Soimaan itseäni välillä siitä, että itsepä tein päätöksen irtisanoutua ja muuttaa tänne jumalan selän taakse. Niinhän asia toki onkin, en voi oikein muitakaan syyttää. Yritän samalla kuitenkin myös hokea, että juuri silloin ja juuri niissä olosuhteissa en osannut tehdä muutakaan. Vaikka olinkin oikealla alalla, olin ihan vääränlaisessa työpaikassa. Minun olisi pitänyt älytä vaihtaa työpaikkaa jo aiemmin ennen kuin olo käy ihan sietämättömäksi. Lopulta vaan väsyin täysin. Joka kerta, kun kävin poikaystävän luona pikkukaupungissa, pikkukaupunki ja sen rauha alkoi näyttäytyä aina vaan ihanammassa valossa. Aloin jo haaveilla omakotitalosta jossain maaseudun rauhassa. Mietin asiaa kuukausitolkulla ja summasin ruutupaperille plussia ja miinuksia - plussat voittivat. Nyt niitä plussia ei ihan niin paljon tunnu olevan.
Pikkukaupungista on perin juurin vaikeaa löytää omanlaistaan seuraa, jos tekee töitä itselleen (niin kuin tein) tai jos lymyää päivät kotona tyhjän panttina, niin kuin nyt teen. Neuvolasta ehdotettiin seurakunnan kerhoa tai perhekerhoa, mutta tuossa kohdin on pakko sanoa, että olen erittäin rajoittunut. Mä en aio mennä edes vauvan kanssa mihinkään kerhoon tai muskariin, mua vaan ei saa rinkiin jollottamaan jotain viisuja ja hakkaamaan tamburiinia tyhjäpäänä. Olen 99-prosenttisen varma, että noissa kerhoissa käy vaan ns. hurmosäitejä ja mä luulen, että sen sijaan, että vauva-aikana haluaisin kaiket ajat vaan jutella vauvankakan koostumuksesta ja imetyksestä, haluan pikemminkin jotain tolkkua aikuisseuraa, joka osaa keskustella muustakin kuin niistä muksuista. Haluan pysyä edes jotakuinkin elämän syrjässä kiinni enkä alkaa elää lapsen kautta. Mihinkään seurakunnan juttuihin en todellakaan aio osallistua, koska luultavasti emme tule edes kastamaan vauvaa. Yhden kerran olen osallistunut täällä ns. akkain kutsuille, mutta kun ei se kaakatus ja joukkohysteria joistain ylihinnoitelluista tuotteistakaan iske. Vaikeaa.
Koska kaikki raskauteen ja lapsiin liittyvä on mulle niin uutta ja vierasta, olen myös vähän uskaltautunut etsimään vertaistukea blogimaailmasta ja kirjoista. Suurin osa blogeista on kuitenkin täynnä mulle vastenmielistä lässytystä ja masuasukkijuttuja, kuten myös äideille suunnatut kirjatkin. Vast'ikään lainasin kirjastosta Minna Kiistalan Minä en sitten muutu -kirjan, joka oli ihan positiivinen lukukokemus. Ei se näemmä aina kaikille muillekaan ole helppoa. ;) Samoin olen selaillut mm. Salamatkustaja- ja Project Mama -blogeja. Ystäväpiiriin on sattunut myös muutama muukin äiti, jotka eivät ole täysin lapsihömpötyksen vallassa - itse asiassa jostain syystä suuri osa mun ennen lapsettomasta ystäväpiiristäni on lisääntynyt tässä ihan muutaman vuoden sisällä. Kai kaikkiin on iskenyt se kuuluisa viime hetken paniikki... Harmi vaan, ettei tällä seudulla juurikaan tätä ystäväpiiriä asu.
Pikkukaupungista on perin juurin vaikeaa löytää omanlaistaan seuraa, jos tekee töitä itselleen (niin kuin tein) tai jos lymyää päivät kotona tyhjän panttina, niin kuin nyt teen. Neuvolasta ehdotettiin seurakunnan kerhoa tai perhekerhoa, mutta tuossa kohdin on pakko sanoa, että olen erittäin rajoittunut. Mä en aio mennä edes vauvan kanssa mihinkään kerhoon tai muskariin, mua vaan ei saa rinkiin jollottamaan jotain viisuja ja hakkaamaan tamburiinia tyhjäpäänä. Olen 99-prosenttisen varma, että noissa kerhoissa käy vaan ns. hurmosäitejä ja mä luulen, että sen sijaan, että vauva-aikana haluaisin kaiket ajat vaan jutella vauvankakan koostumuksesta ja imetyksestä, haluan pikemminkin jotain tolkkua aikuisseuraa, joka osaa keskustella muustakin kuin niistä muksuista. Haluan pysyä edes jotakuinkin elämän syrjässä kiinni enkä alkaa elää lapsen kautta. Mihinkään seurakunnan juttuihin en todellakaan aio osallistua, koska luultavasti emme tule edes kastamaan vauvaa. Yhden kerran olen osallistunut täällä ns. akkain kutsuille, mutta kun ei se kaakatus ja joukkohysteria joistain ylihinnoitelluista tuotteistakaan iske. Vaikeaa.
Koska kaikki raskauteen ja lapsiin liittyvä on mulle niin uutta ja vierasta, olen myös vähän uskaltautunut etsimään vertaistukea blogimaailmasta ja kirjoista. Suurin osa blogeista on kuitenkin täynnä mulle vastenmielistä lässytystä ja masuasukkijuttuja, kuten myös äideille suunnatut kirjatkin. Vast'ikään lainasin kirjastosta Minna Kiistalan Minä en sitten muutu -kirjan, joka oli ihan positiivinen lukukokemus. Ei se näemmä aina kaikille muillekaan ole helppoa. ;) Samoin olen selaillut mm. Salamatkustaja- ja Project Mama -blogeja. Ystäväpiiriin on sattunut myös muutama muukin äiti, jotka eivät ole täysin lapsihömpötyksen vallassa - itse asiassa jostain syystä suuri osa mun ennen lapsettomasta ystäväpiiristäni on lisääntynyt tässä ihan muutaman vuoden sisällä. Kai kaikkiin on iskenyt se kuuluisa viime hetken paniikki... Harmi vaan, ettei tällä seudulla juurikaan tätä ystäväpiiriä asu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti