Ikiliikkuja

Hoh. Olisi pitänyt sepustaa jotain blogiin eilen, kun olin ensimmäistä kertaa naismuistiin hereillä ja pirteä. Käsittämätöntä herätä niin, että on heti suht' skarppi olo eikä pelkkä ajatus peseytymisestä ja pukeutumisesta saa kuukahtamaan uupumukseen. Ajatukset eivät kierrä kehää eivätkä jotain hämäriä "maailma on liittoutunut mua vastaan" -latuja, pinna on pitkä, hymyilyttää, elämässä on valoa. Luulen, että vaikka meillä on viikon mittaan ollut muutama parin herätyksen yö (parikaan herätystä ei tosin haittaa niin pitkään kun mun ei tarvitse valvoa 10-15 minuuttia pitempään kerralla), niin muutamat muksun kokonaan nukkumat yöt ovat auttaneet.

Eilen oli meidän tapahtumapäivä. Herätin lapsen päiväunilta noin 45 minuuttia normaalia aiemmin ja suuntasimme keskustaan. Koska olin varannut runsaasti aikaa siltä varalta, että emme ehkä mahdu ensimmäiseen bussiin tai emme löydä kohdetta heti, kävimme pyörähtämässä Anttilan levylaareilla. Anttilassa soi joku melko kaamea örinähevi, mikä ilahdutti lasta suuresti ja se kikatteli ääneen. Itse lastentapahtuma ei sen sijaan olisi lasta voinut vähempää kiinnostaa. Tajusin jo heti sisään mennessä, että emme ehkä aivan täysin sovi joukkoon: useimmat lapset himmailivat taas kiinni vanhemmassaan ja antoivat riisua itsensä kaikessa rauhassa, meidän lapsi riuhtoi ja tahtoi "vapauteen". Kun sain sen kuorittua ulkovaatteista, se lähti kuin Nato-ohjus. Tuli vähän kiire saada omat vaatteet pois päältä, jotta pääsi paimentamaan. Lastentapahtuman tila oli hirveän kätevästi sisustettu erilaisin pahviaskarteluin, joissa jokaisessa oli "ei saa koskea" -merkki. Mihinkään ei saanut koskea, asia tuli selväksi myös kyltistä ovella. Fine, kannoilla oli siis pysyttävä tiiviisti.

Itse tapahtuma oli eräänlainen eksoottinen muskari. Ensimmäiset viisi minuuttia yritin saada lasta pysymään ryhmässä, mutta sen jälkeen luovutin. Toisaalta olin ehkä hieman huojentunutkin, että ei sen kauempaa tarvinnut vetää kimeällä äidinäänellä afrikkalaisia jambawamba-jollotuksia ("Vanhemmat, laulakaa vaan rohkeasti mukana! Sanat ovat ihan helpot!"). Mutta tilannehan oli siis suorastaan hilpeä ja olisin jossain muussa tilanteessa nauranut ääneenkin, sillä kaikki muut lapset pysyivät hissukseen vanhempansa sylissä ja tekivät kiltisti kaikki "askel eteen, kädet ylös, askel taakse" -temput - meidän lapsi juoksi niin kovaa kuin jaloista lähti ympäri tapahtumatilaa, kiipeili, kieri, pyöri, teki kaikkea muuta kuin seurasi ohjaajaa. Kerran se yritti mennä piirin keskelle yksinään tanssimaan ja hakkaamaan jotain bongorumpua, mutta se ei ollut kovin suotavaa. Se myös yritti houkutella muita kanssaan omiin bileisiinsä, meni riuhtomaan toisia äitejä kädestä ja koetti ottaa kontaktia muihin lapsiin. Vauhti oli sanalla sanoen hengästyttävää. Tämän äidin paidanselkämys ja kainalot olivat litimärät. En yhtään ehtinyt seurata muiden reaktioita, mutta luultavasti ne olivat sekä sääliviä että paheksuvia.

Näin. Totesin, että ei ehkä enää meille vastaavia tapahtumia. Totesin myös, että on ihan faktaa, että meidän lapsi on vilkas. Hyvin vilkas. Hyvin hyvin vilkas. Ei ole ainoastaan mun kuvitelmaa, että se on kotonakin koko ajan liikkeessä (ja vaatii myös vanhempiaan pysymään jatkuvasti liikkeessä). Mä annan ehkä itselleni vähän enemmän armoa, koska päivät ikiliikkujan ja ihmishyrrän kanssa voivat joskus väsyttää vanhemman.

Valitettavasti mainion päivän jälkeen seurasi se, mitä vähän pelkäsinkin. Ensin yö näytti menevän ihan ok, mutta luulenpa, että poikkeama normaaliin päivärutiiniin aiheutti jonkinlaista ylikierroksille menemistä: valvoimme yöllä 3,5 tuntia. Lapsi halusi aina itse takaisin sänkyyn nukkumaan, mutta tulkitsin, että heti kun uni oli tulossa, piti pistää kampoihin ja alkaa mylviä. Kun olin noussut sängystä noin 15 kertaa, jäin makaamaan ja annoin siipan mennä vuorostaan paikalle. Siippa koetti ehkä puolisen tuntia ja kun valvomista oli kestänyt kaksi tuntia, otettiin särkylääke kehiin. Ei mitään vaikutusta, sama peli jatkui. Lapsi halusi nukkumaan, mutta alkoi aina parin minuutin sängyssä oleilun jälkeen ulista. Lopulta kolmen tunnin kohdalla huuto muuttui demoniseksi rääkymiseksi ja totesin, että ei kai auta kuin huudattaa. Hetken reganmaisen kirkumisen jälkeen lapsi sitten nukahti isänsä syliin. Aamulla väsytti (vaikka sain nukkua pitkään - unet jäivät silti surkean vähiin). Vitutti ja vituttaa, että olo on taas kuin hauskemmankin baari-illan jälkeen, mutta valitettavasti ilman sitä baaria. Eikö tämä ikinä lopu?!

Se muuten jäi ihmetyttämään eilisen tapahtumasta, miten vaikea voikaan olla ymmärtää lukemaansa. Tai olla ehkä vaan välittämättä. Ilmoittautumisen vastineeksi sai pari viikkoa sitten sähköpostin, jossa kerrottiin, että kärryt pitää jättää tapahtumatilan ulkopuolelle ikkunan alle ja tilan koosta johtuen tapahtumaan otetaan vain yksi vanhempi per lapsi. Tästä tuli uusintamuistutus eilen aamulla. No, mitä tekevät useat vanhemmat? Yrittävät kaikki joukolla ajaa tiloihin kärryillä. Useammalla lapsella oli mukanaan kaksi vanhempaa. Meilin yksi vanhempi per yksi lapsi -ohjetta oli kuulemma ollut vaikea ymmärtää. Tapahtuman "portsari" vastaili ihailtavan kärsivällisesti vanhemmille; itsehän olisin vastaavassa tilanteessa varmaan ollut hitusen radikaalimpi.

Tuli muuten todettua sekin, että tällaisissa tapahtumissa mun on ihan turha kuvitella, että voisin vaihtaa sanaakaan yhdenkään toisen aikuisen kanssa (muuta kuin ehkä lapsen toikkarointeja anteeksi pyydellen). Ei pysty, ei ehdi, koska pitää paimentaa lasta, joka ehtii ihan joka paikkaan ja joka ei pysy edes sitä sekuntia paikallaan.