Ameeba

Olen muutamia kertoja yrittänyt kirjoittaa jonkinlaista postausta, jossa on yhtään järkeä. Ei onnistu. En tunnu osaavan kirjoittaa edes paria tolkkua lausetta. Luulin joku tovi sitten, että tämän tyhmemmäksi ei enää voi muuttua, mutta olin väärässä. Olo on kuin jollain kuolaavalla ameeballa. Olen käynyt ihmisten ilmoilla tai pidemmällä kuin postilaatikot kahdesti kuluneen parin viikon aikana. Pojan päiväuniajat pelaan FB-Villejä.

Poikasen kuumetta kesti karvan vajaa viikon. Kuumeessa poika nukkui räkämassasta ja yskästä huolimatta paremmin kuin keskimäärin ja heräilyt starttasivat taas tervehtymisen lähdettyä käyntiin. Nyt näyttää siltä, ettei poikanen osaa nukkua lainkaan ilman minua. Nukahdin sen viereen eikä kahteen tuntiin kuulunut inahdustakaan - kun hilppaisin olkkariin koneelle, pikkujäbä on heräillyt vartin unipätkien jälkeen. Rytmit heittivät tänään muutenkin todella mahtavasti häränpyllyä, kun aamun eka kunnon herätys tuli ennen neljää. Lopulta noustiin sängystä viideltä.

Olemme osittain luovuttaneet soseruokailun suhteen. Asia aiheuttaa varmasti pienoisia hankaluuksia pojan mummoloissa, mutta eipä me olla ennenkään taidettu isovanhempien kommenteista välittää. Tärkeämpää lienee nyt, että jätkä aloittaa syömään edes jotenkin, flunssa kun nollasi kaikki syömäharjoitukset aika tehokkaasti. Saan kyllä unohtaa vielä pitkäksi aikaa kaikenlaiset lempeätkään unikoulut (Pantley).

Olen viime aikoina kärsinyt myös jonkunlaisesta symbioosiahdistuksesta. Olisi kiva päästä neljän seinän sisältä edes hetkeksi jonnekin yksin, mutta ei näy nyt vaan onnistuvan. Edelleenkin mun poistuminen vaikka sinne suihkuun saattaa kirvoittaa pojassa itkut ja nyt näyttää vähän siltä, että en voi edes iltaisin poistua sen vierestä, vaikka mua jo lähtökohtaisesti on alkaneet nuo maratoni-imetykset ja -nukutukset hyydyttää aika pahasti. Olisi myös "ihan kiva", jos lapsen isä voisi joskus hoitaa osan yöhyssyttelyistä, mutta eipä tunnu isä kelpaavan.

Hammas sai muuten kaverin. Poika on jo testannut hampaitaan myös tissiin. Mun imetysfiilikset ovat viime aikoina olleet ristiriitaiset, kun hampaiden testaamisen lisäksi poika on myös omaksunut tavakseen potkutella mua päiväimetysten yhteydessä. Kiristelee välillä kiitettävästi.

Osallistuin työnhakuun liittyvään webinaariin. On vähän paineita saada taas LinkedIn-profiili pystyyn, mutta pelkään koko prosessia, kun olen näin aivottomassa tilassa. Äitysloma ja hoitovapaa on kuulemma hyvä saada jollain tapaa näkyviin myös profiiliin, kun kyseinen homma on tapahtunut työsuhteen ulkopuolella.

Mulla on jotenkin samantyylinen fiilis kuin aikoinaan työväsähtämisen kourissa. En osaa suhtautua ihmisiin enkä asioihin - enkä muuten osaa edes kuvata tätä fiilistä kunnolla. Tuntuu jotenkin vähän siltä kuin olisi pysäytyskuvassa seisomassa rannalla valtavan tsunamipatsaan edessä.

Ei enää

Voi juma, muksu ei varmaan ikinä enää suostu pistämään muuta kuin äidinmaitoa kurkusta alas. On käynyt erittäin selväksi, että lääkitseminen saisi jo riittää. Poikanen ei ota enää ilman huutoa edes D-vitamiinitippoja, jotka se aiemmin vastaanotti suu ammollaan.

Onpahan ollut tauti. Miehellä kuumetta riitti varmaan viikon, kuume saattoi laskea päiväksi ja kohosi sitten taas uudelleen. Mulle onneksi näytti ainakin toistaiseksi riittävän pari kuumeista päivää (mulle, jolle ei yleensä nouse edes kunnon kuume). Poika näytti olevan menossa jo parempaan kunnes taas eilinen oli huono: poika oli ihan sippi koko päivän enkä saanut sitä enää kunnolla edes syömään. Yöllä alkoi sitten syödä, kun mietimme jo päivystykseen lähtöä. Tänäänkin on unta riittänyt, mutta siitä huolimatta ainakin maito on maistunut ja vähän on tullut jo reippauttakin lisää. Kuumekaan ei nyt illalla enää lähtenyt niin jyrkkään nousuun. Nyt jos huominen ei ole tätä päivää parempi, niin lienee pakko hinautua lekurin pakeille.

Mä alan vähän seota tänne sisälle.

Sunnuntai

Tauti sitten iski minuunkin. Ei kylläkään nuhaa tai köhää, mutta kuume sahaa, pari yötä on mennyt vuoronperään täristessä ja hikoillessa. Poikanen on edelleen pipi, mutta kuumelääkitystä on jo voinut vähentää, joten kai tässä hiljalleen ollaan menossa parempaan päin. Ollaan miehen kanssa katsottu pojan viihdytysvuoroja kuumemittarista: se viihdyttää, jolla on vähemmän kuumetta. :P

Poikasen sairastaessa on tullut huomattua musiikin rauhoittava vaikutus. Kun mikään muu ei ole auttanut, perinteiset lastenlaulut ja varsinkin ne pari tutumpaa ovat tuoneet taas hymyn kasvoille. Olen itsekin löytänyt taas musiikin näinä kotipäivinä (olen viimeksi käynyt ulkona neljä päivää sitten!). Mulla soi joskus musiikki kotona jatkuvasti, mutta väsymysvuosina väsyin (!) myös kuuntelemaan musiikkia. Ihan ihmeellistä, että musiikkia pitää opetella kuuntelemaan uudestaan.

Poikanen on oppinut "pussaamaan" eli jäystämään suu ammollaan kasvoja ja kaulaa - ihana räkä- ja kuolapläjäys! Tuo pusuttelu on jotenkin supersuloista, muistan kun pojan serkkulikkakin teki sitä aikoinaan.

Kirjoittelin someen meidän poppoon sairastelusta. Täysin puun takaa sain avuntarjouksen täkäläiseltä ihmiseltä, jota en ole koskaan tavannut (ollaan kyllä kirjoiteltu sähköpostia [lähinnä eläimistä] ja ollaan siis somekavereita). Olin ihan ällikällä lyöty - aika huisaa, että tuollaista tulee vastaan! Pitänee nyt aktivoitua, kun ollaan tervehdytty ja pyytää kyseinen ihminen kylään. Ei tekis yhtään pahaa tutustua nyt edes yhteen uuteen ihmiseen.

Vanha nuoruudenystävä, joka on ollut yksi ykkösystävistä aikuisenakin, otti yhteyttä. Tajusin (hitaalla kun käyn), että vanhaa ei saa takaisin. En tietenkään voinut asiaa ystävälle ilmaista, mutta olen iloinen, että sitä samaa vanhaa ei takaisin saakaan. Tajusin myös, miksei kyseinen ihminen ollut ottanut yhteyttä, vaikka jo muutama kuukausi sitten sanoi soittelevansa "pian": onnelliselta kuulostavan ihmisen kanssa on kurja olla tekemissä. Jännää olla se onnellisempi osapuoli ja jännää, että onnellisuus estää ystävyyttä.

Äidiltä pojalle

Sain taannoin äitini kätköistä nämä:

(Pahoittelut huonosta sohvan nurkassa otetusta pokkariräpsystä.)

Pikku Pegasos oli aikoinaan yksi lempiopuksistani. Lempivärssyni alkoi näin:

Borneossa, Borneossa,

sademetsän sydämessä,

paikassansa kätketyssä,

oksan alla, juuren alla

onnellista unta nukkuu

kivi punainen.

Etukäteen ajateltuna runojen ja lorujen lukeminen lapselle tuntui vähän hölmöltä. Käytäntö on osoittanut toisin.

Hanhiemon sadut ja lorut (ihana Kunnas!) ovat perinteisistäkin perinteisimpiä - onhan niitä aikanaan pojalle lueskeltava. Muistojen havinaa itsellekin.

Missähän muuten mun Uppo-Nalleni ovat?

Karhunpoika

Olisi saanut tauti tulla vasta sitten, kun poika on siinä iässä, että sille voi antaa jaffaa ja jätskiä lohdukkeeksi ja pistää piirretyt pyörimään. Jokseenkin kurja seurata tuollaisen pienen mönkiäisen sairastamista. Kävimme illalla päivystyksessä (ei yhtään jonoa, samantien ineen!), mutta ainakaan vielä ei viemisiksi saatu muuta kuin buranaresepti. Parasetamolin ja ibuprofeiinin yhdistelmällä kuumeen näyttää saavan laskuun, mutta limaisuus tuntuu lisääntyvän. Täytynee harkita jotain höyryhengittämistä (ei ehkä kuitenkaan samaan tyyliin kuin itselle pienenä eli lärvi vaan tulikuuman veden äärelle ja pyyhe pään päälle).

Eilinen oli itkuineen aika järkyttävä, mutta onneksi viime yö meni nyt paremmin ja itkut ovat helpottaneet. (Lääkitseminen ja limanpoistoyritykset kirvoittavat kyllä raivoitkut.) Surullista vaan, kun pieni ei oikein jaksa muuta kuin möllöttää. Nukahti vaunuihinkin (sisällä) tuosta noin vaan. Ruoka ei maistu, ei oikein ota edes sormiruokaa hyppysiin, mutta rintamaito onneksi uppoaa melko hyvinkin.

Tsädäm!

Teemana tänään:

• Hammas näkyvissä - vihdoin ja viimein.
• Pojalla kuumetta sekä vähän köhää ja nuhaa (isänsä oli juuri kaksi päivää kuumeessa). Olen hytkyttänyt ensin sylissä (hysteeristä itkua) ja vaunuissa sisällä (rauhoittuminen & uni) "aika monta tuntia". Herätys oli klo 3 viime yönä. Saa nähdä joudutaanko päivystykseen. Osa itkuista on kyllä selkeästi unenpuuteitkua, kun unet katkesivat jo aamuyöstä ja muutenkin näkyy väsyttävän, mutta kun sängyssä ei vaan tule uni.
• Lopetin ruokavaliokokeilun - ei vaikutuksia pojan yöuniin (tosin testausaika oli varmasti pahin mahdollinen, kun hammastakin pukkaa ja kiinteät on juuri aloitettu). Pantleyn unikirja kesken.
• Tulispa mies jo töistä!

Palkokasvi nenässä

Meillä on vissiin menossa joku eroahdistuswhateverhässäkkä. Lapsukainen alkoi tänään parkua aivan lohduttomasti, kun poistuin kesken kaiken suihkuun ja lapsi jäi isänsä kanssa kahden - ihan kyllä siihen samaan kylpyhuoneeseen (isänsä lajitteli pyykkejä). Ilmeisesti mun häviäminen verhon taa oli liikaa. Ei auttanut mun sanallinen rauhoitteluni eikä isän syli ja lohdutus vaan jäpikkä rauhoittui ja alkoi hymyillä aurinkoisesti vasta kun avasin verhot. Myöskään mun satunnaiset aamupäiväuneni eivät meinaa onnistua, kun iskän seura ei tunnu olevan oikein lapsen mieleen. Heti kun äiti ilmaantuu näköpiiriin, kitinä lakkaa. Kaipa tämä vaihe jossain vaiheessa menee ohi.

Meidän piti viettää miehen poissa ollessa lauantai- ja sunnuntaipäivät mun äidillä. Äiti tarjosi taas yli-innokkaana apuaan, joten ajattelin, että miksipä sitä ei nyt voisi ottaa vastaan. Tarjolla oli oikein vaunulenkitystä ja muuta seuranpitoa, minä pääsisin kuulemma nukkumaan ja lepäämään. Ei vaan oikein taas ottanut onkeen.

Lauantaina äidille ilmaantui korjausmies porineen ja muine työkaluineen pojan aamupäiväuniaikaan eli aikaan, jolloin se ottaa päivän pisimmät päikkärit ja mun olis mahdollista ottaa myös unta kuulaan, jos joku vaan huolehtii itkuhälyttimestä ja pojan otosta sisälle. (Korjausmiehen tulo on taatusti ollut tiedossa ainakin edellisenä päivänä - olisin voinut olla kiitollinen ko. tiedosta, koska rennompaa mulla olis ollut kotona ilman jotain poran surinaa.) Iltapäiväksi äiti oli kutsunut porukkaa syömään. En sitten nukkunut. Paljon mainostettu vaunulenkki kutistui vastentahtoiseksi lyhyeksi nukutustyöntelyksi ja iltapäiväsyöminkeihinkin valmistautuminen aiheutti suurta stressiä ja napinaa. (Miten yhden, anteeksi nyt vaan, suhteellisen yksinkertaisen aterian laittamiseen saa kulutettua tunteja ja taas tunteja aikaa ja järkyttävän määrän ahdistusta? En vaan käsitä. Miksi pitää kutsua ihmisiä syömään, jos se ruoan laittaminen on joku ylitsepursuavan vaikea operaatio?) Väsytti kuulemma aivan hirvittävästi.

Meidän ollessa lähdössä lauantaina, äiti kysyi voitaisiinko tulla seuraavana päivänä myöhemmin, koska hän haluaisi nukkua (myöhään). Olin hämmentynyt. Pääsimme jonkunlaiseen kompromissiin ajasta, mutta sanoin, että se olisi aivan ehdoton takaraja, koska vaunut jäisivät äidille ja näin ollen meidän olisi tultava aamupäivänukutukselle heille. Aamu koitti eikä ketään kuulunut. (Joo, olen inhottavasti kyydin varassa, mutta hei, mulle tarjottiin apua enkä suinkaan alunperin itse lähtenyt näitä kuvioita suunnittelemaan tai pyytämään!) Lopulta äidin mies tuli ja pahoitteli nukkuneensa pommiin. Äiti oli kuulemma ollut jo tunteja hereillä muttei ollut viitsinyt lähteä hakemaan.

Mulla meni herne nenään. Täysin. Äidin luona tein melko dramaattisen poistumisen: pakkasin mun sinne edellisenä päivänä jättämäni kamat, pistin pojan vaunuihin ja niin tultiin takaisin kotiin hyvinkin vikkelään! (Ja hei, pisteet mulle, en ollut meikannut, joten tulin kylän halki ihan ilman meikkiä, päiväsaikaan! Enkä kuollut!) Tuli erittäin selväksi, että olen epäkelpo tytär - äitihän ei halua muuta kuin auttaa ja tekee aina kaikkensa meidän lasten ja lastenlasten eteen. Hänhän olisi lähtenyt viemään poikaa ulos - paha vaan, että kyseinen poika oli siinä vaiheessa nukkunut turvakaukalossaan jo 45 minuuttia (josta suurimman osan meillä sisällä eteisessä, kun odotin jotakuta saapuvaksi), kun aamupäiväuniaika oli alkanut jo vähän aikaa sitten.

Mä en oikein vieläkään ymmärrä. Tokihan äidin erikoislaatuisuus on ollut tiedossa vähän turhankin pitkään, mutta aina se jotenkin vaan pääsee siitä huolimatta yllättämään. Että vaikka taannoinen interventio kuulostikin kivalta, niin kivaahan siinä oli oikeastaan vaan se puolet eli mun siskoni, jonka sentään tiedän esittäneen asian täysin vilpittömästi.

Puoliväli ja neuvola

Vauvavuoden puoliväli on ohitettu. Hullua. Nyt meillä on menossa syömään opettelu: soseista poika ei tajua yhtään mitään, mutta sormiruokailu onnistuu. Olen kyllä tarjonnut enemmän kuin 1-2 ruoka-ainetta näin alkuun, vaikka ajattelinkin lähteä maltillisesti liikkeelle.

Etukäteen tunsin jonkinlaista riemua ja ylpeyttä kuuden kuukauden täysimetyksestä, mutta kun se kuusi kuukautta oikeasti pamahti plakkariin, ei enää tuntunutkaan paljon miltään. Alkoi varmaan tämä seuraava vaihe stressata. Tiedän jo nyt, että jos vauvavuoden päätteeksi toivon tehneeni jotain toisin, niin yksi päällimmäisistä toiveista on, että kunpa olisin osannut ottaa rennommin. Vaan en näytä osaavan.

Kävimme eilen myös 6 kk neuvolassa. Etukäteen ajattelin ottavani puheeksi etenkin pojan vatsan toiminnan sekä ruoka- ja unijutut. Ei mennyt ihan niin kuin suunnittelin. Kaikkia em. asioita kyllä sivuttiin, mutta session pääpuheenaiheeksi nousi yllättäen - tadaa - vesirokko. Täti nimittäin hogasi punnituksen yhteydessä pojan niskasta pienen punaisen pisteen. Huomasin sen itsekin ja pistin mielessäni harmittoman & hetkellisen ihoärsytyksen piikkiin. No, tädin mielestä se oli alkava vesirokko ja poikakin tuntui selvästi lämpimältä. Seurasi pitkä yksinpuhelu vesirokon hoidosta. Tarvittaessa kuulemma lääkäristä Atarax-resepti kutinaan. Tarvitseeko edes kertoa, että kotiin saavuttaessa kyseisestä punaisesta pisteestä ei ollut tietoakaan?

Pojan vatsan toiminnasta täti totesi: "Ei se varmaan mitään allergista voi olla. Anna vaan nyt soseita ja puuroa äkkiä. Puuroa voi keittää ihan kaurahiutaleista." Unesta: "Nyt on kuusi kuukautta täynnä, joten voitte alkaa kouluttaa. Rintavauvat osaavat olla vaativia, mutta ei tuollainen peli enää vetele. Koulutatte sen nyt nukkumaan." Just. Sama täti siis kuukautta aiemmin kehui kuinka ollaan hienosti edetty lapsentahtisesti ja haukkui mulle kaikkia, jotka sysäävät lapsensa liian aikaisin hoitoon, ruokkivat korvikkeella ja koettavat kouluttaa omaan rytmiinsä. Nyt kun maaginen puoli vuotta on täynnä, täytyisi siis alkaa kouluttaa.

Mies lähti reissulleen. Pelottaa ihan saakelisti, koska olen reilusti univelan puolella. Eilinen päivä meni surressa sitä, että poika ei koskaan opi syömään ja kuolee nälkään. Univelka kun aina tarkoittaa ylenpalttista synkistelyä. Tänä aamuna mietin jo opiskeluajan epäonnistuneita tenttejä (!) ja kelasin, miten olenkaan epäonnistunut elämässäni ihan kaikessa. 

Poika nukkuu yleensä aamupäiväunilla sen pari tuntia - nyt tuli herätys tunnin jälkeen, mikä lupaa "hyvää". Anoppi on kuulemma tulossa iltapäivällä nukuttamaan poikaa, mutta mietin pitäisikö perua koko juttu. Vaivaa luottamuspula ja pelkään, että se suurinpiirtein kaappaa pojan jonnekin ja syöttää sille suklaata ja lehmänmaitoa.

Teoriaa ja televisiota

En tiedä, alkaako salaperäinen kakkamysteeri selvitä, mutta pojan suuta on tänään tunnusteltu useamman ihmisen voimin ja kaikki olivat ainakin tuntevinaan terävän reunan. Tämänhetkisen teorian mukaan siis poika tekee hampaita. Teoria käy myös siihen, että poika on edelleen ollut välillä todella ärtyisä ja kiihtynyt nollasta sataan sekunneissa sekä tunkee suuhunsa kaiken mahdollisen ja järsii esineitä ihan kiihkoissaan.

Mä olen parina iltana ja päivänä keskittynyt Voice of Finland -, Iholla- ja Putous-sarjoihin netin kautta. Meillä ei ole pahemmin televisiota avattu pariin kuukauteen ja mulla meinaa olla vierotusoireita aivottomasta tuijottamisesta. Mun huumorintajuni on varmaan luokattoman huono, sillä Putous naurattaa edelleen (ensimmäistä kautta en älynnyt katsoa). Harmitonta viihdettä, jota monet tuntuvat halveksivan suorastaan intohimoisesti. Voice of Finlandissa on hauska seurata laulajien lisäksi valmentajien sanailua ja Iholla-sarja täyttää kivasti mun tirkistelyn tarpeeni.

Olemme edenneet jonkun verran ensimukiharjoituksissa, mutta suurin määrä, mikä pikkujätkän kitusiin on uponnut maitoa mukista, on ollut noin 25 ml eli ei ihan kauheasti. Pyöreistä pullotuteista jätkä ei tunnu tajuavan mitään. Ensimukista imuttelu kyllä näyttää onnistuvan eli jäbä hallitsee tekniikan, mutta alkaa pian leikkiä ja järsiä suuosaa ja hermostuu sitten hetken kuluttua aivan täysin. Pitäisi varmaan vielä kokeilla ilman tuota imuominaisuutta eli pelkkänä nokkamukina.

Alkavalla viikolla mua odottaa 6 kk -kriisi (miten mun pieni vauvani voi olla jo noin iso?) ja soseiden valmistus. Mies pitää taas pari isyyslomapäivää. Jään myös loppuviikosta yksikseni kolmeksi päiväksi, kun mies karauttaa Eurooppaan seuraamaan erästä ottelua. Huih.

Sontaa ja kiukkua

Kun nyt kerta ravintoa ja untakin on käsitelty niin monta kertaa, niin hyvin voi ottaa repertuaariin myös sen kakan. Meillä on nimittäin kakkaongelma. Kakkaa tulee ja tulee, mutta se ei ole ripulia eikä vihreää eikä limaista - pääsääntöisesti - vaan ihan normaalilta näyttävää vauvan maitokakkaa. Tiheän kakkailun kausi alkoi joskus viikko sitten ja ensin ajattelin, että ehkä mulla on menkat alkamassa (alavatsajomotus) ja se vaikuttaa maitoon jotenkin. Päivän tai pari kakka tuli taas normaaliin tahtiin aamupäivällä ja iltapäivällä, mutta sitten repesi taas. Ja nyt mukana on ihan selvästi kipujakin, kakkaa pitää äheltää ja se valvottaa öisin. Eilen menivät päiväunet ja viime yönä poika piti tunnin kakkatauon ja nukkui sitten vaipanvaihdon jälkeen reilut kolme tuntia hyvinkin sujuvasti.

Päätin aloittaa Ruokavalion (siitä huolimatta, että olen oikeastaan sitä mieltä, että ruokavaliomuutokset olis hyvä tehdä yhteistyössä lekurin kanssa). Katsotaan, onko vaikutusta. Olen jo valmiiksi asteen verran kiukkuinen, tekee mieli suklaata ja pullaa.

Kiukkua on myös aiheuttanut mies. Se ei vaan osaa. Viime yönä siltä tuli unenpöpperöinen kommentti: "Tän on pakko loppua, eihän tällaista heräilyä kestä." Joo, ei kestä. Mä olen silti kestänyt kohta puoli vuotta. Aamulla jäin sänkyyn vielä tunniksi nukkumaan, kun poika ja mies heräsivät. Kun heräsin, mies kanniskeli poikaa happaman oloisena ja totesi sen olevan kuin perseeseen ammuttu karhu. No, minä kannan karhua sen 10 tuntia päivässä, ei ihan heti luulisi yhden tunnin silloin tällöin olevan niin iso juttu. Aamupäivällä piti mennä kauppaan. Sattui pieni väärinkäsitys, ja mies jäi lapsosen nukutusreissulle hieman liian myöhään. Jäi ruokavaliotarvikkeet hakematta. Perkele. Olen sitten syönyt riisiä ja banaanin. Perkele.

Ja jos nyt jatketaan ruikutuslinjalla, niin pakko myöntää, että pojan kakkaongelmien myötä uudelleen kulminoitunut päiväuniongelma on ollut pienoinen pettymys. Miten sitä rumbaa jaksaa taas? Manduca on laiha lohtu, kun mukeloa pitää kakkaongelman takia jatkuvasti käyttää vaipanvaihdossa. Tosin nyt kun sitten käytiin lenkillä (minä puoliksi itku silmänurkassa ja marttyyrifiiliksin, tietenkin), jätkä vetää hirsiä edelleen tuossa eteisessäkin. Että ehkä meillä on vielä toivoa. :)