Isä ja lapsi lähtivät taas mummolaan, joten saan huilia yksinäni. Täytyy myöntää, että ehkä ensimmäisellä parilla kerralla otin vapaani täysin loman kannalta ja ihan vaan nautin, mutta nyt mua on alkanut kalvaa valtava syyllisyys. En muutenkaan pysty hoitamaan lasta enää samalla tavalla kuin normaalisti, joten isä ja lapsi viettävät paljon aikaa kahdestaan. Tuleeko tässä nyt joku särö äiti-lapsi-suhteeseen? Miten hiivatissa lapsi kestää kun "kohta" äiti kärrääkin sairaalasta mukanaan jonkun ylimääräisen tyypin, joka roikkuu äidissä kiinni jatkuvasti? Voi tuska, mitä me ollaan menty tekemään?
Olen ihan järkyttävä itkupilli usein. Itken, kun lapsi nukkuu öisin omassa huoneessaan ja mulla on sitä ikävä. Itken, kun se lähtee isänsä kanssa mummolaan. Itken, kun mietin miten iso ja erillinen lapsesta on ihan lyhyessä ajassa tullut. Itken, kun on kesä ja olisi niin kiva tehdä kaikkea lapsen kanssa, mutta kun en enää fyysisesti oikein kykene. Itken, kun näen vauvan, koska mulla on niin kova ikävä tätä tulevaa vauvaa. Itken, kun tykkään niin paljon elukoistani. Itken, kun en halua menettää ketään tästä perheestä ikinä ja haluan pitää kaikki aina lähelläni.
Joogat ja psykologit on nyt nähty. Seuraavana vuorossa pelkopolia ja synnytyksen suunnittelua. Olen lueskellut jonkun verran netistä mm. avosuutarjonnasta (englanniksi) ja hämmästellyt, miksei kukaan missään vaiheessa ole kertonut näitä asioita mulle. Koska tämä(kin?) vauva on majaillut niin pitkään pää alaspäin alhaalla lantiossa, olen alkanut vähän jännittää, onko vauva kiinnittynyt liian aikaisin ja mahdollisesti taas väärään asentoon. Neuvolakorttiinhan kirjataan aina säntillisesti raivotarjonta, vaikka käsittääkseni kukaan ei tunnu pystyvän toteamaan onko kyseessä aito raivotarjonta. Raivotarjonta tuntuukin tarkoittavan pelkästään sitä, että vauva on pää alaspäin.
Muutenkin neuvolatoiminta on taas epäilyttänyt, ja mietin itse asiassa kehtaanko kilttinä tyttönä vaihtaa neuvolantätiä. Täti tuntuu olevan joka kerta jotenkin sekaisin, sekoilee raskausviikoissa tai antamassaan informaatiossa ja jo pelkästään uusien aikojen sopiminen on aina jotenkin turhauttavaa säätämistä. Viime kerralla otin puheeksi melko pahaksi äityneen issiastyyppisen kivun, joka alkoi edellisen neuvolakäynnin jälkeen ja tädin neuvo oli vetää - tattadaa - särkylääkettä. Hieronnan kielsi kokonaan - ei kuulemma ole olemassa minkäänlaisia hoitoja, joihin saisi loppuraskauden aikaan mennä, joten ainoa hoito kipuun on parasetamoli. Pidän tuota aika suurena tuubana, varsinkin kun käväisin jo kertaalleen raskausaikaan erikoistuneella hierojalla, jonka pakeille aion myös palata. Osataanko neuvolassa muuta kuin puuttua poikkeamiin käyrissä tai pissatestiliuskassa? Mitä siellä pitää tehdä, että sieltä saa minkäänlaista apua? Mä en jotenkin suostu hyväksymään, että odottavan äidin pitää vaan kärsiä erilaisista kivuista ja ne kuitataan jollain "ota särkylääkettä" -hoennalla.
Hierojalla käynti oli itse asiassa aika silmiä avaava kokemus - ja tuntui sitä paitsi tehoavan täysin lukkoon menneeseen hanuriin ja lonkkaan. Hieroja toimii myös doulana ja hänen kanssaan tuli juteltua paljon edellisestä raskaudesta, kivuista ja synnytyksestä. Terapeuttista. Alan entistä vahvemmin harkita, että otamme synnytykseen mukaan doulan. (Enää pitäisi vaan saada mies vakuutettua aiheesta.) Suhtautuminen tähän raskauteen ja synnytykseen on ollut jonkun verran erilaista kuin ensimmäiseen ja alan ehkä vähän uskoa, että synnytykseen ja sen kulkuun voi vaikuttaa itsekin. Tähän on pakko todeta disclaimerina, että edellisen raskauden kivut olivat kyllä sitä luokkaa, että en elämäni päivänä olisi pystynyt edes harkitsemaan minkäänlaisia joogaliikkeitä, venytyksiä tai edes rentoutumisharjoituksia - kyllä se ainoa asia mielessä oli, että antakaa mulle perkele jotain joka lopettaa tämän kivun. Jälkiviisaus ei tietenkään pahemmin kannata, mutta kunpa olisin saanut edes jotain tujumpia särkylääkkeitä (nyt tiedän, että vaihtoehtojakin on) niin että olisin ollut edes puolikuntoinen synnytykseen mentäessä.
Taidan alkaa laatia muistilistaa ensi viikon pelkopolikäyntiä varten.
Muistilistat on parhautta. Mulla oli aina lääkärille mennessä vainoharhainen arkki kysymyksiä, onneksi sain myös vastauksia.
VastaaPoistaMua kauhistuttaa. Viime kertaiseen helvettiin verrattuna tämä on lähes oireetonta aikaa; plakkarissa vain vienoa pahaa oloa ja yksi oksennus. Vatsaakaan ei juuri särje eikä revi. Treenaankin lähes niinkuin ennen raskautta. Ainoa että rinnat on kasvanu hillittömiksi parissa viikossa ja ummettaa. Voiko se olla tällaista? Tosin mun kokemuksella; helppo raskaus= vauvan kuolema, helvetin tuskat sisältävä raskaus= molemmat säilyy hengissä. Tätä vauhtia jompi kumpi kuolee. Ahdistaa. Ja mun psyk. sh: ta en ole nähnyt kuukauteen koska ei vain ole aikoja. Kiitti vittu. Kivassa vuoristoradassa ollaan, tänään taas vaihteeksi hyvä päivä,
Käy ihmeessä siellä hierojalla, varsinkin jos siellä saa purettua edellistä kokemusta. Mä kävin läpi edellisen raskauden, loppuajasta vain hierottiin istualtaan eikä koskettu alaselkää tai synntyksen akupisteisiin. Helpotti. Nytkin olen käynyt jo yhdesti ja en aio luopua kyllä jos rahaa on kulkea.
Ärsyttää kun en saa kommentoitua nykyään. Luen aina, mutta jotenkin minkään tekstin tuottaminen on muka jotenkin niin vaikeaa.
Poika on isällään, syyllisyys ja ahdistus. Ja entä sitten jos/kun tähän tulee se toinen, kaiken huomion vievä ja mahdollisesti nukkumaton yksilö? Onkohan sitä nyt jo hullu vai vasta sitten? :D
Se on kyllä jännä minkälaisen muistijäljen aiempi kipu jättää. Toivottavasti ne aiemmat muistot ja kokemukset eivät varjosta koko tätä raskautta, vaikka ihan hirveän vaikeaahan niitä on taakseen jättää. Kunpa pääsisit juttelemaan jonkun kanssa - tuo resurssipula on aivan perseestä. Niillähän on käsittääkseni myös akuuttiaikoja ja mun mielestä sä voisit ihan hyvällä omallatunnolla hyödyntää myös sitä. Vaadit apua, sitä on saatava.
PoistaTää "minun" hierojani on myös akupunktiohoitaja, joten se osannee katsoa ettei manipuloi vääriä paikkoja, vaikka kyllä mulla myös tuota alaselkää ja takapuolta käsitellään. Mä voin maata sellaisten aputyynyjen keskellä kyljelläni, kun se hieroo. Rahaa ei kyllä olis, mutta mä en vaan voi nyt mennä ihan kamalaan kuntoon.
Mulla on myös aikoja, jolloin mietin, että me ei selvitä näistä tulevasta 1½ vuodesta mitenkään. Ja samalla tavalla pohdin miten ihmeessä eka kestää, jos tokakin vaatii yhtä paljon huomiota kuin eka aikoinaan (kanniskelu, valvomiset, nukutukset). Ja miten mä kestän. :P
Mä taas täällä luen nyökytellen. Puhuminen auttaa, puhuminen on terapeuttista, ihan sama kenelle puhuu, kun vaan itsestä tuntuu hyvältä. Kaada kaikki paska miehen niskaan, niin eiköhän tuo pian ole ihan hyvillämielin ottamassa doulan mukaan, että olis edes joku muu, joka vois ottaa osan siitä kaikesta ;) Mä kyllä erittäin paljon peukutan sitä doulaa!
VastaaPoistaJa mä itkin kans. Siis ihan kaikkee, mut etenkin tuota "mitähelvettiämementiintekemääntoinenlapsijanytenehdirakastamaankumpaakaankunnolla". Kuten olen jo tainnut mainitakin, mä itkin vielä pojan synnyttyäkin synnärillä, että miten pysty olla niin julma ja tehdä näin esikoiselle?! Mut se on kai luonnollista. Ja se helpottaa kun se esikoinen tulee ja näkee sen vauvan ja sanoo "vauva" ja yrittää tökätä sitä sormella silmään. Kyllä sen sitten näkee, että näin pitikin olla. Ja niistä tulee kavereita ja vihamiehiä ja se on ehkä parasta. Ja parin ensimmäisen "eiolisikinäpitänyttehdäsitäyhtäkäänlasta"-viikon jälkeen sitä huomaa, että kyllä sitä vaan ehtii rakastaa molempia. Ja onneks esikoinen on vielä niin pieni, että se unohtaa nopeasti ajan ennen vauvaa ja tottuu. Ja kaikki sujuu, välillä paremmin ja välillä huonommin, mutta sujuu.
Btw. Mä luin jostain ennen kuopuksen syntymää, että vauva ei tajua eikä muista ekoista kolmesta kuukaudesta mitään, mut se esikoinen saattaa muistaa, joten pyrkikää aina ajattelemaan esikoista ensin. Joten me ajateltiin. Mä tein juttuja esikoisen kans kun isi hoiti vauvaa, sit toisinpäin. Sit me tehtiin juttuja perheenä neljästään ja me tehtiin juttuja vaan kolmestaan sillävälin kun vauva nukkui. Sit me dumpattiin vauva nukkumaan mummolaan ja tehtiin asioita ihan vaan kolmestaan. Jotenkin se meni hirmu luontevasti hirmu hyvin. Saattoi tietty olla ihan hullun hyvä tuurikin, mut ehkä me tehtiin jotain oikeinkin :)
Mennäänks taas sillä vanhalla hyvällä, eli: tsemppiä!
Mulla oli tuossa kausi, etten ollut ihan niin itkupilli, mutta nyt on taas hanat auenneet. Ei perkele kun kaikki on olevinaan jotenkin niin itkettävää. Aina on myös eläinvauvat ja maailman hätää kärsivät lapset ja rääkätyt eläimet ja kaikki... Ja sit sekin, kun tää on mun viimeinen vauva enkä mä koe tätä enää toiste (tai siis kolmatta kertaa). Huh.
PoistaMä odotan jo nyt, että pääsen myös hengailemaan tuon esikoisen kanssa ilman tätä pirun kessiä. Ainoa vaan, että pelottaa, että tokastakin tulee totaalisen tissiriippuvainen - tai sitten että mä en taaskaan pysty laskemaan irti hetkeksikään. Ostin kyllä jo jonkun imetystä imitoivan tuttipullon, mutta ongelma on tuttipulloon opettamisen lisäksi myös se, etten heru kovin hyvin rintapumpulle ja sitä paitsi vihaan sitä pumppausta. Oh well, kai ne asiat jotenkin ratkeaa.
Sen kahden viikon aikana mitä multa koskaan on maitoa tullut, mä en myöskään herunut muulle kun sille Aventin sähköpumpulle. Siihen pystyi tallentaan sen "pumppausrytmin" ja sit se hoiti homman itsekseen. Eli jos aiot jotain pumppua kokeilla, niin suosittelen sitä. Vaikka olihan se tyyris (130€), mut sain sen myytyä (kun vuoden päästä muistin) 80€:lla. Että ei paha...
PoistaMä en näe miten maailmankaikkeus voisi olla niin kohtuuton, että teidän molemmat olis hirmuisen high maintenance, mut parempi kai henkisesti valmistautua siihenkin mahdollisuuteen :|
Mua kauhistuttaa tämä kilpavarustelu, mutta kai se on pakko harkita uutta pumppuakin, jos sille nyt sattuis tulemaan vaikka tarvetta. Mullahan on jo se Aventin käsikäyttöinen, mutta se mitä sen kanssa pelasin, niin sain joka kerta jonkun tunnin pumppauksen jälkeen muutaman hassun 10 millisen kupin pohjalle, mikä ei hirveästi naurattanut. Että olis pitänyt niiden imetysmaratonien jälkeen vielä istuskella tuntikausia pumppaamassa - juu ei kiitos. Ja kysehän ei ollut siitä etteikö multa olis maitoa tullut - kyllä sitä tuli, mutta ei vaan sillä pumpulla.
PoistaKyllä tässä on koko ajan valmistauduttu henkisesti siihen, että tokakin on ehkä hieman keskivartoa vaativampi tapaus, mutta senpä näkee sitten.