Äitini on tietysti ollut raskaudestani enemmän kuin iloinen. Nyt minusta tulee vihdoin Oikea Nainen! Olen kuunnellut teini-ikäisestä lähtien, kuinka minun pitäisi löytää poikaystävä ja alkaa tehtailla lapsia (okei, kärjistän vähän, mutta lastenteon oleellisuutta on korostettu minulle mielestäni kohtuuttoman aikaisin). Epäonnistuin kuitenkin täysin, sillä en halunnut olla kuin äitini (joka oli häthätää täysi-ikäinen minut saadessaan) enkä onnistunut sitä paitsi edes saamaan poikaystävää.
Siskoni ollessa raskaana, äitini muisti kertoa kuinka sisko on lihava. Kun sisko sai lapsen, myös vastasyntynyt lapsi oli äitini mielestä lihava. Olen kuullut aika monta kertaa, kuinka äiti painoi 39 kiloa ennen kuin alkoi odottaa minua ja kuinka hän minut saatuaan oli painanut jopa 41 kiloa (nämä ovat niitä oleellisia asioita, joita kerrotaan tyttärelle elämänviisauksina). Tällä hetkellä hän painaa 37 kiloa. Minä en ole ikinä pitänyt kropastani ja olen aina ollut painava. Painoin teini-ikäisenäkin enemmän kuin samanpituiset toverini, mikä vaivasi minua kovin. Jälkeenpäin ajateltuna en ollut tuolloinkaan lihava, painoin vain jostain syystä enemmän. Olen kuitenkin ollut muutaman kerran hieman ylipainoinen ja nyt ennen raskaaksi tuloa laihdutin kahdeksan kiloa takaisin normaalipainooni (siihen, jossa olen aina vaan painavampi kuin muut). Painoni on noussut raskauden aikana melko maltillisesti, mutta nyt olen huomaavinani, että lohtusyöminen ja hankkimani sokerikoukku alkavat näkyä reisissäni. En pidä kropastani, mutta en aio myöskään laihduttaa (tietenkään!) enkä juuri himmaillakaan syömisissäni. Ehtiihän sitä sitten, kun on puskenut lapsukaisen maailmaan. [En silti aio ruveta mättämään hulluna ruokaa, vaikka olen kyllä tinkinyt siitä alkuajatuksesta, että raskauden aikana ei tarvitse mättää herkkuja - eihän tässä oikeasti ole välillä muita iloja kuin vetää irtokarkkia tai jäätelöä leuat louskuen!]
Suhteeni kroppaani ei kuitenkaan ole täysin normaali, tiedostan sen hyvin. Minussa on monia kohtia, joita suorastaan vihaan. Olen kuitenkin ollut melko tyytyväinen vatsaani, joka on pysynyt litteänä, vaikka kiloja on vähän tullutkin, sekä rintoihini, jotka ovat pysyneet melko mukavasti kuosissa ikävuosista huolimatta. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että menetän nämä molemmat syyt olla vihaamatta itseäni aivan tyystin. En suoraan sanottuna tiedä mitä raskauden ja imetyksen jälkeen tapahtuu ja kuinka traumaattisesti tulen suhtautumaan vartalooni. Ehkä pimahdan ja hankin itselleni syömishäiriön ja treenipakkomielteen tai alan säästää tissileikkausta varten (säästää mistä? työttömyystuesta tai äitiysrahasta?). Sen tiedän, että en tule suhtautumaan asiaan niin, että joka äidille on kunnia-asia kantaa jälkiä raskaudesta kropassaan tai antaa itsensä levähtää ihan muodottomaksi. En ehkä saa traumoja jokaisesta raskausarvesta, mutta jos muutun joksikin muodottomaksi taikinapalloksi, jolla roikkuu tyhjiä nahkapusseja ympäri kroppaa, saatan jopa alkaa itkeä itseäni uneen.
Siskoni ollessa raskaana, äitini muisti kertoa kuinka sisko on lihava. Kun sisko sai lapsen, myös vastasyntynyt lapsi oli äitini mielestä lihava. Olen kuullut aika monta kertaa, kuinka äiti painoi 39 kiloa ennen kuin alkoi odottaa minua ja kuinka hän minut saatuaan oli painanut jopa 41 kiloa (nämä ovat niitä oleellisia asioita, joita kerrotaan tyttärelle elämänviisauksina). Tällä hetkellä hän painaa 37 kiloa. Minä en ole ikinä pitänyt kropastani ja olen aina ollut painava. Painoin teini-ikäisenäkin enemmän kuin samanpituiset toverini, mikä vaivasi minua kovin. Jälkeenpäin ajateltuna en ollut tuolloinkaan lihava, painoin vain jostain syystä enemmän. Olen kuitenkin ollut muutaman kerran hieman ylipainoinen ja nyt ennen raskaaksi tuloa laihdutin kahdeksan kiloa takaisin normaalipainooni (siihen, jossa olen aina vaan painavampi kuin muut). Painoni on noussut raskauden aikana melko maltillisesti, mutta nyt olen huomaavinani, että lohtusyöminen ja hankkimani sokerikoukku alkavat näkyä reisissäni. En pidä kropastani, mutta en aio myöskään laihduttaa (tietenkään!) enkä juuri himmaillakaan syömisissäni. Ehtiihän sitä sitten, kun on puskenut lapsukaisen maailmaan. [En silti aio ruveta mättämään hulluna ruokaa, vaikka olen kyllä tinkinyt siitä alkuajatuksesta, että raskauden aikana ei tarvitse mättää herkkuja - eihän tässä oikeasti ole välillä muita iloja kuin vetää irtokarkkia tai jäätelöä leuat louskuen!]
Suhteeni kroppaani ei kuitenkaan ole täysin normaali, tiedostan sen hyvin. Minussa on monia kohtia, joita suorastaan vihaan. Olen kuitenkin ollut melko tyytyväinen vatsaani, joka on pysynyt litteänä, vaikka kiloja on vähän tullutkin, sekä rintoihini, jotka ovat pysyneet melko mukavasti kuosissa ikävuosista huolimatta. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että menetän nämä molemmat syyt olla vihaamatta itseäni aivan tyystin. En suoraan sanottuna tiedä mitä raskauden ja imetyksen jälkeen tapahtuu ja kuinka traumaattisesti tulen suhtautumaan vartalooni. Ehkä pimahdan ja hankin itselleni syömishäiriön ja treenipakkomielteen tai alan säästää tissileikkausta varten (säästää mistä? työttömyystuesta tai äitiysrahasta?). Sen tiedän, että en tule suhtautumaan asiaan niin, että joka äidille on kunnia-asia kantaa jälkiä raskaudesta kropassaan tai antaa itsensä levähtää ihan muodottomaksi. En ehkä saa traumoja jokaisesta raskausarvesta, mutta jos muutun joksikin muodottomaksi taikinapalloksi, jolla roikkuu tyhjiä nahkapusseja ympäri kroppaa, saatan jopa alkaa itkeä itseäni uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti