perjantai 11. heinäkuuta 2014

Tuplaepäonnistuja

En enää tiedä mitä pitäisi ajatella. Sain eilen postissa pelvimetrian tulokset ja epikriisin. Piti tietysti vähän googlettaa. Mitat eivät ensituntumalta vaikutakaan niin nafteilta ja kun tiedossa on, että nuo lantion luut joustavat synnytyksessä, niin en enää ihan täysin tajuakaan, miksi minulle on tehty suorilta sektiopäätös. Miksi minut määrätään suorilla sektioon, kun jotkut joutuvat oikeasti taistelemaan sektion puolesta? Miksi en saa edes yrittää alatiesynnytystä?

Toinen puoli minusta sanoo, että pitäisi yrittää olla Hyvä Äiti ja koettaa taata jälkikasvulle hyvät elämän eväät ihan alusta lähtien, koettaa tehdä jotain sankarisuoritusta alatiesynnytystä yrittämällä, mutta toinen puoli ei oikeastaan usko alatiesynnytyksen mahdollisuuteen itsekään. Eikä sitä alatiesynnytystä voi lähteä yrittämään, jos siihen ei usko sataprosenttisesti. Aikaa on lisäksi minusta liian vähän siihen, että pystyisin vakuuttamaan itseänikään eli toisin sanoen en pysty lähtemään taistoon alatiesynnytyksen puolesta.

Nyt vaan tuntuu siltä, että olen kaksinkertainen epäonnistuja, joka pilaa molempien lastensa elämät ennen kuin ne ehtivät kunnolla edes alkaa. Lisätään soppaan vielä se, että alan ilmeisesti toden teolla surra tämän viimeisen raskauteni päättymistä. Raskausfanaatikko en ole ollut enkä välttämättä ole niin ihastunutkaan tähän olotilaan, mutta kyllä se vähän kirpaisee, että viimeistä viedään.

16 kommenttia:

  1. Tiedän ettei asialla ole mitään tekemistä älyn ja ymmärryksen kanssa, mut pakko mainita, ettei kukaan muu kun sä itse pidä sektiota mitenkään epäonnistumisena. Voimia pärjäämiseen silti, kyllähän tuota itsekin edelleen itseään tulee ruoskittua...

    Ehkä voit yrittää ajatella päätöstä niin, että lääkärillä oli joku perstuntuma siihen, että alatiesynnytys olisi mennyt pieleen. Se on kuitenkin vauvalle turvallisempaa tulla maailmaan leikatun aukon läpi, kun että esim. jäisi jumikkaan, kuten tietysti järjellä tiedätkin. Ja nykyään ilmeisesti pidetään hirmuisen suuressa merkityksessä sitä, että vauvan eka suuntäysi (tai tippakin) olisi äidinmaitoa, se ilmeisesti turvaa hyvän alun elämään ja oikeat mikrobit suolistoon (ei 3v. sitten esikoisen kohdalla tämmöistä puhuttu). Meillä KYSissä annettiin mulle pieni ruisku ja pyydettiin lypsämään vaikka yksikin pisara ennen sektiota. Se sitten ruikataan vauvan suuhun heti syntymän jälkeen ja hyvä bakteerikanta on taattu. Ainakin minusta se tuntuu hyvältä ajatukselta ja lypsin ne pari milliä mihin pystyin, vaikka sitten sektioon ei mentykään lopulta. Saa samalla sen fiiliksen että kaikki mahdollinen on tehty.

    Voimia, jaksuja, tsemppiä! Kohta koettelemus on ohi ja ihana lopputulema tuhisee sylissä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja itsellä kans edelleen kauhea kriisi siitä miten tää kuopus oli viimeinen. Tahdon raskaaksi (en vaivoja), tahdon masun (en kipuja), tahdon synnytyksen (en tuskia), tahdon vauvan (en yöherätyksiä), tahdon lapsen (en uhmakausia)... Ehkä mä en tahdo sitä kolmatta...

      Miehen sisko saa iltatähden loppuvuodesta ja siksikin kriisailen. Ihan syvältä tämä näköjään elinikäinen vauvakuume.

      Poista
    2. Kuulostaa just minun ajatuksista nuot.. tahdon vauvan mutten kuitenkaan tahdo.. ehkä tosiaan parempi ettei tulekaan..

      Poista
    3. No just näin. En mä sitä jumitustilannettakaan halua ja vaikka esikoinen syntyikin hyväkuntoisena, niin jumissahan sekin oli (jouduttiin auttamaan alakerran kautta, että saatiin vauva ulos sektiossa ja sit repes jne.). Ja jos noita mun kuvia + synnytyshistoriaa on tutkinut puljun kokenein lääkäri, niin ei mulla riitä kantti lähteä vastustamaan.

      Mutta. Epäonnistumiselta tuntuu silti. Eilen, kun alkoi supistella, kävin siinä suihkussa ja kokeilin muutamia erilaisia asentoja, joissa olis hyvä olla ja jostain syystä vaan tuli fiilis, että näin tän kuuluu mennä. Ei niin, että kävelen suht' hyväkuntoisena leikkauspöydälle, mulle tyrkätään lääkkeitä kehoon ja vauva otetaan ulos. Se vaan tuntuu niin keinotekoiselta - enkä edes pidä itseäni minään luomuhörhöttelijänä.

      Mä koetan saada toiveeni läpi vähän luonnollisemmasta sektiosta. Jos sais vaikka vauvan iholle heti eikä sitä vietäis heti pois niin kuin tapana on. Tuollaiset asiat voisivat vähän lohduttaa.

      Poista
  2. Mä uskon kans vakaasti että epäonnistuin viimeksi siksi, kun en vain uskonut että musta on siihen. Paniikki vei voiton. Oli melko epäonnistunut olo.

    Samaa haikeutta tunnen, tämä kun melko varmasti on viimeinen raskaus. Kiinnikkeitä vihloo ja särkee todella paljon. Tiedä missä kunnossa kohtu loppuajasta sitten on. En todellakaan odota synnytystä, mutta tammikuun ensimmäinen viikko tuntuu jo kolkuttavan nurkan takana..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, en sitten tiedä mihin asti se oma usko kantaisi. Sehän siinä onkin vaikeaa.

      Poista
  3. Jossain ilmeisesti onnistutaan, kun alatiesynnytyksen autuaaksitekevää vaikutusta jaksetaan meille jankuttaa niin saatanan loputtomiin, että vielä terve lapsi kainalossa pitää surra sitä, että ei osannut/saanut synnyttää, kuten naisen oikeasti kuuluu.

    Minä en vieläkään osaa sanoa synnyttäneeni, kerron aina lapseni syntyneen - mutta häntä ei ole synnytetty. Se aina välillä itkettää. Mikä on typerää, koska lapsi on terve ja rakas ja tärkeä. Ei sillä hänelle ole mitään väliä, miten päin hän on vatsassa lillunut, saati miten sieltä ulos tullut. Minun loukatulle naiseudelleni kai on.

    Järkevinä hetkinäni pidän alatiesynnytystä hienona asiana lähinnä sen takia, että sitä tuskin seuraa lähes viikon kestävä nöyryytys, saati kuukausia kestävä tuska. Senhän sinä kyllä tiedät.

    Hankalaa on se, että luottamus terveydenhuoltoon ja sen henkilökuntaan on heikko. Sektiopäätös lyödään sekunneissa, kuten minulle: "Ei tätä kuule aleta synnyttää, tulet leikkaukseen ja otetaan se nopsasti ulos". Ja minä tiedostan, että olisin jalat sidottuina, puoli-istuvassa asennossa perätilavauvaa ties minkä yleisön edessä puskiessa hajonnut vielä pahemmin kuin leikkauksessa. Silti vituttaa. Vituttaa varmaan ikuisesti.
    Eli mene ja tiedä oliko lääkärin päätös/suositus heppoisin perustein tehty vai ei. Monelle se sektio tuntuu olevan helpompi tie. Meille se ei ole. Mutta lopputulos on tärkein.

    Piian kanssa olen samaa mieltä, että pillubakteereja tärkeämpi on äidin omalle vauvalle suunniteltu maito. Äidin iho, tuoksu ja lämpö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on muuten kumma, miten se sektio voikin tuntua henkisesti niin kovalta paikalta. Ja vielä erikoisemmaksi sen tekee, ettei muut ymmärrä, kun ne, jotka on ite käyneet saman läpi.

      Mua katsotaan kuin hullua, kun en pysty vieläkään itkemättä puhumaan siitä, miten en pystynyt imettämään lapsiani. Miten voi olla itselle niin suuri pettymys se, mikä ei toisen mielestä tunnu missään? Ihan sairasta. Sairaat Paska Mutsi -aivot. Perkele.

      Poista
    2. No juurikin näin. Eipä juuri lisättävää. Ja vaikkei tietenkään pitäisi pitää huolta kuin omasta tontista, niin kyllä ne asenteetkin vaan usein ovat siellä pinnan alla. Tietenkään ns. järkevät ihmiset eivät tuomitse toisten sektioita, mutta kyllä mäkin muistan, kun vähän esikoisen syntymän jälkeen kahvipöydässä joku ei-edes-ikivanha sukulaistäti totesi, että no sehän kivaa ja helppoa että pääsit sektiolla synnyttämään.

      Soitin eilen synnytyspäivystykseen, johon jouduin kertomaan, että minulle on ajastettu sektio. Jo pelkkä kätilön kysymys suunnitellun sektion syystä sai huonommuuden tunteet pintaan. Ihan kuin siellä toisessa päässä olisi arvotettu valmiiksi, että tuo se on taas joku hienosteleva pelle, joka on vieraantunut omasta naiseudestaan. Voi tosin hyvinkin olla vaan omassa päässä.

      Ja Piia M: ymmärrän hyvin. Ne on ne Paska Mutsi -aivot. Jospa niihin sais jossain vaiheessa off-namiskan?

      Poista
  4. Vähän vaikea on ymmärtää noita ajatuksia kun ei ole kokenut. Oma synnytys oli lähellä sektiota, mutta vedettiin kuitenkin läpi alakautta imukupilla ja epparilla. Oli kyllä brutaali kokemus. Repesin pahasti ja alakertaa korjailtiin kahteen kertaan. En muistele ilolla tai pidä siinä mitään hienoa. En voi tietää millainen sektio olisi ollut, mutta näillä tiedoilla olisi voinut mennä mieluummin niin. Itse tuumaan että bakteerit ja muut ovat ihan yksi hailea, kunhan lapsi saadaan turvallisesti uloa ilman että äiti vaurioituu pahasti.

    Tsemppiä synnytykseen ja pikaista toipumista siitä!

    Pauliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne on varmaan osin ne kaikki "nainen on luotu synnyttämään" -jutut joista tuo epäonnistumisen tunne kumpuaa. Ja kuten Piia M:kin tuossa edellä totesi, niin voi olla vaikea hahmottaa, jos ei ole itse kokenut. Se epäonnistumisen tunne tulee kuitenkin ainakin mulle aika vahvana, vaikkei sillä järjen kanssa mitään tekemistä olisikaan. Ja myöhemmin varmasti onnistun syyllistymään, jos lapsi saa paljon vaikka allergioita tai flunssia.

      Kyllä mä tiedostan senkin, että alatiesynnytys voi yhtä lailla olla jollain tapaa epämiellyttävä kokemus tai jättää traumat, mutta ainakin yleisesti ottaen alatietä pidetään The Synnytystapana eikä kukaan jälkeenpäin tule kertomaan, että pääsit sitten helpolla kun vauva vaan otettiin mahasta.

      Poista
    2. Samantien tekee muuten mieli repiä hiukset päästä, kun joku kuvailee sektiota helpoksi tavaksi!! Ainakin mulla sektio oli ihan kamala, ekanakin tuli puskista ja toipuminen oli hidasta, vaikka ei mulla mitään törkeitä tulehduksia tai muita komplikaatioita tullutkaan. Ja se tunne, että pitäis omaa pientä hoitaa, mutta ei löydä sellaista asentoa missä vois leikkuuhaavan takia olla... Ja kun esikko joutui vauvateholle, niin tuoreena äitinä pääsin häntä sinne katsomaan sairaalasängyllä, sitten kun hoitajalla oli aikaa.

      Ja alatiesynnytys oli kieltämättä raaka, etenkin kun käynnistettiin, mut kuitenkin mä kävelin siitä omin tärisevin jaloin suihkuun ja osastolle. Lapsen kanssa. Ja kun tämäkin joutui lopulta teholle, niin sain sinne avainkortin, että "tule ja mene niinkun tykkäät, vaikka keskellä yötä". Ja minähän menin.

      Voisiko näille helpottelijoille heittää, että "niin se teidän Perttikin pääsi HEL-POL-LA, kun ei edes kuollut vaan pääsi avosydänleikkaukseen saatuaan sydärin."? Sektio on suurin leikkaus kuitenkin, jos meinaan mentäis syvemmälle niin oltais jo selästä läpi... Kind of.

      Vejä niitä turpaan ja kerro terveiset minulta! ^_^

      Poista
    3. Ps. Ihan eka asia, mitä sanoin kuopuksen synnyttyä, oli itkuinen "Mä tein sen". Pari päivää päällimmäinen fiilis oli, että mä jumalauta tosiaan pystyin siihen. Synnytin lapsen, 4,5 kg lapsen vieläpä. Päänympärys 39cm! Epäusko ja ilo.

      Oon ihan hirmuisen pahoillaan, ettet sä pääse kokemaan samaa. Mut kyllähän sitä jokainen (edes semihyvä) äiti tietää, että lapsen paras tulee eka ja jos sitä joutuu siks mennä puukon alle, niin sitähän helvetti soikoon mennään eikä meinata. Ja nostan sulle hattua ihan kaksin käsin, saat miljoona äiti-pistettä, kun menet ja teet niinku lapselle on paras VAIKKA se tuntuu itsestä ihan kamalalta. Ihan rehellisesti, se on tosi epäitsekästä ja upeaa. You rock!

      Poista
    4. Anoppi tossa hokee, että kohta helpottaa. Olen yrittänyt avata, että ei kuule välttämättä helpota, kun siinä sektiosta toipumisessakin voi vähän kestää. Mut silläkin tuntuu olevan vähän tuollainen "on se kiva kun pääset leikkuriin" -asenne. On se, joo, osaltaan kiva ettei oteta turhia riskejä, mut kun riskinsä on siinä sektiossakin. Niitäkin on jo koettu. Hallitumpihan tuo suunniteltu sektio on, mutta kuitenkin.

      Ja kyllä, toki osa tuosta alatietoiveesta on sellaista ääliömäistä sankariuden tavoittelua, siksipä en sen kanssa ala urheillakaan. Doulankin kanssa oli puhetta, että nuo kaikkein kovimmat luomutyypit ovat niin hc, että hyväksyvät myös sen pahimman vaihtoehdon toteutumisen, mihin mä taas en olis ikinä valmis. Tietenkään.

      Poista
  5. Kaksi lasta kiireellisellä sektiolla saaneena mä niin tiedän miltä tuntuu kun omasta mielestä on "epäonnistunut" synnyttämään. Mulla siis ilmeisesti jonkinlainen lantion ahtaus koska kumpikaan lapsista ei päässyt laskeutumaan tarpeeksi jotta synnytys olis edennyt. Ekan kohdalla tämä oli aika ymmärrettävää ja siinä sit odotettiin tuntikausia eikä mitään tapahtunut. Olisko aukeaminen ollut kaikkiaan 7-8 cm. Noh, toka syntyi sitten seuraavana 1,5 vuotta myöhemmin, synnytystavan arviointi oli ihan höpö höpöä tyyliin "kyllä nää mitat vaikuttaa ihan normaaleille, sovitaanko että meet kokeilemaan vaan reippaasti" (ja alatiesynnytystä toki toivoinkin..) Ja kappas, kuopuksen kohdalla aukeaminen pysähtyi 4 cm kohdalla!! Ja taas siltikin odotettiin tuntikausia ennenkuin lääkäri teki leikkauspäätöksen. Kätilö sanoi jo 7 tuntia aiemmin, kun kysyin, ettei usko lapsen tulevan alakautta....Ja lopputuloksena minä itken heräämössä että jos tehdään kolmas niin se on suunniteltu sektio suoraan :( Mutta siis pääasia on TOTTAKAI lapsen -ja äidin kannalta turvallisin vaihtoehto. Kyllä se epäonnistuminen (kuten sen yhä itse koen) silti pahalle tuntuu. Tyhmää. Mutta mullahan on sitten vielä tän kuopuksen kohdalta sellanen loppuhuipennus että leikkauksessa vatsaan tuli iso hematooma. Sitä ei noteerattu mitenkään osastolla ja viikko kotiutumisesta se tulehtui. Lopputulemana kuume, i.v antibiootit, helvetillisen kipeä toipuminen. Lääkärien sössimä tulehduksen hoito, paiseen kehittyminen vatsaan, sen puhkaisu jne...Eli kuopuksen vauva-ajasta meni neljä viikkoa ravaten sairaalassa, antibioottitipassa ja onkalohaavan hoidon merkeissä. Joten ei ei oo mikään helppo vaihtoehto aina se sektiokaan. Ja tän kerron vaan että osaisit uuden sektion jälkeen vaatia hoitoa jos mitään vastaavaa tulee. En toivo kellekään samaa kohtaloa!! Mutta toivottavasti sun kohdalla toipuminen sujuu hyvin ja nopeasti. Pointti tais tällä kertaa olla se, että tiedän tunteesi ja toivon kovasti voimia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa karmealta tuo hematooma. On varmaan ollut ihan hirveää, kun siinä vaiheessa vielä tulee tuollainen takapakki. Ja ainakin mä mieluusti himmailisin vaan kotosalla tämän ihan alkutaipaleen, koska muu vaan ottaa niin voimille - järkkyä että sitten pitää vielä ravata joissain jälkihoidoissa. O_o

      Se on jännä kun ei sitä epäonnistumisen tunnetta voi mitenkään järjellä selittää. Toki järjen tasolla tietää että nyt vaan meni tietyllä tavalla eikä siitä pitäisi itseään syyllistää, mutta syyllistää silti. Oletko käynyt kenellekään juttelemassa noista fiiliksistä? Mä koen nyt, että mun kohdalla se loputon juttelu kyllä auttoi ja vaikka tää tokakin muka ensin tuntui epäonnistumiselta, niin kyllä mä sitä osaan nyt paremmin ehkä käsitellä, kun jauhoin niin loputtomasti siitä ekasta synnytyskokemuksesta ihmisten kanssa.

      Poista