tiistai 6. maaliskuuta 2012

Loinen aloittaa

Olen ilmeisesti edennyt niin epätoivoiseen vaiheeseen, että yritän taas aloittaa ajatusteni kirjaamisen blogiin. Olen neljääkymppiä uhkaavasti lähestyvä nainen (pakko kai sanoa nainen, vaikka ei minusta mitään aikuista naista saa tekemälläkään), joka on saanut elämänsä sellaiseen kuosiin, jossa sen ei ajatellut ikinä olevan. Elämä on muuttunut loppujen lopuksi kai aika radikaalistikin viime vuosien aikana, ja monesti on tunne, että en pysy perässä enkä aina edes halua. 

Tällä hetkellä asun (kuolleessa) pikkukaupungissa mieheni kanssa, olen työtön ja odotan lasta. Irtisanouduin töistäni pääkaupunkiseudulta ja muutin miehen perässä seudulle, jossa ei oman alani töitä ole. Kaavailin tekeväni duunia kotoa toiminimellä ja näin tapahtuikin - kunnes totesin, että pää ei kestä (tarvitsen työyhteisöä) ja elanto on kiven alla, vaikka teen ympäripyöreitä päiviä. Lopetin ja nyt käytännössä odotan ainoastaan äitiyslomaa, sillä tällä seudulla ei ole edes niitä paskaduuneja - enkä sitä paitsi ole ollenkaan vakuuttunut, että olen ensisijaista työntekijämateriaalia potkupallomahani kanssa.

Miten sitten oli ennen? Olin mielestäni juuri oikealla alalla ja pidin töistäni. Kävin baareissa ja ravintoloissa ja tapasin ystäviä, elelin vapaata ja itsenäistä elämää. Toki yksinäisiä ja epätoivoisiakin aikoja oli paljon (olinhan sentään ikuinen vanhapiika), mutta ainakin elämässä oli sisältöä, ystäviä ja menoa - nyt ei ole oikein mitään noista. Minun ei edes pitänyt ikinä haluta lapsia, mutta tässä sitä nyt pyöristytään ihan omasta vapaasta tahdosta. Mutta vaikka miten halusin tätä kaikkea, se ei tietenkään poista sitä seikkaa, että onhan tämä nyt välillä ihan yhtä helvettiä. :) Ystäviä tai kavereita ei todellakaan tällä seudulla ole liikaa eikä tämä nykyinen elämäni kodinkoneena aina oikein tuo tarkoituksen tunnetta elämään (en suinkaan ole kodinkone mieheni pakottamana vaan koen, että muuten täysin hyödyttömänä tapauksena voin koettaa edes huolehtia kodista sillä aikaa, kun mies käy töissä).

Olen siis yhteiskunnan elätti ja loinen, joka koettaa nyt selvitä alemmuuden ja yksinäisyyden tunteistaan ja saada tolkutettua itselleen, että tämä on vain väliaikaista. Joskus vielä asumme vireämmällä seudulla, minulla on sosiaalista elämää sekä ehkäpä joku harrastuskin ja saan käydä töissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti