keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kroppa

Lähtöpainoon ei ole matkaa kuin ehkä kilon verran, mutta ei kroppa entisellään ole. Joka paikka on löystynyt ja lihaksia on kadonnut. Olen aina harmitellut paksuja jalkojani ja paksut ne ovat edelleenkin, mutta selvästi ohuemmat kuin ennen raskautta - nyt vaan lepattavammat. Jopa mun räystäsperästäni on kadonnut volyymia. Mahaa on vielä hitusen jäljellä, mutta olen melkeinpä positiivisesti yllättynyt miten kivasti kessi on vetäytynyt eikä ylimääräistä nahkaakaan nyt ihan kamalasti näytä jäävän. Jostain oudosta syystä en jaksa yhtään stressata kropastani (niin kuin vähän pelkäsin raskausaikana). Haluaisin kuitenkin tosi paljon viritellä vanhan (okei, tosi vanhan) saliharrastukseni jossain vaiheessa, mutta se aika ei ole vielä.

Ystäväni ummetus ei ole yhtä pahaa kuin sektion jälkeen ja ilmavaivatkin tuntuvat olevan vähenemään päin (meillä on sekä poika että äiti vetäneet sujuvasti Cuplatonia). Silti välillä isompi hätä ja kuplat suolistossa ilmoittavat olemassaolostaan lievällä kivulla.

Kipulääkkeitä ei ole tarvinnut vetää enää noin reiluun viikkoon (vai pariin? Ei enää pysy kärryillä ihan kaikesta.). Välillä kävellessä haavan yläpuolella tuntuu jännää painetta ja hilluminen tuntuu illalla haavassa, mutta kovasta kivusta ei voida enää puhua. Luultavasti uskaltaudun näinä päivinä yrittää Manducaa poikasen kanssa - helpottaisi arkea ihan jonkun verran, nyt kun kai voidaan jo suorilla todeta, että sylitakiainenhan tuo on.

Arkea

Eilen ei ollut ihan paras päivä. Yksi elukoista alkoi jo aamusta kiljua tylsyyttään, toinen kusta losotti jälleen kerran sisälle ja kolmas oksensi keittiön matolle. Itse olin taas jumissa sohvalla tuntitolkulla eikä mitään toivoa, että olisin ehtinyt edes suihkuun miehen ollessa töissä.

Poikasen kanssa tuntui myös takkuavan. Cuplaton-satsit lensivät about kolme kertaa peräkkäin jonnekin ihan muualle kuin pitäisi (yritäpä väsyneenä osua lusikan kanssa suuhun käsien pyöriessä tuulimyllynä edessä), kakat kurahtivat taas pariin otteeseen lahkeesta - ja juuri kun olin saanut poikasen kuiviin ja uudet kuteet päälle, huomasin, että se on puklannut toisen puolen naamastaan ja pakasta vedetyn bodyn siinä samalla. Yhtä suurta onnistumisen tunnetta koko päivä.

Aamuisin poikanen ei enää nuku pitempiä unia, joten me ollaan pomppailtu huomattavasti aiempaa aiemmin ylös. Kohta on varmaan pakko kehottaa miestä käymään vaunuilemassa niin, että saisin levättyä edes vähän ihan itsekseni, koska yöt ovat edelleen rikkonaisia. Välillä poikanen vetää yön alkuun kolmen tunnin unet, mutta välillä - niin kuin viime yönä - pisin unipätkä on kaksi tuntia ja sitten nukutaankin enintään tunnin pätkissä ja valvotaan pätkien välissä parhaimmillaan 1½ tuntia. Joo, välillä öisin alkaa ahdistaa. Myös päiväunet ovat lyhentyneet.

Tissittelyjä meillä kertyy vuorokaudessa 10 pintaan (ennustan, että määrä nousee tänään ihan reilusti yli 10:een). Iltaisin on monesti parin tunnin tankkausjakso, jolloin poikanen kyllä lopettaa välillä imemisen hetkeksi, mutta tahtookin sitten ruokaa lähes välittömästi uudelleen. No, poikanen oli taas neuvolan mukaan kasvanut ja kehittynyt hyvin, joten jotain mä kai teen oikeinkin.

Sylissähän poikanen on edelleen kiinni, ja mulle on edelleen myös hieman epäselvää, miten mä saan tehtyä yksinäni sen kanssa paljon mitään varsinkin nyt, kun päiväunetkaan eivät tahdo aina maistua kuin pienissä pätkissä. Sitterissä poikanen on saatu nyt viihtymään vähän paremmin, mutta se usein vaatii keinuttelua ja jatkuvaa höpötystä. Joskus kuitenkin onnistuu vaikka sängyn petaaminen tai aamupalaleivän teko pikavauhtia ennen kuin poikanen kyllästyy. Siitä suihkusta en uskalla edes haaveilla vielä.

Mies on ollut ihan korvaamaton, ja nyt kun se taas meni vapaiden jälkeen töihin, onkin välillä aika orpo olo. Väsymys on sitä luokkaa, että joskus tuntee taantuneensa täydeksi tolloksi, joka ei osaa puhua, lukea, kirjoittaa eikä ajatella. Aku Ankan taskukirjat ovat tällä hetkellä mun unilukemistoa (ei kyllä tarvitse lukea kuin pari sivua ennen kuin uni tulee).

Ollaan miehen kanssa ihan varmoja, että poikanen alkoi hymyillä maanantaina. Neuvolan täti toppuutteli, mutta kyllä me pysytään edelleen kannassamme. ;)

tiistai 28. elokuuta 2012

Paniikkiostoksia

Ostin paniikissa aiemmin turhakkeena pitämäni imetystyynyn, kun kotiin tultua sain niskat heti niin jumiin, ettei pää kunnolla kääntynyt. Nyt tilasin uudenlaisessa paniikissa korotustyynyn, jos se vaikka vähän rauhoittaisi poikasen yöärinöitä (tosin ärinöitä on nyt taas ollut vähemmän). 

Kuva täältä.
Kuva täältä.

Saa nähdä, mitä seuraavaksi.

lauantai 25. elokuuta 2012

Neuvoja vanhemmilta ja viisaammilta

Mun äiti ja toisen puolen isovanhemmat ovat menneet poikasesta ihan sekaisin. Toisen puolen isovanhemmille poikanen on ensimmäinen lapsenlapsi.

Eivat nuo nyt alvariinsa ole meillä ramppaamassa, mutta mielessä on silti ehtinyt vilahtaa, että vähempikin hössötys riittäisi. Mun äidillä on erittäin vahva marttyyritaipumus ja onhan sieltä jo kuultu moneen kertaan ne "tulisitte nyt joskus meitäkin katsomaan" -nurinat. Voisin kuulemma lenkkeillä sinne (tätä on hoettu jo viikkoja) - olen aika monta kertaa selittänyt, että olen vasta ehkä viikon pystynyt yhtään pitempiin lenkkeihin, joten ei tässä ole ollut kamalasti mahdollisuuksia lähteä talsimaan tuota noin kuutta kilometria kyläilemään. Toisilla isovanhemmilla on ollut tapana pamahtaa paikalle ilmoittamatta (joskus myös suoraan ovesta koputtamatta tai soittamatta ovikelloa), nyt ovat sentään hetkeä ennen pirauttaneet tulostaan. Ei silti aina jaksa heti innostua visiitistä, jos on vetänyt yön ja päivän putkeen tissitys-hyssytys-hytkytys-tissitys-hyssytys-hytkytys-maratoneja eikä ole vielä päässyt suihkuun, syönyt tai pukenut päälle.

Mun äiti nyt tiedetään, mutta anopista en vielä ole päässyt selvyyteen. Se on tosi herttainen, joten en usko, että on kyse mistään besserwisseröinnistä, mutta meinaa silti välillä univelkaisen herkkisäidin korviin särähtää. Äidiltä tullutta:

"Sä olet opettanut sen lapsen nukkumaan vaan sylissä tai liikkeessä. Se on ihan mihin lapsen opettaa."
"Se lapsi nukkuu vielä 4-kymppisenäkin teidän vieressä, kun te sitä vieressänne pidätte nukkumassa."
"Se lapsi pitää sua tuttina. Ei sille jatkuvasti pidä tissiä antaa."

Anopilta taas:

"Ai sä et ole vielä antanut sille muuta kuin omaa maitoasi? Niin, taitavat nykyään sitä äidinmaitoa suosiakin."
"Hyväähän se vaan tekis, jos lapsi välillä huutais. Niinhän sitä on sanottu, että huutaminen vahvistaa keuhkoja."

"On se kyllä kiltti lapsi, kun ei se juuri koskaan huuda." (Eli siis paljon itkevä, esimerkiksi koliikkinen lapsi on tällä logiikalla tuhma..?)

Psssst, ne mukuloiden hoitosuosituksetkin on muuttuneet viimeisessä 30-40 vuodessa.

maanantai 20. elokuuta 2012

Sairaalatunnelmia

Mulle oli valtava yllätys, miten nopeasti mun tunteeni lasta kohtaan heräsivät. Olin koettanut valmentaa itseäni siihen, että en välttämättä tulisi rakastumaan ensisilmäyksellä vaan tunteiden heräämisessä saattaisi kestää jonkun aikaa. Kuitenkin se oli se eka silmäys leikkaussalissa ja naps, mä olin myyty. Mutta ei riittänyt, että se vastasyntynyt oli jotain sanoinkuvaamattoman täydellistä ja ihanaa: mun aika ekoja ajatuksia oli myös, että miksen mä ole aiemmin tajunnut, miten ihania vauvat on ja miten mun on itsestäänselvästi hankittava niitä myös lisää. "Pienet" hormonihuurut! Tätä kesti kotonakin pitkään, ja kun neuvolassa puhuttiin ehkäisyn aloituksesta, huomasin olevani melkein närkästynyt. Siis enhän mä mitään ehkäisyä, uutta pullaa uuniin vaan! Huh-huh.

Mutta kaikkien noiden ällösöpöjen tunteiden keskellä sairaalassa oli kaiken kaikkiaan sekavaa, varsinkin ne ekat ~kolme päivää. Ei lapsen hoidon kannalta niinkään, se tuntui alusta lähtien jotenkin luonnolliselta, mutta olis ollut kauhean kiva, jos asioita olis selitetty vähän kokonaisvaltaisemmin. Mä sain esimerkiksi trombinestopiikin joka ilta. Kukaan ei missään vaiheessa selittänyt miksi, ja sitten hoitajat alkoivat kysellä multa, joudunko mä pistämään niitä piikkejä myös kotona ja kuinka pitkään sitä piikitystä jatketaan. No ei harmainta haisua (onko mulla todettu joku trombitaipumus vai mitä häh?). Samoin jotkut ihmettelivät sitä mun ekan vuorokauden epiduraalikipupumppua - mitenköhän mä olisin voinut siihen vaikuttaa, kun olin unessa, kun mulle on sellainen päätetty jättää?

Samoin kaikesta huomasi, että kyseessä on isohko sairaala ja osasto, sillä hoitajat/kätilöt tuntuivat vain piipahtavan paikalla. Tuotiin vaan just joku lääke ja heipat sen jälkeen ("Moi! Mä tulin pistämään suhun tällaisen trombinestopiikin. Haluatko vatsaan vai kainalopoimuun? Okei, heippa!"). Itse ei osannut tai tajunnut kaikkea edes kysyä tai pyytää. Onneksi kuitenkin hoitajat pääsääntöisesti olivat ihan inhimillisen oloisia. Pari "hassua" lopsautusta ja tyyppiä tietenkin mahtui joukkoon, mutta en mä niistä luultavasti traumatisoitunut.

Nyt tuntuu hassulta, miten normaalilta synnärillä tuntui heilua perse paljaana tai antaa kätilöiden koplata tissejä. Mähän olin etukäteen ihan kauhuissani, että joku tulee lääsimään mun tissejäni imetyksen opetuksen yhteydessä. No, ei hämännyt tippaakaan. Siihen mennessä mun alapäätä oli jo ronklannut niin moni tyyppi ja muhun oli isketty niin paljon piikkejä ympäri kroppaa, että yksi tissien kopelointi ei kyllä tuntunut missään. Ja mikä oudointa, piikit eivät herättäneet mussa sen isompia tuntemuksia oikein missään vaiheessa - olen siis entinen piikkikammoinen, joka on aikuisiällä opetellut kammostaan pois. Edelleen meinaa joskus tulla huono olo piikitettäessä, mutta taistelen oloa vastaan.

Mä olin osastolla kahden hengen huoneessa niin kuin kai ensisynnyttäjät pyritään sijoittamaan. Eka huonetoveri ja vauva olivat täydellisen ok: jotenkin tuntui, että meidän vauvoillakin oli aika samanlainen rytmi ja temperamentti. Sitten jäin huoneeseen yksin, mutta sitä iloa ei kestänyt kauaa, sillä toiseksi viimeisenä yönä sain uuden huonetoverin. Ja sitten menikin hymy pyllyyn. Tiedän mainiosti, ettei huonetoveri jälkikasvulleen mitään mahtanut, mutta voi hyvät hyssykät, että se vauva kiljui! Ei sellaista tilannetta, ettei se olisi huutanut kitarisat lepattaen. Ja sitten kun vauva hiljeni, äiti nukahti ja kuorsasi kumeasti. Mä en saanut enää nukuttua silmäystäkään. Päivällä sitten älämölöä oli muuten vaan vauvan kirkumisen lisäksi paljon enkä mä saanut torkuttua silloinkaan. Kotiinlähtöpäivänä olin jo ihan elin otsassa ja sanoin jo heti aamusta hoitajalle, että mun olis varmaan parempi ruveta siirtymään kotioloihin. Onneksi sitten pääsinkin. Käsittääkseni uudelleensynnyttäjät sijoitetaan isompiin (kolmen? neljän? hengen) huoneisiin - miten ihmeessä sellaisessa kestää olla? Perhehuoneita tuolla sairaalassa ei edes ole.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Ja näin se sujui

Unta ehkä pari puolen tunnin jaksoa, ähisevä ja känisevä poikanen, joka ei nukahda mihinkään asentoon eikä minkään hytkyttelyn jälkeen ja tyhjänoloiset maitoleilit (kyllä sitä maitoa silti tuli) - niistä oli meidän eka kahdenkeskinen yö tehty. Oli syytäkin jännittää.

Poikanen nukkuu nyt mahallaan mun jalkojen päällä. Jos yritän liikuttaa sitä, alkaa välitön käninä. Toivottavasti iskä herää vähän aiemmin kuin kolmen, neljän pintaan, sillä äiti vois nyt vähän levätä myös.

lauantai 18. elokuuta 2012

Eka yö kahden

Tänä yönä meillä koittaa eka kahdenkeskinen yö poikasen kanssa. Olen jo valmiiksi aika naatti, joten toivoa sopii, että poikanen vetää nyt ainakin kolmen tunnin syöntiväleillä. Yöt olisivat huomattavasti helpompia, jos voisin vaan ujuttaa tissin suuhun aina kun poikanen niin haluaa ja torkkua itse samalla, mutta muutamien kakka- ja pissakatastrofien sekä vatsavaivailun jälkeen ei oikein uskalla olla vaihtamatta ainakin kerran vaippaa ja vähän pidellä poikasta pystyasennossakin syömisten jälkeen. En tiedä pitäisikö kokeilla vähän vähemmillä aktiviteeteilla, sillä poikanen kyllä nukahtaa tissille, mutta ei välttämättä heti sen jälkeen, kun sitä on reuhdottu pystyyn.

Vatsavaivoja on kyllä ollut nyt vähemmän, vaikka aloitettiin D-vitamiinitipatkin. Mulla ei ole pienintäkään aavistusta vatsavaivojen syystä (- ja voihan olla, ettei niille sen ihmeellisempää selitystä olekaan -), sillä lopetin samaan aikaan rautalääkkeet, vähensin kahvia (juon ehkä kupillisen joka toinen tai kolmas päivä) ja otettiin kokeiluun myös Cuplaton. En tiedä yhtään olenko vielä aneeminen sektion jäljiltä, kun unohtui pyytää neuvolassa hemoglobiinin mittausta, mutta koska kai rautalääkkeet aika usein aiheuttavat vatsavaivoja, niin päädyin jättämään ne pois.

Saa nähdä, onko poikasesta tulossa sylissä ja liikkeessä nukahtaja. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kunhan vankkurit pysyvät ulkona liikkeessä, poikasta nukuttaa hyvin, mutta jos liike pysähtyy, poikanen alkaa heräillä. Kotona nukahtaminen vaatii entistä enemmän hytkyttelyä tai sitten iskän syliä - nyt kun siippa on ollut isyyslomalla, olen suvereenisti antanut sen hoitaa nukuttamiset (ja mm. vaipanvaihdot). Mun on pakko myöntää, että mulla on hytkyttelyssä oppimisen paikka: ei millään meinaa kärsivällisyys riittää "pysähtyä".

Nimiäispäivä on nyt päätetty. Aika (tosi) pienet kestit tulossa. Kutsukortit pitäis askarrella, tarvikkeet on jo hankittu: vielä nyt ajatus tuntuu hauskalta, mutta koska en ole tippaakaan mikään askartelijapaskartelija, odotettavissa on hermojen kiristymistä. Ei niitä kortteja tarvitse edes läjäpäin tehtailla, mutta en ole oikein koskaan ollut erityisen hyvähermoinen näpertelyssä.

Mä en tajua, miksi mua jännittää tämä eka kahdenkeskinen yö näin paljon. Jopa sairaalassa vasta jakautuneena mulla oli varmempi olo.

maanantai 13. elokuuta 2012

Mahanpuruja ja neuvolaa

No niinpä just. Oli sitten eilen illalla just se pieni kupru, kun poika aloitti taas mahanpurusessiot. "Mähän sanoin, että pidä sitä lasta pystyasennossa!" Sessiot jatkuivat läpi yön ja joskus aamuviiden, kuuden aikaan totesin miehelle (jonka siis siihen mennessä olin antanut nukkua yhtä vaipanvaihtoa lukuun ottamatta), että ottaa pojan niin että pääsen nukkumaan edes pari tuntia. Piti herätä ajoissa soittamaan lastenvalvojalle ja sopimaan aika isyyden tunnustukseen.

Neuvolassa oli taas vanha tuttu terkkari. Saatiin kiitosta, kun ollaan edetty niin lapsentahtisesti (ei tuttia, perhepeti, runsaasti imetystä). Hieman ihmetystä aiheutti, kun terkkari kysyi, että käytiinkö me perhevalmennuksen imetystunnilla ja ihmetteli sitten vastauksen kuultuaan, että miten mä olenkin osannut käynnistää imetyksen näin hyvin itsekseni. Niin, tietoahan on toki vaikea etsiä itse ja omaksua se... Ja kun sattuu kuulumaan niihin onnekkaisiin, joilta sitä maitoa tulee (ja tulee), niin ei tämä nyt ihan rakettitieteeltäkään ole vaikuttanut (vaikka siis tokikin opettelua on ollut paljon ja tulee vielä olemaankin). [Sitä rintakumia käytin muuten kerran eikä poika ollut moksiskaan. En vaan itse jaksanut alkaa säätää sen kanssa varsinkaan öiseen aikaan, joten rintakumin käyttö jäi yhteen kertaan.]

Oli muuten puhetta terkkarin kanssa myös siitä, että synnytys ja varsinkin vähän ongelmallinen sellainen saattaa ruveta jossain vaiheessa vaivaamaan. Terkkari sanoi, että tarvittaessa pääsen juttelemaan aiheesta jonkun kanssa ja joskus hän on myös kirjoittanut lähetteitä synnärille, jotta siellä voidaan käydä tapahtuma uudelleen läpi. On kuulemma ihan yleistä, että sairaalassa aiheesta ei vielä osaa ottaa pulttia, mutta myöhemmin saattavat traumat pyrkiä pintaan. Olen kyllä ihan selvästi havainnut tämän: sairaalassa olin sellaisessa hormonipöhnässä, että vaikka halusinkin tietää, miten homma oli oikeasti mennyt, sektio sinällään ei vaivannut mieltä. Nyt olen alkanut huomata itsessäni vähän sellaista "ei edes lastaan saanut synnytettyä itse" -ajattelua. Katsotaan, miten tilanne etenee.

Seuraavana ohjelmassa on varmaankin Manduca-harjoituksia. Saattavat tulla ihan tarpeeseen, jos pikkumiehen vatsavaivat jatkuvat.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Jälkikasvu kaksi viikkoa

Vähän on jo myöhään nukkuminen alkanut hämätä. Olisi kiva päästä sängystä vähän aikaisemmin, niin voisi saada ehkä vähän enemmän aikaiseksi - vaikka olenkin vanhemmiten muuttunut aamu-uniseksi, niin kivampi tietysti olisi olla aamuvirkku, sillä monesti laiska herääminen johtaa myös laiskaan päivään. Koetan nyt kuitenkin antaa itselleni tämän nukkumisen anteeksi, sillä oletettavasti tarvitsen unta kaiken loppuraskauden ja sairaalassa valvomisen jälkeen. Lisäksi mun hemoglobiinini oli sairaalassa vain sen 90 ja neuvolassakin mitattuna vain 106, joten osa väsymyksestä saattaa olla ihan fyysistäkin.

Kiva olis myös jo päästä liikkumaan paremmin. Toki liikun ketterämmin kuin loppuraskauden aikana, mutta siitä huolimatta kävely on vielä vaappuvaa ja hidasta. Lähtöpainoon on matkaa ehkä kolme kiloa.

Pojalla on ollut pari mahanpuruvuorokautta ja selvästi jonkun sortin ilmavaivoja välillä. Vieläkään se ei kuitenkaan itkeskele mitenkään järisyttävästi vaan tukalan olon yllättäessä kuullaan lähinnä ähinää ja märinää. Olen jo kuitenkin hysteerisenä tutkinut nettiä ja diagnosoinut mielessäni kaiken maailman refluksit ja cp-vammat. Nukahtaminen tuntuu myös vaikeutuvan asteittain koko ajan: poju ei enää aina nukahdakaan niille sijoilleen vaan saattaa vaatia sylittelyä ennen uneen pääsyä.

Jotenkin ollaan eletty ihan omassa kuplassa tämä alkuaika. Odotin enemmän kupruja miehenkin kanssa, mutta se vaikuttaa päässeen isämoodiin ihan välittömästi. Muutamana yönä mua on vähän käynyt ketuttamaan tuo miehille niin tyypillinen sikeästi nukkumisen taito: siinä missä mä herään jo pojan maiskutukseen, mies on ihan tiedoton, vaikka poika saattaisi muutamaan otteeseen vähän itkeskelläkin. Vähän jo hirvittää, kun viikon päästä jään yksin kotiin - tosin tiedossa on pehmeä lasku, sillä miehen työt alkavat neljällä yövuorolla, joiden jälkeen koittaa taas pidemmät vapaat.

tiistai 7. elokuuta 2012

Äiti on vähän väsy

Tänään on ehkä eka päivä, jolloin "äiti on vähän väsy". Toissa yönä sain nukuttua pikkumiekkosen kanssa todella mainiosti ja tuntui, että olin elämäni kunnossa, mutta viime yö oli taas aika levoton. Jos miekkonen nukkui, niin sitten en enää itse saanut unta, mikä on aika ihme, kun olen tässä kuitenkin aika sujuvasti imetellyt myös unissani.

Olin tietysti kaavaillut, että tänään voitaisiin mennä ekaa kertaa vaunuilemaan, mutta tässä vaiheessa täytynee myöntää tappio. Ei vaan pysty eikä jaksa. En tiedä mikä nyt on homman nimi, mutta tyyppi ei tunnu viihtyvän yhtään omissa oloissaan. Nukahtaa rinnalle, mutta kun laskee alas, iskee taas maiskutus ja levottomuus (ja olen tietysti päättänyt, että meillä ei ainakaan vielä oteta mitään huvitutteja käyttöön). Mun perse on siis taas liimattu sohvalle.

Sen verran taidan jo tietää, että ei meistä ole mihinkään kerhoihin, koska se vaatisi sitä, että mä hilaan luuni sängystä aamuyöstä ja sitä en aio tehdä vaikka mikä olisi. Vaikka univelkaa olisi miten paljon tahansa, mä en saa unta yhdeksän aikaan illalla. Näin ollen me mennään sänkyyn joskus yhdentoista, kahdentoista maissa ja noustaan sieltä myös yhdentoista aikaan aamupäivällä. Yöhön mahtuu kuitenkin ainakin kolme tai neljä syöttökertaa (tämä syö vielä aika pitkiä pätkiä) plus vaipanvaihdot ja röyhtäyttämiset (tyypillä on viime päivinä jäänyt selvästi ilma kiertämään). Ja aamupäivällä tyyppi nukkuu vähän pidemmän jakson, joten mä yritän käyttää sen hyödykseni. Olen myös tuskaisen hidas ulos lähtijä ja kun siihen yhtälöön lisätään vielä vähän syöttöjä ja muita hoitojuttuja, niin ei tarvitse odotella, että oltaisiin ulkona parin tunnin kuluttua mun heräämisestäni. Meitä ei siis missään kello ysin kerhoissa tulla näkemään ihan tämänkään takia. [Voi tietysti olla, että kun tämä alkuhärdelli tästä vähän laantuu, niin mäkin alan päästä aiemmin ylös sängystä, mutta nyt mennään näin.]

Pikkumiekkonen oli eilen neuvolan punnituksen mukaan saavuttanut jo syntymäpainonsa ja lisännytkin sitä 200 grammalla. Ei paha. Ehdin jo tietysti stressata tuota painoa, kun välillä tuntuu, että tyyppi olisi tissillä jatkuvasti. Yksi yö ja päivä meillä menikin kokonaan imettäessä - ilmeisesti oli kyse jostain maidon lisätilauksesta, vaikka jotenkin en osannut odottaa moista ihan vielä tässä vaiheessa. 

Toinen tissi on vieläkin auki, ja päätin tehdä myönnytyksen ja yrittää vähän aikaa rintakumilla. Luultavasti pikkutyyppi tulee hylkimään sitä, mutta onpahan ainakin yritetty.

lauantai 4. elokuuta 2012

Kevyt yhteenveto

Mistähän aloittaisi? On tämä ollut kokemus. Voin kyllä myöntää, että kaikki ne latteudet oman lapsen ihanuudesta pitävät täysin paikkansa. Ei tuota olentoa voi olla kuin ihastelematta jatkuvasti. Myös raskaudenaikaiset vaivat ovat unohtuneet melko tehokkaasti, vaikka nyt kehissä ovat ehkä vähän erilaiset vaivat.

Synnytys ja sektio eivät olleet miellyttäviä kokemuksia. Otin varmaan kaikki mahdolliset kipulääkkeet - epiduraalipuudutus on ihana asia! Sitä ennen täristin ihan holtittomasti supistuskivuissa, mutta epiduraali teki olon edes jotakuinkin siedettäväksi. En tuntenut yhdenkään pistoksen laittoa ja etukäteen pelkäämäni epiduraalin laittokin oli ihan kakunpala, sama juttu kanyylin kanssa.

Sektion sen sijaan voi sanoa olleen elämäni karmein kokemus. Kaikki ne ihmiset ympärillä, jokainen selittämässä ja vaatimassa jotain, holtiton tärinä, ällöttävä halvauksen ja avuttomuuden tunne, lääkärin selostus ja hoitajat tunkemassa lärvejään kiinni omaan lärviin ja selittämässä tilannetta parhain päin. Onneksi vauva itki korkealta ja kovaa ja sen näkeminen helpotti - kunnes sitten alkoi se ihmeellinen värkkäys ja lääkärin selitys verenvuodosta, joka ei ole hallinnassa. Sitten hoitaja selittää, että kaikki on hyvin ja jos vaikka nukkumaan, kun alkaa näemmä tunto palata.

Sitten taas heräämössä lärvejä oman lärvin päällä, tenttausta ja täydellinen sekavuus herätessä. Yökkäilyä. Osastolle kaiken maailman letkuissa (useita tippoja, epiduraalikipupumppu ja katetri) ja taas ihmisiä selittämässä asioita. Jälkeenpäin olen miettinyt, että ihanko mun oletettiin olevan niin kartalla, että tajuan ja varsinkin muistan jälkeenpäin ne asiat, joita mulle rampattiin kertomassa. Koko päivä on enemmän tai vähemmän sumua, vaikka isovanhemmatkin kävivät vieraisilla illalla.

Sektion jälkeisissä kivuissa kävi kyllä mielessä, että tästä en enää selviä. Taju meinasi lähteä ekalla pystyynnousukerralla ja kivut olivat lähes sietämättömät sen jälkeen, kun kipupumppu otettiin pois käytöstä sektiota seuraavana päivänä. Vielä kotiinlähtöpäivää edeltävänä yönä ajattelin, että ei tästä tule mitään, en tule toimeen tämän kivun kanssa. Sitten yhtäkkiä kotiinlähtöpäivän aamuna pystyinkin kävelemään ensimmäistä kertaa yhtään paremmin ja nyt kotona olo on ollut siedettävä. Silti jos kipulääkkeitä ei ota ajallaan, haavakipu meinaa yltyä inhottavaksi. Mutta tämän kivun kanssa sentään pärjää ja pääsen nyt jopa ylös sängystä. Vauvan kanssa sairaalassa, kun jokainen liike oli tuskaa, oli ajoittain yöllä hankalaa. Olis varmaan ollut helpompaa, jos osais herkemmin pyytää apua.

Lopullinen tuomiohan synnytyksestä siis oli, että vauva oli avosuutarjonnassa (todettu sektion yhteydessä) eikä mahtunut ulos. Mun kohdunsuuni oli kuulemma myös outo eikä se kaikesta ronkkimisesta ja supistelusta huolimatta lähtenyt avautumaan kunnolla. Sitten kun oksitosiinilla vahvistetut supistukset alkoivat vaikuttaa vauvaan, oli pakko turvautua sektioon. Vauva oli ehtinyt niin syvälle lantioon, että sektiossa sitä jouduttiin kaivamaan ulos, mikä taas aiheutti repeämisiä. Repeämisten yhteen kurominen vaikeutui endometrioosin takia, jolloin mun kokoon kursiminen hieman pitkittyi ja mut katsottiin viisaimmaksi pistää uneen. Mulla ei ollut aiempaa tietoa endometrioosista, mutta nyt diagnoosin saamisen jälkeen se selittää monta asiaa - kuukautisethan mulla on aina olleet kivuliaat, runsaat ja pitkät. Nyt pitää enää ihmetellä, miten tiineydyin niin helposti.

Poika on nyt nukkunut pari tuntia levollisesti oltuaan koko yön ja päivän levoton ja tissiriippuvainen. Tätä ennen kaveri on ollut itse rauhallisuus ja olen kuvitellut imetyksenkin sujuvan. Eritteiden määräkin on tänään kohonnut ihan omiin sfääreihinsä - milloin falskaa vaippa ja milloin tissit. Pesukone laulaa. Täytyy nyt katsoa, miten homma etenee. Aiheesta ehkä enemmän tuonnempana.