Elämällään tekis

Havahduin ajatukseen, että kohta pitäisi kai alkaa mietiskellä mitä elämällään tekisi. Muutama hassu kuukausi eikä meillä olekaan enää vauvaa. Pelottava ajatus, todella pelottava. Ehkä pelottavin koskaan.

Tulevaisuuspohdinnat saivat oikeastaan alkunsa ajatuksesta, että miksipä en tekaisisi vielä kolmatta lasta ja jäisi vaan kotiin. Puskee nimittäin taas vauvakuumetta. Haluaisin olla synnärillä ja saada sellaisen alastoman rääpäleen syliini ja tunkea sille tissiä huuleen. Melkein jo toivon, että olisin säästynyt koko vauvakuumeelta, koska se ei todellakaan kysele järjen perään. En tiedä mitä tapahtuisi, jos joutuisin heti uudelleen valvomaan kolmannen vauvan kanssa, varmaan lähtisi ne viimeisetkin järjen rippeet (paljonhan ei enää jäljellä ole, se on tiedossa). Kolme perättäistä uhmaikää ei kuulosta myöskään yhtään hyvältä. Täytyy kuitenkin sanoa, että ensimmäistä kertaa ymmärrän naisia, jotka ns. jumittavat kotona ja puskevat vauvaa toisensa jälkeen - onhan tämäkin tietyllä tapaa turvallista. Ei tarvitse kohdata suurta pelottavaa maailmaa, joka tuolla kuplan ulkopuolella on. (Ymmärrän kyllä, että ihmiset haluavat suuren perheen, ja se on ihan ok. Siis ihan ilman mitään maailmanpelkojakin.)
 
Mutta. Niin. Mitä jos ei vauvaa? Mitä helvettiä muka jos ei vauvaa? Mulle on yläasteelta lähtien ollut selvää, mitä haluan työkseni tehdä. Se on ollut selvää siltäkin kantilta, että vaihtoehtoja ei ole ollut. Eikä niitä muuten pahemmin ole vieläkään. Yksi voisi olla, mutta en usko, että sovellun alalle, koska olen liian herkkis, jäisin luultavasti murehtimaan ja ottaisin asiat liian raskaasti. Myös ne ilot. Omalle alalle en enää pääse takaisin ilman jotain kertausharjoituksia, mutta niitä ei vaan tällä hetkellä näytä olevan tarjolla. En myöskään todellakaan edes lähtisi yrittämään työhönpääsytestejä tässä kunnossa, koska joudun välillä miettimään tosissani omien lastenkin nimiä. Järki ei leikkaa. Tässä kunnossa selviytyisin ehkä töistä, joita olisin tehnyt rutiininomaisesti vuosia, mutta nyt jos heitettäisiin eteen jokin uudempi aihe ja pitäisi soveltaa syövereissä uinuvia vanhoja tietoja, niin eipä onnistuisi. Millään.

Olen ehkä enemmän hukassa kuin vaikkapa ylioppilaskirjoitusten tai valmistumisen jälkeen. Ei mitään tietoa tulevasta. Itsetunto murentunut ajat sitten. Mä olen vaan äiti, muusta en tiedä enkä kyllä niistä äitihommistakaan läheskään aina.

Vetää synkäksi ja toivottomaksi. Ei ole oikeastaan mitään muuta syytä jatkaa kuin lapset ja nekin ottavat koko ajan askeleita pois äidistä. Mä en ole mitään ilman lapsia.

Koska muuhun en pysty, harrastan nykyään paskan katselua nätissä paketissa ja kantovälineiden ihailua ja keräilyä. Niin on nättejä kuoseja ja värejä - elämäkin pelastuu ainakin 10 minuutiksi, kun kotiin kannetaan uusi paketti.