Onnistuminen - mitä se on?

Tajusin tuossa jokin aika sitten, että mun elämäni on todennäköisesti näinkin kurjaa, koska en saa (mm.) onnistumisen tunteita koskaan. Jostain syystä mä en äitinä pahemmin onnistumista koe - kai se ajatuskulku menee jotakuinkin sitä rataa, että mä en ihan hirveästi pysty lasteni kehitykseen tai ominaisuuksiin vaikuttamaan positiivisesti, mutta lähinnä voin olla tyytyväinen, jos lapseni toimivat, no, kuten lapset tai ihmiset minusta huolimatta. Ja niin kuin olen joskus aiemminkin maininnut, niin musta ei toisen lapsen myötä kuoriutunut mitään rentoilijaa vaan olen edelleen ihan paniikissa, jos lounas myöhästyy tai en osaa mielestäni toimia asianmukaisesti jossain tilanteessa. En tietenkään koskaan huomaa tehneeni mitään oikein. Toki nyt lapset halaavat ja pussaavat ja kertovat tykkäävänsä, mutta jostain syystä mun on vaikea uskoa siihen palautteeseen. Omasta mielestäni olen lähinnä täydellisen epäonnistunut äitinä.
Mä kuitenkin kaipaan onnistumisen tunnetta ihan todella paljon. Kun voisi kovan ponnistelun jälkeen todeta, että hei, ei se ihan pieleen mennytkään ja ehkä mä osaankin.

Mä aloin miettiä mun menneisyyttäni onnistumisten valossa. Oikeastaan kaikkia sellaisia elämän huippuhetkiä on edeltänyt aivan järjetön työ ja jonkunlainen pitempi epätoivon kausikin. Koulussa olin aina alisuoriutuja. Jos mua kiinnosti, vedin hyviä arvosanoja eikä niiden eteen tehty työ tuntunut oikeastaan työltä. Se oli aina se kiinnostus. Kun jotkuthan vetivät niitä kymppejään ihan suorittamisen ilosta - tai niin ainakin käsitin. Toinen motivaattori mulla oli häpeä - ennen ylioppilaskirjoituksia mua alkoi jostain syystä hävettää, että tulisin kirjoittamaan "niin huonosti", minkä takia sitten ilmeisesti yllätin kaikki ja kirjoitin ällän paperit. Tunsin jotain ihan kuolemantuskaa, ajattelin etten voi enää mennä ihmisten eteen, jos en onnistu. Se oli silkkaa suorittamista, vaikka mulla ne omat vahvuuteni toki olikin.

Ensimmäinen opiskeluvuosi oli järkyttävä kriisin paikka. En tietenkään ollut yhtään valmistautunut siihen, että pikkukaupungin lukiossa tietyissä aineissa loistanut ei ehkä loista ihan samaan tyyliin opinahjossa vaan siellä oli helvetin monet mua valovuosia edellä. Se alkushokki oli ihan järjetön: Sitä häpeän tunnetta ei voi edes kuvailla. Pelotti niin perkuleesti mennä joka päivä edes kouluun, ja mietin lopettamistakin useasti. Samalla mulla ei ollut vaihtoehtoja. En tiennyt mitä muutakaan olisin voinut ruveta tekemään.

Jotenkin se siitä lähti suttaantumaan. Kovalla työllä ja itsensä ylittämisellä. Oli pakko kasvaa ulos omasta introverttiydestä ja vaan uskoa, että kyllä tämä tästä. Ja yhtäkkiä sitten huomasi saavansa myös kiitosta ja positiivista palautetta, alkoi uskoa itseensä niin että jokainen moka tai huonommin vedetty suoritus ei ollut maailmanloppu.

Koulun loppuvaiheessa alkoikin sitten kuumottaa tuleva töihinpääsy. Muutamat opiskelutoverit olivat päässeet hauskan kuuloiseen työhön, juuri sellaiseen mistä olin aina haaveillut. Hain muiden esimerkin myötä ja pääsin. Mut heitettiin muistaakseni toisena työpäivänä asiakkaalle eikä mulla ollut alasta oikeastaan pienintä haisuakaan oikeasti. Siihen aikaan alalle ei ollut minkäänlaista koulutusta eikä meidän omaan koulutukseen sisältynyt minkäänlaista kunnollista työharjoittelua (en tiedä ketään joka olisi suorittanut harjoittelun ns. oikeissa töissä). Mä olen edelleen ihan superkiitollinen, että mulla oli siellä asiakkaalla kollega, joka opasti ja neuvoi. Ja mä olen kiitollinen, että mun työnantajafirmassa ei nähty mun ensimmäisiä tekeleitäni - olisi nääs voinut tulla jopa kengän kuva takalistoon koeajan jälkeen. Toisin sanoen taas tehtiin töitä ihan järkyttävästi ja ponnisteltiin, ja kyllähän se onnistuminen sitten alkoi ehkä vuoden kuluttua näkyäkin kunnolla. Tein myös töitä, että sain meidän duunille näkyvyyttä ja arvostusta asiakkaalla. Sitä tunnetta, kun on voittanut puolelleen joukon vanhoja jääriä jotka on pitäneet itseä lähinnä jonain turhana pikku sihteerikkönä, ei voi edes sanoin kuvailla - eikä varsinkaan sitä, kun antaa niille jäärille ajattelemisen aihetta ja on itse asiassa tosi kiinteä osa koko tiimiä. Mä tulen aina muistamaan nuo työvuodet ja ne tulevat varmasti myös aina olemaan mun ns. parhaita työvuosiani. Ei sitä kokemusta voi enää ylittää.

(Mua pyydettiin noiden vuosien aikana mm. projektipäälliköksi, mutta en lähtenyt, koska tunsin olevani omimmillani "kentällä" enkä halunnut menettää ihania työkavereitani. Lähes kaikki mun lähimmät opiskelukaverini ovat nykyään jossain johtavassa asemassa ja edenneet sen saman projektipäällikköreitin kautta ylemmäs, mikä tietysti lisää mun ahdistustani. Meikä se on ihan jopa työtön ja ammattitaidoton kotiäiti täällä lähiössä.)

Kun vaihdoin työpaikkaa, törmäsin tilanteeseen, että en enää tuntenutkaan vastaavaa kiinnostusta kuin ennen. Se homma ei ollut ihan sitä mitä halusin. Itse se ydintyö ei lakannut koskaan kiinnostamasta, mutta kun vetoa ei muuten ollut niin sitä vaan ei ollut (*. Vuosi friikkuna oli sitten tosi yksinäistä ja ainaista pohtimista oliko tehnyt hommansa edes vähän sinne päin, koska palautetta ei juuri koskaan tullut. Lisäksi lisämausteena oli ainainen kusetuksen tunne - palkkiot olivat pieniä ja hommia sai aina tehdä omaan piikkiin (niin kuin kai yrittäjyyteen kuuluukin). Olisihan siitä duunista varmasti kovalla työllä jossain vaiheessa päässyt tilanteeseen, että ne omaan piikkiin menevät osuudet olisivat vähemmistössä, mutta se työyhteisön puute oli kamalaa. Lopulta kun lopetin, sain asiakkailta kiitosta eli en mä sitten lopulta kai täysin epäonnistunut ollut ollut.

Mutta sen jälkeen. Ei mitään onnistumisrintamalla.

Joitain kuukausia sitten sain todella yllättävän puhelinsoiton. Mulle tarjottiin keikkaduunia. Otin vastaan ja tein. Ja muuta en voi todeta kuin että epäonnistumisen ja häpeän tunne on valtaisa. Tunnen entistä konkreettisemmin miten nämä vuodet ovat vaikuttaneet mun ammattitaitooni ja osaamiseeni. En oikeasti vaan enää muista enkä osaa. En vaan osaa. Siitä on laskujeni mukaan kahdeksisen vuotta, kun olen viimeksi tehnyt vastaavia hommia ja mä en kuulkaa enää muista. Olen ihan aloittelijatasoa. On kyse nippeleistä ja nappeleista, joista osa tulee kokemuksen myötä niin että aina ei kaikkea pysty kirjoista ja kansista tarkistamaan - aina ei edes tajua tarkistaa, koska se rutiini puuttuu. Mä en voi olettaa, että työnantaja vaan ymmärtää ja antaa mun mokailla, ei se enää nykyään vaan taida mennä niin. Mä olisin niin paljon kaivannut sitä onnistumisen tunnetta.

Sen tosin huomasin, miten hyvää pieni irtiotto kotihommista ja aivojen vaivaaminen tekee omalle mielenterveydelle, mutta onneksi tuli sitten sössittyä tuokin homma niin ettei tarvitse enää miettiä työkeikkailua. Meidän alalle oli jossain vaiheessa tarjolla työllistymiskoulutusta, ja mietin, että hävettäisi aivan helvetisti jos joutuisi sellaiselle osallistumaan näiden omien työvuosien jälkeen. Enää tuo vaihtoehto ei tunnu ollenkaan niin huonolta - nyt puuttuu vaan se työllistymiskoulutus. Sehän tässä nyt on kaiken aikaa ongelmana, että mun maailmaani mikä tahansa muu ala on luovuttamista ja häviämistä enkä mä edes voi kuvitella tekeväni muuta, koska kiinnostusta ei vaan ole. Joskus pyörittelin varasuunnitelmana opettajankoulutusta, mutta nyt olen entistä vakuuttuneempi siitä, että en todellakaan koskaan halua töiden puitteissa olla missään tekemisissä lasten tai nuorten kanssa.




*) Tässä elämänvaiheessa aloin ensimmäisen kerran pyöritellä mielessä mahdollisuutta jonkinlaiseen tarkkaavaisuushäiriöön, koska vaikka mä kuinka yritin, niin en oikein missään vaiheessa saanut kiinni noista jutuista, jotka ei luontaisesti kiinnostaneet. Ihan kuin mun aivoni olisivat päättäneet, että ne eivät nyt vaan vastaanota sitä informaatiota. Se tuntui tosi pelottavalta (ja toi vähän mieleen kouluajat). Nyt myöhemminkin olen tuota tarkkaavaisuushäiriön mahdollisuutta miettinyt, vaikka ei mulla ikinä ennen ole ollut vaikeuksia muistaa tapaamisia tai pitää järjestystä yllä. Olen aina ollut jopa suhteettoman koukussa sääntöihin, joita mun tuntuu olevan pakko noudattaa ja joiden noudattamatta jättämisestä ahdistun myöskin ehkä kohtuuttomasti (vrt. Olen päättänyt, että lounas on valmis klo 11 ja kun se valmistuukin klo 11.05, niin menen ihan häiriöön, ja tuntuu, etten koko loppupäivänä pysty toimimaan, koska olen mokannut niin pahasti.).

Töktök

Yritin tauon jälkeen päästä Bloggeriin. Tuotti tuskaa.

Mulla on varastossa pari umpisurkeaa käninää. Saatan jopa julkaista. Olen kirjoittanut niitä kuukausitolkulla, joten kyseessä on luonnollisesti laadukkaat tekstit.

Luvassa siis täyttä kuraa. En petä koskaan!

"Mustaa - kovin surullista"

No niin. Nykypäivään. Toka siis etenee peppukiidolla eikä osaa ryömiä eikä kontata. Hurraapa siinä facebookissa lapsesi saavutuksista. Ei tule paljon kannustavia sanoja. Toka on myös tänään siirretty pinnikseen sivuvaunuun - hankimme sitten sen pinniksen niinkin ajoissa kuin lapsen ollessa vuoden ja kuukauden. Allergioita selvitellään, ja olen yrittämässä purkaa imetysdieettiä, mikä on osoittautunut ihan persehommaksi. Aina on joku hampaiden tulo tai tähtien asento sitä rataa, että eipä helvetistäkään voi tietää, mikä lasta riivaa. "Mukava" lisä palettiin on lapsen lateksiallergia - sitä lateksiahan ei välttämättä ilmoiteta yhtään missään (lateksia on esimerkiksi päällystetyissä neppareissa vauvojen bodyissa).

Omaa aikaa ei edelleenkään ole. Odottelen nytkin koko ajan milloin Toka herää (klo on 22:29). Hälytysvalmiudessa siis 24/7. Päivisin tamppaan lapsi repussa, että saan sen nukkumaan edes jotenkin.

Bongasin lähes vahingossa ihanan kuuloisen työpaikkailmoituksen. En ole työpaikkailmoituksia selaillut, koska en vieläkään tiedä mitä voisin tehdä. Ja miksi selailla ilmoituksia, kun minkäänlaisia hakemuksia on ihan turha haaveilla tekevänsä? Tai miten edes laaditaan hakemus, kun omilla opinnoilla ja työkokemuksella voi jo pyyhkiä persettä?

Mulla ei edelleenkään ole minkäänlaista sosiaalista elämää. Eka käy päiväkodissa sopparipäivillä (PASKA ÄITI!) ja oppi vihdoin kuivaksi käytyään muutaman kerran päivähoidossa. Näemmä yökuivuuskin tuli kylkiäisinä, vaikka sitä en osannut yhtään odottaa.

Ei kai tässä. Tulevaisuus on sysimusta, välillä selviän päivistä rimaa hipoen. Eka heiluttelee välillä taikasauvaa ja hokee: "Simsalabim, taion äidin taas iloiseksi." Olisipa se niin yksinkertaista.

Apu

Alla oleva kirjoitus on kirjoitettu osissa usean päivän aikana ja joskus ehkä heinäkuun tietämillä.

Mä olen aika hukassa. Tai jätetään se "aika" siitä välistä pois. Tosi hukassa. Sekaisin. Uupunutkin. Fyysinen väsymys vaivaa ehkä vähemmän kuin vielä joku aika sitten, vaikka edelleen tulee päiviä, että voisin iltapäivällä vaan nukahtaa pystyyn. Mutta fyysistä väsymystä enemmän mä olen väsynyt henkisesti - tai ehkä mä häälyn jatkuvasti jollain rajalla. Ehkä kajahdan lopullisesti huomenna, ehkä viiden minuutin kuluttua.

Katsoin juuri jotain höpöä tosi-tv-ohjelmaa, jossa ukkelit valittelivat kuupan sekoamista muutaman päivän yksinolon jälkeen. Mä olen ollut yksin nyt vuosia. Mun ainoat kontaktini ulkomaailmaan ovat muutamat somekommentit ja lähisukulaiset, joista useimmat tuntuvat arvottavan mut aika lähelle nollaa. Voin puhua asioistani yhdelle ainoalle ihmiselle (kiitos, H.!), jota kuormitan ihan liikaa. Joskus tulee olo, ettei oikein meinaa jaksaa.

Olen viime päivinä pohtinut paljon apua, sen saamista, kohtuullisuutta ja odotusten suuruutta. Odotanko liikaa? Miten sitä apua pyydetään ja miten sitä saadaan? Mikä määrä omaa aikaa on tarpeeksi ja mikä on tässä elämänvaiheessa kohtuullista?

Olimme mökkeilemässä kotiseudulla vietettyämme ensin yhden yön appivanhempien luona. Pelkäsin appivanhemmilla yöpymistä etukäteen, mutta konsepti tuntuikin yllättäen toimivan. Muistelen edelleen lämpimin fiiliksin kuinka sain syötyä pari ateriaa kaikessa rauhassa ja käytyä jopa vessassa ilman ylenpalttista hässäkkää. Tuli tunne, että meitä haluttiin vilpittömästi jeesiä ilman taka-ajatuksia tai kiitollisuudenvelkaa, jota ei koskaan pysty maksamaan takaisin. Ja vaikka me saatiin jeesiä, niin kyllä appivanhemmat silti ehtivät lukaista lehden tai tehdä jotain muuta omaa.

Sitten menimme mökille. Olen nyt kuukausia kuunnellut äitini paasausta siitä, kuinka suurta apua hän meille tarjoaa ja kuinka mun pitäisi saada viettää omaa aikaa ja ladata akkuja. Jotenkin tämä puhe ei nyt ihan ehkä kohdannut todellisuutta. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lasten syömisestä niin että saisimme itse syötyä aterian lämpimänä. Yhtä ainoata kertaa kukaan ei tarjoutunut huolehtimaan lapsista niin, että pääsisimme vaikka saunaan rauhassa. Oma napa tulee aina ensin. Aina. Siinä vaiheessa, kun jokaista vessareissuakin varten joutuu erikseen anelemaan, että voisiko joku katsoa lasten perään (mökillä kun lapsia ei voi vaan jättää edes pikapissan ajaksi keskenään, koska  huussiin on matkaa, ja tällä reissulla siippa oli vielä melko paljon rakennushommissa), niin alkaa kypsyttää. Kyllä, meidän lapset ja itse hoidetaan ja tätä rataa (ehkä odotan liikaa?), mutta jos yhdessä lähdetään mökkioloihin ja kauheasti vielä messutaan kuinka upeaa apua aina tarjotaan, niin jotenkin kuvittelisi menon olevan erilaista. Vai olenko ihan hakoteillä?

Mä pyysin. Mä pyysin, että saisin hetken omaa aikaa. Että saisin vaikka vetäistyä itselleni kesäkynnet. En saanut. Oli vaikeaa päästä pesulle ja oli vaikeaa päästä vessaan.

Ja meni muuten tällä kertaa 10 kuukautta ennen kuin alkoi jäkätys siitä, kuinka lasta ei tulisi enää imettää ja kuinka se nukkuu vielä parikymppisenäkin vieressä, kun sitä ei siirretä omaan sänkyynsä ja huoneeseensa. Nyt on sitten kaikki huoli ja murhe kiinni imetyksessä ja perheemme nukkumajärjestelyissä - mäkin kuulemma jaksaisin ihan hyvin, kunhan vaan älyäisin lakata imettämästä ja pitämästä vauvaa niin lähellä.

Siipan kanssa meillä tuntuu olevan jatkuvasti jos jonkunlaista ristiriitaa. Suurin osa mun käninästä juontaa juurensa siihen, että mun itsetuntoni on kokenut niin järisyttävän kolauksen, että tunnen olevani lähinnä kasa paskaa. Saatan hyvinkin vääristellä asioita. Homma käy vaan ikäväksi siinä vaiheessa, kun kerron, että itsetunto on pyllyllään ja siihen reagoidaan sanomalla, että hittoakos siinä sitten. Ei voi mitään. No eipä vissiin sitten.

Ja se oma aika. Ongelma on lähinnä arkinen - jos on kyse jostain kerran vuodessa tapahtuvasta konsertista (kuten taannoin), homma kyllä järjestyy, mutta ongelma kulminoituu arkeen, päivä-, viikko- ja kuukausitasoon. Mä olen aina ollut ihminen, joka tarvitsee säännöllisesti yksinäisyyttä voidakseen hyvin ja nyt kun sitä ei ole ollut, niin voinee arvata, että välillä olo on jokseenkin rasittunut. Olis kiva päästä joskus istahtamaan alas ihan rauhassa. Tai jotain. En minä enää edes kunnolla tiedä mitä sillä omalla ajalla tekisin, ja sekin lienee ongelma. En osaa tarpeeksi pontevasti sitä kai pyytää, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä. Kannan lisäksi usein huonoa omaatuntoa vaikkapa omasta suihkureissusta.

Olen tosi kateellinen siitä, että siippa pääsee töihin kodin ulkopuolelle. Mä olen kateellinen jopa sen pitkästä työmatkasta, saahan se viettää sen omissa oloissa musiikkia kuunnellen. Jos joskus edes voisi kuunnella omaa musiikkia kunnolla.

Jos nyt äityisin tässä niin hurjaksi, että alkaisin kelata jotain täydennyskoulutusta tai työnhakua, niin missäköhän helvetin välissä mun olis tarkoitus yrittää paluuta elämään? Miten se tehdään, kun arjessa laskujen maksaminenkin tuntuu olevan välillä ihan sula mahdottomuus (koska joku paukuttaa tietokonetta tai tuhoaa kodin irtaimistoa tai yrittää tappaa sisaruksensa)? Mä mielisin myös niin paljon vihdoinkin aloittaa vatsajumpan, joka piti aloittaa jo aikoja sitten, mutta miten se tehdään? Miten järjestetään joka päivä puoli tuntia omaa aikaa? Tänäään meni nukutuspuuhissa puoli yhteentoista ja voin kertoa, että ei musta sen jälkeen ole enää mihinkään. Lisäksi olen herkkä piristymään, joten jos alan jumppailla yömyöhällä, nukahtaminen siirtyy takuuvarmasti.

Milloin ihmiset pikkulapsiperheissä tekevät omia juttuja? Milloin luetaan kirjaa, napsitaan valokuvia (niiden koneelle latauksesta puhumattakaan - onneksi en edes osaa käsitellä kuvia) tai harrastetaan liikuntaa? Milloin kirjoitetaan blogia tai laitetaan kunnollisia ja ravitsevia aterioita, leipomisesta puhumattakaan (tosin eipä tässä leivottaisi muutenkaan, kun en itse saa syödä juuri mitään enkä ole jaksanut/ehtinyt perehtyä allergialeipomiseen)? Ratkaisu ei liity siihen, että pitäisi esimerksiksi koettaa höllätä siivous- tai ruoanlaittovaatimuksia, kun meillä nytkin turvaudutaan ihan liikaa puolivalmiisiin tai jopa eineksiin ja kaaos vallitsee koko ajan. Edelleen on muuton jäljiltäkin yksi huone täynnä kamaa - meille ei ilmeisesti ihan pian ole tulossa vieraita, kun ei vierashuonettakaan saada kuntoon.

Olen kateellinen, katkera ja usein helvetin ahdistunut ja surullinen. Ehkä tämä tästä. Onhan kyseessä todennäköisesti vain vaihe.




P.S. Saatiin fysioterapeutilta lupa istuttaa Tokaa, koska selän lihaksisto näyttää olevan tarpeeksi kehittynyt. Istuttaminen vähän helpottaa arkea. Tietysti muuten jokseenkin hauska kielto neuvolalta - herää taas kysymys, että millähän ammattitaidolla siellä oikein näitä käskyjä jaellaan. Fysioterapeutti kertoi muuten myös, että jos Toka nyt jostain syystä päättää ryhtyä etenemään peppukiidolla, niin sekään ei ole vaarallista vaan ainoastaan yksi tavoista edetä - netistähän saa kuvan, että lapsi on vakavasti kehityshäiriöinen, jos ei alakaan liikkua kuten useimmat.

Ilmoja pidellyt

Kah, terve vaan. Täällä ollaan. Välissä vähän jo parempi ja selväjärkisempikin jakso, nyt taas jo sekoiluttaa uudelleen. Tilanne on tämä: Meillä on melkein 3-vuotias itsemurhakandidaatti ja ikiliikkuja, joka ei juuri koskaan kävele - se juoksee. Ja se karkailee. Ja se ei tahdo ja se tahtoo ja se ei tahdo ja se tahtoo ja se saa kilareita joka herranperkeleen asiasta. Kuuluu tietysti asiaan. Menee aalloissa, kuten muillakin - nyt taas on vaikeampaa. On opittu sellaisia mukavia taitoja kuten sisälle syljeskely, jatkuva veljen piinaaminen tai tahallaan vaipasta lattialle pissaaminen. Jep, se ei suostu potalle eikä pöntölle eikä mihinkään. Tunnistaa hädät, kertoo monesti että nyt tulee pissa tai nyt tulee kakka ("Ei saa katsoa!"), mutta ei tee tarpeitaan muualle kuin vaippaan - tai lattialle. En viitsi pitää missään alushousuissa edes kotona, koska kaveri laskettaa niin surutta housuihinsa, että en jaksa sitä pyykki- tai siivoushärdelliä. Ehkä se joskus parikymppisenä sitten oppii. Vituttaa, ihan näin reippaasti ilmaistuna, kun muut kehuskelevat lastensa kuivaksi oppimisella. Ei onnistu tässä taloudessa.

Sitten meillä on tuollainen melkein 1-vuotias, joka ei vielä ryömi. Kyllä. Hassua kyllä, kesti melko kauan ennen kuin neuvolassa kuuntelivat huoltani aiheesta - se se olisikin jännä, kun siinä laitoksessa joskus otettaisiin aidot huolenaiheet todesta eikä tyrkytettäisi korviketta ja unikouluja. Olemme siis pääsemässä fysioterapiaan. Vauva on alkanut osoittaa lieviä turhautumisen merkkejä paikallaan pysymiseen, heittelee kyllä sujuvasti leluja ympäriinsä, mutta kettuuntuu niin vietävästi kun ei pääse niiden perään. Kierimällä pääsee johonkin, mutta usein kierii sitten jonnekin kaapin alle jumiin, joten huuto on lähes jatkuvaa. Pidänkin kersaa ihan hemmetikseen nykyään kannossa selässä, pysyy edes hetken tyytyväisenä - ja nukkuu. Kun ei enää onnistu nuo parvekenukkumisetkaan. Liikkuvissa vaunuissakaan ei ole pahemmin enää nukuskellut päiväuniaan, 45 minuuttia onnistuu tuurilla. Hiekkalaatikolla mun on kanniskeltava jannua myöskin selässä, koska ei se viihdy yksinään vaunuissa mutta en mä sitä viitsi laskea mötköttämään liikuntakyvyttömänä tai korkeintaan kieriskelevänä mihinkään hiekkikseenkään. Istuttaakaan sitä ei kuulemma vielä saisi, kun ei osaa itse nousta istumaan.

Kuopuksella on allergiaepäilyjä, mutta mitään pahiksia ei olla oikein saatu kiinni. Olen ollut kuukausia maidottomalla, soijattomalla ja munattomalla imetysdieetillä. Epäilen, että joudun jättämään viljatkin. En tosin ole aivan varma, miksi mun pitää dieetata, kun kuopuksen ihottumaan ei ole tullut minkäänlaista helpotusta mun dieetin myötä, mutta ehkä asia vielä selviää. Välillä ketuttaa koko dieetti, varsinkin jos pitää "tien päällä" saada jotain syötävää. Mutta imetystä en lopeta tyyliin ennen kuin kuolleen ruumiini yli, se on asia jossa en aio epäonnistua (vaikka kaikessa muussa ehkä olenkin). Tosin nyt näyttää vähän jo siltä, että sekin onnistumisen ilo ollaan multa viemässä pois, kun kuopuksen tissin pureskelu ei ota laantuakseen. En todella halua, että imetys loppuu niin.

Välillä on ollut omia hetkiä, olen jopa piipahtanut lyhyesti pari kertaa pääkaupunkiseudulla yksinäni. Monesti kuitenkin tulee pitkiäkin jaksoja ettei mulla ole mitään omaa aikaa. Se on alkanut olla aika raskasta ja korostaa entisestään mun juopaa muuhun maailmaan. Mä en ehdi perehtyä oikein mihinkään perheen ulkopuoliseen, vaikka päälle tekis tosi terää ajatella joskus jotain muutakin. Hauskaa oli, kun olin kotiseudulla käymässä ja kilahtelin sielläKIN pienesti äidilleni - hän ilmaisi huolensa kun en saa omaa aikaa, mutta ei sitä omaa aikaa kyllä järjestynyt sielläkään. En mä kaipaisi kuin ehkä hetken, että saisin joskus vaikka kynnet lakattua tai jotain muuta hömppää, mutta ei sitä vaan järjesty. Illat kotona olen edelleenkin vähän paniikissa: "Kohta se herää kuitenkin." enkä osaa oikein yhtään rentoutua, ja niitä päikkärivapaitahan meillä ei ole.

Joten sellaista kivaa. Kohta alkaa puolison loma ja siirrymme ehkä hetkeksi mökille nyt kun siellä on viittä vaille valmis elukkatarhakin. Ja taidan päästä nuuhkuttelemaan erästä vastasyntynyttäkin (ei omaa).

Elämällään tekis

Havahduin ajatukseen, että kohta pitäisi kai alkaa mietiskellä mitä elämällään tekisi. Muutama hassu kuukausi eikä meillä olekaan enää vauvaa. Pelottava ajatus, todella pelottava. Ehkä pelottavin koskaan.

Tulevaisuuspohdinnat saivat oikeastaan alkunsa ajatuksesta, että miksipä en tekaisisi vielä kolmatta lasta ja jäisi vaan kotiin. Puskee nimittäin taas vauvakuumetta. Haluaisin olla synnärillä ja saada sellaisen alastoman rääpäleen syliini ja tunkea sille tissiä huuleen. Melkein jo toivon, että olisin säästynyt koko vauvakuumeelta, koska se ei todellakaan kysele järjen perään. En tiedä mitä tapahtuisi, jos joutuisin heti uudelleen valvomaan kolmannen vauvan kanssa, varmaan lähtisi ne viimeisetkin järjen rippeet (paljonhan ei enää jäljellä ole, se on tiedossa). Kolme perättäistä uhmaikää ei kuulosta myöskään yhtään hyvältä. Täytyy kuitenkin sanoa, että ensimmäistä kertaa ymmärrän naisia, jotka ns. jumittavat kotona ja puskevat vauvaa toisensa jälkeen - onhan tämäkin tietyllä tapaa turvallista. Ei tarvitse kohdata suurta pelottavaa maailmaa, joka tuolla kuplan ulkopuolella on. (Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat suuren perheen, ja se on ihan ok. Siis ihan ilman mitään maailmanpelkojakin.)
 
Mutta. Niin. Mitä jos ei vauvaa? Mitä helvettiä muka jos ei vauvaa? Mulle on yläasteelta lähtien ollut selvää, mitä haluan työkseni tehdä. Se on ollut selvää siltäkin kantilta, että vaihtoehtoja ei ole ollut. Eikä niitä muuten pahemmin ole vieläkään. Yksi voisi olla, mutta en usko, että sovellun alalle, koska olen liian herkkis, jäisin luultavasti murehtimaan ja ottaisin asiat liian raskaasti. Myös ne ilot. Omalle alalle en enää pääse takaisin ilman jotain kertausharjoituksia, mutta niitä ei vaan tällä hetkellä näytä olevan tarjolla. En myöskään todellakaan edes lähtisi yrittämään työhönpääsytestejä tässä kunnossa, koska joudun välillä miettimään tosissani omien lastenkin nimiä. Järki ei leikkaa. Tässä kunnossa selviytyisin ehkä töistä, joita olisin tehnyt rutiininomaisesti vuosia, mutta nyt jos heitettäisiin eteen jokin uudempi aihe ja pitäisi soveltaa syövereissä uinuvia vanhoja tietoja, niin eipä onnistuisi. Millään.

Olen ehkä enemmän hukassa kuin vaikkapa ylioppilaskirjoitusten tai valmistumisen jälkeen. Ei mitään tietoa tulevasta. Itsetunto murentunut ajat sitten. Mä olen vaan äiti, muusta en tiedä enkä kyllä niistä äitihommistakaan läheskään aina.

Vetää synkäksi ja toivottomaksi. Ei ole oikeastaan mitään muuta syytä jatkaa kuin lapset ja nekin ottavat koko ajan askeleita pois äidistä. Mä en ole mitään ilman lapsia.

Koska muuhun en pysty, harrastan nykyään paskan katselua nätissä paketissa ja kantovälineiden ihailua ja keräilyä. Niin on nättejä kuoseja ja värejä - elämäkin pelastuu ainakin 10 minuutiksi, kun kotiin kannetaan uusi paketti.

Prnoo - ja ehkä vähän angstiakin

Päädyin pinnistelemään lisää. Ei kekkereitä. Osin käytännön sanelemista syistä: En vaan jaksa alkaa pumpata maitoa ja alkaa opettaa pullosta tai mukista juomista enkä myöskään kestäisi ajatusta siitä, että Toka joutuisi täällä kotona itkeskelemään sen takia, että mä olen jossain rentoutumassa. Mä sitä paitsi tunnen helvetillistä painetta joka suunnalta osallistua, kaikkien mielestä se olis vaan niin tolkuttoman hyvä idea ja oikein, että tulee vastareaktio. Vitut. Vitut minä siitä, että joku ajaa naisasiaa ja sen mielestä naisen pitäis ajatella itseäänkin ja pitäis mennä töihin ja pitäis tajuta ne rakenteetkin. Vitut. Kokeilepa saatana itse ensin näitä lapsensaamishommia. Tai vitut minä siitä, että joku käyttää argumenttina sitä kuinka äidin hyvinvointi merkitsee automaattisesti myös muun perheen hyvinvointia. Mihin vedetään raja? Voisin varmaan saatanan hyvin, jos pääsisin pari kertaa viikossa baariin vetämään perseet ja kävisin samalla töissä ja sitten vähän jumppaisin päälle. Olishan se kivaa. Mutta voisiko perhe/lapset välttämättä hyvin? Eipä ehkä.

Ja kun nyt vaan on niin, että mä olen vauvojen kanssa "vähän kuplassa". Ehkä mua pitäisi patistaa enemmän, ehkä nimenomaan tuon siipan pitäisi sanoa, että lopeta nyt saatana se pingottaminen - hän huolehtii, koeta joskus relata. Nyt vaan on niin että se ei tajua, enkä minä pysty täältä lähtemään, koska mulla on vauva. Vauvat tarvitsee huolenpitoa.

Osin jätän kekkerit väliin, koska ei pahemmin enää kiinnosta olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kaikki pitää mua kuitenkin vaan jonain höyrähtäneenä äitinä eikä mulla lapsijuttujen lisäksi ehkä muuta annettavaa olisikaan, joten en näe syytä, miksi vaivautuisin. Tulisi ehkä vaan riitaa (joukossa esim. yksi vannoutunut lapsivihaaja). Ei tule toisia täysien kymppien juhlia, mutta minkäs teet. Kiva olisi ollut järkätä itsekin jotkut kekkerit loppuvuodesta, mutta tajusin, ettei mulla ole enää yhtään ihmistä, joita voisin sinne kutsua (ehkä yhtä lukuun ottamatta). Mutta enpä mä ole aiemminkaan tykännyt synttäreitä juhlia, miksi siis nyt muuttaisin kantaani?

Olenko eristäytymässä täydellisesti? Luultavasti. Mitä enemmän yritän ihmisten kanssa olla tekemisissä, sitä enemmän petyn jatkuvasti. En olisi kyllä ikinä uskonut, että äitiyden myötä KAIKKI entinen katoaa - myös ystävät, kaverit ja tuttavat. Olen toki varmasti siihen syyllinen itsekin, ahdistuksessani ja erakkoudessani - ehkä jopa hormoneissani ja univelassani - olen kovin herkillä, suutahtelen ja nostatan hyökyaaltoja. Jos olen "normaalitilassa" herkkä aistimaan epäoikeudenmukaisuuksia, niin tässä tilassa - mitä helvettiä se sitten ikinä onkaan - olen todella herkkä. Enkä ihan helposti unohda.

Mutta. Vittu. Mä en vaan yhtään kestä sellaista ulkokultaista "mä annan tässä sulle vertaistukeani, mutta itse asiassa nostatan vaan omaa egoani" -potaskaa. Mikä tarve ihmisillä, äideillä, on ujuttaa se oma mielipide joka väliin? Missä on kunnioitus? Okei, tajuan että ne ihmiset jotka eivät ole einsteineja alunperin, eivät muutu einsteineiksi äitiydenkään myötä. Että jos tulee neuvoa antaa vauvalle ruokaa, niin siitä ei ehkä kannattaisi hermostua - etenkin jos tietää, että neuvoja - se hyvää tarkoittava ja tukeaan armeliaasti suova - ei välttämättä ole sieltä välkyimmästä päästä. Mutta siitä huolimatta mussa herättää ihan sanomattoman vitutuksen, että joku kehtaa tulla neuvomaan, että mun pitäis ruokkia mun vauvaani, niin se vois jopa nukkua. Varsinkin kun sitä neuvoa ei ole kysytty.

En tiedä ovatko some ja verkkoyhteisöt jotenkin levittäneet ilmiötä, mutta mä olen edelleen vaan ihan tyrmistynyt, miten innokkaasti jengi nostattaa itseään toisten kustannuksella. Tokikin näin on aina ollut varsinkin palstoilla joilla voi kirjoitella nimimerkin turvin, mutta nyt tuntuu, että ihmiset päräyttelevät tulemaan ihan omalla nimelläänkin. Ja mä olen niin herkkis, että mä en kestä. En kestä, kun mulle tullaan kertomaan, että itse asiassa hänellä on muuten ollut paljon rankempaa, mutta hän ei vaan ota sitä niin, kun hänen asenteensa on vähän erilainen. Että toi sun tilanteesi ei itse asiassa ole mitään, sä olet vaan paska tossa hommassa. Perään vielä varmuudeksi heitto kuinka tässä jaetaan tukea ja ollaan mun puolella. Voi jumalauta. Onko jengin mielestä ihan ok mennä kertomaan vaikka talonsa ja koko omaisuutensa tulipalossa menettäneelle, että ei meillä vaan koskaan olla oltu noin huolimattomia, että oltaisiin oma talo päästetty palamaan? Mikä ihmisiä vaivaa?

Ja jos mennään spesifimpään suuntaan, niin miksi on oikein kritisoida vaikka imetystä, mutta ääneen ei saa kukaan sanoman, että kyllä se äidinmaito nyt vaan on luonnollisempi ja ehkä terveellisempikin tapa ruokkia se kersa? Miksi mua saa syyllistää imetyksestä, mutta ei todellakaan ole korrektia mennä laukomaan, että sinä se saatana et sitten vaivautunut edes alkaa imettää? Ja joo, eipä tulisi mieleen mennä laukomaan mitään värittyneitä kommentteja rintaruokinnan puolesta, kun ei se vaan aina suju, mutta ihmetyttää ihan helvetisti miten tämä homma ei sitten toimikaan toiseen suuntaan.

Lähipiiristä todettiin, että älä kertoile niitä asioita siellä facebookissa, mutta missä "niistä asioista" sitten voi kertoa? Välillä tekee mieli avautua, varsinkin kun livenä ei kenellekään pysty. Lähipiiristä todettiin myös, että netissä jos avautuu, niin pitää sitten kestää seuraukset. Niin siis vähän samaan tyyliin kuin naiset ja minimekko tai erilainen ulkonäkö? Pitää vaan kestää seuraukset?

Yksi lemppareista on myös ollut "ei mulla vaan ole ollut äitiyslomalla mitään hirveää sosiaalista tarvetta". Just. Olet kuitenkin järjestänyt juhlia, osallistunut sellaisiin, ramppaat äiti-lapsitapaamisissa ja näet viikoittain ihmisiä naamakkain, mutta mitään valtavaa sosiaalista tarvetta sulla ei ole? No niinpä niin. Siihen tässä pyritään, ettei tarvitsisi enää missään avautua vaan tulisi toimeen omillaan ja itsekseen, mutta vielä en siinä pisteessä ole. Valitettavasti.

Mun itsetuntoni on laskenut kovin näiden kotivuosien aikana. On varmaan käynyt vähän perinteiset. Mietin kovasti, mikä sai oman äitini aikoinaan jurottamaan vuosikausia nojatuolissa ja marisemaan marttyyrina, kuinka hän vaan rakastaa lapsiaan yli kaiken. Sillä ei ollut enää yhtään ystävää, se vaan känisi ja vänisi kotona aina ja iänkaikkisesti. Päätin, että ei ikinä tuollaiseksi. Vähän kuitenkin vaikuttaa, että sillä tiellä ollaan.

Mutta silti: Mä en halua mitään muuta kuin että mua kuullaan. Kuullaan ja kunnioitetaan sellaisena kuin mä olen eikä syyllistetä, tuomita tai pidetä tyhmempänä kuin olenkaan. Tälleen toisen lapsen ei-ihan-teiniäitinä voisi kenties kuvitella, että älyän esimerkiksi tarjota vauvalleni ruokaa.

Sen lisäksi että olen vähän sekaisin, olen hyvin pettynyt. Siitä olen kuitenkin järkyttävän onnellinen, että mä saan joka ilta ahtautua tuonne petiin yhdessä puolison, 2-vuotiaan ja vauvan kanssa. Olen onnellinen, että tuosta 2-vuotiaasta on kaiken tahtomisen ja perseilyn ohella kasvamassa ihan hauskanoloinen heppuli, joka kertoo hassuja juttuja ja oppii uutta päivittäin. Vauva on iloinen ja pääsääntöisesti rauhallinen, joissain asioissa kuitenkin hyvinkin kipakka ja mielipiteensä ilmaiseva. Se ei vieläkään aina osaa nukkua päikkäreitä muuten kuin liikkuvissa vaunuissa (jee!), joten aika lailla päivittäin pitää ainakin yksi vähintään 1½ tunnin lenkki vetää. Jos osaa ajoittaa oikein ja on tuuria matkassa, saa myös 2-veen nukkumaan samalla.

Ihan kivaa

Oi joi. Mitähän sitä kertoisi meidän viime ajoista? Väsyttää. Joskus vituttaa rankastikin. Välillä on huippua ja ihan kivaa. Eilen käytiin Tokan kanssa perhekahvilassa ja opettelin sitomaan Tokan selkään. Tekisi mieleni ostaa asian johdosta uusi ihana kantoliina.

Välillä on erittäin vaikea erottaa mikä on vertaistukea ja hyvää tarkoittava neuvo tai mikä kusipäistä pätemistä toisen kustannuksella ja epäkunnioittavaa oman paremmuuden esille tuomista. Vaikeaa. Joskus hämmästyttää, millä pätevyydellä toisia voi neuvoa (tätä mietin usein muuten myös neuvolassa) ja millä kaikella sitä huomiota voikaan itselleen hakea.

Olen koettanut tehdä päätöstä, yrittääkö vähän relata vai pinnistellä lisää. Luultavasti päädyn viimeksi mainittuun. Saan siitä moitteita. Aplodit saisin, jos olisin älynnyt lähteä vaikka viihteelle vauvan ollessa pari viikkoa. Onhan se nyt äidin ja sitä kautta koko perheen hyvinvoinnille oleellista, että käydään tuulettumassa ja silleen. Muodostuu sitten se vauvan isäsuhdekin kivaksi. 

Toka on seitsemän kuukautta. En valitettavasti tämänkään vauvan kanssa pääse leveilemään sillä, että se tanssii jo balettia ja lausuu avantgarderunoja.

Ei mulla muuta tällä kertaa.

Kaaos

Muutto suoritettu, remontti päällä. Äidillä jaksaminen aika vähissä, isä oli just rentoutumassa pienellä reissulla. Just nyt tuntuu vähän epäreilulta, mutta kai ne tilit joskus tasataan.

Alkuun kysymys: Miten tästä selviää? Miten selvitä, kun oma aika on lähes nollassa? Kun molemmat lapset tuntuvat valvovan yöt ja päivät eikä oikein hetkeksikään voi pysähtyä. Voi miten tahtoisin olla jatkuvasti läsnä ja jaksaa, mutta valvotut yöt ja jatkuva tarvitseminen tuntuvat toisinaan kuluttavan ihan loppuun. Mähän myös uhosin itselleni jo ennen vauvan syntymää, että nyt kyllä huolehdin siitä omastakin ajasta, mutta niinhän ei suinkaan ole käynyt. Mutta näin ei kai voisi enää jatkua.

Inhoan sosiaalipornomaista parisuhderuodintaa blogeissa, mutta täytyy sanoa, että arki kahden lapsen kanssa asettaa pieniä paineita myös parisuhteelle. Jos vauva-aikaan oltiinkin yhtä mieltä vauvan "kohtelusta", niin taaperon kasvattaminen ei enää olekaan ihan sama juttu. Lisäksi meillä tuntuu ehkä hieman myös olevan sitä asetelmaa, että pidän töissä käymistä ikään kuin lomailuna eikä siippa taas tunnu aina käsittävän millaista hevonpersettä välillä on yrittää pitää palettia kasassa yksinään. Jotenkin vääjäämättähän kuvio on mennyt siihen, että siippa viettää enemmän aikaa Ekan kanssa kun taas mä huolehdin sillä aikaa Tokasta, vaikka olen yrittänyt saada sitä ajatusta läpi, että tarvitsen joskus vapaata ihan molemmista lapsista. Että jos mun on tarkoitus joskus aamuisin nukkua ja Toka ei nuku, niin ei se voi jäädä mun viihdytettäväkseni vaan kyllä siipan täytyy selviytyä myös Tokan hoidosta. Tai jos siippa lähtee Ekan kanssa ulos, niin yhtä hyvin se voi sinne ottaa myös Tokan nukkumaan vaunuissa - ei se nyt aina voi mennä niin, että minä olen ainoa joka joutuu selviytymään vaunuhytkytyksestä ja Ekan viihdyttämisestä myös ulkona. Ja luultavasti Ekakin tarvitsee laatuaikaa äitinsä kanssa.

Nukkumiskuviot tuntuvat räjähtäneen käsiin. Muutto varmasti stressaa myös Ekaa enkä ihmettelisi sitäkään, jos se suhteellisen herkkänä tyyppinä vaistoaisi toisinaan kiristyneet tunnelmat kotona. Eka myös jännää uutta isompaa huonettaan ja kyselee jatkuvasti uuden kodin äänistä - vanhassa kodissa kun naapurista ei kuulunut hiiskaustakaan. Näin ollen Eka on alkanut heräillä öisin ja myös nukkumaanmeno on usein vaikeaa.

Luulin jo tajunneeni vauvan rytmin pari viikkoa sitten, mutta ei taida Toka sittenkään toimia ihan samalla kaavalla kuin veljensä. Velihän roijattiin nukkumaan aina kahden tunnin valvomisjakson päätteeksi ja se veteli kahdet päikkärit päiväsaikaan - homma toimi kuin nakutettuna sen jälkeen kun ainaisista kärrylenkeistä päästiin. Nyt ei jotenkin AINA oikein toimi. Toka saattaa herätä puolen tunnin jälkeen, mutta nukahtaakin sitten uudelleen hetken valvottuaan tai jopa uudelleen uneen hytkytettynä, mitä en ihan heti tajunnut, koska Eka ei herättyään kyllä nukahtanut heti uudelleen vaan vaati valvomista alle. Myöskään Toka ei näemmä nuku liinassa enää pikkuvauvavaiheen loputtua vaan unet jäävät toivottoman tyngiksi ja nukahtamisessakin kestää tolkuttoman kauan. Sitä paitsi jos Toka nukahtaakin liinaan, mun on tampattava koko ajan edestakaisin ja pysyttävä liikkeessä, ja siltikään uni ei riitä (ja jätkästä tulee kärttyinen eli unenpuutteen huomaa selkeästi). Ulkona vaunuissa näyttää olevan toimiva konsepti Tokankin kohdalla. (Näin ollen kaikki kiintymysvanhemmuuslahkolaiset, joiden mielestä vaunut on saatanasta ja erottavat äidin vauvasta: up yours!) Siltikään mä en oikein pääse kärryille kuinka pitkiä valvomisjaksoja sillä kannattaisi pitää, kun ei tuo kaksi tuntiakaan oikein aina toimi. Ehkä Tokan valveillaoloaika on vähän pidempi.

Mun ei varmaan pitäisi sanoa tätä ääneen, mutta Toka näyttää olevan kaikesta huolimatta parempi nukkuja kuin veljensä, koska yöt ovat pääsääntöisesti vielä ihan ok. Toki välillä on valvottukin ja nyt ihan vast'ikään oli useampi ilta, jolloin Toka heräili jatkuvasti karjuen kuin jalopeura. Loppuyöt menivät sitten kuitenkin rauhallisesti - jopa melkein oudon rauhallisesti. Joskus tuntuu, että Toka herää ihan vaan muutaman kerran syömään, mutta ihan tarkkaan en vieläkään heräilyistä tiedä, kun en niitä koskaan ole ylös kirjannut. Aamulla muistan yleensä, että heräiltiin joko jatkuvasti tai sitten oudon vähän. Haastetta öihin on, kuten sanottu, tuonut kuitenkin isoveli, joten toisinaan yöt tuntuvat olevan vaan yhtä suurta valvomispätkää, kun jannut heräilevät vuoron perään.

Olen havainnut, että kärsin Tokankin vauvavuonna siitä samantyyppisestä yksin jäämisen ahdistuksesta kuin Ekankin vauvavuonna. En oikein osaa relata ja mietin helposti, mitä kaikkea kohta voi tapahtua. "Nyt se kuitenkin kohta herää." "Nyt se kuitenkin kohta alkaa huutaa." En todellakaan ala yötä myöten siivoamaan (vaikka en haluakaan herätä esim. sotkuiseen keittiöön) tai lajittelemaan pyykkejä, mutta aika monesti huomaan stressaavani, mitä kaikkea pitäisi tehdä. Tehtäväähän on paljon jatkuvasti, joten murehtiminen ei auta yhtään mitään. Eikä sitä paitsi varmaan koskaan ole tullut sellaista tilannetta, ettei meillä olisi vaikka puhtaita vaatteita kaapissa. Lattialla lojuviin leluihin tuskin kukaan kuolee.

En edelleenkään noudata joka paikassa hoettua neuvoa mennä samaan aikaan nukkumaan lasten kanssa. Mulla on todella harvoin päivän mittaan omaa aikaa ja musta tuntuu erittäin vahvasti siltä, että kun lapset viimein nukahtavat, mun on hetki oltava ainoastaan itselleni. Jos en sitä tee vaan menen suoraan nukkumaan, mä en palaudu yhtään tästä jatkuvasta hulinasta. Lisäksi mä luulen, että mulla on nytkin vähän sitä, että alitajuisesti odotan Tokan ekaa heräämistä enkä siten edes nukahda kovin helposti. Myös jos olen paimentanut Ekaa ja koettanut suitsia sen riehuntakohtausta illalla, en ihan heti edes pysty itse rauhoittumaan.

Havahduin miettimään miten helvetin paljosta olen toisaalta luopunut. Koetan tässä vähän epätoivoisestikin pitää minuuttani kasassa, kaikki ihmiset on menneet, kaikki entiset intohimon aiheet unohtuneet. Koen paljon huumaavia onnellisuuden hetkiä, mutta silti kaipaan välillä sitä omaa vanhaa. Kirjoja, musiikkia, ihmisiä, vapautta. Että voisin hetken hengittää vapaasti, että ihan joka hetki ei olisi joku tilanne päällä.

Koti

Olen viime aikoina pohtinut kodin käsitettä osin muutonkin inspiroimana. Mä olen aina ollut hyvä kiintymään asioihin ja maisemiin ja mulla on ollut muutama asunto tai koti, joihin palaaminen on ollut jotenkin erityisen sykähdyttävää. Opiskeluaikojen koti on ollut yksi ja samoin myös mun (järjestyksessä) toinen kotini pk-seudulla. Oli aina tosi lämmin fiilis palata kotiin ja nähdä taas ne vanhat tutut maisemat, päästä sinne tuttujen seinien sisäpuolelle ja nähdä omat tavarat (kirjat, DVD:t ja CD:t! niin ja tietokone!).

En tiedä kuinka oudolta kuulostaa, että mä en ole kunnolla tuntenut kumpaakaan näistä meidän oman perheen asunnoista omakseni. Kotiin palaaminen ei ole tuntunut oikein miltään, siis ihan maisemien ja sen itse asunnon puolesta. Itsekseni en tokikaan paljon ole kodin ulkopuolella liikkunut, joten kovin paljon mulla ei edes ole näitä ihania jälleennäkemisen hetkiä perheen kesken. Arjessa kyllä koen paljonkin sellaisia "vitsi, me ollaan perhe ja mulla on kaikki nää tyypit tässä" -onnentunteita, mutta on jotenkin nurinkurista, että tietoisuus omasta kodista jää puuttumaan. Johtuuko tämmöinen lievä vierauden tunne yksinkertaisesti siitä, että mulla ei ole ollut kovin paljon mitään rentoa oleskelua, jota ehkä kotiin kiintyminen vaatii (vai vaatiiko)? Mä en luultavasti kiintynyt meidän aiempaan asuntoon, koska tunsin, että se oli aika vahvasti siipan - ja tokikin sen sijainnilla pikkukaupungissa oli oma osansa. Tästä nykyisestä asunnosta me tiedettiin koko ajan, että lähtö tulee suht' pian, koska tila ei vaan riitä - ehkä tätä asuntoa sitten leimasi tietynlainen kämppämäisyys ja väliaikaisuus? Vai johtuuko kiintymättömyys ihan sellaisista käytännön seikoista kuten ahtaudesta tai vaikka siitä, että hyvin pitkälti kaikessa on vaan menty lasten ehdoilla? Mä en edes ehtinyt purkaa mun levyjä (kyllä, tykkään - tai tykkäisin - edelleen kuunnella CD-levyjä) pahvilaatikosta ennen uutta muuttoa.

Joka tapauksessa mua on vähän häirinnyt se tunne, että mä menen vaan johonkin paikkaan, jossa voin peseytyä, nukkua ja murkinoida (jos ehdin). Ja jotenkin mä ajattelin, että täällä Kaupungissa mä kiinnyn aika piankin uuteen ympäristöön. Toki mä olen pitänyt tästä asuinseudusta paljonkin (ja rakastan Kaupunkia ja sen mahdollisuuksia), mutta sellainen iloinen jälleennäkemisen tunne on kyllä puuttunut. Tämäkin on ollut ehkä omiaan lisäämään tietynlaista tarkkailijan roolia ja vierauden tunnetta omassa elämässä. Ja siis - onhan tämä muutamien vuosien aikana tapahtunut ollut ihan valtaisa elämänmuutos. Luultavasti niin valtava, että mä en ole sitä sisäistänyt vieläkään aivan täysin.

---------------

Siippa meni yöksi töihin. Vauva oli tänään normaalia vaikeampi nukuttaa. Kerroin Ekalle, että se voisi tänään valvoa hetken normaalia myöhempään ja katsoa mun kanssa raketteja ikkunasta, mutta se halusikin aika pian nukkumaan.