Mä vihaanvihaanvihaan imuroimista. Se on tiskaamisen ja puhtaiden pyykkien viikkauksen ohella mun inhokkikotitöitäni (tosin täytynee todeta, että en mä kyllä varsinaisesti rakasta mitään kotitöitä). Onko mitään rasittavampaa kuin kaivaa aina se helvetin kohelo rakkine siivouskaapin uumenista ja tökötellä sen kanssa kauheassa melussa pitkin poikin? Mun ihanne olisi aina se, että kämpässä on tarpeeksi tilaa imuroida ja tällä hetkellä meidän kämpässä ei todellakaan ole. On vaikka mitä typeriä ja ahtaita kulmia, joihin on lähes mahdoton osua suulakkeella ilman että samalla on itse mustelmilla. Ja sitten se imuri itse on aina jossain kulman takana jumissa ja sitä saa olla kantamassa ja ties mitä. Ihan karseaa hommaa.
Mutta. Varsi-imuri on pelastanut meidän arjen! Se on ihana, ihana vempele! Sen voi napata seinältä aina kun ollaan tuotu kaikki maailman hiekka ulkoa ja kun elukat tai lapsi ovat porsastelleet. Se imee niin elukoiden kuin minunkin karvani (pitääkö mun nyt huomauttaa, että multa tippuu pääsääntöisesti niitä pääkarvoja?). Mä surauttelen sillä hyvin mielelläni useita kertoja päivässä, koska melko pitkällisen empiirisen tutkimukseni mukaan sen myötä ei tarvitse kaivaa normi-imuria todellakaan joka toinen tai jopa joka päivä niin kuin ennen. Itse asiassa meillä on melkeinpä siirrytty imuroimaan isolla imurilla ainoastaan lattioiden pyyhinnän yhteyteen ja se riittää minusta ihan hyvin.
Olisi tietysti kiva, jos voisin ylpeillä itse idealla, mutta idea varsi-imuriin tuli puolisolta ja mä olin alussa tosi skeptinen. Minusta härveli maksoi ihan liikaa, ja tuntui typerältä, että taloudessa pitää olla kaksi imuria. Nyt olen kyllä sitä mieltä, että härveli on ollut joka pennin arvoinen ja säästänyt monilta ärräpäiltä ja turhaumilta. Siispä: rakastan sinua, varsi-imuri!
lauantai 7. joulukuuta 2013
Unta, prkl!
Olen ollut tauolla blogimaailmasta, koska en vaan ole kyennyt. Toistan taas itseäni tosi pahasti, mutta uniongelmat ovat täällä taas. Taisi mennä niin, että ensin aloin itse valvoa ja nyt sitten on taas päällä hammasvaihekin, joka ei ainakaan paranna tilannetta. Yritän päästä mahdollisimman ajoissa sänkyyn, mitä on vähän viivyttänyt se, että lapsukaisen nukahtaminen saattaa typistetyistä päikkäreistä huolimatta kestää tunninkin. En ole jotenkin uskaltanut hipsiä suihkuun ennen kuin tiedän, että lapsen huoneessa on hiljaista, mutta jos tilanne jatkuu, mun on vaan pakko luottaa siihen, että lapsi nukahtaa ennen pitkää. Olemme kyllä yrittäneet aikaistaa sänkyyn laittoakin.
Kuviohan menee tällä hetkellä jotenkin niin, että kun menen sänkyyn, saan nukahdettua kirjan avulla ehkä puolen tunnin jälkeen, mutta herään vartin tai puolen tunnin unien jälkeen valvomaan. Eikä mikään auta. Lapsi saattaa herätä juuri, kun alan ehkä klo 1 aikoihin vähän väsähtää ja sinne menee sitten se väsähdys. Unen hakemisessa kestää ja joinain öinä on mennyt kokonainen kirjakin. Lapsi saattaa parhaimmillaan herätä kolmesti ennen aamua ja koska se kipuilee nähtävästi hampaitaan, se saattaa viettää rinnalla kevyesti puolikin tuntia kerrallaan. Tässä vaiheessa kiittelen kovasti puolison vuorotöitä, mutta toki mua alkaa jo säälittää vähän sekin, ettei puoliso pääse ikinä lepäämään pitempään. Koetan tosin lohduttautua, että kun puoliso kuitenkin pystyy pääsääntöisesti vetämään sen seitsemän tai kahdeksan tuntia yhtäjaksoista unta, niin se jaksaa.
En tiedä, ehkä ei pitäisi yrittää nukkua enää aamupäivästä vaan koettaa saada siirrettyä se uni sitten seuraavaan iltaan, mutta yrityksistä huolimatta en ole välttämättä nukkunut kunnolla enää aamullakaan. Ja olo on välillä ollut niin huono, että musta on tuntunut ihan mahdottomalta yrittää jaksaa koko päivä niin vähillä ja katkonaisilla unilla. Eikä mulla sitä paitsi ole todellakaan aina mahdollisuutta nukkua pitempään: puolison aamu- ja yövuorot pakottavat mut kyllä heräämään samaan aikaan lapsukaisen kanssa. Päiväunia en edelleenkään nuku, koska uskon, että ne vähentävät heti yöunta.
En tiedä, onko tämä etupäässä hormonaalista vai onko tilanteeseen ajauduttu esimerkiksi elukoiden herättelyn ja riehumisen takia. Oh well, nyt mennään joka tapauksessa taas survival-moodissa. Kaipa tämä tästä joskus korjaantuu. Jos tilanne ei olisi mikä on (eli olen paksuna ja imetän), olisin jo soittanut lekuriin ja vaatinut nukahtamislääkkeitä. Ne kerrat kun olen nukahtamislääkkeitä käyttänyt, ei ole tarvittu kuin pari iltaa ja olen saanut taas rytmistä kiinni, joten kroonisesta uniongelmaisuudesta huolimatta musta ei nukahtamislääkkeiden pitkäaikais- tai väärinkäyttäjää saa (Tämä pakollisena huomiona, koska aikanaan työterveyslekuri jätti määräämättä mulle nukahtamislääkkeitä, mistä olen vieläkin katkera. Vitut se kävelylenkki ja hiilaripitoinen iltapala mitään auta.).
Aiemmin mainitsemani FB-häirikkö-ex-työtoveri äityi muuten mielestäni asteelle, joka lähentelee jo kiusaamista. Joka asiaan joku ääliömäinen kommentti, jolla haetaan itsestäänselvästi joko sitä, että mä poistan tyypin kavereistani tai hermostun. En vieläkään poistanut kavereista, koska en halua antaa tyypille sitä mielihyvää, että se pääsee julistamaan omalle kaveripiirilleen, että nyt se yks vitun ääliömäinen ämmä vihdoin älys poistaa mut kaverilistaltaan. Sitten siellä toiset samanmoiset komppailisivat iloisesti toisiaan ja olisivat, että no se on varmaan ollut ihan tosi tyhmä ämmä. (Mistäkö tiedän? Siitä, että hän tekee ihan vastaavaa koko ajan muista. "Voi vittu että on tolla yhdelläkin horolla typeriä juttuja, onneksi älysi poistaa mut kavereistaan." Sitten sen kaverit tosiaan varmaan edes ihmisiä tuntematta hymisevät yhdessä, kuinka tyhmiä horot voivatkaan olla.) Piilotin tyypiltä omat päivitykset, koska hän ei ilmeisestä provosoitumisestaan huolimatta osaa mua itse piilottaa. Saa riittää toistaiseksi.
Pompin taas niin vimmatusti, mutta loppukevennyksenä: The Auto.
Olemme yrittäneet jo vauvasta lähtien tyrkyttää lapsukaiselle jotain unirättiä tai -lelua, kun kuulemma sellainen siirtymäobjekti olisi hyvä olla (*. Mihinkään lapsi ei ole tähän mennessä kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Sänky on pitkään ollut täynnä erilaisia pehmoleluja, mutta yksikään ei ole jaksanut sen ihmeemmin kiinnostaa. Myöskään mikään lelu ei ole noussut toista paremmaksi - ei ennen kuin nyt. Yhtäkkiä iskän ostama auto on noussut ykkössuosikiksi, jota ilman ei pysty olemaan melkein edes ruokailun ajan. Auto on koko ajan vieressä tai kädessä. Auto otetaan mukaan myös sänkyyn, kun mennään nukkumaan. Jos auto hetkeksi häviää, tulee parku ja hysteria. Auto is best.
*) Nythän on tietysti niin, että koska siirtymäobjektia ei koskaan vauvana ollut, on taas hypätty jonkun tärkeän kehitysvaiheen yli, minkä takia lapsesta ei voi tulla ns. normaalia. Ainakin äly ja tunne-elämä ovat ilmeisesti vaurioituneet pysyvästi.
Kuviohan menee tällä hetkellä jotenkin niin, että kun menen sänkyyn, saan nukahdettua kirjan avulla ehkä puolen tunnin jälkeen, mutta herään vartin tai puolen tunnin unien jälkeen valvomaan. Eikä mikään auta. Lapsi saattaa herätä juuri, kun alan ehkä klo 1 aikoihin vähän väsähtää ja sinne menee sitten se väsähdys. Unen hakemisessa kestää ja joinain öinä on mennyt kokonainen kirjakin. Lapsi saattaa parhaimmillaan herätä kolmesti ennen aamua ja koska se kipuilee nähtävästi hampaitaan, se saattaa viettää rinnalla kevyesti puolikin tuntia kerrallaan. Tässä vaiheessa kiittelen kovasti puolison vuorotöitä, mutta toki mua alkaa jo säälittää vähän sekin, ettei puoliso pääse ikinä lepäämään pitempään. Koetan tosin lohduttautua, että kun puoliso kuitenkin pystyy pääsääntöisesti vetämään sen seitsemän tai kahdeksan tuntia yhtäjaksoista unta, niin se jaksaa.
En tiedä, ehkä ei pitäisi yrittää nukkua enää aamupäivästä vaan koettaa saada siirrettyä se uni sitten seuraavaan iltaan, mutta yrityksistä huolimatta en ole välttämättä nukkunut kunnolla enää aamullakaan. Ja olo on välillä ollut niin huono, että musta on tuntunut ihan mahdottomalta yrittää jaksaa koko päivä niin vähillä ja katkonaisilla unilla. Eikä mulla sitä paitsi ole todellakaan aina mahdollisuutta nukkua pitempään: puolison aamu- ja yövuorot pakottavat mut kyllä heräämään samaan aikaan lapsukaisen kanssa. Päiväunia en edelleenkään nuku, koska uskon, että ne vähentävät heti yöunta.
En tiedä, onko tämä etupäässä hormonaalista vai onko tilanteeseen ajauduttu esimerkiksi elukoiden herättelyn ja riehumisen takia. Oh well, nyt mennään joka tapauksessa taas survival-moodissa. Kaipa tämä tästä joskus korjaantuu. Jos tilanne ei olisi mikä on (eli olen paksuna ja imetän), olisin jo soittanut lekuriin ja vaatinut nukahtamislääkkeitä. Ne kerrat kun olen nukahtamislääkkeitä käyttänyt, ei ole tarvittu kuin pari iltaa ja olen saanut taas rytmistä kiinni, joten kroonisesta uniongelmaisuudesta huolimatta musta ei nukahtamislääkkeiden pitkäaikais- tai väärinkäyttäjää saa (Tämä pakollisena huomiona, koska aikanaan työterveyslekuri jätti määräämättä mulle nukahtamislääkkeitä, mistä olen vieläkin katkera. Vitut se kävelylenkki ja hiilaripitoinen iltapala mitään auta.).
Aiemmin mainitsemani FB-häirikkö-ex-työtoveri äityi muuten mielestäni asteelle, joka lähentelee jo kiusaamista. Joka asiaan joku ääliömäinen kommentti, jolla haetaan itsestäänselvästi joko sitä, että mä poistan tyypin kavereistani tai hermostun. En vieläkään poistanut kavereista, koska en halua antaa tyypille sitä mielihyvää, että se pääsee julistamaan omalle kaveripiirilleen, että nyt se yks vitun ääliömäinen ämmä vihdoin älys poistaa mut kaverilistaltaan. Sitten siellä toiset samanmoiset komppailisivat iloisesti toisiaan ja olisivat, että no se on varmaan ollut ihan tosi tyhmä ämmä. (Mistäkö tiedän? Siitä, että hän tekee ihan vastaavaa koko ajan muista. "Voi vittu että on tolla yhdelläkin horolla typeriä juttuja, onneksi älysi poistaa mut kavereistaan." Sitten sen kaverit tosiaan varmaan edes ihmisiä tuntematta hymisevät yhdessä, kuinka tyhmiä horot voivatkaan olla.) Piilotin tyypiltä omat päivitykset, koska hän ei ilmeisestä provosoitumisestaan huolimatta osaa mua itse piilottaa. Saa riittää toistaiseksi.
Pompin taas niin vimmatusti, mutta loppukevennyksenä: The Auto.
Olemme yrittäneet jo vauvasta lähtien tyrkyttää lapsukaiselle jotain unirättiä tai -lelua, kun kuulemma sellainen siirtymäobjekti olisi hyvä olla (*. Mihinkään lapsi ei ole tähän mennessä kiinnittänyt juuri mitään huomiota. Sänky on pitkään ollut täynnä erilaisia pehmoleluja, mutta yksikään ei ole jaksanut sen ihmeemmin kiinnostaa. Myöskään mikään lelu ei ole noussut toista paremmaksi - ei ennen kuin nyt. Yhtäkkiä iskän ostama auto on noussut ykkössuosikiksi, jota ilman ei pysty olemaan melkein edes ruokailun ajan. Auto on koko ajan vieressä tai kädessä. Auto otetaan mukaan myös sänkyyn, kun mennään nukkumaan. Jos auto hetkeksi häviää, tulee parku ja hysteria. Auto is best.
*) Nythän on tietysti niin, että koska siirtymäobjektia ei koskaan vauvana ollut, on taas hypätty jonkun tärkeän kehitysvaiheen yli, minkä takia lapsesta ei voi tulla ns. normaalia. Ainakin äly ja tunne-elämä ovat ilmeisesti vaurioituneet pysyvästi.
perjantai 29. marraskuuta 2013
Kotiäidin vapaapäivä
Huomaan, että pyrin monesti välttämään otsikkoon paiskaistua k-alkuista sanaa ja käytän sen sijaan kiertoilmaisuja kuten "hoidan lasta kotona". Ei myöskään ihan ensimmäisenä tulisi mieleen pistää kotiäitiä ammattinimikkeeksi FB:hen.
Alkujupinoista huolimatta tänään on mun vapis!
Imetin lapsen aamulla (se ei herännyt yöllä kertaakaan, hurraa!) ja auttelin matkaan lähdössä. Heräsin vähän turhan paljon, mutta sainpa sitten hetken sipsien mussutuksen jälkeen unta uudelleen. Sipsejä siis aamupalaksi ja päivän toinen herätys klo 11.30 - aika luksusta! Päivään olisi mahdutettava herkkujen (sipsejä! suklaata! vaahterasiirappijätskiä!) mussutuksen lisäksi valokuvien valkkausta vuosikalentereita varten ja kynsien lakkaus. Vähän meinaa vetää stressin puolelle. Uusi läppärikin pitäisi konfata, mutta taidan taas skipata. Vastahan se läppäri on ollut tuolla paketissaan puoli vuotta, ei mitään kiirettä!
Kävimme ryhmässä. Oli kivaa! Mulla on maailman paras lapsi! Nyt olivat onneksi muutkin lapset vauhdissa eikä meidän toikkarointi ehkä niin pistänyt enää silmään. Edellisellä kerralla jantterin halimis- ja pussaamisyrityksistä suivaantunut tyttö halaili vuorostaan meidän jantteria. Jantteri tykästyi ryhmän vetäjään niin paljon (tätä oli havaittavissa jo edelliselläkin kerralla), että hakeutui hänen syliinsä. (Tietysti voisin epäillä kiintymyssuhdehäiriötä, mutta en mä kyllä oikeasti epäile. Se nyt vaan on tuollainen, että hakeutuu joskus tykkäämiensä ihmisten syliin. Ei se kaikille tuota tee.) Mä itse sain samalla vertaistukea ja kuulin mm. kokemuksia kahden lapsen imettämisestä yhtä aikaa. Superia!
Olen myös ehkä jo hieman toipunut viime postauksessa kuvatusta pettymyksestä. Eipä voi kaikkien kanssa natsata: enhän mäkään tykkää niistä "meidän pikkuprinsessa/-prinssi <3 <3 <3 <3" -jutuista. Jatkan sosiaalistumisyritystä, jotenkin.
Pitäisi myös varata aika alkuraskauden ultraan. Pelottaa ja jännittää. Oireita on ollut aika maltillisesti, joskin hajuaisti on jo herkistynyt, iltaisin palelee vimmatusti, nenä vuotaa aivan helkkarin ärsyttävästi koko ajan ja pieni kuvotus yltyy aina iltaa kohden. Lämmintä ruokaa on jotenkin vaikea syödä, ei tee mieli yhtään. Luonnollisesti pelottaa, että tämä näennäinen oireiden vähyys nyt kertoo jostakin, mutta ultrastahan se sitten selviää.
Edellisessä raskaudessa tuntui luultavasti alusta loppuun kuin kaulassa olisi näkymätön hirttosilmukka ja päässä raikasi jatkuvasti: "Me kuollaan kohta kaikki!", mutta nyt ei tunnu siltä. Tuntuu itse asiassa aika kivalta. Mä olen kiitollinen, että ainakin nyt toistaiseksi näyttää siltä, että meille suodaan toinen mukelo. Mä olen alkanut nauttia ihan valtavasti tuon ekan seurasta. Sillä on niin hauska huumorintaju ja sen kanssa voi jo kommunikoida ihan eri tavalla. Mä en myöskään enää tunnu ärtyvän niin paljon: jotenkin mulle oli joskus tosi hankalaa vaikkapa se vauva-ajan valvoskelu. Epäilen, että sen ärtymyksen taustalla oli kaikki ne avuttomuuden tunteet (ja univelka, tietty), kun ei niihin yövalvomisiin ja muihin pystynyt millään tavalla vaikuttamaan tietyssä vaiheessa. Nyt jos lapseen ärtyy, se ärtymys on ihan erilaista eikä se ole sellaista alkukantaista turhautumista, jonka vallassa tekee mieli rynnätä ulos ovesta eikä palata enää koskaan. Auttaa kun tietää, että se jumpittelee, koska se on väsynyt tai sillä on nälkä tai se tekee hampaita, mutta pahinta on se kun ei tiedä, miksi se nyt just nyt valvoo kolmatta tuntia keskellä yötä ja ennen kaikkea mitä siinä tilanteessa voisi tehdä, että sen olo helpottuisi ja se nukkuisi. Ja että itse saisi joskus nukuttua.
En mä kyllä tiedä miten me selvitään kahden pienen kanssa. Mä olen aina sanonut, että on ihan pähkähullua tehdä kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jos siitä selviää hengissä, niin järjissään ei voi selvitä. Mutta ei ehkä oo tämän hetken murhe, joten mietin sitä joskus tuonnempana.
Alkujupinoista huolimatta tänään on mun vapis!
Imetin lapsen aamulla (se ei herännyt yöllä kertaakaan, hurraa!) ja auttelin matkaan lähdössä. Heräsin vähän turhan paljon, mutta sainpa sitten hetken sipsien mussutuksen jälkeen unta uudelleen. Sipsejä siis aamupalaksi ja päivän toinen herätys klo 11.30 - aika luksusta! Päivään olisi mahdutettava herkkujen (sipsejä! suklaata! vaahterasiirappijätskiä!) mussutuksen lisäksi valokuvien valkkausta vuosikalentereita varten ja kynsien lakkaus. Vähän meinaa vetää stressin puolelle. Uusi läppärikin pitäisi konfata, mutta taidan taas skipata. Vastahan se läppäri on ollut tuolla paketissaan puoli vuotta, ei mitään kiirettä!
Kävimme ryhmässä. Oli kivaa! Mulla on maailman paras lapsi! Nyt olivat onneksi muutkin lapset vauhdissa eikä meidän toikkarointi ehkä niin pistänyt enää silmään. Edellisellä kerralla jantterin halimis- ja pussaamisyrityksistä suivaantunut tyttö halaili vuorostaan meidän jantteria. Jantteri tykästyi ryhmän vetäjään niin paljon (tätä oli havaittavissa jo edelliselläkin kerralla), että hakeutui hänen syliinsä. (Tietysti voisin epäillä kiintymyssuhdehäiriötä, mutta en mä kyllä oikeasti epäile. Se nyt vaan on tuollainen, että hakeutuu joskus tykkäämiensä ihmisten syliin. Ei se kaikille tuota tee.) Mä itse sain samalla vertaistukea ja kuulin mm. kokemuksia kahden lapsen imettämisestä yhtä aikaa. Superia!
Olen myös ehkä jo hieman toipunut viime postauksessa kuvatusta pettymyksestä. Eipä voi kaikkien kanssa natsata: enhän mäkään tykkää niistä "meidän pikkuprinsessa/-prinssi <3 <3 <3 <3" -jutuista. Jatkan sosiaalistumisyritystä, jotenkin.
Pitäisi myös varata aika alkuraskauden ultraan. Pelottaa ja jännittää. Oireita on ollut aika maltillisesti, joskin hajuaisti on jo herkistynyt, iltaisin palelee vimmatusti, nenä vuotaa aivan helkkarin ärsyttävästi koko ajan ja pieni kuvotus yltyy aina iltaa kohden. Lämmintä ruokaa on jotenkin vaikea syödä, ei tee mieli yhtään. Luonnollisesti pelottaa, että tämä näennäinen oireiden vähyys nyt kertoo jostakin, mutta ultrastahan se sitten selviää.
Edellisessä raskaudessa tuntui luultavasti alusta loppuun kuin kaulassa olisi näkymätön hirttosilmukka ja päässä raikasi jatkuvasti: "Me kuollaan kohta kaikki!", mutta nyt ei tunnu siltä. Tuntuu itse asiassa aika kivalta. Mä olen kiitollinen, että ainakin nyt toistaiseksi näyttää siltä, että meille suodaan toinen mukelo. Mä olen alkanut nauttia ihan valtavasti tuon ekan seurasta. Sillä on niin hauska huumorintaju ja sen kanssa voi jo kommunikoida ihan eri tavalla. Mä en myöskään enää tunnu ärtyvän niin paljon: jotenkin mulle oli joskus tosi hankalaa vaikkapa se vauva-ajan valvoskelu. Epäilen, että sen ärtymyksen taustalla oli kaikki ne avuttomuuden tunteet (ja univelka, tietty), kun ei niihin yövalvomisiin ja muihin pystynyt millään tavalla vaikuttamaan tietyssä vaiheessa. Nyt jos lapseen ärtyy, se ärtymys on ihan erilaista eikä se ole sellaista alkukantaista turhautumista, jonka vallassa tekee mieli rynnätä ulos ovesta eikä palata enää koskaan. Auttaa kun tietää, että se jumpittelee, koska se on väsynyt tai sillä on nälkä tai se tekee hampaita, mutta pahinta on se kun ei tiedä, miksi se nyt just nyt valvoo kolmatta tuntia keskellä yötä ja ennen kaikkea mitä siinä tilanteessa voisi tehdä, että sen olo helpottuisi ja se nukkuisi. Ja että itse saisi joskus nukuttua.
En mä kyllä tiedä miten me selvitään kahden pienen kanssa. Mä olen aina sanonut, että on ihan pähkähullua tehdä kaksi lasta pienellä ikäerolla. Jos siitä selviää hengissä, niin järjissään ei voi selvitä. Mutta ei ehkä oo tämän hetken murhe, joten mietin sitä joskus tuonnempana.
tiistai 26. marraskuuta 2013
Vikaavikaavikaa
Olin jo luonnostellut euforista "olen niin kiitollinen ja onnellinen" -tekstiä, mutta njääh, koska nyt taas vituttaa, niin jääköön julkaisematta. Ei varmaan olis edes sopinut blogin imagoon.
Olen nukuskellut taas huonosti ja viime yönä herättyäni spontaanisti valvomaan, iski aikamoinen epätoivo. Mun ei varmaan auta muuta kuin kallistua sille kannalle, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla. Äiti-lapsitreffeistä ei näytä tulevan mitään: tein varmasti jotain väärin. Mikä se jokin on, en tiedä. Oliko se joku tietty sana tai ilmaisu? En tietääkseni kirjoita mitään "vedän ranteet auki jos et nyt oo mun kaveri" -tyylisiä ripustautumisviestejä ja olen mielestäni muutenkin livenä ihan suhteellisen normaali ihminen enkä vedä "byäääh, elämä on kurjaa ja paskaa" -nirinää 24/7. Silti ei näemmä onnaa. Äitipalstat on jo alkaneet alkuinnostuksen jälkeen vituttaa: mulla jotenkin pää leviää niihin "nautitaan nyt tästä ihanasta raskaudesta ja ihanasta synnytyksestä" -mantroihin. Miksi jatkuvasti viljellään vaan noita samoja vanhoja latteuksia? Mä en jotenkin tajua noita täysin sisällöttömiä hokemia. Ja, en taaskaan tarkoita, että elämän tarkoitus on valittaa ja niristä kaikesta, mutta kun mä en jotenkin vaan tajua tuota äitikieltä. Se on musta lähes yhtä vastenmielistä kuin vaikkapa sovinistinen uhoaminen - joku siinä vaan saa mun karvat pystyyn. On ulkopuolinen olo, mä en oikeasti kuulu mihinkään.
Ilmeisesti taas väsymyksestäkin johtuen meinaa vetää vähän sellaiselle mielisairaan fatalistiselle linjalle. Mitä jos tän homman on nyt tarkoitus mennä niin, että kun mulla on perhe, mä joudun luopumaan kaikesta muusta? Entisessä elämässä oli harrastuksia, työ, kavereita, tuttavia ja ystäviä, mutta ei seurustelukumppania 34 vuoteen (mikä tietysti sekin aiheutti aikanaan aikamoisia itsetuntohaasteita). Nyt on sitten "seurustelukumppani" ja lapsi, mutta ei mitään muuta. Onhan mun elämäni ollut vähän sellaista äärimmäisyydestä toiseen menemistä, mutta ei tämän nyt tietysti ihan näin jyrkästi tarvitsisi jakaantua. Mä alan kuitenkin uskoa, että mun ei olekaan enää mahdollista saada mitään - tää on nyt sitten tätä kotoilua koko loppuelämä. Deal with it.
Eipä siinä, meinasin silti vielä hilata omat ja lapseni luut ryhmään, josta mainitsin taannoin. Epäilykseni on, että meille naureskellaan selän takana, että onpa kummallista porukkaa, mutta voi tietysti epäilys mennä vainoharhankin puolelle. Lisäksi tuntuu, että oma lapsi oli viimeksi joukkion apina, joka hillui ja esiintyi eikä arastellut yhtään mitään eikä ketään. Kaikesta päätellen muilla oli kokemusta muistakin ryhmistä ja perhekahviloista, mutta silti vaikutti, että ne muut lapset himmailivat ensin aika paljon ja istuksivat jossain jonkun yhden lelun kanssa - meillä ei kyllä himmailtu yhtään. Mä en oikein tiedä, kuinka paljon mun pitäisi sitä toisten iholle menemistä ja hillumista suitsia, mikä sekin aiheuttaa epävarmuutta.
Mulla on ilmeisesti perjantaina vapaapäivä, kun puoliso lähtee mummolaan lapsen kanssa. Normioloissa ostaisin pullon punkkua ja katsoisin musa-DVD:eitä, mutta nyt on vähän epävarmaa mitä keksin. Ehkä istun yöpaidassa läppärin edessä painelemassa päivitysnappia?
Olen nukuskellut taas huonosti ja viime yönä herättyäni spontaanisti valvomaan, iski aikamoinen epätoivo. Mun ei varmaan auta muuta kuin kallistua sille kannalle, että mussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla. Äiti-lapsitreffeistä ei näytä tulevan mitään: tein varmasti jotain väärin. Mikä se jokin on, en tiedä. Oliko se joku tietty sana tai ilmaisu? En tietääkseni kirjoita mitään "vedän ranteet auki jos et nyt oo mun kaveri" -tyylisiä ripustautumisviestejä ja olen mielestäni muutenkin livenä ihan suhteellisen normaali ihminen enkä vedä "byäääh, elämä on kurjaa ja paskaa" -nirinää 24/7. Silti ei näemmä onnaa. Äitipalstat on jo alkaneet alkuinnostuksen jälkeen vituttaa: mulla jotenkin pää leviää niihin "nautitaan nyt tästä ihanasta raskaudesta ja ihanasta synnytyksestä" -mantroihin. Miksi jatkuvasti viljellään vaan noita samoja vanhoja latteuksia? Mä en jotenkin tajua noita täysin sisällöttömiä hokemia. Ja, en taaskaan tarkoita, että elämän tarkoitus on valittaa ja niristä kaikesta, mutta kun mä en jotenkin vaan tajua tuota äitikieltä. Se on musta lähes yhtä vastenmielistä kuin vaikkapa sovinistinen uhoaminen - joku siinä vaan saa mun karvat pystyyn. On ulkopuolinen olo, mä en oikeasti kuulu mihinkään.
Ilmeisesti taas väsymyksestäkin johtuen meinaa vetää vähän sellaiselle mielisairaan fatalistiselle linjalle. Mitä jos tän homman on nyt tarkoitus mennä niin, että kun mulla on perhe, mä joudun luopumaan kaikesta muusta? Entisessä elämässä oli harrastuksia, työ, kavereita, tuttavia ja ystäviä, mutta ei seurustelukumppania 34 vuoteen (mikä tietysti sekin aiheutti aikanaan aikamoisia itsetuntohaasteita). Nyt on sitten "seurustelukumppani" ja lapsi, mutta ei mitään muuta. Onhan mun elämäni ollut vähän sellaista äärimmäisyydestä toiseen menemistä, mutta ei tämän nyt tietysti ihan näin jyrkästi tarvitsisi jakaantua. Mä alan kuitenkin uskoa, että mun ei olekaan enää mahdollista saada mitään - tää on nyt sitten tätä kotoilua koko loppuelämä. Deal with it.
Eipä siinä, meinasin silti vielä hilata omat ja lapseni luut ryhmään, josta mainitsin taannoin. Epäilykseni on, että meille naureskellaan selän takana, että onpa kummallista porukkaa, mutta voi tietysti epäilys mennä vainoharhankin puolelle. Lisäksi tuntuu, että oma lapsi oli viimeksi joukkion apina, joka hillui ja esiintyi eikä arastellut yhtään mitään eikä ketään. Kaikesta päätellen muilla oli kokemusta muistakin ryhmistä ja perhekahviloista, mutta silti vaikutti, että ne muut lapset himmailivat ensin aika paljon ja istuksivat jossain jonkun yhden lelun kanssa - meillä ei kyllä himmailtu yhtään. Mä en oikein tiedä, kuinka paljon mun pitäisi sitä toisten iholle menemistä ja hillumista suitsia, mikä sekin aiheuttaa epävarmuutta.
Mulla on ilmeisesti perjantaina vapaapäivä, kun puoliso lähtee mummolaan lapsen kanssa. Normioloissa ostaisin pullon punkkua ja katsoisin musa-DVD:eitä, mutta nyt on vähän epävarmaa mitä keksin. Ehkä istun yöpaidassa läppärin edessä painelemassa päivitysnappia?
perjantai 22. marraskuuta 2013
Edistystä (?)
Mä olen omaksi yllätykseksenikin ollut aika hilpeällä tuulella. Tai no joo, kaikki itkettää ja varsinkin lapset ja eläimet. Eilen yöllä ei tullut uni, kun satuin jäämään katsomaan elokuvaa, jossa oli niin kovin ihana alien-lapsi. Ja sitten jäin miettimään, että kunpa kaikilla universumin lapsilla olis asiat hyvin ja kunpa oma lapsi (lapset) saisi hyvän elämän ja sitä ei koskaan kiusattais ja se ei syrjäytyis eikä sille sattuis mitään pahaa. Snif.
Verkostoituminen etenee. Katsotaan nyt, saadaanko aikaiseksi äiti-lapsitreffit. Päätin myös kaivaa kaikki mahdolliset "Heinämasu2014"-ryhmät FB:stä, pakko kai niissäkin on sydänhymppien joukossa jotain asiaa olla. Ja jos vaikka olis muitakin, jotka on jakautumassa samaan aikaan täällä päin. Mutta ensin pitänee kai odotella ultria tai ultraa, että sikäli ei kai pareis mennä asioiden edelle.
Mä olen vähän alkanut suopua ajatukselle, että enää ei ole paluuta omalle alalle. Se nolottaa, hävettää ja surettaakin, sillä ala on sellainen, johon halusin kai jo yläasteella. Mulla ei koskaan ole ollut todellisia uravaihtoehtoja, mä en ole ikinä halunnut tehdä mitään muuta. Mulla ei ole ollut sellaisia vaihtoehtoja, että mitäs jos en pääsekään opiskelemaan alaa tai mitäs jos en saa alalta työpaikkaa. Mun on pakko päästä ja saada, koska muuta ei ole. Kunnes. Onhan siinä vähän sulattelemista.
Meillä joku tyyppi oli Uutista seuraavana päivänä ladannut puhelimen täyteen kaikenlaisia raskaus- ja supistussovelluksia. Vähän olen sitä mieltä, että noita supistussovelluksia ei ihan vielä tarvittais, mutta hyvähän se on tietysti valmistautua. Saatiin jo kotiin neuvolan paprujakin ja meinasin taas repiä hiuksia päästäni, kun näin tutut kaavakkeet. Taas joutuu tilille siitä, millä voitelee leipänsä, monenko aikaan meillä syödään aamupalaa ja onko tullut juotua alkoholia.
Vähän yllätti, kun neuvolan ultra-aikaa ei paljoa päässyt puljaamaan. Terkkari antoi kuitenkin vaan yhden ajan ja totesi erittäin lakonisesti, että soita perhetyöhön, jos et saa lapselle muuta hoitajaa. End of discussion. Muutenkin taas ehkä vähän tuntuu, että meitä ei onni terkkariarpajaisissa suosi: muistissa aiemmat imetyspuheet, ja nyt oli sitten ajanvarauspuhelut (varasin myös lapselle 1½-vuotisajan) kyllä välillä sen verran sekavaa kamaa, että ans kattoo taas.
Kävin laittamassa lapsen huoneen oven kiinni ja kurkkasin samalla sisään. Kaveri oli saanut työnnettyä sänkynsä irti seinästä, ylettynyt nappaamaan läheiseltä hyllyltä ison kasan kirjoja ja heittänyt kaikki pehmoeläimet sängystä lattialle. Nukkui siellä kirjojensa kanssa. Hassu.
Verkostoituminen etenee. Katsotaan nyt, saadaanko aikaiseksi äiti-lapsitreffit. Päätin myös kaivaa kaikki mahdolliset "Heinämasu2014"-ryhmät FB:stä, pakko kai niissäkin on sydänhymppien joukossa jotain asiaa olla. Ja jos vaikka olis muitakin, jotka on jakautumassa samaan aikaan täällä päin. Mutta ensin pitänee kai odotella ultria tai ultraa, että sikäli ei kai pareis mennä asioiden edelle.
Mä olen vähän alkanut suopua ajatukselle, että enää ei ole paluuta omalle alalle. Se nolottaa, hävettää ja surettaakin, sillä ala on sellainen, johon halusin kai jo yläasteella. Mulla ei koskaan ole ollut todellisia uravaihtoehtoja, mä en ole ikinä halunnut tehdä mitään muuta. Mulla ei ole ollut sellaisia vaihtoehtoja, että mitäs jos en pääsekään opiskelemaan alaa tai mitäs jos en saa alalta työpaikkaa. Mun on pakko päästä ja saada, koska muuta ei ole. Kunnes. Onhan siinä vähän sulattelemista.
Meillä joku tyyppi oli Uutista seuraavana päivänä ladannut puhelimen täyteen kaikenlaisia raskaus- ja supistussovelluksia. Vähän olen sitä mieltä, että noita supistussovelluksia ei ihan vielä tarvittais, mutta hyvähän se on tietysti valmistautua. Saatiin jo kotiin neuvolan paprujakin ja meinasin taas repiä hiuksia päästäni, kun näin tutut kaavakkeet. Taas joutuu tilille siitä, millä voitelee leipänsä, monenko aikaan meillä syödään aamupalaa ja onko tullut juotua alkoholia.
Vähän yllätti, kun neuvolan ultra-aikaa ei paljoa päässyt puljaamaan. Terkkari antoi kuitenkin vaan yhden ajan ja totesi erittäin lakonisesti, että soita perhetyöhön, jos et saa lapselle muuta hoitajaa. End of discussion. Muutenkin taas ehkä vähän tuntuu, että meitä ei onni terkkariarpajaisissa suosi: muistissa aiemmat imetyspuheet, ja nyt oli sitten ajanvarauspuhelut (varasin myös lapselle 1½-vuotisajan) kyllä välillä sen verran sekavaa kamaa, että ans kattoo taas.
Kävin laittamassa lapsen huoneen oven kiinni ja kurkkasin samalla sisään. Kaveri oli saanut työnnettyä sänkynsä irti seinästä, ylettynyt nappaamaan läheiseltä hyllyltä ison kasan kirjoja ja heittänyt kaikki pehmoeläimet sängystä lattialle. Nukkui siellä kirjojensa kanssa. Hassu.
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
11
Huma_nist haastoi. Olen muistaakseni jonkun vastaavan tehnyt aiemminkin, mutta en nyt jaksa lähteä tarkistamaan. Muistui tässä yhteydessä mieleen, että mulla on tainnut jäädä vastaamattakin ainakin yhteen ellei useampaan haasteeseen - ei ole ollut tarkoituksellista eikä henkilökohtaista, on vaan jäänyt.
Sääntöjä:
1. Kiitä haasteesta.
2. Kerro 11 faktaa itsestäsi.
3. Vastaa kysymyksiin.
4. Keksi kysymyksiä.
5. Haasta seuraavat 11.
6. Kerro, että olet haastanut.
7. Ei saa haastaa takaisin.
Öhöm. Kiitos.
11 faktaa:
Sääntöjä:
1. Kiitä haasteesta.
2. Kerro 11 faktaa itsestäsi.
3. Vastaa kysymyksiin.
4. Keksi kysymyksiä.
5. Haasta seuraavat 11.
6. Kerro, että olet haastanut.
7. Ei saa haastaa takaisin.
Öhöm. Kiitos.
11 faktaa:
- Pää on just nyt tasan niin tyhjä, etten meinaa keksiä yhtäkään faktaa.
- Musta tuntuu, että osaan edelleen samaistua paremmin lapsettomiin ikisinkkuihin kuin lapsellisiin ja parisuhteessa oleviin.
- Olen oudon koukuttunut Dean Koontzin kirjoihin.
- Olen edelleen oudon koukuttunut synnytyksiin. Ilokseni bongasin tänään telkkarista uuden synnytysohjelman. Hurraa!
- Missasin useita jaksoja Housen edellisestä kaudesta ja viimeisen kauden kokonaan. Vaivaa. Ehkä pakko ostaa DVD:nä.
- Mun CD-levyni ovat edelleen kirjahyllyn päällä pahvilaatikossa purkamatta. Ja ei, en aio luopua, vaikka niin moni tuntuu nykyään fyysisistä levyistään luopuvankin. En myöskään luovu vinyyleistäni. Enkä kirjoista sen puoleen.
- Tajusin tässä käytyäni suihkussa, että sillä aikaa, kun olen kuumeisesti yrittänyt miettiä näitä faktoja, mun piti vastata pikkueläimen nykyisten omistajien meiliin. Oh well.
- Kävimme tänään lapsosen kanssa kivalla kävelyllä: näimme monta koiraa, autoa ja linja-autoa. Ei silti voita toissa päivän kävelyä, jolloin bongasimme monta lentokonetta.
- Mua kismittää edelleen, että jäi se Prosecco juomatta.
- Tiedän, miten saisin elukan yölliset konkoilut edes jonkunlaiseen kuosiin, mutta hermo ei ikinä pidä. Yleensä viimeistään klo 3 luovutan ja menen antamaan yöpalaa, vaikka tiedän, ettei missään tapauksessa saisi.
- Katselen joskus itseltänikin salaa Geordie Shorea.
- Mitä haluaisit opiskella? (Kaikkihan jotain haluaa vaikka olisi kuinka maisteristohtoris).
Mä oon sitten varmaan ainoa, joka ei halua opiskella mitään! Totesin valmistuttuani, että en opiskele enää ikinä mitään (ellei työnantaja maksa) ja se tuntemus on pysynyt aika hyvin kaikki nää vuodet. Jos mut pakotettaisiin vaihtamaan alaa (mikä tietysti saattaa jopa tulla kyseeseen, kun loisin kotona tarpeeksi), ainoat alat mitkä yhtään etäisestikään kiinnostavat on pieneläinten hoitaminen ja kätilön hommat. Toistaiseksi nuo em. kiinnostavat siis lähinnä teoreettisesti ja erittäin, erittäin etäisesti. Ja siis no joo, tahtoisin mä lääkäriksi tai eläinlääkäriksikin, mutta se menee jo sellaisen satuilun puolelle, että ei siitä sen enempää. - Mitä tekisi mieli syödä?
Sipsejä! Aina! Ja ehkä vaahterasiirappijätskiä. - Muovikuusi, aito vai ei ollenkaan?
Tänä vuonna ainakin muovinen, vaikka haluaisin kyllä aidon. Emme ehkä vaan halua nyt lähteä kikkailemaan kattoon virityksen kanssa - aito, iso kuusi siis todennäköisesti kaadettaisiin n. viiden minsan kuluttua pystytyksestä ellei se olisi kiinnitetty kattoon tai ellei se olisi todella jykevä (iso ja painava takorautainen jalkakin voisi auttaa). Elukat. Eikä tänne kyllä itse asiassa mahtuisikaan täysikokoista kuusta. -
Lanttu vai porkkana?
Porkkana. -
Mikä on kaikkien aikojen paras leffa?
Le Grand Bleu? -
Mikä on nolottanut viime aikoina?
Mikäpä ei nolottaisi? Kestona nolottaa ehkä tämä kotiin erakoituminen. -
Mikä mahtaa olla aikakauslehdistä suosikkisi?
Englanninkielinen elukkarotulehti? Tykkään kyllä näistä National Geographiceista ja muista, mutta tällä hetkellä ei olla minkään tuollaisen lehden tilaajia. -
Luetko sanomalehtiä? Siis printtinä?
Joo, paikallinen tulee kotiin kannettuna. Tykkäisin kyllä karmeasti Hesaristakin, mutta nyt pitää jostain tinkiä. Eikä sitä totuuden nimissä ehtisi edes kunnolla lukea. -
Mitä neuloit/virkkasit viimeksi?
Lasinalusen. Muuta en sitten osaakaan virkata. Neulominen on ihan rakettitiedettä, ei pysty ei kykene. -
Kuka on vaikuttanut sinuun kaikkein eniten elämäsi aikana? Miksi?
No se Bändin ukkeli. Se piti mut elossa laulelollaan. -
Miten marraskuusta selviää hengissä?
En helvetissä tiedä.
Ohi syyskuun, läpi repalaisen lokakuun
En tiedä meneekö marraskuun vai hormonaalisten syiden piikkiin, mutta väsyttää. Onhan tässä aiemminkin ollut vähän nuupahtanut olo, mutta kyllä väsymys on tämän viikon aikana kohonnut ihan omiin sfääreihinsä. Voisin nukkua 24/7. Aivot ovat muuten menneet taas johonkin ihan järkyttävään limbotilaan (joskaan ne eivät missään vaiheessa ole ihan täysin ehtineet edes palautua) enkä meinaa pystyä edes puhumaan, kun unohtelen taas ihan tavallisimpiakin sanoja.
Pikkuihminen on kehittänyt kirjoista pakkomielteen. Mulla tulee jo meidän omat kirjat korvista, joten jossain vaiheessa pitänee tehdä visiitti kirjastoon tai kirjakauppaan. Pikkuihminen on myös alkanut suostua kävelemään pihalla - tosin juuri kun pääsin iloitsemaan aiheesta, niin eilen mentiinkin sitten taktiikalla "metrin välein märkään soraan ja lätäköihin makaamaan" ja lopulta nappasin juniorin kainaloon ja kannoin kotiin. Mä alan olla nyt aika kypsä tohon tihkusateeseen ja harmauteen: tuolla ulkona on ihan yhtä persettä yrittää olla!
Kantovälinettähän me ei olla voitu käyttää aikoihin, kun ei tuo lapsi siinä viihdy, mutta nyt meinaa olla vaikeaa kärryjenkin kanssa. Mullahan oli sellainen romanttinen ajatus, että täällä kaupungissa me sitten kierrellään kaupoissa, kahviloissa ja kirppareilla, mutta en ensinnäkään ottanut huomioon, että tällä budjetilla ei paljon kaupoissa kierrellä ja nyt sitten ilmeisesti ei paljon kierrellä lapsenkaan takia. Kävimme viime viikolla vähän jouluostoksilla, kun sain puolison vakuutettua, että kyllä me tarvitaan tänä jouluna jo joulukuusi ja siihen koristeet. Meillähän ei siis mitään koristeita ole kummallakaan. Mutta olipa painajaismaisia kauppareissuja! Lapsi ei viihdy sekuntiakaan liikkumattomissa rattaissa eikä oikein liikkuvissakaan. Aiemmin se on tykännyt katsella ihmisiä ja vilinää, mutta nyt sitten muka pitäisi itse päästä sekaan, kärryt on ihan no-no. Sitten kun yrität kävellä sen kanssa, niin kädestä ei saa pitää kiinni ja seurauksena on välitön heittäytyminen selälleen tai mahalleen lattialle ja hirveää reuhtomista ja huutoa. Nytkö se jo alkaa?!
Myös viikonlopun messut olivat pienimuotoinen floppi siinä mielessä, että heti kun päästiin sisään, alkoi riskaaminen kärryissä. Ja ei, kädestä ei voi pitää kiinni ja kävellä. Jonkun aikaa jaksettiin kannella riuhtovaa ja huutavaa jantteria, kunnes puoliso päätti, että nyt riittää: he lähtevät kotiin. Kiersin sitten hätäisesti yksinäni messualueen loppuun ja totesin, että ei oo kauhean kivaa yksin ja lähdin bussilla kotiin.
Tein muuten vakaan päätöksen koettaa verkostoitua edes FB:n kautta. Etsiskelin sopivia ryhmiä ja parit jo löysinkin. Olin silti ekasta löytämästäni ensin lähinnä järkyttynyt: mihin ihmisten kirjoitustaito on kadonnut? Kyllä mä ymmärrän, että pikaviestimissä ja muissa tulee välillä käytettyä vähän huolimatonta kieltä, mutta jumaliste jos joka yhdyssana on päin peetä eikä välimerkeistä ole mitään käsitystä, niin mitä ihmettä? Tämä on taas vähän provosoivaa, mutta mä en voi sille mitään, että mulle muodostuu heti tietynlainen kuva ihmisestä, joka ei yhtään välitä miten se laittaa sanoja peräkkäin. Huolimattomuusvirheitä sattuu jokaiselle enkä itsekään aina jaksa tai ehdi tarkistaa jokaista oikeinkirjoitusseikkaa, mutta jos ei tunnista pilkun ja pisteen eroa ja käyttää isoja kirjaimiakin ihan missä sattuu (tai ei käytä niitä ollenkaan), niin ei se vaan anna kauhean hyvää kuvaa (mä en nyt sitten tarkoita morkata mitään lukihäiriöitä ja muita tällä - häiriöstä ei kuitenkaan voi olla joka kerta kyse). Siellä ekassa ryhmässä oli myös ylläpitäjä laitellut näppäriä kyselyjä aina sukkienväristä hiustenväriin ja puolison nimeen ja ikään, jokaisen kyselyn yhteydessä toki söpö pupu- tai nallekuva. Ihan kiva, joo, jos on kyse esiteini-ikäisistä ja ystäväkirjoista (sellaisia täytetään varmaan nykyään netissä?), mutta odotin kyllä jotain muuta aikuisten ihmisten ryhmältä. No, totuuden nimessä on sanottava, että näytti siellä olevan muutama ihan tolkullinenkin juttu, mutta vähän joutui kaivelemaan. Saapa nähdä. Välillä risoo, että pitää olla tällaisessa dinosaurusiässä, jossa ilmeisesti kaikki muut ovat löytäneet oman sosiaalisen piirinsä.
Pikkuihminen on kehittänyt kirjoista pakkomielteen. Mulla tulee jo meidän omat kirjat korvista, joten jossain vaiheessa pitänee tehdä visiitti kirjastoon tai kirjakauppaan. Pikkuihminen on myös alkanut suostua kävelemään pihalla - tosin juuri kun pääsin iloitsemaan aiheesta, niin eilen mentiinkin sitten taktiikalla "metrin välein märkään soraan ja lätäköihin makaamaan" ja lopulta nappasin juniorin kainaloon ja kannoin kotiin. Mä alan olla nyt aika kypsä tohon tihkusateeseen ja harmauteen: tuolla ulkona on ihan yhtä persettä yrittää olla!
Kantovälinettähän me ei olla voitu käyttää aikoihin, kun ei tuo lapsi siinä viihdy, mutta nyt meinaa olla vaikeaa kärryjenkin kanssa. Mullahan oli sellainen romanttinen ajatus, että täällä kaupungissa me sitten kierrellään kaupoissa, kahviloissa ja kirppareilla, mutta en ensinnäkään ottanut huomioon, että tällä budjetilla ei paljon kaupoissa kierrellä ja nyt sitten ilmeisesti ei paljon kierrellä lapsenkaan takia. Kävimme viime viikolla vähän jouluostoksilla, kun sain puolison vakuutettua, että kyllä me tarvitaan tänä jouluna jo joulukuusi ja siihen koristeet. Meillähän ei siis mitään koristeita ole kummallakaan. Mutta olipa painajaismaisia kauppareissuja! Lapsi ei viihdy sekuntiakaan liikkumattomissa rattaissa eikä oikein liikkuvissakaan. Aiemmin se on tykännyt katsella ihmisiä ja vilinää, mutta nyt sitten muka pitäisi itse päästä sekaan, kärryt on ihan no-no. Sitten kun yrität kävellä sen kanssa, niin kädestä ei saa pitää kiinni ja seurauksena on välitön heittäytyminen selälleen tai mahalleen lattialle ja hirveää reuhtomista ja huutoa. Nytkö se jo alkaa?!
Myös viikonlopun messut olivat pienimuotoinen floppi siinä mielessä, että heti kun päästiin sisään, alkoi riskaaminen kärryissä. Ja ei, kädestä ei voi pitää kiinni ja kävellä. Jonkun aikaa jaksettiin kannella riuhtovaa ja huutavaa jantteria, kunnes puoliso päätti, että nyt riittää: he lähtevät kotiin. Kiersin sitten hätäisesti yksinäni messualueen loppuun ja totesin, että ei oo kauhean kivaa yksin ja lähdin bussilla kotiin.
Tein muuten vakaan päätöksen koettaa verkostoitua edes FB:n kautta. Etsiskelin sopivia ryhmiä ja parit jo löysinkin. Olin silti ekasta löytämästäni ensin lähinnä järkyttynyt: mihin ihmisten kirjoitustaito on kadonnut? Kyllä mä ymmärrän, että pikaviestimissä ja muissa tulee välillä käytettyä vähän huolimatonta kieltä, mutta jumaliste jos joka yhdyssana on päin peetä eikä välimerkeistä ole mitään käsitystä, niin mitä ihmettä? Tämä on taas vähän provosoivaa, mutta mä en voi sille mitään, että mulle muodostuu heti tietynlainen kuva ihmisestä, joka ei yhtään välitä miten se laittaa sanoja peräkkäin. Huolimattomuusvirheitä sattuu jokaiselle enkä itsekään aina jaksa tai ehdi tarkistaa jokaista oikeinkirjoitusseikkaa, mutta jos ei tunnista pilkun ja pisteen eroa ja käyttää isoja kirjaimiakin ihan missä sattuu (tai ei käytä niitä ollenkaan), niin ei se vaan anna kauhean hyvää kuvaa (mä en nyt sitten tarkoita morkata mitään lukihäiriöitä ja muita tällä - häiriöstä ei kuitenkaan voi olla joka kerta kyse). Siellä ekassa ryhmässä oli myös ylläpitäjä laitellut näppäriä kyselyjä aina sukkienväristä hiustenväriin ja puolison nimeen ja ikään, jokaisen kyselyn yhteydessä toki söpö pupu- tai nallekuva. Ihan kiva, joo, jos on kyse esiteini-ikäisistä ja ystäväkirjoista (sellaisia täytetään varmaan nykyään netissä?), mutta odotin kyllä jotain muuta aikuisten ihmisten ryhmältä. No, totuuden nimessä on sanottava, että näytti siellä olevan muutama ihan tolkullinenkin juttu, mutta vähän joutui kaivelemaan. Saapa nähdä. Välillä risoo, että pitää olla tällaisessa dinosaurusiässä, jossa ilmeisesti kaikki muut ovat löytäneet oman sosiaalisen piirinsä.
maanantai 18. marraskuuta 2013
Kotivuosien hyödyt
Eräässä akkainlehdessä oli aika vast'ikään juttua siitä kummat ovat parempia työntekijöitä, äidit vai lapsettomat. Jotenkin tarkoitushakuista vastakkainasettelua, mutta mä olen monesti miettinyt sitä iänikuista hokemaa, että äidit on parempia töissä, koska he ovat oppineet priorisoimaan ja organisoimaan. Ainakin yhden presidenttiehdokkaan olen kuullut hehkuttavan kuinka hänestä tulisi mahtava presidentti senkin takia, mitä äitiys on hänelle opettanut. Saatan olla provosoiva, mutta tuo kuulostaa minusta edelleen ihan järkyttävältä tuubalta. Että kun on vaihtanut paskavaippaa yhdelle ja lässyttänyt taaperokieltä toiselle, niin sitä on yhtäkkiä valmis presidentti?
Tai siis, jotenkinhan tämä "äitiyslusmuilu" pitää kääntää aikanaan positiiviseksi asiaksi, vaikka näinä vuosina tulee taatusti unohtamaan paljon ja jäämään jopa kelkasta. Oikeasti. Aikuisten oikeasti. Mutta en mä silti tiedä vieläkään, miten musta on muka tullut jotenkin parempi organisoija äitiyden myötä. Toki sitä pystyy (jos pystyy!) tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, on oppinut kikkailemaan ja huijaamaan, mutta en mä kyllä voi sanoa oppineeni juuri mitään, mistä olisi aikanaan hyötyä työelämässä. Kyllä mä olen ihan ennen mitään mystistä äitiyttäkin tajunnut, että jos on kahvila-ravintolassa töissä, jonoja on joka luukulta ja paikka pullistelee ihmisiä, niin silloin ei maleksita takahuoneeseen kiillottamaan viinilaseja vaan silloin painutaan palvelemaan ihmisiä ja tyhjentämään pöytiä vähän hemmetin rivakasti (esimerkki elävästä elämästä). Jos ollaan vasta-alkaneessa työsuhteessa, niin silloin tullaan ajoissa töihin ja palavereihin ja kirjoitetaan muistiinpanoja ja opitaan eikä vedota siihen, että ollaan just valmistuttu opinnoista, että kukaan ei ole kertonut aiheesta x (vaikka aihe x on opetettu kädestä pitäen kolme kertaa) ja aamuheräämiset on niin kovin vaikeita (esimerkki elävästä elämästä). Ei siihen mitään äitiyttä tarvita.
Mä olen edelleen vähän paska hyödyntämään omaa aikaa. Mietin aina kuumeisesti, että nyt pitää tehdä jotain tosi rentouttavaa ja olla vaan ja sitten päädyn tärisemään sohvalla, kirjoittamaan jotain käsittämätöntä huttua ja tuijottamaan eläinsairaalaohjelman samaa jaksoa kolmatta kertaa. En vieläkään ole oppinut laatimaan ruokalistoja koko viikolle, hyvä kun selviän yhden päivän ruokailuista. Että ihan yhtä paska mä olen näiden kotihommien organisoinnissa kuin aina ennenkin eikä se minusta kerro kuitenkaan mitään siitä, miten toimisin työelämässä.
Mutta ehkä tää on nyt sitten jotain, jonka mä hiffaan vasta myöhemmin? Ehkä vuoden kuluttua valaistun ja muutun joka alan asiantuntijaksi ja osaan äitiyden ansiosta korjata autoja, käynnistää hiukkaskiihdyttimen ja kirjoittaa runoja, kaikkia yhtä aikaa?
Tai siis, jotenkinhan tämä "äitiyslusmuilu" pitää kääntää aikanaan positiiviseksi asiaksi, vaikka näinä vuosina tulee taatusti unohtamaan paljon ja jäämään jopa kelkasta. Oikeasti. Aikuisten oikeasti. Mutta en mä silti tiedä vieläkään, miten musta on muka tullut jotenkin parempi organisoija äitiyden myötä. Toki sitä pystyy (jos pystyy!) tekemään montaa asiaa yhtä aikaa, on oppinut kikkailemaan ja huijaamaan, mutta en mä kyllä voi sanoa oppineeni juuri mitään, mistä olisi aikanaan hyötyä työelämässä. Kyllä mä olen ihan ennen mitään mystistä äitiyttäkin tajunnut, että jos on kahvila-ravintolassa töissä, jonoja on joka luukulta ja paikka pullistelee ihmisiä, niin silloin ei maleksita takahuoneeseen kiillottamaan viinilaseja vaan silloin painutaan palvelemaan ihmisiä ja tyhjentämään pöytiä vähän hemmetin rivakasti (esimerkki elävästä elämästä). Jos ollaan vasta-alkaneessa työsuhteessa, niin silloin tullaan ajoissa töihin ja palavereihin ja kirjoitetaan muistiinpanoja ja opitaan eikä vedota siihen, että ollaan just valmistuttu opinnoista, että kukaan ei ole kertonut aiheesta x (vaikka aihe x on opetettu kädestä pitäen kolme kertaa) ja aamuheräämiset on niin kovin vaikeita (esimerkki elävästä elämästä). Ei siihen mitään äitiyttä tarvita.
Mä olen edelleen vähän paska hyödyntämään omaa aikaa. Mietin aina kuumeisesti, että nyt pitää tehdä jotain tosi rentouttavaa ja olla vaan ja sitten päädyn tärisemään sohvalla, kirjoittamaan jotain käsittämätöntä huttua ja tuijottamaan eläinsairaalaohjelman samaa jaksoa kolmatta kertaa. En vieläkään ole oppinut laatimaan ruokalistoja koko viikolle, hyvä kun selviän yhden päivän ruokailuista. Että ihan yhtä paska mä olen näiden kotihommien organisoinnissa kuin aina ennenkin eikä se minusta kerro kuitenkaan mitään siitä, miten toimisin työelämässä.
Mutta ehkä tää on nyt sitten jotain, jonka mä hiffaan vasta myöhemmin? Ehkä vuoden kuluttua valaistun ja muutun joka alan asiantuntijaksi ja osaan äitiyden ansiosta korjata autoja, käynnistää hiukkaskiihdyttimen ja kirjoittaa runoja, kaikkia yhtä aikaa?
 |
sunnuntai 17. marraskuuta 2013
Juoni tihenee
Kävimme pari iltaa sitten vähän tiukkasanaisempaa keskustelua puolison kanssa The Keikasta ja lapsenhoidosta. Puolisolla on tuolloin pyhäyövuoro, joten rahallinen menetys palkattomasta olisi jonkunmoinen. Päädyimme lopulta ratkaisuun, että en lähde The Keikalle, mikä - lisättynä yleisketutukseen - pisti mielen aika matalaksi (okei, todella todella matalaksi).
Ajattelin piristää mieltäni lasillisella Proseccoa, mutta hieman oudosta olosta johtuen päätin suunnata ensin vessaan.
Niin. Ei se ollut vaikeaa tälläkään kerralla. Kerronko totuuden? Oltiin puolison kanssa molemmat tahoillamme ajateltu, että ehkä olisi järkevintä siirtää "projektia" tuonnemmaksi, että saadaan mun pääkoppani kuosiin ensin. Oltiin myös molemmat ajateltu, että eihän tämä voi olla mahdollista, koska A) ikä B) endo C) imetys D) jne. On se.
Pysyisi nyt vaan matkassa. Ehkä typerää raportoida asiasta jo nyt, mutta tällä kertaa en vaan pysty olemaan hissukseen. Livenä en kyllä kerro kenellekään ennen kuin ollaan turvallisemmilla viikoilla. (Pakollinen sarkastinen jälkihuomautus: toisaalta en ole ihan varma, onko mulla ketään kenelle kertoakaan...)
Ajattelin piristää mieltäni lasillisella Proseccoa, mutta hieman oudosta olosta johtuen päätin suunnata ensin vessaan.
Niin. Ei se ollut vaikeaa tälläkään kerralla. Kerronko totuuden? Oltiin puolison kanssa molemmat tahoillamme ajateltu, että ehkä olisi järkevintä siirtää "projektia" tuonnemmaksi, että saadaan mun pääkoppani kuosiin ensin. Oltiin myös molemmat ajateltu, että eihän tämä voi olla mahdollista, koska A) ikä B) endo C) imetys D) jne. On se.
Pysyisi nyt vaan matkassa. Ehkä typerää raportoida asiasta jo nyt, mutta tällä kertaa en vaan pysty olemaan hissukseen. Livenä en kyllä kerro kenellekään ennen kuin ollaan turvallisemmilla viikoilla. (Pakollinen sarkastinen jälkihuomautus: toisaalta en ole ihan varma, onko mulla ketään kenelle kertoakaan...)
torstai 14. marraskuuta 2013
Lisää pohdintoja ystävyydestä
Jatkan edellisen postauksen ystävyysaiheesta ja pahoittelen, että tekstit ovat nykyään varmaan entistäkin jäsentelemättömämpiä (vau, mikä sana!). Se ajanpuute ja silleen. Toistaiseksi en ole ihan onnistunut lapsen saattamisessa ajoissa nukkumaan vaan se valvoskelee edelleenkin klo 21.30 tienoille, mikä on mielestäni vähän liikaa. Unta tuntuu riittävän aamusta (tissin avustuksella)... Jos tämä jatkuu, niin mun täytynee laittaa itselleni herätyskello soimaan, että meillä on mitään toivoa päästä aamupäivästä mihinkään. Ajatus unista luopumisesta on tietenkin vaikea, varsinkin kun olen taas ruvennut saamaan unta vasta puolenyön jälkeen.
Niin, ystävistä ja ystävyydestä. Taas. Jos ystävyys luokitellaan jotenkin niin, että vuosien tapaamattomuuden jälkeen tuntuu kuin noita vuosia ei koskaan välissa olisi ollutkaan, niin onhan mulla ystäviä. Montakin. Mutta jos ystävyys on sitä, että ollaan säännöllisesti edes jonkunlaisissa yhteyksissä, niin ystäviä on varmaan nolla. Monesti ihmiset sanovat, että ei tule otettua yhteyttä, kun Facebookista kuitenkin näkee mitä kuuluu. Pah, sanon minä. Ei sieltä näe mitään.
Yritin oikein miettiä, mitä spontaaneja yhteydenottoja olen saanut, miten olen itse ottanut yhteyttä ja miten mun sosiaalinen elämäni oikeastaan aiemmin rakentuikaan. Pari tyyppiä kysyvät muutaman kerran vuodessa chatin välityksellä mitä kuuluu. Usein he ovat sellaisia, joita ei oikein mitenkään pääse näkemäänkään tai tapaaminen on ainakin juuri nyt melkoisen vaikea järjestää. Parin kanssa tulee chatattua viikkotasolla pariin kertaan, usein elukoihin liittyvistä asioista. Parin kanssa tulee vaihdettua pitempiä viestejä, mutta aina vaan on haasteellista järjestää tapaamista. Nyt varsinkin jo ihan tämä rahatilanne vaikeuttaa asioita - paljonhan sitä tekis mieli vaikka varata hotellihuone jostain ja koettaa järjestää treffejä, mutta aikamoinen satsaus rahallisestikin moinen pikkutrippi. Ja miten enää voi pyytää ketään (yö)kylään? Ei meillä ole nyt sellaisia tilojakaan, että saataisiin ketään majoitettua - sukulaiset ehkä kehtaisin majoittaa avokeittiön lattialle, mutta en tiedä huvittaako ketään tulla kyläilemään sillä varauksella, että yöllä eräs pätkä (tai elukat!) saattaa häiritä yöunia ja nukkumaan joutuu patjalla lattialla. Ovathan chat- ja muut viestit tyhjää parempia, mutta jotenkin naamakkain näkemistä ja kunnon keskustelua on alkanut kaivata ihan uudella tavalla. Ja mä kaipaisin etenkin sellaista kahdenkeskistä turinointia, en mitään sievistelevää "perhekeskustelua". Tai sitten edes puhelimessa puhumista.
Mulla oli ystävä, jonka kanssa soiteltiin säännöllisesti, mutta jonka kanssa on ollut välillä vähän myrskyistäkin. Jossain vaiheessa vähensin tietoisesti yhteydenpitoa, koska tuntui, että molemmat vaan ruokkivat toistensa pessimismiä niin että homma lähti ihan käsistä. Ei enää tuntunut hyvältä aina vaan valittaa ja valittaa ja piehtaroida surkeudessa. Olemme pari kertaa yritelleet soitella, mutta jotain puuttuu. Ystävä on aika ehdoton anti-lapsi-ihminen, siinä on jo yksi mahdollinen syy. Muitakin on, mutta en viitsi niihin mennä sen enempää.
Joskus tulee mieleen, että ihmiset ovat kuin eläimiä siinä mielessä, että jos paljastat tai kerrot olevasi yksinäinen, niin se koetaan kai jonain sellaisena heikkouden osoituksena, että kaikki kaikkoavat. Meneekö se jotenkin niin, että itsepä olet kuoppasi kaivanut, kaivaudu sieltä nyt itse ylöskin? Tästä nimittäin tulee mieleen, kun bongasin jälleen kerran sieltä surullisesta Facebookista, että eräs vanhoista ystävistä on alkanut seurustella miekkosen kanssa, joka asuu tässä meidän kaupungissa. Ajattelin, että siinäpä mainio tilaisuus tavata. Otin yhteyttä kesällä ja kysyin, järjestyisikö tapaaminen. Oli järjestyvinään, sitten tuli peruutus ja sen jälkeen - ei mitään. Menin vielä sanomaan, että olen melko yksinäinen, kun hoitelen lasta kotona, mutta tähän sain vain sen perinteisen "Ole onnellinen ettei tarvitse käydä töissä ja voit vaan lomailla" -vastauksen. Mulla on jotenkin pieni kammo kysellä tapaamisen perään sen enempää, koska pelkään ahdistelevani.
Joskus nimittäin taisin ahdistella. Aika oli opintojen viimeinen loppurutistus ja suurin osa opiskelutovereista oli jo jättänyt opiskelukaupungin ja aloittanut työt jossain muualla. Itse tahdoin vielä suorittaa pari kurssia, joita ei kuitenkaan järjestetty joka vuosi (edellinen kerta oli mennyt sivu suun opiskelijavaihdon takia ja sitä ennen ko. kursseja ei voinut suorittaa). Ahdisti. Lujaa. Silloin oli ihan katastrofaalista, kun ei tavannut ketään viikkoon. Tuli varmaan kuulostettua joskus tosi epätoivoiselta, kun soitin tai laitoin viestiä jollekin, että sopisiko tavata.
Aikana ennen pikkukaupunkia oli tietysti työt ja melko säännöllinen elukkaharrastus. Elukkaharrastuksessa saattoi mennä kokonaisia viikonloppuja, ja harrastuksen tiimoilta ja muutenkin tuli pidettyä aika paljon yhteyttä myös arkisin. Nyt kun en enää aktiivisesti harrasta tai pääse edes turistiksi näyttelyihin, yhteydenpito on vähentynyt roimasti.
Täytyy kyllä myöntää, että omatuntoa on myös kolkutellut muutamat yhteydenotot, joihin en itse ole ehkä osannut suhtautua "oikein". Mä en tiedä olenko koskaan (tätä ennen) kärsinyt varsinaisesti ystävien puutteesta, aloitteita on monesti tullut myös muilta. Aina ei tietysti voi natsata, mutta väkisinkin tulee mietittyä, ovatko jotkut yhteyttä ottaneet kenties kärsineet yksinäisyydestä. Olenko mä itse ampunut alas sellaisia ystävyyksiä, joista olisikin voinut tulla jotain ja olenko mä kääntänyt selkäni jollekin, joka olisi tarvinnut tukea?
Vähän näihin aatoksiin liittyen mulla on dilemmakin. Olis vielä se Bändin Suomen-keikka. Ensinnäkään en vielä tiedä, miten saan lapsen hoidon järjestettyä tai mistä saan rahat koko matkaan, mutta se ei nyt varsinaisesti liity itse aiheeseen. Aiheeseen sen sijaan liittyy, että mä olen aina mennyt näille keikoille yksin tai sitten (harvemmin) toisen fanin kanssa. Toisia faneja ei tule oikeastaan ikinä nähtyä keikkojen ulkopuolella, mutta aina kun noita tuttuja faneja näkee, musta tuntuu kuin olisin omieni parissa. On ihan mieletön fiilis, ei sitä oikein osaa sanoin kuvailla. Bändin keikka on mulle aina lievästi ilmaisten mieletön kokemus. Yksikään mun ns. normaaliystävistä ei esimerkiksi ikinä pyydä mua kanssaan noille keikoille (vaikka olisivat menossa), koska he tietävät tasan tarkkaan, että kokemus on mulle niin pyhä ja niin hengellinen ja niin oma, että siihen ei tarvita muita.
No, nyt kuitenkin kävi niin, että keikalle on tulossa eräs ihminen, johon mulla on ollut vähän ongelmallinen suhde koko sen ajan, kun on tunnettu. En osaa sitä paremminkaan kuvailla, mutta hän on aina ollut jotenkin yli-innokas. Kaikki mitä mä teen, on ollut hänestä kai jotenkin hienoa ja mahtavaa ja luultavasti kuvioissa on ollut jonkunlaista ihastumistakin, minkä mä olen kokenut tosi ahdistavaksi. Nyt tämä ihminen haluaa lähteä sille keikalle nimenomaan mun kanssani. Ja niin, arvaattekin varmaan ongelman: mä en halua mennä sinne hänen kanssaan. Okei, tällä hetkellä kaikki kontaktit ovat kultaakin kalliimpia, mutta ei, ei The Keikan kustannuksella. Mä haluan mennä sinne yksin, mä haluan sen eturivin paikan, mä haluan jännittää ja itkeä ja tuntea ja unohtaa kaiken muun. Mä en halua jutella ennen keikkaa jostain pikkulapsiarjesta tai pätkätöistä, se ei vaan ole oikea paikka eikä ajankohta sellaiselle. Mutta miten hiivatissa mä saan sen asian ilmaistua sille toiselle osapuolelle? F-U-C-K.
Tämänhetkisestä tilanteesta sen verran, että pakkohan mun olisi kai yrittää jotain lapsi-äiti-tapaamisia. Mä en vaan jaksa uskoa, että niistä saa sen ihmeemmin ystäviä enkä oikeastaan edes halua asettaa sellaisia odotuksia niitä kinkereitä kohtaan. Jos selviän niistä räjähtämättä haalarijuttuihin ja juniori ei ihan kauheasti riivaa muita lapsia tai aikuisia, niin ollaan jo voiton puolella. En usko, että joku yksi viikottainen kerhotapaaminen sen ihmeemmin lievittää mun ystävänkaipuutani.
En tiedä. Pakkohan tässä on jotenkin jatkaa, vaikka synkkyys meinaakin ottaa niskalenkin. Onneksi viikonlopuksi on taas ohjelmaa messujen merkeissä - onneksi ollaan kaupungissa.
Niin, ystävistä ja ystävyydestä. Taas. Jos ystävyys luokitellaan jotenkin niin, että vuosien tapaamattomuuden jälkeen tuntuu kuin noita vuosia ei koskaan välissa olisi ollutkaan, niin onhan mulla ystäviä. Montakin. Mutta jos ystävyys on sitä, että ollaan säännöllisesti edes jonkunlaisissa yhteyksissä, niin ystäviä on varmaan nolla. Monesti ihmiset sanovat, että ei tule otettua yhteyttä, kun Facebookista kuitenkin näkee mitä kuuluu. Pah, sanon minä. Ei sieltä näe mitään.
Yritin oikein miettiä, mitä spontaaneja yhteydenottoja olen saanut, miten olen itse ottanut yhteyttä ja miten mun sosiaalinen elämäni oikeastaan aiemmin rakentuikaan. Pari tyyppiä kysyvät muutaman kerran vuodessa chatin välityksellä mitä kuuluu. Usein he ovat sellaisia, joita ei oikein mitenkään pääse näkemäänkään tai tapaaminen on ainakin juuri nyt melkoisen vaikea järjestää. Parin kanssa tulee chatattua viikkotasolla pariin kertaan, usein elukoihin liittyvistä asioista. Parin kanssa tulee vaihdettua pitempiä viestejä, mutta aina vaan on haasteellista järjestää tapaamista. Nyt varsinkin jo ihan tämä rahatilanne vaikeuttaa asioita - paljonhan sitä tekis mieli vaikka varata hotellihuone jostain ja koettaa järjestää treffejä, mutta aikamoinen satsaus rahallisestikin moinen pikkutrippi. Ja miten enää voi pyytää ketään (yö)kylään? Ei meillä ole nyt sellaisia tilojakaan, että saataisiin ketään majoitettua - sukulaiset ehkä kehtaisin majoittaa avokeittiön lattialle, mutta en tiedä huvittaako ketään tulla kyläilemään sillä varauksella, että yöllä eräs pätkä (tai elukat!) saattaa häiritä yöunia ja nukkumaan joutuu patjalla lattialla. Ovathan chat- ja muut viestit tyhjää parempia, mutta jotenkin naamakkain näkemistä ja kunnon keskustelua on alkanut kaivata ihan uudella tavalla. Ja mä kaipaisin etenkin sellaista kahdenkeskistä turinointia, en mitään sievistelevää "perhekeskustelua". Tai sitten edes puhelimessa puhumista.
Mulla oli ystävä, jonka kanssa soiteltiin säännöllisesti, mutta jonka kanssa on ollut välillä vähän myrskyistäkin. Jossain vaiheessa vähensin tietoisesti yhteydenpitoa, koska tuntui, että molemmat vaan ruokkivat toistensa pessimismiä niin että homma lähti ihan käsistä. Ei enää tuntunut hyvältä aina vaan valittaa ja valittaa ja piehtaroida surkeudessa. Olemme pari kertaa yritelleet soitella, mutta jotain puuttuu. Ystävä on aika ehdoton anti-lapsi-ihminen, siinä on jo yksi mahdollinen syy. Muitakin on, mutta en viitsi niihin mennä sen enempää.
Joskus tulee mieleen, että ihmiset ovat kuin eläimiä siinä mielessä, että jos paljastat tai kerrot olevasi yksinäinen, niin se koetaan kai jonain sellaisena heikkouden osoituksena, että kaikki kaikkoavat. Meneekö se jotenkin niin, että itsepä olet kuoppasi kaivanut, kaivaudu sieltä nyt itse ylöskin? Tästä nimittäin tulee mieleen, kun bongasin jälleen kerran sieltä surullisesta Facebookista, että eräs vanhoista ystävistä on alkanut seurustella miekkosen kanssa, joka asuu tässä meidän kaupungissa. Ajattelin, että siinäpä mainio tilaisuus tavata. Otin yhteyttä kesällä ja kysyin, järjestyisikö tapaaminen. Oli järjestyvinään, sitten tuli peruutus ja sen jälkeen - ei mitään. Menin vielä sanomaan, että olen melko yksinäinen, kun hoitelen lasta kotona, mutta tähän sain vain sen perinteisen "Ole onnellinen ettei tarvitse käydä töissä ja voit vaan lomailla" -vastauksen. Mulla on jotenkin pieni kammo kysellä tapaamisen perään sen enempää, koska pelkään ahdistelevani.
Joskus nimittäin taisin ahdistella. Aika oli opintojen viimeinen loppurutistus ja suurin osa opiskelutovereista oli jo jättänyt opiskelukaupungin ja aloittanut työt jossain muualla. Itse tahdoin vielä suorittaa pari kurssia, joita ei kuitenkaan järjestetty joka vuosi (edellinen kerta oli mennyt sivu suun opiskelijavaihdon takia ja sitä ennen ko. kursseja ei voinut suorittaa). Ahdisti. Lujaa. Silloin oli ihan katastrofaalista, kun ei tavannut ketään viikkoon. Tuli varmaan kuulostettua joskus tosi epätoivoiselta, kun soitin tai laitoin viestiä jollekin, että sopisiko tavata.
Aikana ennen pikkukaupunkia oli tietysti työt ja melko säännöllinen elukkaharrastus. Elukkaharrastuksessa saattoi mennä kokonaisia viikonloppuja, ja harrastuksen tiimoilta ja muutenkin tuli pidettyä aika paljon yhteyttä myös arkisin. Nyt kun en enää aktiivisesti harrasta tai pääse edes turistiksi näyttelyihin, yhteydenpito on vähentynyt roimasti.
Täytyy kyllä myöntää, että omatuntoa on myös kolkutellut muutamat yhteydenotot, joihin en itse ole ehkä osannut suhtautua "oikein". Mä en tiedä olenko koskaan (tätä ennen) kärsinyt varsinaisesti ystävien puutteesta, aloitteita on monesti tullut myös muilta. Aina ei tietysti voi natsata, mutta väkisinkin tulee mietittyä, ovatko jotkut yhteyttä ottaneet kenties kärsineet yksinäisyydestä. Olenko mä itse ampunut alas sellaisia ystävyyksiä, joista olisikin voinut tulla jotain ja olenko mä kääntänyt selkäni jollekin, joka olisi tarvinnut tukea?
Vähän näihin aatoksiin liittyen mulla on dilemmakin. Olis vielä se Bändin Suomen-keikka. Ensinnäkään en vielä tiedä, miten saan lapsen hoidon järjestettyä tai mistä saan rahat koko matkaan, mutta se ei nyt varsinaisesti liity itse aiheeseen. Aiheeseen sen sijaan liittyy, että mä olen aina mennyt näille keikoille yksin tai sitten (harvemmin) toisen fanin kanssa. Toisia faneja ei tule oikeastaan ikinä nähtyä keikkojen ulkopuolella, mutta aina kun noita tuttuja faneja näkee, musta tuntuu kuin olisin omieni parissa. On ihan mieletön fiilis, ei sitä oikein osaa sanoin kuvailla. Bändin keikka on mulle aina lievästi ilmaisten mieletön kokemus. Yksikään mun ns. normaaliystävistä ei esimerkiksi ikinä pyydä mua kanssaan noille keikoille (vaikka olisivat menossa), koska he tietävät tasan tarkkaan, että kokemus on mulle niin pyhä ja niin hengellinen ja niin oma, että siihen ei tarvita muita.
No, nyt kuitenkin kävi niin, että keikalle on tulossa eräs ihminen, johon mulla on ollut vähän ongelmallinen suhde koko sen ajan, kun on tunnettu. En osaa sitä paremminkaan kuvailla, mutta hän on aina ollut jotenkin yli-innokas. Kaikki mitä mä teen, on ollut hänestä kai jotenkin hienoa ja mahtavaa ja luultavasti kuvioissa on ollut jonkunlaista ihastumistakin, minkä mä olen kokenut tosi ahdistavaksi. Nyt tämä ihminen haluaa lähteä sille keikalle nimenomaan mun kanssani. Ja niin, arvaattekin varmaan ongelman: mä en halua mennä sinne hänen kanssaan. Okei, tällä hetkellä kaikki kontaktit ovat kultaakin kalliimpia, mutta ei, ei The Keikan kustannuksella. Mä haluan mennä sinne yksin, mä haluan sen eturivin paikan, mä haluan jännittää ja itkeä ja tuntea ja unohtaa kaiken muun. Mä en halua jutella ennen keikkaa jostain pikkulapsiarjesta tai pätkätöistä, se ei vaan ole oikea paikka eikä ajankohta sellaiselle. Mutta miten hiivatissa mä saan sen asian ilmaistua sille toiselle osapuolelle? F-U-C-K.
Tämänhetkisestä tilanteesta sen verran, että pakkohan mun olisi kai yrittää jotain lapsi-äiti-tapaamisia. Mä en vaan jaksa uskoa, että niistä saa sen ihmeemmin ystäviä enkä oikeastaan edes halua asettaa sellaisia odotuksia niitä kinkereitä kohtaan. Jos selviän niistä räjähtämättä haalarijuttuihin ja juniori ei ihan kauheasti riivaa muita lapsia tai aikuisia, niin ollaan jo voiton puolella. En usko, että joku yksi viikottainen kerhotapaaminen sen ihmeemmin lievittää mun ystävänkaipuutani.
En tiedä. Pakkohan tässä on jotenkin jatkaa, vaikka synkkyys meinaakin ottaa niskalenkin. Onneksi viikonlopuksi on taas ohjelmaa messujen merkeissä - onneksi ollaan kaupungissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)