maanantai 11. tammikuuta 2016

Onnistuminen - mitä se on?

Tajusin tuossa jokin aika sitten, että mun elämäni on todennäköisesti näinkin kurjaa, koska en saa (mm.) onnistumisen tunteita koskaan. Jostain syystä mä en äitinä pahemmin onnistumista koe - kai se ajatuskulku menee jotakuinkin sitä rataa, että mä en ihan hirveästi pysty lasteni kehitykseen tai ominaisuuksiin vaikuttamaan positiivisesti, mutta lähinnä voin olla tyytyväinen, jos lapseni toimivat, no, kuten lapset tai ihmiset minusta huolimatta. Ja niin kuin olen joskus aiemminkin maininnut, niin musta ei toisen lapsen myötä kuoriutunut mitään rentoilijaa vaan olen edelleen ihan paniikissa, jos lounas myöhästyy tai en osaa mielestäni toimia asianmukaisesti jossain tilanteessa. En tietenkään koskaan huomaa tehneeni mitään oikein. Toki nyt lapset halaavat ja pussaavat ja kertovat tykkäävänsä, mutta jostain syystä mun on vaikea uskoa siihen palautteeseen. Omasta mielestäni olen lähinnä täydellisen epäonnistunut äitinä.
Mä kuitenkin kaipaan onnistumisen tunnetta ihan todella paljon. Kun voisi kovan ponnistelun jälkeen todeta, että hei, ei se ihan pieleen mennytkään ja ehkä mä osaankin.

Mä aloin miettiä mun menneisyyttäni onnistumisten valossa. Oikeastaan kaikkia sellaisia elämän huippuhetkiä on edeltänyt aivan järjetön työ ja jonkunlainen pitempi epätoivon kausikin. Koulussa olin aina alisuoriutuja. Jos mua kiinnosti, vedin hyviä arvosanoja eikä niiden eteen tehty työ tuntunut oikeastaan työltä. Se oli aina se kiinnostus. Kun jotkuthan vetivät niitä kymppejään ihan suorittamisen ilosta - tai niin ainakin käsitin. Toinen motivaattori mulla oli häpeä - ennen ylioppilaskirjoituksia mua alkoi jostain syystä hävettää, että tulisin kirjoittamaan "niin huonosti", minkä takia sitten ilmeisesti yllätin kaikki ja kirjoitin ällän paperit. Tunsin jotain ihan kuolemantuskaa, ajattelin etten voi enää mennä ihmisten eteen, jos en onnistu. Se oli silkkaa suorittamista, vaikka mulla ne omat vahvuuteni toki olikin.

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli järkyttävä kriisin paikka. En tietenkään ollut yhtään valmistautunut siihen, että pikkukaupungin lukiossa tietyissä aineissa loistanut ei ehkä loista ihan samaan tyyliin opinahjossa vaan siellä oli helvetin monet mua valovuosia edellä. Se alkushokki oli ihan järjetön: Sitä häpeän tunnetta ei voi edes kuvailla. Pelotti niin perkuleesti mennä joka päivä edes kouluun, ja mietin lopettamistakin useasti. Samalla mulla ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt mitä muutakaan olisin voinut ruveta tekemään.

Jotenkin se siitä lähti suttaantumaan. Kovalla työllä ja itsensä ylittämisellä. Oli pakko kasvaa ulos omasta introverttiydestä ja vaan uskoa, että kyllä tämä tästä. Ja yhtäkkiä sitten huomasi saavansa myös kiitosta ja positiivista palautetta, alkoi uskoa itseensä niin että jokainen moka tai huonommin vedetty suoritus ei ollut maailmanloppu.

Koulun loppuvaiheessa alkoikin sitten kuumottaa tuleva töihinpääsy. Muutamat opiskelutoverit olivat päässeet hauskan kuuloiseen työhön, juuri sellaiseen mistä olin aina haaveillut. Hain muiden esimerkin myötä ja pääsin. Mut heitettiin muistaakseni toisena työpäivänä asiakkaalle eikä mulla ollut alasta oikeastaan pienintä haisuakaan oikeasti. Siihen aikaan alalle ei ollut minkäänlaista koulutusta eikä meidän omaan koulutukseen sisältynyt minkäänlaista kunnollista työharjoittelua (en tiedä ketään joka olisi suorittanut harjoittelun ns. oikeissa töissä). Mä olen edelleen ihan superkiitollinen, että mulla oli siellä asiakkaalla kollega, joka opasti ja neuvoi. Ja mä olen kiitollinen, että mun työnantajafirmassa ei nähty mun ensimmäisiä tekeleitäni - olisi nääs voinut tulla jopa kengän kuva takalistoon koeajan jälkeen. Toisin sanoen taas tehtiin töitä ihan järkyttävästi ja ponnisteltiin, ja kyllähän se onnistuminen sitten alkoi ehkä vuoden kuluttua näkyäkin kunnolla. Tein myös töitä, että sain meidän duunille näkyvyyttä ja arvostusta asiakkaalla. Sitä tunnetta, kun on voittanut puolelleen joukon vanhoja jääriä jotka on pitäneet itseä lähinnä jonain turhana pikku sihteerikkönä, ei voi edes sanoin kuvailla - eikä varsinkaan sitä, kun antaa niille jäärille ajattelemisen aihetta ja on itse asiassa tosi kiinteä osa koko tiimiä. Mä tulen aina muistamaan nuo työvuodet ja ne tulevat varmasti myös aina olemaan mun ns. parhaita työvuosiani. Ei sitä kokemusta voi enää ylittää.

(Mua pyydettiin noiden vuosien aikana mm. projektipäälliköksi, mutta en lähtenyt, koska tunsin olevani omimmillani "kentällä" enkä halunnut menettää ihania työkavereitani. Lähes kaikki mun lähimmät opiskelukaverini ovat nykyään jossain johtavassa asemassa ja edenneet sen saman projektipäällikköreitin kautta ylemmäs, mikä tietysti lisää mun ahdistustani. Meikä se on ihan jopa työtön ja ammattitaidoton kotiäiti täällä lähiössä.)

Kun vaihdoin työpaikkaa, törmäsin tilanteeseen, että en enää tuntenutkaan vastaavaa kiinnostusta kuin ennen. Se homma ei ollut ihan sitä mitä halusin. Itse se ydintyö ei lakannut koskaan kiinnostamasta, mutta kun vetoa ei muuten ollut niin sitä vaan ei ollut (*. Vuosi friikkuna oli sitten tosi yksinäistä ja ainaista pohtimista oliko tehnyt hommansa edes vähän sinne päin, koska palautetta ei juuri koskaan tullut. Lisäksi lisämausteena oli ainainen kusetuksen tunne - palkkiot olivat pieniä ja hommia sai aina tehdä omaan piikkiin (niin kuin kai yrittäjyyteen kuuluukin). Olisihan siitä duunista varmasti kovalla työllä jossain vaiheessa päässyt tilanteeseen, että ne omaan piikkiin menevät osuudet olisivat vähemmistössä, mutta se työyhteisön puute oli kamalaa. Lopulta kun lopetin, sain asiakkailta kiitosta eli en mä sitten lopulta kai täysin epäonnistunut ollut ollut.

Mutta sen jälkeen. Ei mitään onnistumisrintamalla.

Joitain kuukausia sitten sain todella yllättävän puhelinsoiton. Mulle tarjottiin keikkaduunia. Otin vastaan ja tein. Ja muuta en voi todeta kuin että epäonnistumisen ja häpeän tunne on valtaisa. Tunnen entistä konkreettisemmin miten nämä vuodet ovat vaikuttaneet mun ammattitaitooni ja osaamiseeni. En oikeasti vaan enää muista enkä osaa. En vaan osaa. Siitä on laskujeni mukaan kahdeksisen vuotta, kun olen viimeksi tehnyt vastaavia hommia ja mä en kuulkaa enää muista. Olen ihan aloittelijatasoa. On kyse nippeleistä ja nappeleista, joista osa tulee kokemuksen myötä niin että aina ei kaikkea pysty kirjoista ja kansista tarkistamaan - aina ei edes tajua tarkistaa, koska se rutiini puuttuu. Mä en voi olettaa, että työnantaja vaan ymmärtää ja antaa mun mokailla, ei se enää nykyään vaan taida mennä niin. Mä olisin niin paljon kaivannut sitä onnistumisen tunnetta.

Sen tosin huomasin, miten hyvää pieni irtiotto kotihommista ja aivojen vaivaaminen tekee omalle mielenterveydelle, mutta onneksi tuli sitten sössittyä tuokin homma niin ettei tarvitse enää miettiä työkeikkailua. Meidän alalle oli jossain vaiheessa tarjolla työllistymiskoulutusta, ja mietin, että hävettäisi aivan helvetisti jos joutuisi sellaiselle osallistumaan näiden omien työvuosien jälkeen. Enää tuo vaihtoehto ei tunnu ollenkaan niin huonolta - nyt puuttuu vaan se työllistymiskoulutus. Sehän tässä nyt on kaiken aikaa ongelmana, että mun maailmaani mikä tahansa muu ala on luovuttamista ja häviämistä enkä mä edes voi kuvitella tekeväni muuta, koska kiinnostusta ei vaan ole. Joskus pyörittelin varasuunnitelmana opettajankoulutusta, mutta nyt olen entistä vakuuttuneempi siitä, että en todellakaan koskaan halua töiden puitteissa olla missään tekemisissä lasten tai nuorten kanssa.




*) Tässä elämänvaiheessa aloin ensimmäisen kerran pyöritellä mielessä mahdollisuutta jonkinlaiseen tarkkaavaisuushäiriöön, koska vaikka mä kuinka yritin, niin en oikein missään vaiheessa saanut kiinni noista jutuista, jotka ei luontaisesti kiinnostaneet. Ihan kuin mun aivoni olisivat päättäneet, että ne eivät nyt vaan vastaanota sitä informaatiota. Se tuntui tosi pelottavalta (ja toi vähän mieleen kouluajat). Nyt myöhemminkin olen tuota tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta miettinyt, vaikka ei mulla ikinä ennen ole ollut vaikeuksia muistaa tapaamisia tai pitää järjestystä yllä. Olen aina ollut jopa suhteettoman koukussa sääntöihin, joita mun tuntuu olevan pakko noudattaa ja joiden noudattamatta jättämisestä ahdistun myöskin ehkä kohtuuttomasti (vrt. Olen päättänyt, että lounas on valmis klo 11 ja kun se valmistuukin klo 11.05, niin menen ihan häiriöön, ja tuntuu, etten koko loppupäivänä pysty toimimaan, koska olen mokannut niin pahasti.).

3 kommenttia: