuvolakäynnillä keskiviikkona.

Mulla ei ole vielä muuten mittailtu mitään kohdunpohjakorkeuksia enkä edes tiedä mitä sillä luvulla tehdään. En ole myöskään vielä nähnyt vilaustakaan lääkäristä yhdelläkään neuvolakäynnillä tai normiultrissa, mutta se lienee normaalia (?). Lääkärin vastaanotolla olen käynyt ainoastaan yksityisellä, kun halusimme käydä alkuraskauden ultrassa.

Kroppa sanoo poks

Onpas taas voittajafiilis. Piti hoidella asioita ja käydä mm. Kelassa viemässä äitiys- ja vanhempainrahahakemuksen liitetodistus. En ollut päässyt edes kilometriä kodista, kun alavatsakrampit ja nivuskivut alkoivat. Teki mieli pillahtaa itkuun, käveleminen oli ihan tuskaa. Vauhdin hidastaminen auttoi vähän, mutta välillä mietin, että en pääse edes perille sovittuun tapaamiseen. Istuminen auttoi, mutta sitten kun piti taas lähteä liikkeelle, kivut palasivat. 

Kaiken lisäksi huomasin, että olin onnistunut jättämään paperinivaskastani juuri sen Kelaan tarvittavan todistuksen kotiin, vaikka aamulla latasin kassin täyteen erilaisia kansioita ja asiakirjoja ja juuri tuo todistus oli se tärkein (paperit olivat kansioissaan ja kansiot pinossa kaapissa, joten ainoa homma oli napata kansiot messiin, mutta eikös yksi kansioista ollut onnistunut liukumaan kaapin perukoille). Saivat varmasti "kylillä" jutun juurta, sillä niissä kivuissa ja turhautuneena päästelin kyllä reteästi muutamatkin ärräpäät. Loppujen lopuksi asioita hoidettuani sain tutulta kyydin kotiin - en kyllä edes tiedä miten olisin enää päässyt kävelemään kolmen kilometrin kotimatkan.

Nytkö (25+5) tässä sitten meni liikuntakyky lopullisesti ennen poksahdusta? Ei jumaliste.

Hoitokokemuksia

Jumituin yöllä lueskelemaan netistä erilaisia, pääosin huonoja kokemuksia neuvolan ja synnärin hoitohenkilökunnasta. Osassa oli selvästi vedetty herneet nenään herkässä mielentilassa, mutta osa kertomuksista oli aika pöyristyttäviä. Mä olen toistaiseksi ottanut sen kannan, että suodatan neuvolan terveydenhoitajan jutuista ne hyödylliset ja muut saakoot jäädä omaan arvoonsa (tosin välillä kieltämättä tunteet meinaavat pukata pintaan, kuten nyt tuossa aiemmassa luonnonkansapostauksessani kuvailin). Ensimmäisen käynnin jälkeenhän mulla ja miehellä oli päällimmäinen ajatus, että ei meillä ainakaan mitään elävää sikiötä kohdussa polski: terveydenhoitaja korosti, kuinka todella monet parit kokevat hirveän kriisin, kun ensimmäisessa ultraäänessä kohdussa ei näykään mitään elävää. Mieskin mietti neuvolasta lähdettäessä mulle, että ei tässä nyt taida sitten vauvaa olla tulossakaan. Päätettiin ihan oman mielenrauhan takia käydä yksityisellä varhaisultrassa, jotta vältettäisiin sitten tämä terveydenhoitajan kuvailema kriisi.

Tiedossa toki on, että paljon raskauksia päätyy keskenmenoon ensimmäisellä kolmanneksella, mutta asian olisi ehkä voinut esittää jotenkin toisinkin. Tämän lisäksi pientä mietintää aiheutti oman terveydenhoitajan tapa ladella toisten äitien nimiä vastaanotolla. Mulle ei nimet jääneet mieleen eikä mua edes kiinnosta jotkut tuntemattomat ihmiset, mutta vaitiolovelvollisuuttahan siinä rikottiin (enkä muuten sivumennen sanoen tahdo, että hoitaja latelee vastaavia asioita minusta muille asiakkailleen). Annoin sitten terveydenhoitajasta palautetta osastonhoitajalle, joka suhtautui palautteeseen lopulta ihan hyvin. Ensin sain kyllä kuulla, että kyseessä on neuvolan pätevin hoitaja, mikä saattoi mielestäni koko neuvolan hitusen huonoon valoon. Vaitiolovelvollisuuden luulisi olevan prioriteettilistalla aika korkealla.

Toteutui muuten eräs pahimmista peloistani tuossa vaitiolovelvollisuusasiassa mitä pikkukaupungin menoon tulee. Mulla on aina ollut mielikuva, että tällaisessa paikassa mikään ei pysy salassa ja toisten (yksityis)asioista ollaan äärimmäisen kiinnostuneita. Mä jaksan edelleen lähes joka viikko ihmetellä, kun ihmiset kertoilevat joistain tuntemattomista ihmisistä ja sen jälkeen vielä jatkavat juttua kertomalla näiden ihmisten sukulaisista. Mitä hiivattia mä teen sillä tiedolla, että joku täysin tuntematon nobody on töissä paikassa x, seurustelee henkilön y kanssa ja käy moikkaamassa veljeään naapurissa osoitteessa z?

Kramppeja ja onnea

Kylpyläreissu onnellisesti takana. Eikä ollut niin paha rasti kuin kuvittelin. =) Enhän mä ihan taatusti mikään kylpylän ruusunen ollut suonitisseineni, mutta varmaan suurin osa on raskaana olevia naisia nähnyt ennenkin enkä jaksanut sitten enää miettiä millaiselta sotanorsulta näytän. Vähän yllärinä tuli, että uinti sattui mua alavatsaan niin että ei sitä hirveästi voinut edes tehdä. Samoin jalkaterät kramppasivat niin paljon, että potkiminen oli aika tuskaa (tähän osasyynä ovat varmasti myös mun vaivaisenluut, joiden takia uiminen on krampannut jalkateriä jo ennen raskautta). Keskityin siis pääasiassa lillumiseen.

Tänään olisi fysioterapeutin perhevalmennus. Arvon vieläkin menenkö sinne. Toisaalta nyt on näitä vaivoja ollut siihen malliin, että fysioterapeutilta ehkä voisi saada hyviä vinkkejä, mutta toisaalta kelaan onko siellä ainoastaan jotain lantionpohjalihasjuttuja ja "näin kehosi muuttuu raskauden aikana" -jaarituksia. Ja jos siellä on jotain ryhmäkeskusteluja tai muita huuhaahommia, niin...ei.

Kotimatkalla kylpylästä tuli muuten aika hyvä fiilis. Kyllä sitä saa loppupelistä olla aika kiitollinen ja onnellinen kaikesta. [Mutta ei huolta, en tule muistamaan tätä kiitollisuutta siinä vaiheessa kun seuraava ketutus iskee.]

Raivottaren paluu

Haha, juuri kun olen miettinyt, että olenpa ollut tasapainoinen pitkän aikaa, niin raivofiilikset tekevät paluun rytinällä. Voi hyvät hyttyset, että on ketuttanut koko päivän! Just nyt olis kiva kun olis litteä vatsa, voisin juoda Kultalonkeroa tai kuivaa omenasiideriä, mennä hippaamaan festareille muutamaksi päiväksi tai vetää oikein kunnon baarikierroksen ja olla sinkku. Varmasti oma osansa tässä vitutuksessa on tällä päiväkausien sisällä sairastamisella: ei meinaa pää kestää enää yhtään tätä kotona pönötystä. No, huomenna on ohjelmaa - se ei vaan ehkä ihan ole toivotunlaista.

Tulee muuten varmasti mentyä 27.-29.4. Helsingin Messukeskuksessa järjestettäville lapsimessuille. En aio mennä lähellekään mitään vaistovanhemmuusluentoja, ja luultavasti hermot tulevat palamaan aika tehokkaasti kyseisillä messuilla muutenkin, mutta täytyy kai siellä käydä "pyörähtämässä" (kauhukakaroita ja lehmämäisesti hymyileviä äitejä silmän kantamattomiin, huh!). Toivottavasti ei lompakko kevene ihan mahdottomasti. Reissun päätarkoitus on kyllä siellä toisella puolella lemmikkimessuilla: olen aina kironnut kyseisiä messuja juuri lapsimessujen samanaikaisuuden takia, koska tuntuu, että niitä pieniä perkeleitä riittää lemmikkipuolellakin riesaksi asti. Vanhemmat saisivat opettaa lapsensa käyttäytymään eläinten lähellä ja varsinkin olemaan sörkkimättä ja häiriköimättä näytteillä olevia eläimiä luvatta. Tosin kun eiväthän kaikki vanhemmatkaan tuota asiaa tajua, niin tyhjästä on paha nyhjäistä.

En tiedä pitäisikö messujen yhteydessä uskaltautua kyselemään tai ottamaan selvää kestovaipoista (kirosanatavaraa nämäkin). Ne vähän kiinnostaisivat, mutta pelkään niiden ympärillä leijuvaa hörhöauraa. Lisäksi koko homma vaikuttaa jotenkin ihan ydinfysiikalta enkä ole vielä uskaltautunut yksillekään aihetta käsitteleville nettisivuille. Mutta ehkä sitä jotenkin kestäisi yrittää vähän edes selvitellä asiaa? Itse en mitään vaippoja ala ommella, koska olen niin antikäsityöihminen kuin vaan olla voi, mutta niitä kai voi ostaa valmiinakin jostain nettiputiikeista.

Virtahepo bikineissä

Pahin tautivaihe tuntuu olevan ohitse (eikä tarvinnut edes hakeutua päivystykseen). Huomenna käy siis matka kylpylään appivanhempien kanssa. En ole ajatuksesta mitenkään erityisen innoissani - itse asiassa juuri nyt tuntuu, että verisuoni katkeaa päästä ja tikahdun raivooni. 

Kokeilin äsken bikineitä ja yhdet bikinit sain kaapin uumenista ahdettua päälleni. Näytän ihan hel-ve-tin kamalalta. Suonikkaat tissit pullottavat pinkeän vatsan päällä ja reisiäkin on...itku pääsee. Ei jumalauta, että tässä kunnossa pitää lähteä vielä ihmisten ilmoille. Arastelen bikineitä muutenkin ja pidän aina suurinpiirtein paaston ja kuntokuurin ennen etelän lomia, mutta nytpä ei tälle ruholle vaan voi mitään. Sain tietää tästä koko reissusta niin lyhyellä varoitusajalla ja sitten iski tuo megaflunssakin, joten en ole todellakaan päässyt mihinkään uimapukuostoksille. Nyt ei vaan auta, noissa bikineissä on mentävä. Nöyryyttävää.

Koko komeuden muuten kruunaa vielä mun sairaalloisen vaalea ihoni, tummansiniset silmänaluset ja nyt flunssan jäljiltä erityisen punakka naama ja verestävät nenänpielet. Rakastan muutenkin ilman meikkiä hengailua (not!), joten ihan superia päästä luonnontilassa lillumaan altaaseen. Voi että on positiivinen meininki.

[Joo, en ole lopettanut meikkaamista raskausajaksi, koska se tarkoittaisi käytännössä sitä, että en lähtisi ulos ovesta. Näytän ihan saatanalta ilman meikkiä, joten en yleensä vie edes roskapussia ilman pakkelia. Kivittäkää.]

Elämän parasta aikaa

Törmäsin aamulla netissä Anna-Leena Härkösen sitaattiin: "Olen kuullut monien naisten huokaavan, että raskaus on heidän elämänsä parasta aikaa. Herää kysymys, että minkähänlaista paskaa heidän elämänsä sitten yleensä on?" Pakko oli virnuilla, vaikka kyseinen sitaattihan on sinänsä vakavahenkisestä Heikosti positiivinen -kirjasta. Näytti tuo kirja löytyvän kirjahyllystä, joten taidan laittaa sen uudelleen lukulistalle.

Tämä tuleva mamma on muuten kuumeen kourissa ja toivoo parantuvansa ilman visiittiä paikalliseen terveyskeskuspäivystykseen. Muusta en olisi niin huolissani, mutta keuhkot huutavat välillä hoosiannaa siihen malliin, että niinköhän tästä ilman antibioottikuuria selvitään.

Voihan närästys!

Kas, nytpä alkaa olla ihan voittajafiilis. On tullut nukuttua aika hemmetin huonosti (puudun, aina vaan puudun öisin!) ja nyt sitten kuvaan astuivat melkein yhtä aikaa flunssa ja närästys. Ajattelin eilen illalla, että kuolema korjaa. Miehen taskun pohjalta löytyneet Renniet auttoivat ehkä himppasen, mutta silti päädyin lukemaan Vuoden mutsin yöllä sängyssä nojaillen mahtavaan tyynyvuoreen. Sitten kun vihdoin onnistuin nukahtaa, heräilin taas tunnin välein lonkkien puutumiseen ja röhään. Joku saa tänään lähteä hakemaan flunssa- ja närästyslääkkeitä apteekista ja jotain terveysmuonaa ruokakaupasta ja se joku en ole kyllä minä.

Eilinen yhdistetyksi lounaaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi nautittu lihapiirakka ja nakit olivat varmaan osasyyllisiä närästykseen, joten tarvinnee alkaa vedellä pieniä annoksia useammin päivässä - se ei vaan koskaan ole ollut mun juttuni, kun olen tottunut syömään harvakseltaan (ruokavalioni ei kyllä ole koostunut mistään lihapiirakoista, eilinen oli siinä mielessä poikkeus). Alkaa myös hiljalleen pelottaa lähestyvä sokerirasituskoe ja mietin, pitäisikö korjata ruokavaliota hiilaritietoisempaan suuntaan ihan varmuudeksi.