perjantai 9. maaliskuuta 2012

Pikkukaupungin äiti

Ennen "maalle" muuttoa ajattelin, että mua ei tule häiritsemään palveluiden tai ihmisten vähyys - pääsisihän täältä lähimpiin isompiin kaupunkeihin noin tunnissa. No, vaikka olen aiemminkin ollut melko innokas nettitilaaja, niin kyllä se nyt välillä vaan ottaa kupoliin, kun mitään vähänkään erityisempää ei täältä kylästä saa. Tai no, ovatko esimerkiksi rintaliivit erityistuote? Tai, hemmetti vie, hiuspinnit? Samoin suurta ahdistusta aiheuttaa se, kun kylän läpi kulkiessa ei välttämättä törmää yhteenkään ihmiseen. Helsingissä välillä karttelin ihan ydinkeskustaa, kun tuli tunne, että halusin vaan rauhoittua kaikesta kiireestä ja vilinästä, mutta kun jumaliste täällä ei ikinä ole ihmisiä missään! Kammottaa jo nyt vauva-aika, kun miettii, että vaunulenkit on todellakin otettava (yksinäisten) lenkkien kannalta eikä minään kahvittelureissuina tai ostoskeskuskierroksina.

Kelasin aiemmin myös, että lapsikin olisi parempi kasvattaa maalla kuin kaupungissa, ja olin sitä mieltä oikeastaan aika viime aikoihin saakka. Mietin, että täällä pikkukaupungissa meidän olisi parasta, koska täällä on jonkunmoinen turvaverkko. Ajattelin, että minä kyllä sinnittelisin, ehkä jopa saisin täältä vielä joskus töitä (haha!). Sitten koitti päivä, jolloin lähestulkoon pimahdin - epäilykset ja epävarmuudet vaihtuivat kertaheitolla mielenmuutokseen. Nyt olen vakaasti sitä mieltä, että lapsenkin on parempi kasvaa suht' tervepäisen äidin kanssa eikä sellaisen, joka joutuu ramppaamaan joka viikko mielenterveystoimistossa ja vetämään mielialalääkkeitä, että saa päänsä pysymään kasassa. Sinne kaupunkiin on siis vielä päästävä.

Tänään olen miettinyt taas sitä, miten koko äiti-sana kuulostaa korvissani kirosanalta. Tulkoon taas ilmaistua vähän jyrkästi, mutta en pidä omasta äidistäni enkä tule hänen kanssaan erityisen hyvin toimeen - en ole ikinä tullut. Hän on höpissyt koko elämäni, kuinka lapset ovat tärkeintä naisen elämässä ja kuinka niiden eteen tekee mitä vaan. No, ironistahan tässä on se, että hän ei ole tehnyt hirveästi meidän lapsien eteen, oikeasti. Harvoin, jos koskaan, olen törmännyt yhtä avuttomaan ja "keskeneräiseen" ihmiseen, joka on koko elämänsä roikkunut vain muiden helmoissa ja tyytynyt itse valittamaan vieressä. Luultavasti jo tästä omasta äitisuhteestani kumpuaa se vastenmielisyys kaikenlaiseen äiti- ja lapsihössötykseen. Olen erittäin ennakkoluuloinen muita äitejä kohtaan ja jos huomaan yhtään merkkejä hurmoshenkisyydestä, meinaan repiä peliverkkarini kokonaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti