Kiemuroita

Tämä varmasti kostautuu, mutta tekee nyt vaan mieli istua koneella, kun kerran pystyy. En nimittäin ihan vähään aikaan ole voinut istua kunnolla ilman alapää- ja nivuskramppeja, joten aika on mennyt aika pitkälti maatessa. Sohvalla makuukin on ollut viimeisen viikon aikana melko no-no, joten olen joutunut makailemaan ihan sängyssä.

Lisäjännitystä tähän loppuodotukseen on siis tullut supistusten, kramppien ja järkyttävän alapääpaineen muodossa. Viikonloppuna ehdin jo soitella synnytyspäivystykseenkin, kun supistuksia alkoi tulla sen kuusikin tunnissa. Pakkasin jopa pienimuotoisessa paniikissa sairaalakassia. Supistukset kuitenkin alkoivat laantua kuuman suihkun ja levon avulla ja nyt - päivien makaamisen jälkeen - suppareita tulee enää satunnaisesti. Paine tuolla alakerrassa on kuitenkin tähän päivään saakka ollut todella ikävän tuntuinen eikä ole juurikaan tehnyt mieli kävellä. Ja kuten jo kuvailinkin, niin edes istuminen ei ole onnistunut kovinkaan hyvin (edes ennen supistusten alkamista), koska alakertaan on vaan painanut niin järjettömästi ja istuminen on saanut aikaan inhottavan toosa- ja nivuskivun.

Nyt jos uskaltaisin yrittää alatiesynnytystä, niin olisin varmaan jo koettanut ties mitä keinoja synnytyksen käynnistämiseksi, mutta koska en halua uutta kiireellistä sektiota, johon siis mentäisiin jos synnytys käynnistyisi spontaanisti, olen yrittänyt himmailla. Edelleen päivittäin jossittelen, mutta kaipa sektiopäätös pitää. Ehdin viime viikon lopussa jo soitella synnytyslääkärillekin, joka totesi, että voin halutessani peruuttaa sektioajan, koska eivät he voi mua sektioon pakottaakaan. Vaarana vaan olisi toinen pysähtynyt synnytys ja kiireellinen sektio. Mietin, pysähtyikö edellinen synnytys oikeasti ahtaan lantion vai sittenkin oman uskonpuutteen ja liikkumattomuuden takia. Jos olisin vain pystynyt liikkumaan ja rentoutumaan, olisinko sittenkin saanut lapsen tarjonnan käännettyä ja lapsen valahtamaan ulos sisuksista? Entä jos nyt pääsisin liikkumaan, osaisin välillä rentoutua ja tuntisin oloni turvatuksi, saisinko puserrettua lapsen ulos kaikesta huolimatta?

Kaikesta jossittelusta huolimatta en uskalla. En vaan uskalla.

Harmaita hiuksia pohdintojen ja vaivojen keskellä ovat aiheuttaneet myös lasten isovanhemmat. Luulin, että esikoisen hoitokuviot olivat selvät ja isovanhemmatkin tietoisia omasta hälytysvalmiudestaan, mutta supistusten alkaessa tilanne mutkistuikin jotenkin aivan kummasti. Yhtäkkiä kukaan ei ollutkaan valmis tulemaan hoitamaan esikoista, vaikka kuinka yritin selittää, että jos en saa supistuksia laantumaan ja synnytys käynnistyy, niin saatan joutua sektioon nopeallakin tahdilla. Anoppi ei kuulemma osannut ajaa meille ja oma äiti oli sitä mieltä, että seuraavana päivänäkin ehtii hyvin, jos joudun illalla sairaalaan. Myöhemmin sitten kävi ilmi, ettei kumpikaan naisista ollut oikein tajunnut koko tilannetta, vaikka sitä omallekin äidilleni yritin moneen kertaan selittää (kävi myös ilmi, että oma äitini ei tajunnut mitä tarkoittaa, jos vedet menevät - nainen on kuitenkin putkauttanut kaksi vauvaa maailmaan). Äiti oli myös jostain syystä siinä käsityksessä, ettei puoliso ole tulossa leikkaukseen mukaan lainkaan - en todella tajua minkä takia. Mutta jospa nyt olisimme päässeet kommunikaatiovaikeuksista ja hoitokuviokin olisi selvillä.

Meillä ei ole taaskaan vauvalle sänkyä. Tilataan sitten pieni vuokrasänky, jos tarvitaan (pinniskin on varastossa, mutta se ei oikein mahdu mihinkään eikä sitä viimeksikään tarvittu yli puoleen vuoteen). Mitä muuta pienet vauvat tarvitsevat? Kyllä nyt ei HeinäMassuissa tällaista sulatettaisi - onneksi en enää pitkään aikaan ole seurannut kyseistä ryhmittymää. Tissirasvaa pitää varmaan hankkia - ja kaalia ja särkylääkkeitä, mutta uskon, että ulkona voi käydä senkin jälkeen, kun vauva on maailmassa.  HeinäMassuissa tähän ei uskottu, mutta mulla on aika vahva luotto siihen, että puolisokin osaa tarvittaessa hankkia puuttuvia tarpeita (se osaa jopa ostaa vauvan- ja lastenvaatteita!).

Liinalla kantaminen kiinnostaisi, mutta pelkään miten sektiohaava tulee kantamista alussa sulattamaan. Viimeksihän meni kuukausia ennen kuin pystyin edes harkitsemaan Manducaa, vaikkei se lantiovyö haavan lähelle tullutkaan. Paine oli silti niin kova, etten vaan voinut kantaa. Taidan ottaa yhteyttä paikalliseen kantoliinatukihenkilöön - ajatuksena oli hilata luut paikalliseen kantoliinalainaamoon heti kun mahdollista, mutta nyt en taas tiedä miten sektiohaavakivultani sinne lainaamoon pääsen.