Sekalaista

Olen koettanut ylläpitää yhteyttä ihmisiin ja tehdä asioita ennen kuin "elämä loppuu". Olen käynyt vieraisilla muutaman ystävän luona, joita en ole nähnyt pitkään aikaan, ja tähtään myös eläinharrastuksessani sellaiseen pisteeseen, että voin sitten hyvillä mielin jäädä äitiyslomalle. On ollut todella piristävää vierailla ystävien luona kaupungissa, ja toiveeni muuttaa takaisin (isompaan) kaupunkiin on ainoastaan vahvistunut. Voi miten terapeuttista voikaan olla muutaman tunnin ostoskeskusreissu hyvän ystävän kanssa! Kohta niitä reissuja ei tullakaan sitten kokemaan ainakaan vuoteen... Uhkakuvana on myös, että joudumme muuttamaan tästä entistä syrjempään, jolloin ongelmaksi muodostuu myös se, että en pääse liikkumaan kotoa paljon mihinkään (mihinkään = ns. keskusta-alue, jossa on edes pari kauppaa ja joskus, ei tosin läheskään aina, ihmisiä).

Palveluiden kohdalla on alkanut huolettaa myös terveydenhoito- ja lääkäripalvelut. Luotto kunnalliseen terveyskeskukseen ei ole suuren suuri - kaipaan niin kovin sitä aikaa, kun (yksityiselle) lääkärille pääsi saman päivän aikana ja hoidon tasoonkin pystyi luottamaan. Nythän tässä ollaan sen arvauskeskuksen ja kahden lähimmän isomman kaupungin yksityisten varassa, tämän kylän parilta yksityiseltä kun tuskin aikaa ihan heti irtoaa. Lapsenkin kannalta olisi "ihan kiva" päästä seudulle, jossa lääkäripalveluiden saatavuus on himppasen parempaa.

Tänään päähän pulpahti taas se fakta, että tulen olemaan entistä riippuvaisempi miehestä rahallisesti. Ei ole ihan helppoa. Tuntuu, että menetän itsemääräämisoikeuteni ja ihmisarvoni sen myötä, että minusta tulee vain joku lapsen- ja kodinhoitoautomaatti. Ei oo hääviä olla äiti - ja sitten joka puolelta tunkee artikkeleita siitä, kuinka äidin pitäisi hoitaa lasta kotona vähintään kolmevuotiaaksi ja päiväkodit on saatanasta (lähipiirissä on muuten useampikin lapsi, jota isä on hoitanut pienenä - lienevät menneet jo täysin pilalle). Oujee.

No joo, taas tulee varsin surkeaa paatosta - antaa vähän väärän kuvan, sillä olen viime aikoina ollut selkeästi paremmilla fiiliksillä kaiken suhteen. Olen jopa ostanut yhden bodyn tulevalle rääpäleelle: raskaus on edennyt jo yli puolenvälin, mutta mä en osaa vieläkään lähteä hamstrailemaan mitään vauvakrääsää. Pari kertaa ollaan pyöritty miehen kanssa lastenvaatekaupoissa (niissä isommissa kaupungeissa), mutta enhän mä edes tiedä mitä sellaiselle ihmistaimelle pitää ostaa. Sitä paitsi osa kamoista tulee "lainaan" (maksua vastaan toki) mun lähisukulaiselta, joten ensin varmaan pitää katsoa mitä kaikkea sieltä on tulossa ennen kuin haalii nurkat täyteen tarvikkeita ja vaatteita.

Todistusaineistoa, että on se hankkinut jo jotain tulevalle kakkatykilleen.

 

Olo on myös fyysisesti ollut hitusen parempi, vaikka en tätä möhömahaa niin nyt ehkä rakastakaan. En tiedä mistä johtuu, mutta yöt ovat ehkä viikon ajan olleet vähän helpompia eivätkä lonkat ole puutuneet niin paljon, vaikka selälläni en enää pystykään nukkumaan. Olen kai ehkä jotenkin alitajuisesti myös oppinut varomaan kaikkein äkkinäisempiä käännöksiä yöllä, joten niitä äkillisiä nivuskipuja on ollut vähemmän.

Kutsu perhevalmennukseenkin tuli pari viikkoa sitten. Taidamme suosiolla jättää väliin (vaikka saatan kyllä harkita sitä "imetysoppituntia"). Olen luotettavista lähteistä kuullut, että perhevalmennus on nykyään piirissä lässytystä ja mulla (kuten ei myöskään miehellä) ole mitään intoa lähteä avautumaan asioistamme ventovieraiden keskuuteen. Tutustumiskäynnillä sairaalassa toki käydään. Mulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että puhun tästä lapsiprojektista jonkun kanssa, voisin ihan hyvin keskustella aiheesta naamakkain psykologinkin kanssa, mutta tuollaiseen ryhmäjuttuun ei ole mitään hinkua.