sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Hellevauva

Meillä on vauva. Vauva on kova tissin perään ja tissit ovat kipeät, koska imuote ei ole vielä täysin kunnossa. On myös helle, mikä lisää homejuustofiilistä. Olen kuljeskellut kotona paidatta tissit vuotaen - pyykkikone laulaa taas. Välillä tuntikausia jumissa sohvalla (selkä kiittää). En muuten muistanut ihan täysin miten vaikealta tämä imetystaipaleen alku voikaan tuntua ja millaisessa eloonjäämistilassa sitä hetken joutuu elelemään. Taas uudelleen synnärillä herännyt vauvakuume lähti aika jyrkkään laskuun, kun totesin, että on tämä vauvan kanssa olemisen alkutaival vaan osin aika brutaaliakin.

Synnytys - tai no se sektio - meni loppujen lopuksi aika kiitettävin arvosanoin. Olen todella tyytyväinen, että doula tuli mukaan, vaikkei doulia kai olekaan ollut tapana roudata niin usein mukaan suunniteltuihin sektioihin. Eihän erästä mun toiveistani sitten pystytty lupauksista huolimatta täyttämään ja olin jo hyväksymässä asian vastalauseitta, mutta koska olin kertonut doulalle etukäteen, että en varmasti siinä tilanteessa osaa pitää puoliani, doula piti mun puoliani ja sain toiveen toteutettua puolittain, mikä riitti ja mistä olen tajuttoman onnellinen. Vauvaa ei nimittäin viety pelkästään isälle kenguruhoitoon sillä aikaa kun mua kursittiin kasaan vaan isä sai tulla vielä leikkaussaliin vauvan kanssa, vauva koko ajan isän iholla ilman mitään kapaloja. Kun isän piti mennä vauvan kanssa pois leikkaussalista, doula tuli tilalle. Homma toimi. Myöhemmin leikkauksen jälkeen sain synnytyssalissa vauvan ihokontaktiin ja se pääsi ryömimään mun rinnalleni, mikä oli "aika" hienoa.

Noin teknisesti sektio meni niin, että juuri kuten otaksuinkin, mulla oli niin runsaasti kiinnikkeitä, ettei erikoistuva lääkäri uskaltanut lähteä leikkaamaan mua itsekseen. Kutsuivat paikalle toisen lääkärin ja pystyivät sitten jatkamaan avausta. Normaalisti lapsi kai syntyy aika äkkiä leikkauksen aloittamisen jälkeen, mutta mun kohdalla taisivat puolisen tuntia setviä kiinnikeviidakkoa ennen vauvan syntymää, mikä ei ihan välttämättä tuntunut kauhean mukavalta. Lyhyen "paniikkikohtauksen" sain myös puudutusvaiheessa, kun anestesialääkäri ei mun toiveestani huolimatta kertonutkaan, että aikoo aloittaa puudutteen laiton vaan aloitti sen pukahtamatta sanaakaan. Oli tosin aiemmin sanonut, että kohtapuoliin puudutellaan (mutta ei vielä), mutta olisi voinut olla suotavaa mainita, että no nyt meinaan tässä aloittaa tuikkimaan piikillä sun selkääsi. Eihän se puuduttaminen sitten juurikaan sattunut, mutta eipä tuollaisissa asioissa useimmiten siitä itse kivusta olekaan kysymys. Sektio taisi kestää kaikkineen 1½ tuntia.

Kaiken kaikkiaan sektiosta jäi yllättävän hyvä mieli. Olisinhan mä mieluusti nytkin paremmassa kunnossa enkä edelleenkään pidä sektiota lainkaan helppona tapana saada lasta, mutta nyt näin. Ainakaan en ole niin kipeä kuin sen kiireellisen ja komplisoituneen sektion jälkeen, joten vähän elättelen toiveita nopeammasta toipumisesta. Sairaalastakin pääsin tällä kertaa vuorokautta aiemmin kuin edellisellä kerralla (oikeastaan kahta, mutta nyt lasketaan sektion jälkeinen aika).

Koska en jaksa olla nyt kovin omaperäinen, kerrottakoon että vast'edes tulen nimittämään lapsiamme Ekaksi ja Tokaksi. Esikoinen sitä paitsi näytti jossain vaiheessa vauvana aivan Eka Vekaralta. Toka näyttää toistaiseksi vaan omalta itseltään emmekä ole oikein edes keksineet ketä hän muistuttaa eniten.

On muuten aika järkyttävän surkeaa, kun ei voi nostella ja sylitellä Ekaa kunnolla eikä käydä sen kanssa pihalla tai edes leikkiä (koska olen jumissa vauvan suussa tai koska leikkaushaava/paskaksi mennyt selkä ei vaan vielä anna periksi). Mä en nyt just muuta toivo kuin että tämä saatanallinen eriteshow ja alkuvaikeudet helpottavat niin että päästään tekemään asioita ihan kokonaisena perheenä ja minäkin osallisena kunnolla Ekan elämässä.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kiemuroita

Tämä varmasti kostautuu, mutta tekee nyt vaan mieli istua koneella, kun kerran pystyy. En nimittäin ihan vähään aikaan ole voinut istua kunnolla ilman alapää- ja nivuskramppeja, joten aika on mennyt aika pitkälti maatessa. Sohvalla makuukin on ollut viimeisen viikon aikana melko no-no, joten olen joutunut makailemaan ihan sängyssä.

Lisäjännitystä tähän loppuodotukseen on siis tullut supistusten, kramppien ja järkyttävän alapääpaineen muodossa. Viikonloppuna ehdin jo soitella synnytyspäivystykseenkin, kun supistuksia alkoi tulla sen kuusikin tunnissa. Pakkasin jopa pienimuotoisessa paniikissa sairaalakassia. Supistukset kuitenkin alkoivat laantua kuuman suihkun ja levon avulla ja nyt - päivien makaamisen jälkeen - suppareita tulee enää satunnaisesti. Paine tuolla alakerrassa on kuitenkin tähän päivään saakka ollut todella ikävän tuntuinen eikä ole juurikaan tehnyt mieli kävellä. Ja kuten jo kuvailinkin, niin edes istuminen ei ole onnistunut kovinkaan hyvin (edes ennen supistusten alkamista), koska alakertaan on vaan painanut niin järjettömästi ja istuminen on saanut aikaan inhottavan toosa- ja nivuskivun.

Nyt jos uskaltaisin yrittää alatiesynnytystä, niin olisin varmaan jo koettanut ties mitä keinoja synnytyksen käynnistämiseksi, mutta koska en halua uutta kiireellistä sektiota, johon siis mentäisiin jos synnytys käynnistyisi spontaanisti, olen yrittänyt himmailla. Edelleen päivittäin jossittelen, mutta kaipa sektiopäätös pitää. Ehdin viime viikon lopussa jo soitella synnytyslääkärillekin, joka totesi, että voin halutessani peruuttaa sektioajan, koska eivät he voi mua sektioon pakottaakaan. Vaarana vaan olisi toinen pysähtynyt synnytys ja kiireellinen sektio. Mietin, pysähtyikö edellinen synnytys oikeasti ahtaan lantion vai sittenkin oman uskonpuutteen ja liikkumattomuuden takia. Jos olisin vain pystynyt liikkumaan ja rentoutumaan, olisinko sittenkin saanut lapsen tarjonnan käännettyä ja lapsen valahtamaan ulos sisuksista? Entä jos nyt pääsisin liikkumaan, osaisin välillä rentoutua ja tuntisin oloni turvatuksi, saisinko puserrettua lapsen ulos kaikesta huolimatta?

Kaikesta jossittelusta huolimatta en uskalla. En vaan uskalla.

Harmaita hiuksia pohdintojen ja vaivojen keskellä ovat aiheuttaneet myös lasten isovanhemmat. Luulin, että esikoisen hoitokuviot olivat selvät ja isovanhemmatkin tietoisia omasta hälytysvalmiudestaan, mutta supistusten alkaessa tilanne mutkistuikin jotenkin aivan kummasti. Yhtäkkiä kukaan ei ollutkaan valmis tulemaan hoitamaan esikoista, vaikka kuinka yritin selittää, että jos en saa supistuksia laantumaan ja synnytys käynnistyy, niin saatan joutua sektioon nopeallakin tahdilla. Anoppi ei kuulemma osannut ajaa meille ja oma äiti oli sitä mieltä, että seuraavana päivänäkin ehtii hyvin, jos joudun illalla sairaalaan. Myöhemmin sitten kävi ilmi, ettei kumpikaan naisista ollut oikein tajunnut koko tilannetta, vaikka sitä omallekin äidilleni yritin moneen kertaan selittää (kävi myös ilmi, että oma äitini ei tajunnut mitä tarkoittaa, jos vedet menevät - nainen on kuitenkin putkauttanut kaksi vauvaa maailmaan). Äiti oli myös jostain syystä siinä käsityksessä, ettei puoliso ole tulossa leikkaukseen mukaan lainkaan - en todella tajua minkä takia. Mutta jospa nyt olisimme päässeet kommunikaatiovaikeuksista ja hoitokuviokin olisi selvillä.

Meillä ei ole taaskaan vauvalle sänkyä. Tilataan sitten pieni vuokrasänky, jos tarvitaan (pinniskin on varastossa, mutta se ei oikein mahdu mihinkään eikä sitä viimeksikään tarvittu yli puoleen vuoteen). Mitä muuta pienet vauvat tarvitsevat? Kyllä nyt ei HeinäMassuissa tällaista sulatettaisi - onneksi en enää pitkään aikaan ole seurannut kyseistä ryhmittymää. Tissirasvaa pitää varmaan hankkia - ja kaalia ja särkylääkkeitä, mutta uskon, että ulkona voi käydä senkin jälkeen, kun vauva on maailmassa.  HeinäMassuissa tähän ei uskottu, mutta mulla on aika vahva luotto siihen, että puolisokin osaa tarvittaessa hankkia puuttuvia tarpeita (se osaa jopa ostaa vauvan- ja lastenvaatteita!).


Liinalla kantaminen kiinnostaisi, mutta pelkään miten sektiohaava tulee kantamista alussa sulattamaan. Viimeksihän meni kuukausia ennen kuin pystyin edes harkitsemaan Manducaa, vaikkei se lantiovyö haavan lähelle tullutkaan. Paine oli silti niin kova, etten vaan voinut kantaa. Taidan ottaa yhteyttä paikalliseen kantoliinatukihenkilöön - ajatuksena oli hilata luut paikalliseen kantoliinalainaamoon heti kun mahdollista, mutta nyt en taas tiedä miten sektiohaavakivultani sinne lainaamoon pääsen.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Tuplaepäonnistuja

En enää tiedä mitä pitäisi ajatella. Sain eilen postissa pelvimetrian tulokset ja epikriisin. Piti tietysti vähän googlettaa. Mitat eivät ensituntumalta vaikutakaan niin nafteilta ja kun tiedossa on, että nuo lantion luut joustavat synnytyksessä, niin en enää ihan täysin tajuakaan, miksi minulle on tehty suorilta sektiopäätös. Miksi minut määrätään suorilla sektioon, kun jotkut joutuvat oikeasti taistelemaan sektion puolesta? Miksi en saa edes yrittää alatiesynnytystä?

Toinen puoli minusta sanoo, että pitäisi yrittää olla Hyvä Äiti ja koettaa taata jälkikasvulle hyvät elämän eväät ihan alusta lähtien, koettaa tehdä jotain sankarisuoritusta alatiesynnytystä yrittämällä, mutta toinen puoli ei oikeastaan usko alatiesynnytyksen mahdollisuuteen itsekään. Eikä sitä alatiesynnytystä voi lähteä yrittämään, jos siihen ei usko sataprosenttisesti. Aikaa on lisäksi minusta liian vähän siihen, että pystyisin vakuuttamaan itseänikään eli toisin sanoen en pysty lähtemään taistoon alatiesynnytyksen puolesta.

Nyt vaan tuntuu siltä, että olen kaksinkertainen epäonnistuja, joka pilaa molempien lastensa elämät ennen kuin ne ehtivät kunnolla edes alkaa. Lisätään soppaan vielä se, että alan ilmeisesti toden teolla surra tämän viimeisen raskauteni päättymistä. Raskausfanaatikko en ole ollut enkä välttämättä ole niin ihastunutkaan tähän olotilaan, mutta kyllä se vähän kirpaisee, että viimeistä viedään.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Sektiomutsi

Tilanne elää. Selvisi, että ei ole tästä naisesta synnyttäjäksi. Läpihuutojuttuna aiemmin pitämäni synnytystapa-arvio venähtikin liki kolmituntiseksi ja huipentui melko piinalliseen pötköttelyyn magneettikuvausputkilossa. Alustavan käsikopelo- ja ultrausarvion tehnyt lääkäri mietiskeli, että "lantiossa on jotain outoa" ja olisi halunnut toisen lääkärin mielipiteen, mutta koska toista lääkäriä ei ollut saatavilla, käsky kävi siis magneettikuvaukseen. Ei ollut ihan iisiä maata varttia paikallaan ja täysin flaatina tässä vaiheessa raskautta: toinen nivunen, häpyliitos ja alaselkä tykkäsivät vähän kyttyrää.

Tulokset tulivat tänään, kuvat oli kuulemma tsekannut myös osaston ylilääkäri. Suunniteltu sektio, ei vaihtoehtoja. Vauva ei mahdu ulos, ilmeisesti koska väli häpy-häntäluu on liian ahdas. Olo on edelleen sekava ja yhtä aikaa sekä pettynyt että helpottunut. Jonkun verranhan tässä tuli tehtyä töitä, että ensin pystyi hyväksymään edeltävän synnytyskokemuksen ja pääsi edes jotenkuten pelkonsa herraksi. Tuli juteltua aika monen ihmisen kanssa ja pohdittua syitä ja seurauksia oikein pitkän kaavan mukaan. Lisäksi tuli uskottua hokemaan, että synnytyksen kulkuun pystyy itsekin vaikuttamaan ja että vauvan tarjontaan voi vaikuttaa itsekin tietyillä liikkeillä. (Onneksi en ihan uskonut siihen, että jokainen nainen on luotu synnyttämään.) On siis tullut jumpattua ja joogattua. Piru olkapäällä sanoo, että kikkeliskokkelis, mitäs taas läksit, mutta toisaalta - tulipahan nyt vetäistyä tämmöinen matka. Huipentumana nyt vaan näemmä ei ole tarjota tälle kaverille edes sitä melkein-alatiesynnytystä vaan reppana reväistään suorempaa tietä pihalle.

Hei, me saadaan vauva alle kahden viikon kuluessa.



Pssst. Ai niin, edellinen neuvolantäti pisti vielä vikat terkut: oli jättänyt labralähetteen tekemättä. Kiltti labraihminen otti näytteen siitä huolimatta ja sanoi metsästävänsä itse lähetteen jälkikäteen.

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Sovinto

En olisi uskonut pääseväni tällaiseen tilaan. Synnytys toki jännittää, mutta olen tehnyt jonkunlaisen sovinnon edellisen synnytyksen kanssa. Olen jutellut siitä nyt lisää doulienkin kanssa ja saanut niin paljon selventävää tietoa, ettei päällimmäinen ajatus ole enää epäonnistuminen. En olisi uskonut, miten parantavaa on ollut, kun ihmiset ovat sanoneet mulle ääneen, että mun pelkoni on täysin ymmärrettävää ja että edellisessä synnytyksessä on oikeasti ollut vaaratilanne. Mä en ole ollut ylihysteerinen hullu, jolla on tarvetta repostella kokemallaan tai joka pelkää turhaan. Jotenkin se mun pelon tunnustaminen on ollut askel siihen suuntaan, että mä en pelkää enää niin paljon. On tehnyt niin hyvää, kun mua ei ole jyrätty eikä mun suuhun ole asetettu sanoja ennen kuin edes ehdin kertoa koko tarinaani. En olisi uskonut, että puhuminen auttaa näin paljon.

Melko paljon puhumista tässä on kieltämättä tarvittukin. :) Lohduttavimpia ajatuksia on ollut, että olen itse asiassa lähestulkoon jo synnyttänyt alateitse ja esikoinen on todennäköisesti saanut lähes kaikki alatiesynnytyksen edut aikanaan. Myös mun kroppani onkin itse asiassa toiminut ihan odotetulla tavalla enkä mä kuulemma ole edes saanut koko puudutearsenaalia niin kuin aiemmin kuvittelin. Olen aina pitänyt itseäni ihan hyvänä kivunsietäjänä, mutta tuo synnytys jotenkin romutti tämän käsityksen ja olen pitänyt itseäni huonompana myös sen takia (vaikka eihän se kivunsietokaan mikään kilpailu ole eikä matala kivunsietokynnys ole mikään "vika"!) - nyt mulle onkin kerrottu, että olen sietänyt kokemaani kipua ihmeen hyvin. Ja vaikka voisi kuvitella, että olisin jotenkin järkyttynyt siitä, että joku toteaa mun olleen oikeasti vaarassa sektion jälkimainingeissa, niin tuo toteamus on helpottanut mua suuresti - mä en ole kuvitellut sitä kaikkea. Ja tässä valossa mua sylettää, että jotkut ihmiset ovat kertoneet mulle mitään leikkauskertomuksia ja muita näkemättä, että mun pelkoni on turhaa ja että "sektio on maailman helpoin tapa synnyttää". 

Mulle on nyt varmistunut doula ja varadoula. Olen aivan haltioissani saamastani lisätuesta. Olen myös jo nyt saanut todella paljon informaatiota täkäläisen sairaalan käytännöistä - ilman doulaa en olisi ikinä tullut edes ajatelleeksi kaikkia asioita. Nyt voin oikeasti pohtia mitä synnytykseltä haluan ja voin olla varmempi, että pysyn tässä synnytyksessä paremmin kartalla kaikesta. En mä esimerkiksi viimeksi ole tajunnut, että mun on todennäköisesti haluttu yrittävän alatiesynnytystä, vaikka virhetarjonta onkin ollut tiedossa - kuulemma tosi monet merkit edellisessä synnytyksessä ovat viitanneet avosuutarjontaan. On myös pieni epäilys, että mulla on sen verran tiukat lantion/kohdun ligamentit, että ne vaikeuttavat vauvan kääntymistä kohdussa - näin ollen mä koetan treenata joka päivä, että saan nuo kireät ligamentit löystymään. Myös tuolta persuuspuolelta löytynee ylikireitä lihaksia, joita olis tarkoitus saada höllennettyä.

Sain vaihdettua neuvolan terveydenhoitajaa. Osastonhoitaja hoiti asian todella asiallisesti ja koin, että mua kunnioitettiin ja kuultiin. Sain antaa palautetta ja se otettiin tosi hyvin vastaan. Saan kuulemma vast'edeskin olla yhteyksissä, jos haluan antaa palautetta. Kuriositeettina kerrottakoon, että kun uusi terveydenhoitaja soitti mulle, mun tiedoissa olivat edelleen raskausviikot aivan päin persettä. Miten se on mahdollista, kun ne viikot kai tulevat osin automaattisesti koneelta, en tajua. Toivottavasti ne tiedot on nyt vihdoin saatu oikein. Olen edelleen jokseenkin typertynyt, ettei edellinen sekopääterkkari ollut vaivautunut edes lukemaan mun pelkopolipapereitani, ne kun normaaliin tapaan oli lähetetty myös neuvolaan. Ja se diapamin tyrkytys - ei ehkä ihan asianmukaista.

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Keskikesän juhlaa

Olen ollut tällä viikolla todella innoissani, jos nyt sellaista sanaa voi tässä yhteydessä käyttää (tähtäähän tämä toiminta pelkäämääni synnytykseen). Suhtaudun aika toiveikkaasti siihen, että mulle järjestyy synnytykseen lisätueksi doula. Doulatilanne on kuitenkin kuulemani mukaan haastava varsinkin heinäkuussa, jolloin ainakin doulien mukaan tulee synnytysosastolla olemaan ruuhkaa. Näin ollen matkan varrella on pieniä aikatauluhaasteita, mutta toivon totisesti että niistä selvitään. Ja vaikka ensin vähän säikyinkin ajatusta doulasta, niin nyt ajatus tuntuu pelkästään vaan mahtavalta.

Ajatukseni terveydenhoitohenkilökunnasta eivät sen sijaan ole järin mahtavia. Olen arastellut neuvolantädin vaihtoa, mutta viime käynti antoi kyllä sellaisen sysäyksen, että ei tee enää mieli nähdä koko tätiä enää ikinä. Annoin vähän palautetta pelkopolikäynnistä ja kerroin, että mun pelkoreaktiooni suhtauduttiin olkia kohautellen, mutta tätipä pisti melkein paremmaksi toteamalla, että ei sille pelolle kukaan voi mitään tehdä ja että mun kannattaa vaan pyytää diapamia. Alkoi myös epäillä, että saan paniikkikohtauksia normiarjessakin, mikä ei kylläkään pidä paikkaansa. Antoi sitten vinkkiä, että kannattaa vaan muistaa hengittää syvään uloshengittäessä - auttaa kuulemma supistuksiin (- no niitähän mä tässä just pelkäsinkin!) ja "ei meille ennen vanhaankaan mitään lääkkeitä annettu, hengityksellä pärjättiin, kolme lasta olen synnyttänyt". Kertoi samaan syssyyn, että hänen oma tyttärensä ei ollut hänelle kertonut synnytyspelostaan, tytär oli kuulemma synnyttänyt toisen lapsensa edellisellä viikolla. Enpä ihmettele tyttären ratkaisua. Litanian lopuksi täti sitten kysäisi, mikä olikaan se syy, että mä tällä tavalla pelkään synnytystä. Ihan kuin en olis koskaan neuvolassa käynytkään!

Vietämme kaupunkijuhannusta. Täytyy varmaan katsoa vähän fiiliksen, kelien ja voinnin mukaan osallistutaanko johonkin lastentapahtumaan tai yritetäänkö etsiä jostain vaikka grillauspaikka.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Pelkopoli

Olo on sekava. Eilen oli sekä pelkopoli että hieronta, käynnit edustivat osin vastakkaisia näkemyksiä.

Olin odottanut pelkopolia kuin kuuta nousevaa, sillä halusin niin kiihkeästi jonkunmoisia selityksiä sille, miksi edellisessä synnytyksessä kävi niin kuin kävi. Kuvittelin, että pystyn menemään äitiyspolille ihan rauhallisin mielin, mutta päädyinkin vetäisemään ensimmäiset itkut odotusaulassa. Vastaanottavaa kätilöä voisi kuvailla sanoilla reipas ja iloinen, mikä ei ensin häirinnyt lainkaan. Kätilö ilmoitti heti ensitöikseen, että neuvolasta ei ole lähetetty mun tietojani (sähköisesti), joten hänellä ei sitten ollut musta oikein mitään ennakkotietoja. Kiitos, neuvolantäti, taas kerran. Alkoi ärsyttää niin paljon, että alkukäynnin aikana oli vaikea keskittyä itse asiaan.

Kävimme siis pääasiassa läpi edellistä synnytystä. Osaan asioista kätilöllä oli jonkunmoinen teoria, mutta osaan sain kuitin, että asia pitää ottaa puheeksi lääkärin kanssa. Avosuutarjonnasta jäin käsitykseen, että vauvan on täytynyt mun kohdallani olla tässä virhetarjonnassa jo pidempään, koska se pään muoto säilyi niinkin pitkään. Tämän seurauksena kätilö kirjasi ylös, että mun lantioni täytyy tutkia tarkasti tulevassa synnytystapa-arviossa. Se mitä pitävät tarkkana tutkimisena jääköön nähtäväksi, mutta mulla on epäilykseni. Sain myös kuulla, että mulle synnytyksen aikana noussut kuume ja infektio ovat myös saattaneet vaikuttaa supistusten heikkenemiseen, samoin tietysti tuo virhetarjonta. Mikä lohdullista, kätilö tuntui kallistuvan sille kannalle, että endometrioosi on kuin onkin aiheuttanut ensimmäisen raskauden kivut ja että se saattaa aiheuttaa lisäkipuja myös tulevassa synnytyksessä - lohdullista siis siksi, että ainakin joku tunnustaa, että endolla voi olla vaikutusta eikä vaan satuile jostain endon katoamisesta. Oli selkeästi sitä mieltä, että luomuna ei välttämättä kannata edes yrittää lähteä synnyttämään (enpä kyllä ajatellutkaan). Todettiin, että alatiesynnytys olisi ensisijainen toive ja käytiin läpi joitain muita toiveita. Hienoista ahdistusta aiheutti kertomus siitä, kuinka aiemman sektion takia mut piuhoitetaan ja synnytystä seurataan tavallista tarkemmin. Ahdistusta myös lisäsi entisestään keskustelun loppupuolella esitetty kysymys siitä kuinka paljon mä pettyisin ja miten mä selviäisin henkisesti, jos tälläkin kertaa mentäisiin sektioon - joko suunnitellusti tai spontaanisti. Jäin nimittäin jotenkin siihen kuvaan, että kätilö alkoi jo vähän miettiä onko mun kohdalla alatiesynnytys ylipäänsä mahdollinen. Näin ollen mulle ei todellakaan tyrkytetty alatiesynnytystä, niin kuin monesti kuulee noista pelkopolikäynneistä kerrottavan.

Kaiken kaikkiaan aloin itse keskustelun loppupuolella kallistua sille kannalle, että tää ei nyt voi olla tässä. Kysyin mitä mun pitäis tehdä sille asialle, että alan itkeä kun vaan tulenkin paikalle ja että eikö olis hyvä, että mä pääsisin vaikka näkemään ne niiden tilat. Kätilö tuntui suorastaan yllättyvän, ja me sitten kierrettiin hätäisesti parissa minuutissa synnytysvastaanotto ja synnytyssalialue. Aloin ulvoa uudelleen synnytyssalissa, mihin kätilö totesi ylipirteästi, että ei kai mua nyt vaan itketä ja että ei mua varmaan sitten enää h-hetkellä niin ahdista kun on vauvakin syntymässä. Ja se oli sitten siinä. En mä pystynyt pistämään kampoihin ja alkaa vaatia uutta käyntiä, varsinkin kun olin ihan tunnekuohussa. Näin ollen sitten koko käynnistä jäi päällimmäisenä mieleen pieni pettymys, vähän sellainen fiilis, että mun kanssa hoidettiin se pakollinen kuvio ja sitten olikin hyvä huikata heipat.

Myöhemmin samana päivänä sitten hierojalla käytiin vähän läpi tätä kuviota. Hierojalla oli selvästi aika vahvat mielipiteet siitä, miten synnyttäjiä kohdellaan ja miten heidän toiveitaan kunnioitetaan. Kertoi myös, että vauvan asentoon voi vaikuttaa täysin itse. Osa musta uskoo, että niin voikin, mutta osa suhtautuu edelleen hieman skeptisesti. Mitä jos mussa on oikeasti jotain ns. vikaa, se endo tai joku rakennepoikkeama, jonka takia vauvat vaan menevät väärään asentoon ja sinne jäävät? Kokeiltiin kuitenkin hierojan kanssa paria aika eksoottistakin liikettä, joilla vauvaa voi auttaa oikeaan tarjontaan. Hieroja myös sanoi suoraan, että mun kannattaa ehdottomasti ottaa doula.

Ja näinpä sitten pistinkin jo doulapyynnön eteenpäin. Mietin asiaa yön yli ja tulin siihen tulokseen, että jo pelkästään sen takia, että on olemassa vaara että mä vedän totaaliseen paniikkiin jo siitä synnytyssairaalaympäristöstä, on varmaan hyvä että paikalla on joku mua tukemassa. Puolison en valitettavasti usko samaan kykenevän eikä hän esim. osaa auttaa mua hengittämään tai vaihtamaan asentoa, mutta toki puolison läsnäolo on mulle tärkeää - en lähtisi ilman. Onhan meillä vielä sekin, että miten saadaan lapsi hoitoon, joten jos hoitoon saattamisessa kestää, niin olisi hyvä, että paikalla olisi heti joku mun kanssa.

Nyt on vaan vielä jännättävä se synnytystapa-arvio. Mä ajattelin, että se on ihan haistapaskaa, mutta kätilön puheista sain nyt sitten vähän toisen kuvan. Tekisi mieleni pistää neuvolan terkkari myös nyt vaihtoon - nyt on mokia tullut vähän liikaa. Lisäksi muijan koko persoona tökkii. Pitäisi kerätä rohkeutta soittaa osastonjohtajalle tai sitten hoitaa asia vähän pelkurimaisemmin terkkarin loman aikana. Vai lataisko ihan naamatusten, että nyt ei kuule meidän kemiat kohtaa yhtään, että josko varailisitkin seuraavat ajat joltain muulta?

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Joskus hanurista

Isä ja lapsi lähtivät taas mummolaan, joten saan huilia yksinäni. Täytyy myöntää, että ehkä ensimmäisellä parilla kerralla otin vapaani täysin loman kannalta ja ihan vaan nautin, mutta nyt mua on alkanut kalvaa valtava syyllisyys. En muutenkaan pysty hoitamaan lasta enää samalla tavalla kuin normaalisti, joten isä ja lapsi viettävät paljon aikaa kahdestaan. Tuleeko tässä nyt joku särö äiti-lapsi-suhteeseen? Miten hiivatissa lapsi kestää kun "kohta" äiti kärrääkin sairaalasta mukanaan jonkun ylimääräisen tyypin, joka roikkuu äidissä kiinni jatkuvasti? Voi tuska, mitä me ollaan menty tekemään?

Olen ihan järkyttävä itkupilli usein. Itken, kun lapsi nukkuu öisin omassa huoneessaan ja mulla on sitä ikävä. Itken, kun se lähtee isänsä kanssa mummolaan. Itken, kun mietin miten iso ja erillinen lapsesta on ihan lyhyessä ajassa tullut. Itken, kun on kesä ja olisi niin kiva tehdä kaikkea lapsen kanssa, mutta kun en enää fyysisesti oikein kykene. Itken, kun näen vauvan, koska mulla on niin kova ikävä tätä tulevaa vauvaa. Itken, kun tykkään niin paljon elukoistani. Itken, kun en halua menettää ketään tästä perheestä ikinä ja haluan pitää kaikki aina lähelläni.

Joogat ja psykologit on nyt nähty. Seuraavana vuorossa pelkopolia ja synnytyksen suunnittelua. Olen lueskellut jonkun verran netistä mm. avosuutarjonnasta (englanniksi) ja hämmästellyt, miksei kukaan missään vaiheessa ole kertonut näitä asioita mulle. Koska tämä(kin?) vauva on majaillut niin pitkään pää alaspäin alhaalla lantiossa, olen alkanut vähän jännittää, onko vauva kiinnittynyt liian aikaisin ja mahdollisesti taas väärään asentoon. Neuvolakorttiinhan kirjataan aina säntillisesti raivotarjonta, vaikka käsittääkseni kukaan ei tunnu pystyvän toteamaan onko kyseessä aito raivotarjonta. Raivotarjonta tuntuukin tarkoittavan pelkästään sitä, että vauva on pää alaspäin.

Muutenkin neuvolatoiminta on taas epäilyttänyt, ja mietin itse asiassa kehtaanko kilttinä tyttönä vaihtaa neuvolantätiä. Täti tuntuu olevan joka kerta jotenkin sekaisin, sekoilee raskausviikoissa tai antamassaan informaatiossa ja jo pelkästään uusien aikojen sopiminen on aina jotenkin turhauttavaa säätämistä. Viime kerralla otin puheeksi melko pahaksi äityneen issiastyyppisen kivun, joka alkoi edellisen neuvolakäynnin jälkeen ja tädin neuvo oli vetää - tattadaa - särkylääkettä. Hieronnan kielsi kokonaan - ei kuulemma ole olemassa minkäänlaisia hoitoja, joihin saisi loppuraskauden aikaan mennä, joten ainoa hoito kipuun on parasetamoli. Pidän tuota aika suurena tuubana, varsinkin kun käväisin jo kertaalleen raskausaikaan erikoistuneella hierojalla, jonka pakeille aion myös palata. Osataanko neuvolassa muuta kuin puuttua poikkeamiin käyrissä tai pissatestiliuskassa? Mitä siellä pitää tehdä, että sieltä saa minkäänlaista apua? Mä en jotenkin suostu hyväksymään, että odottavan äidin pitää vaan kärsiä erilaisista kivuista ja ne kuitataan jollain "ota särkylääkettä" -hoennalla.

Hierojalla käynti oli itse asiassa aika silmiä avaava kokemus - ja tuntui sitä paitsi tehoavan täysin lukkoon menneeseen hanuriin ja lonkkaan. Hieroja toimii myös doulana ja hänen kanssaan tuli juteltua paljon edellisestä raskaudesta, kivuista ja synnytyksestä. Terapeuttista. Alan entistä vahvemmin harkita, että otamme synnytykseen mukaan doulan. (Enää pitäisi vaan saada mies vakuutettua aiheesta.) Suhtautuminen tähän raskauteen ja synnytykseen on ollut jonkun verran erilaista kuin ensimmäiseen ja alan ehkä vähän uskoa, että synnytykseen ja sen kulkuun voi vaikuttaa itsekin. Tähän on pakko todeta disclaimerina, että edellisen raskauden kivut olivat kyllä sitä luokkaa, että en elämäni päivänä olisi pystynyt edes harkitsemaan minkäänlaisia joogaliikkeitä, venytyksiä tai edes rentoutumisharjoituksia - kyllä se ainoa asia mielessä oli, että antakaa mulle perkele jotain joka lopettaa tämän kivun. Jälkiviisaus ei tietenkään pahemmin kannata, mutta kunpa olisin saanut edes jotain tujumpia särkylääkkeitä (nyt tiedän, että vaihtoehtojakin on) niin että olisin ollut edes puolikuntoinen synnytykseen mentäessä.

Taidan alkaa laatia muistilistaa ensi viikon pelkopolikäyntiä varten.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Sf

Kävin viime viikolla lähetteellä ylimääräisessä tarkistusultrassa. Sysäys lähetteelle oli kasvun lopettanut sf-käyrä. En vallan hirveästi luota neuvolantätien sf-mittaukseen, joten suhtauduin tarkistukseen melko maltillisesti. Ylimääräistä tykytystä aiheutti tosin se, että mukelo oli päättänyt kääntyä kyljeltä toiselle samana päivänä kuin mulla oli neuvolakäynti ja ilmeisesti asennonvaihdon seurauksena mulla kipeytyi myöhemmin samana iltana toinen nivunen ja kankku kivun säteillessä alas reiteen.

Tarkistusultrassa todettiin se mitä epäilinkin eli mukelo on todella alhaalla eikä sf-mitta tästä johtuen ole kasvanut. Kaikki on muuten mainiosti ja jälleen kerran lapsemme kasvaa oppikirjamaisesti laskennallisia viikkoja noudattaen.

Mutta. Neuvolapäivän ja ultran jälkeen mukelo on vaan jatkanut asennonvaihtojaan ja myllerrystä (jos näistä liikkeistä voi jotain päätellä, niin ei taida tästäkään lapsesta olla tulossa kovin rauhallista kaveria) ja mulla alkaa olla paikat vähän kipeät. Reiteen säteilevää kipua ei ole enää niin paljon, mutta toinen kankku on edelleen kipeä, samoin alavatsa. Mikä tahansa liikkuminen aiheuttaa harjoitussupistuksia, joihin on jo muutaman päivän jälkeen alkanut mennä hermo. Ei tee yhtään terää, että esikoisen kanssa saa jatkuvasti kumarrella ja kykkiä - nostoista nyt puhumattakaan. Fyysisesti alkaa olla koko ajan rankempaa, mikä puolestaan taitaa madaltaa ärsyyntymiskynnystä lapsen jatkuvaan uhmailuun. Ei voi pestä hampaita, ei voi pukea, ei voi vaihtaa vaippaa, ei voi ottaa kenkiä jalasta, ei voi mennä sisälle - toistetaan x kertaa päivässä. Ei tee kauheasti mieli vetää rutiineja pakon kautta, koska se heikentää fyysistä oloa entisestään, mutta eipä ole todellakaan aina vaihtoehtoja. Epäilen, että todistan parhaillaan piinaviikkojen alkamista.

Se on muuten jännä, miten nämä pari kipeämpää hetkeä tässä raskaudessa ovat tuoneet mieleen edellisen raskauden helvetin. Mun meinaa toisinaan olla vaikea olla ajautumatta paniikkiin - jotenkin yhtään kipeämpi olo saa heti ajattelemaan, että tästä se helvetti taas repeää eikä seuraavana kahtena kuukautena tarvitse enää nukkua tai kävellä. Joutuu oikeasti taistelemaan itsensä kanssa, että saa tunteensa hallintaan.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Välirauha

En tiedä miten blogin kirjoittaminen tökkiikin näin. Monesti saatan miettiä, että tästä voisi jotain kirjoittaa, mutta kun tilaisuus tulee, tuleekin vaan ihan sellainen "njääh, emmää viitsi" -fiilis. Ei vain irtoa nyt yhtään. Lisäksi monesti lapsen päikkäreiden aikaan tekee vain mieli levittää sohvalla akkuja ladaten; illalla taasen tulee uni tai ei muuten vain kykene enää mihinkään muuhun kuin kömpimään makuuasentoon mahdollisimman nopeasti.

On kai joku välirauhan aika. En ole enää niin vihainen tai edes ahdistunut. Synnytys kummittelee toki mielessä vieläkin enkä ole varsinaisesta traumasta tainnut päästä eroon ainakaan primitiivireaktioista päätellen, mutta ehkä paniikilta on pahin terä taittunut. Psykologilla olen käynyt kaiketi kolmisen kertaa. Jonkun verran olen joutunut vakuuttamaan, että mulla ei ole mitään ongelmia suhteessa vauvaan enkä ole mitenkään edellistäkään vauvaa yhdistänyt huonoon synnytyskokemukseen eli mun näkemykseni mukaan meidän kiintymyssuhteissa ei ole mitään vikaa. Lisäksi psykologi on edelleen sitä mieltä, että netistä kannattaa lukea positiivisia synnytyskokemuksia, mistä en vieläkään ole vakuuttunut. Lisäksi mun kuulemma kannattaisi kirjoittaa tulevalle vauvalle kirje ja soittaa sille odotusaikana jotain kilikelloja, mutta enpä pidä sitäkään harjoitusta kovin tarpeellisena. Mä pelkään synnytystä, piru vie, enkä vauvaa! Ja se miten mä "vauvaa hellin" tässä odotusaikana on ihan mun oma juttu eikä mun sitä varten tarvitse ruveta pitämään jotain omituisia keinotekoisia treeniharkkoja. Joku raja.

Kaikesta huolimatta psykologikäynneistä on ollut hyötyäkin. Olen tajunnut, että olen arjessa monesti todella pingottunut enkä osaa rentoutua, vaikka sitä näennäisesti yrittäisinkin. On myös tehnyt ihan terää, että joku on mulle ääneen sanonut, että a) olen tehnyt parhaani synnytyksen yhteydessä enkä ole epäonnistunut b) mun pitää ottaa aikaa itsellenikin ja se on ihan ok. Psykologin vinkkaama Kun synnytys pelottaa -kirja ei itse asiassa ole ollut ihan huono ja nytpä jopa lainasin kirjastosta Synnytä rentoutuneena -CD:nkin. Jostain kumman syystä koen pystyväni sen nyt ainakin kuuntelemaan, vaikka aiemmin pelkkä ajatuskin tuntui vastenmieliseltä.

Ihan itsekseni taasen kekkasin äitiysjoogan, jossa olen nyt käynyt kertaalleen. Tykkäsin kovasti. Ekan kerran synnytyksestä puhuttaessa meinasi iskeä tuttu itkukohtaus, mutta sain hillittyä itseni melko hyvin. Pääsin myös melko hyvin kaikenlaisten "tämä liike auttaa vauvaa menemään raivotarjontaan" -juttujen yli, vaikka ensireaktiona tekikin mieli alkaa kiroilla. Siitä temppuilusta ja hengittelystä tuli kuitenkin niin hyvä ja rentoutunut fiilis sekä henkisesti että fyysisesti, että ehkä mä kestän samassa yhteydessä esiin nousevat ristiriitaiset ajatukset siitä, että vauvat ei aina menekään raivotarjontaan ja joskus joudutaan leikkaamaan maha auki ja repimään vauva ulos väkisin.

Jostain syystä ajan myötä olen alkanut kallistua sille kannalle, että ehkä tässä vielä voisi sitä alatiesynnytystä yrittää. Ehkä. Katsotaan nyt vielä mitä äitiyspolilla tuumaavat.

Olen muuten oppinut hiljalleen ottamaan omaa aikaa. Ja kas, ihme ja kumma, ei niiden juttujen oikeasti tarvitse olla kovin kummoisia, kun jo tulee ihan hyvä mieli. On ihan makeaa päästä vaikka vaan kirjastoon yksinään. Tällä hetkellä mun tavoitteena on nyt kuitenkin vielä oppia rentoutumaan ihan oikeasti. Ei riitä että mä tuijotan lapsen päikkäriaikaan jotain Animal Planetia, jos mä samalla mietin kuumeisesti kaikkia tekemättömiä kotitöitä ja olen pingottunut kuin viulunkieli. Olen jopa mennyt niin pitkälle, että olen ladannut uuteen ihanaan puhelimeeni VTT:n kehittämän mindfulness-sovelluksen, jonka avulla ajattelin oppia hengähtämään arjessa. Että hörhör vaan.

Lapsi on isovanhempien lukuisista pyynnöistäkin johtuen käynyt välillä hoidossa mummoloissaan. Jep, käytin monikkoa eli jopa appivanhemmilla. Tulin tulokseen, että pakko oppia luottamaan siihen etteivät he lasta tapa. Lapsi taitanee tarvita hoitoa myös esim. synnytyksen aikaan ja hyvä kai olisi jo etukäteen vähän totutella. Lisäksi olen lähes vakuuttunut, että vauva-aikanakin mä tarvitsen joskus lepoa niin että pääsen vaikka päivällä nukkumaan silloin kuin vauvakin nukkuu, joten ehkä mä pystyn nyt alkaa antaa toista lasta hoitoonkin. Ja onhan se ihan kiva nähdä miten hauskaa lapsella ja isovanhemmilla on keskenään.

Toinen raskaus on edennyt kai normaalimmin kuin ensimmäinen. Kipuja on toisinaan - tunnistan ne jopa ihan oikeiksi liitoskivuiksi - ja joskus vähän supisteleekin, ehkä selkääkin vähän juilii, mutta kovin on maltillista verrattuna aiempaan. Supistukset ovat ihan harkkasupistuksia eivätkä mitään järjettömiä koko yön kestäviä superkiputykytyksiä ja lepo on tähän mennessä auttanut aina. Jokseenkin omituista, mutta toki korjaavaa. Suurin ärsytyksen aihe on ehkä jonkunmoinen rakkokipu, jota on kestänyt ihan alkuraskaudesta lähtien. Epäilen taas osasyylliseksi endometrioosia (koska siellä rakon pinnalla on ihan diagnosoidusti runsaasti endokudosta), mutta tietysti nyt tässä vaiheessa lapsen kuuppakin jo painaa tai hinkkaa rakkoa. Kävellä ei tee enää mieli ainakaan kovin pitkiä matkoja, vaikkakin ehkä pahimmalta tuntuvat kaikenlaiset ylösnousemiset ja kumartelut. Siksipä mieluummin tekisin esimerkiksi lapsen kanssa rauhallisia kärrylenkkejä, mutta kun eipä tuo vaan aina niille suovu eli hiekkiksellekin on taivuttava. Onneksi on myös tuo iskä.

Vatsa on muuten koko ajan ollut ihmeellinen roikko eikä ole noussut sellaiseksi tissivatsaksi niin kuin ekan raskauden aikaan. Olen jo pitkään kävellyt kuin muumi, johtuen juurikin siitä, että haarovälissä tuntuu olevan keilapallo. Julkisilla paikoilla olen parilta (tuntemattomalta) äidiltä saanut kysymyksen onko laskettu aika ihan ovella, mistä olen päätellyt olevani kokoluokkaa valas, mutta toisaalta olen niin lyhyt, että kessi näyttää joka tapauksessa isolta.