Tuli vähän puskista, vaikka ei olisi varmasti pitänyt. Muutamia päiviä sitten heräsin aamuyöstä, vähän ennen siipan herätystä (ts. ennen puolta neljää). Siipan lähdettyä töihin alkoi parku. Samalla kaavalla on nyt menty muutama aamuyö. Pelottaa tuleva päivä, iltaan on ihan liian monta tuntia. Päivät tuntuvat mustaakin mustemmilta. Vasta tänä aamuna tärähti mieleen, että tunne on aikalailla vastaava kuin edellisessäkin raskaudessa samaan aikaan. Elämä on ohi, kaikki on pilalla, mikään ei tule onnistumaan, en jaksa. Hävettää. Hävettää oma olo ja tämä raskaus. Olen kuin joku sarjasikiäjä, persoonaton idätysalusta.
Aloin lukea Taivaslaulua. Jumaliste, alkaisin sahata ranteita välittömästi auki, jos pitäisi yhtään enempää lisääntyä. Tämäkin näemmä tekee hyvin (liian?) tiukkaa.
Miksi tämä iskee nyt? Miksi nyt, kun olen juuri saanut vapaata ja tehnyt vakaan päätöksen koettaa ottaa säännöllisesti omaa aikaa? Miksi nyt, kun fyysinen väsymys tuntuu vähän edes hellittäneen? Miksi nyt, kun tiedossa on yhtä sun toista ohjelmaa, sekä lapselle että ihan vaan itselle?
Kikkeliskokkelis, mitäs läksit. Oma valinta. Kukaan ei pakottanut niitä lapsia tekemään.
Koska hormonit? Helppo tietysti täältä huudella, mutta ehkä pitäis saada jotain apua? Kyllä raskaudet välillä minunkin venettä keikutti, mutten koskaan ollut noin lähellä mennä nurin ja äkkiseltään tuntuis, ettei olis hyvä ollakaan.
VastaaPoistaHiukka neuvoton olo. Kerro jos keksit miten voisin auttaa, kun kovasti haluaisin... Ja sitten vaan niitä voimia.
Joo, mä luulen kanssa, että hormonit on tässä pelissä nyt myös vahvasti mukana. Ihana, että huolehdit, kiitos sinulle siitä. Ei tälle kai kukaan oikein nyt mitään voi, mun pitää itse nyt miettiä mitä teen avun hakemisen kanssa. Tuntuu vähän nihkeältä vaan sekin, ehkä sen takia, että vaikka ekan raskauden aikaan kävin vastaavien tuntemusten takia juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, niin ei siellä ikinä kyllä itsestäänselvyyksiä kummempia juteltu. Olihan se sellainen vähän hassu "juttelenpa nyt sulle kun ei ketään muutakaan ole" -kokemus, mutta en tiedä onko siitä kunnollista apua.
PoistaMä oon hirveän pahoillani, että sulla on mustaa. Koita muistaa, että se ei johdu sinun älystäsi, ominaisuuksistasi tai muustakaan. Osa on alttiimpia, kai.
VastaaPoistaIlmoittele itsestäsi.
Äläkä lue Taivaslaulua. Lue mielummin Arabian Lauri.
Mä koetan, vaikka mielen mustuus saakin mut loukkaantumaan ja syyllistymään _ihan kaikesta_. Äsken meni kuppi nurin akkainlehdestä; sitten sen typerän akan naama ilmestyi vielä mun somefeediinikin, tietysti kaikkien ylistämänä. Pienestä kii.
PoistaHeippa! Olen jo jonkin aikaa blogiasi seuraillut, mutta nyt on pakko kommentoida, koska väsähdin itse pahasti ennen joulua. Meillä on alle vuoden ikäinen lapsi ja huomaamattani äidiksi tuleminen nosti voimakkaasti pintaan omasta lapsuudestani peräisin olevia ongelmia. Huolehdin ihan liikaa kaikesta, pelkäsin kaikkea ja lisäksi mies oli kuutena päivänä viikossa töissä. Olin totaalisen uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin. Minut pelasti se, että pyysin apua neuvolasta, läheisiltä ja psykiatrilta. Ja opettelin sitä oman ajan ottamista, vaikka se vaikeaa olikin. Nyt odotan terapiaan pääsyä ja olen jo paremmassa tasapainossa.
VastaaPoistaPyydä ihmeessä apua, vaikka se hankalalta tuntuisikin! Jo pelkästään se, että joku muu on taakkaa kantamassa, helpottaa oloa :) Ja tee asioita, joista tulee hyvä mieli, jätä kaikki pahaa mieltä tuovat ja ahdistavat kirjat, telkkariohjelmat ym. Koeta miettiä päivän kulkua sen kautta, mikä sinusta itsestäsi tuntuisi arjen asettamissa puitteissa parhaalta. Voimia! Väsyminen ei tee kenestäkään huonoa, ja sinäkin kyllä selviät!
Kiitos, kun jaoit kokemuksesi ja hienoa, että asiat ovat järjestymään päin! Kuulostavat aika tutulta nuo lapsuuden ongelmat ja huolehtiminen. Pitäisi kai itsekin pyytää apua, se vaan tuntuu nyt niin kovin vaikealta. Tai ainahan se on tuntunut. Pelkään leimautumista ja kuvittelen, että kyllä mä nytkin itsekseni pärjään, ainahan mä olen. Mutta ehkä se just onkin ongelman ydin...
PoistaMinulla oli just kans tuo "oon ennenkin pärjänny, niin menee se nytkin ohi", mutta ei se sitten oikeen menny. Huomasin, että muutenki olin jotenkin alkanu patoamaan kaikki tunteet sisälleni, enkä kehdannut edes itkeä läheisteni nähden. Teki ihan hyvää kun sen padon mursi ja myönsi, että tarvii apua, vaikka itsekin pelkäsin ihan hirveästi tuota leimautumista. Neuvolassa ovat kuitenkin olleet todella ymmärtäväisiä, ja muiden kuin läheisten ajatuksilla nyt ei muutenkaan ole loppupeleissä mitään merkitystä :)
PoistaMulla on varmaan tuota patoamista myös. Pitäisi rohkaistua.
PoistaKaikista valinnoista seuraa hyvää ja huonoa. Paskinta onkin sillon kun aattelee, että kaikki ois omaa vikaa. Ei ole. Toistan: ei ole! Sitä paitsi ihmisen muisti on rajallinen: ei meillä ole mahdollisuuttakaan estää itseämme tekemästä samoja peikkoja aiheuttavia ratkaisuja uudelleen, koska muisto peikosta laantuu väkisinkin edellisestä kertaa. Tätä asiaa olen kironnut niin monta kertaa: miksi en voi koskaan muistaa, miten hirveää viimeksi oli, kun saman ratkaisun tein? No, ei vaan kai kuulu muistaa. Muuten jäis niin paljon hienoja asioita tässä elämässä tekemättä ja kokematta. Ja saamatta, niin kuin lapsi.
VastaaPoistaOn kyllä perseestä että just ku on saanu selviytymissuunnitelman kohdillen, iskee vielä huonommat fiilikset ja huonompi todellisuus. Mutta koskaan ei voi tietää, millainen seuraava aamu on. Hormoonit on hyvin voinu heittää ja yllättäen saattaakin tulla valoisa päivä. Sanon näin, koska olen ollut monen viikon ajan useina aamuina alakuloinen (en onneksi rankasti masentunut) ja tänään yllättäen selittämättömästä syystä päivä tuntui hyvältä heti kun avasin silmäni. Kun fakta on, että koskaan ei voi tietää. Pidä toivosta kii!!
Peikkohan on kerran aiemminkin jäänyt taa. Kyllä se tämänkin raskauden edetessä tulee jäämään taa.
Saisko päiviin mistään edes pientä valoa? Ajatus kahvista, lempimusiikin kuuntelu?
Sellaisia sanoja täältä ulkopuolelta, tietämättömältä pieneltä ihmiseltä.
Miten tänään on mennyt?
Ihania sanoja! On ihan totta, että ne edellisen raskauden aikaisetkin ahdistustunnelmat häipyivät ennen pitkää enkä mielestäni kyllä kokenut sitten enää mitään baby bluesiakaan. Tosin musta tuntuu, että mulla on nyt joku toddler blues... :P
PoistaYritän nyt keksiä jotain kivaa. Pakko. Tämäkään ei ole ollut kauhean hyvä päivä, ahdistus lisääntyi heti kun puoliso joutui lähtemään hieman aiemmin töihin. Joku tässä kahdestaan lapsen kanssa olossa nyt mättää. Onneksi huomiseksi meillä on ohjelmaa.