lauantai 8. helmikuuta 2014

Ikiliikkuja

Hoh. Olisi pitänyt sepustaa jotain blogiin eilen, kun olin ensimmäistä kertaa naismuistiin hereillä ja pirteä. Käsittämätöntä herätä niin, että on heti suht' skarppi olo eikä pelkkä ajatus peseytymisestä ja pukeutumisesta saa kuukahtamaan uupumukseen. Ajatukset eivät kierrä kehää eivätkä jotain hämäriä "maailma on liittoutunut mua vastaan" -latuja, pinna on pitkä, hymyilyttää, elämässä on valoa. Luulen, että vaikka meillä on viikon mittaan ollut muutama parin herätyksen yö (parikaan herätystä ei tosin haittaa niin pitkään kun mun ei tarvitse valvoa 10-15 minuuttia pitempään kerralla), niin muutamat muksun kokonaan nukkumat yöt ovat auttaneet.

Eilen oli meidän tapahtumapäivä. Herätin lapsen päiväunilta noin 45 minuuttia normaalia aiemmin ja suuntasimme keskustaan. Koska olin varannut runsaasti aikaa siltä varalta, että emme ehkä mahdu ensimmäiseen bussiin tai emme löydä kohdetta heti, kävimme pyörähtämässä Anttilan levylaareilla. Anttilassa soi joku melko kaamea örinähevi, mikä ilahdutti lasta suuresti ja se kikatteli ääneen. Itse lastentapahtuma ei sen sijaan olisi lasta voinut vähempää kiinnostaa. Tajusin jo heti sisään mennessä, että emme ehkä aivan täysin sovi joukkoon: useimmat lapset himmailivat taas kiinni vanhemmassaan ja antoivat riisua itsensä kaikessa rauhassa, meidän lapsi riuhtoi ja tahtoi "vapauteen". Kun sain sen kuorittua ulkovaatteista, se lähti kuin Nato-ohjus. Tuli vähän kiire saada omat vaatteet pois päältä, jotta pääsi paimentamaan. Lastentapahtuman tila oli hirveän kätevästi sisustettu erilaisin pahviaskarteluin, joissa jokaisessa oli "ei saa koskea" -merkki. Mihinkään ei saanut koskea, asia tuli selväksi myös kyltistä ovella. Fine, kannoilla oli siis pysyttävä tiiviisti.

Itse tapahtuma oli eräänlainen eksoottinen muskari. Ensimmäiset viisi minuuttia yritin saada lasta pysymään ryhmässä, mutta sen jälkeen luovutin. Toisaalta olin ehkä hieman huojentunutkin, että ei sen kauempaa tarvinnut vetää kimeällä äidinäänellä afrikkalaisia jambawamba-jollotuksia ("Vanhemmat, laulakaa vaan rohkeasti mukana! Sanat ovat ihan helpot!"). Mutta tilannehan oli siis suorastaan hilpeä ja olisin jossain muussa tilanteessa nauranut ääneenkin, sillä kaikki muut lapset pysyivät hissukseen vanhempansa sylissä ja tekivät kiltisti kaikki "askel eteen, kädet ylös, askel taakse" -temput - meidän lapsi juoksi niin kovaa kuin jaloista lähti ympäri tapahtumatilaa, kiipeili, kieri, pyöri, teki kaikkea muuta kuin seurasi ohjaajaa. Kerran se yritti mennä piirin keskelle yksinään tanssimaan ja hakkaamaan jotain bongorumpua, mutta se ei ollut kovin suotavaa. Se myös yritti houkutella muita kanssaan omiin bileisiinsä, meni riuhtomaan toisia äitejä kädestä ja koetti ottaa kontaktia muihin lapsiin. Vauhti oli sanalla sanoen hengästyttävää. Tämän äidin paidanselkämys ja kainalot olivat litimärät. En yhtään ehtinyt seurata muiden reaktioita, mutta luultavasti ne olivat sekä sääliviä että paheksuvia.

Näin. Totesin, että ei ehkä enää meille vastaavia tapahtumia. Totesin myös, että on ihan faktaa, että meidän lapsi on vilkas. Hyvin vilkas. Hyvin hyvin vilkas. Ei ole ainoastaan mun kuvitelmaa, että se on kotonakin koko ajan liikkeessä (ja vaatii myös vanhempiaan pysymään jatkuvasti liikkeessä). Mä annan ehkä itselleni vähän enemmän armoa, koska päivät ikiliikkujan ja ihmishyrrän kanssa voivat joskus väsyttää vanhemman.

Valitettavasti mainion päivän jälkeen seurasi se, mitä vähän pelkäsinkin. Ensin yö näytti menevän ihan ok, mutta luulenpa, että poikkeama normaaliin päivärutiiniin aiheutti jonkinlaista ylikierroksille menemistä: valvoimme yöllä 3,5 tuntia. Lapsi halusi aina itse takaisin sänkyyn nukkumaan, mutta tulkitsin, että heti kun uni oli tulossa, piti pistää kampoihin ja alkaa mylviä. Kun olin noussut sängystä noin 15 kertaa, jäin makaamaan ja annoin siipan mennä vuorostaan paikalle. Siippa koetti ehkä puolisen tuntia ja kun valvomista oli kestänyt kaksi tuntia, otettiin särkylääke kehiin. Ei mitään vaikutusta, sama peli jatkui. Lapsi halusi nukkumaan, mutta alkoi aina parin minuutin sängyssä oleilun jälkeen ulista. Lopulta kolmen tunnin kohdalla huuto muuttui demoniseksi rääkymiseksi ja totesin, että ei kai auta kuin huudattaa. Hetken reganmaisen kirkumisen jälkeen lapsi sitten nukahti isänsä syliin. Aamulla väsytti (vaikka sain nukkua pitkään - unet jäivät silti surkean vähiin). Vitutti ja vituttaa, että olo on taas kuin hauskemmankin baari-illan jälkeen, mutta valitettavasti ilman sitä baaria. Eikö tämä ikinä lopu?!

Se muuten jäi ihmetyttämään eilisen tapahtumasta, miten vaikea voikaan olla ymmärtää lukemaansa. Tai olla ehkä vaan välittämättä. Ilmoittautumisen vastineeksi sai pari viikkoa sitten sähköpostin, jossa kerrottiin, että kärryt pitää jättää tapahtumatilan ulkopuolelle ikkunan alle ja tilan koosta johtuen tapahtumaan otetaan vain yksi vanhempi per lapsi. Tästä tuli uusintamuistutus eilen aamulla. No, mitä tekevät useat vanhemmat? Yrittävät kaikki joukolla ajaa tiloihin kärryillä. Useammalla lapsella oli mukanaan kaksi vanhempaa. Meilin yksi vanhempi per yksi lapsi -ohjetta oli kuulemma ollut vaikea ymmärtää. Tapahtuman "portsari" vastaili ihailtavan kärsivällisesti vanhemmille; itsehän olisin vastaavassa tilanteessa varmaan ollut hitusen radikaalimpi.

Tuli muuten todettua sekin, että tällaisissa tapahtumissa mun on ihan turha kuvitella, että voisin vaihtaa sanaakaan yhdenkään toisen aikuisen kanssa (muuta kuin ehkä lapsen toikkarointeja anteeksi pyydellen). Ei pysty, ei ehdi, koska pitää paimentaa lasta, joka ehtii ihan joka paikkaan ja joka ei pysy edes sitä sekuntia paikallaan.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Peikko

Tuli vähän puskista, vaikka ei olisi varmasti pitänyt. Muutamia päiviä sitten heräsin aamuyöstä, vähän ennen siipan herätystä (ts. ennen puolta neljää). Siipan lähdettyä töihin alkoi parku. Samalla kaavalla on nyt menty muutama aamuyö. Pelottaa tuleva päivä, iltaan on ihan liian monta tuntia. Päivät tuntuvat mustaakin mustemmilta. Vasta tänä aamuna tärähti mieleen, että tunne on aikalailla vastaava kuin edellisessäkin raskaudessa samaan aikaan. Elämä on ohi, kaikki on pilalla, mikään ei tule onnistumaan, en jaksa. Hävettää. Hävettää oma olo ja tämä raskaus. Olen kuin joku sarjasikiäjä, persoonaton idätysalusta.

Aloin lukea Taivaslaulua. Jumaliste, alkaisin sahata ranteita välittömästi auki, jos pitäisi yhtään enempää lisääntyä. Tämäkin näemmä tekee hyvin (liian?) tiukkaa.

Miksi tämä iskee nyt? Miksi nyt, kun olen juuri saanut vapaata ja tehnyt vakaan päätöksen koettaa ottaa säännöllisesti omaa aikaa? Miksi nyt, kun fyysinen väsymys tuntuu vähän edes hellittäneen? Miksi nyt, kun tiedossa on yhtä sun toista ohjelmaa, sekä lapselle että ihan vaan itselle?

Kikkeliskokkelis, mitäs läksit. Oma valinta. Kukaan ei pakottanut niitä lapsia tekemään.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Vapaan jälkeen

Sekava linja pitää. Tajunnanvirtaa odotettavissa.

Hiukset läks! Olin tyytyväinen kampaajaan, joka tuntui tietävän heti mitä tehdä. Eikä kampaaja todellakaan kysellyt joka hetki, millä tekniikalla mä nyt leikkaisin täältä takaa ja otanko tästä leuan kohdalta näin vai noin: kampaaja tsekkasi ensimmäisenä kallon ja kasvojen muodot, hiustyypin ja profiilin ja eteni sitten siitä. Se polkkahan sieltä sitten tuli, mutta onneksi se nyt ei ole ihan tavanomainen. On varmaan vaan oma lärvi jo niin tätimäinen, että vähänhän nämä hiukset tuntuvat tätimäisiltä jo nyt, mutta koetan kestää. Kampaajan kirkkaasti valaistusta peilistä selvisi muuten sekin ihanainen seikka, että näytän ihan siltä kuin olisin valvonut 1½ vuotta. Akka on vähän kulahtanut ja rupsahtanut, silmät kuin rusinat. Voiko tästä vielä palautua?

Lapsi oli ollut mummolassa elementissään. Oli nukkunut ihan hyvin, herännyt pari kertaa lyhyesti. Kotona nukkua posotti koko yön (vaikka oli torkahtanut autossakin), illalla ei enää suostunut koskemaan kuin toiseen tissiin. Jännityksellä kyllä odotan mitä tuleman pitää, sillä mä en ollut yhtään valmistautunut, että vieroittuminen voisi käydä myös itsestään. Olin myös miettinyt ainoastaan sitä yövieroitusta eikä vieroittuminen kokonaan ollut käynyt mielessäkään. Surkuhan siitä vähän tulee, jos imetys on nyt loppumassa.

Mulla on joku pienoinen kriisi itseni kanssa, koska olisin ihan mainiosti voinut viettää toisenkin vuorokauden yksin. Oli nimittäin aika ihanaa: mieletöntä juoda aamukahvi kaikessa rauhassa ja päästä nauttimaan omasta ruoasta ihan kunnolla. Lapsen tultua kotiin olin lähinnä tuskainen, kun se sama vanha rumba alkoi taas. Nykyään lapsen vinkeinä on vaatia syliin tai taluttaa jompaa kumpaa vanhempaansa kädestä koko ajan. Sylistä se sitten tahtoo vaikkapa istumaan lipaston päälle tai tavaroita tasoilta ja kun sen vaatimuksiin ei suostuta, iskee itkupotkuraivari. Itkupotkuraivari tai kimeä kirkumiskohtaus iskee myös sekunneissa, jos lapsi ei pysty tekemään jotain asiaa itsekseen. Jää vaikka lelukoira johonkin jumiin tai lelu vierii tv-tason alle - heitetäänpä välittömät kirkumiset. Niin että tuli siinä heti jonkunmoinen lässähtänyt "ai niin, tätähän tää olikin" -tunnelma.

Huomasin aamulla netistä, että viereisessä talossa olisi joku ollut vailla meidän tyyppistä asuntoa vaihtotarkoituksessa. Se viereisen talon kämppä taas olis just sitä, mitä me mahdollisesti tarvittais eli lisää neliöitä. Se kämppä on todennäköisesti nyt vapailla markkinoilla, joten luultavasti sitä pitää harkita joka tapauksessa. Olis aika ihanteellista, että ei tarvitsisi muuttaa kuin rapusta toiseen. Tosin sekin ahdistaa, koska edellisestä muutosta ei ole kulunut kuin puolisen vuotta. Fakta vaan on, että me ei taideta mahtua tänne etenkään enää kesän jälkeen.

Autohan on myös menossa vaihtoon. Siippa on tähän mennessä ollut ihan että njääh, hyvin mahdutaan tuohon tavalliseen pienehköön henkilöautoon, mutta mä olen jo pitempään hokenut, että jos joskus joudutaan liikkeelle koko porukan kanssa, niin mehän ei mahduta. Ja joskus vois olla kiva matkata niinkin, että elukat ovat messissä. Meillä ei myöskään ollut ihan helppoa mahtua autoon, kun lähdettiin syksyllä lomareissulle ja silloin meitä oli "vain" kolme ihmistä + matkatavarat. Nyt on tulossa yksi turvakaukalotyyppi ja isommat kärryt lisää, joten enää ei auta.

Mistä päästäänkin siihen, että meidät voi myös yllättää järkyttävä vauvatarvikevarustelu. Meillähän on mm. pinnis, kärryt, turvakaukalo ja vaatteita sun muita tarvikkeita lainassa enkä tiedä missä vaiheessa joudumme luopumaan niistä. Voi siis hyvinkin olla, että tällä kertaa hankintaan menee koko setti. Jonkunlaiset sisaruskärryt lienevät ainakin hankintalistalla. En ole mikään kärryihminen, mutta sisaruskärryjen kohdalla on pakko oikeasti vähän miettiä, koska tuo esikoinenkin pitäisi saada niissä viihtymään. Ja bussiin pitäisi päästä. Ja hissiin. Ja missä noita muuten nukutetaan päivällä? Molemmille pitää varmaan olla erikseen vielä parvekevaunutkin. Hilpeää.