Pelkotiloja

Näin unta, että mies jätti mut yhtäkkiä, kesken raskauden. Mulla ei ollut kotia eikä mitään omaisuutta ja mietiskelin vaan unessa, että mihinköhän tästä nyt pitäisi suunnata. Heräsin ihan kauhuissani ja ajattelin: "Tässä just ei pitänyt käydä näin!" Selvitettyäni hetken unihöyryjä käsitin, että näin vain unta. Huh.

Aina välillä mulla käy kauhukuvana mielessä, että mitä jos neuvolassa ollaankin tsekattu beibin asento väärin ja se onkin perätilassa. Onneksi tuo mukelo potkii niin tasaisin väliajoin ylävatsaan, että pystyn varmistumaan tilanteesta itsekin. Tunnen jalkaterän välillä selvästi mahan läpi. Tai siis toivottavasti se on jalkaterä, mutta ei se kyllä päältä tunnu.

Pelkään aivan hervottomasti hallinnan menetystä synnytyksen yhteydessä. Tuossa supistuspäivinä kun tuli oikeasti kelailtua, että mitä jos lähtö tuleekin nyt, olin mennä ihan sekaisin. Kauhutuntemukset saivat taatusti lisäpontta unenpuutteestakin, mutta olipa aika perkuleen kammottava tunne miettiä, että joutuisin juuri nyt tilanteeseen, josta en yhtään pystyisi ennustamaan mitä tuleman pitää.

Olen aina ollut valmistautuja, joka miettii asiat hyvissä ajoin etukäteen ja on joka paikassa roimasti etuajassa, jotta ei vaan mikään menisi pieleen. Vähän olen vuosien varrella höllännyt, mutta nytkin kun mietin, että joutuisin lähteä synnyttämään ilman että koko asunto on puunattu lattiasta kattoon ja itse näyttäisin lähinnä ladon seinästä reväistyltä pubiruusulta, olin ihan sekoamispisteessä. Tilanne oli ihan kestämätön varsinkin siinä vaiheessa, kun mies ei telepaattisesti tajunnut, että nyt on aika ruveta hinkkaamaan hammasharjalla lattialistoja ja pesemään asunnon kaikkia tekstiilejä ja mennä sitten käynnistämään autoa.

Faktahan silti on, että vaikka synnytys käynnistyisi laskettuna aikana, tilanne tulee olemaan se sama eli kaikki ei varmasti tule olemaan täysin valmista - en minä enkä koti. Synnytyksen alkamista ja etenemistä ei voi ennustaa, täällä ei tule olemaan tahratonta enkä välttämättä näytä filmitähdeltä, kun startataan kohti synnäriä. Se pitää vaan kestää.

Vuoristorataa

Kaiken valvomisen jälkeen viime yönä väsytti. Väsytti melkein 12 tuntia, tosin normaaleilla jaloittelu- ja pissatauoilla. Päivällä alkoi taas ketuttaa sohvalla makaaminen, vaikka edelleen nouseminen ja melkein mikä tahansa puuhailu saa aikaan supistuksia. Tänään supistukset laantuivat äkkiä eivätkä enää tulittaneet sarjassa. Osa supistuksista oli myös selkeästi kivuttomia harkkareita eikä sitä reisiin ja selkään säteilevää kipua ole enää ollut. Enpä silti kehuisi tätä oloa - vatsa on supistelusta tosi hellänä, joten muksunkin myllerrys tuntuu yksinkertaisesti vaan aika pahalta.

Juttelin äidin kanssa, joka kertoi joutuneensa käväisemään sairaalassa meidän molempien mukuloiden odotusaikana supistusten takia. Mua odottaessa äiti oli kuulemma passitettu kolmen, neljän päivän vuodelepoonkin. Kuitenkin oltiin molemmat menty se kaksi viikkoa yli lasketun ajan eikä oltu meinattu tulla millään pihalle. Hel-ve-tin mukava kuulla. Ihan just haluankin, että tätä oloa kestää vielä sen kaksi kuukautta. Mikään ei toisin sanoen tunnu olevan nyt passeli vaihtoehto.

Jos nämä supistukset (ja liitoskivut) jatkuvat, niin taidan ruveta muutaman viikon päästä hyppimään narulla tai vetelemään jotain kotiaerobiciä.

Vähän silti tilanne jännittää, sillä miehellä on vajaan viikon päästä edessä päivystyshukit töissä, mikä tarkoittaa sitä, että jos päätän alkaa jakautua sinä aikana, niin mies ei sitten pääse synnytykseen. Aiemmin mies otti nämä päivystykset siinä tarkoituksessa, että voi muksun tultua ottaa enemmän vapaata ja olla kotona, mutta nyt idea ei ehkä tunnukaan niin loistavalta. Vuoroja ei vaan enää voi vaihtaa. Mutta vaikka vähän jännittääkin, niin toisaalta nyt just tuntuu siltä, että ei tästä hommasta kyllä tule lasta eikä paskaakaan vielä pitkään aikaan.

Bileet!

Oho. Iski nälkä, ja kampesin pystyyn pienten torkkujen jälkeen ja mähän pystyin nousemaan pystyasentoon ekaa kertaa pariin vuorokauteen ilman välitöntä supistusta. Pystyin myös kävelemään melko normaalisti eli töpöttäen ja vaappuen mutta silti normaalisti pystyasennossa ja ilman tunnetta, että joku raapii käsillään toosaa tai maha repeää ja tippuu lattiaan. Ja ilman sitä supistusta! Wuhuu!

Ei varmaan kuitenkaan kannata alkaa riehua.

Hysteriaa (34+0)

Mistä tätä parkua riittää? En ole lähtenyt päivystykseen tai soittanut synnärille. Beibi liikkuu mielestäni ihan hyvin ja supistukset loppuvat tai ainakin muuttuvat satunnaisiksi, kun vaan makaan. Mutta mitään muuta en sitten voi tehdäkään. Etäinen, tylsä kipu tuntuu silti lähes jatkuvasti reisissä, peräsuolen seutuvilla ja selässä. Kävely on hankalaa.

Mä olen jumaliste ihan hysteerinen. Ei meillä ole vauvansänkykään vielä kasassa eikä kukaan ole pyyhkinyt lattioita tai kirjahyllyä (minä en siihen edes pysty). Ei ole sairaalakassi pakattuna ja laskujakin on varmaan vielä maksamatta. En ole päässyt suunnittelemaani ihonpuhdistukseen ja jalkahoitoon, olen ihan karmean näköinenkin! Äitiyslomakaan ei virallisesti ala kuin vajaan viikon päästä. Kaikki on ihan kesken enkä minä ole valmis enkä pysty tähän!

Supistaa

No voi sissos saatana. Pukkaa suppareita. Tänään oli myös neuvola. Terkkarin mielipide oli, että kandeis varmaan lähteä tarkistuttamaan tilanne taas synnärille, jos supistukset jatkuvat. Sain myös ohjeen lähteä synnärille h-hetken koittaessa mieluummin nopeasti kuin odotella tilanteen kehittymistä kotona. Terkkari epäili, että mun paikkani saattavat olla h-hetkellä siinä kunnossa, että muksu valahtaa maailmaan aika nopsaan (tämä siis vain arvio, sisätutkimusta ei tehty). Toisaalta terkkari myös "lohdutti", että kun näistä asioista ei koskaan tiedä, niin tässä saattaa käydä niinkin, että viikolla 37 supistukset lakkaavat kuin seinään ja muksu ei tee enää elettäkään tullakseen maailmaan.

Tässä nyt sitten arvon ja virvon sekä lasken supistuksia. Kipu on kyllä erilaista kuin aiemmin, se säteilee nyt huomattavasti enemmän reisiin ja selkään ja tuntuu myös enemmän tuolla toosassa. Viime yö meni taas käytännössä valveilla - ei mitään toivetta saada unta alapääpoltolta ja suppareilta. Illalla supistuksia tuli parin tunnin ajan 10 minuutin välein, yöksi supistukset onneksi vähän laantuivat. Neuvolassa sitten alkoivat taas: huvittavaa oli, kun kapusin tutkimuspöydälle ja sanoin, että no nyt tulee sellainen kevyt supistus, niin terkkarin mielestä supistus oli voimakas. Olin ihan että tää on kevyttä kamaa, olisit nähnyt edellisillan supistukset.

Koomaa ja pelkoja

Viime päivät ovat menneet enemmän tai vähemmän koomassa. Öistä on tullut todella rikkonaisia, hyvä kun tunnin pystyn nukkumaan yhtäjaksoisesti. Häpykivut pahenevat jatkuvasti ja nyt mukaan on tullut vielä menkkamainen kipu, joka tuntuu säteilevän myös reisiin. Nyt jos pitäisi arvata, niin sanoisin, että muksu syntyy ennen laskettua aikaa, mutta eipä taida mun arvauksella olla mitään virkaa. Toisin sanoen kärvistely taitaa jatkua ainakin sinne heinäkuun loppupuolelle.

Viime päivät olen stressannut lapsen allergian mahdollisuutta. On niitä toki muitakin sairauksia, ja sekin pelottaa, että lapselle sattuu jotain synnytyksen yhteydessä, mutta allergia olisi paha juttu. Varsinkin se eläinallergia. Ihmiset, jotka eivät ole eläinrakkaita, eivät voi sitä tajuta, mutta mulle nuo karvakaverit ovat henki ja elämä. Mä itkin itseni uneen lukemattomina öinä lapsena ja teininä sen takia, että mulla ei ole mahdollisuutta saada lemmikkiä. Lemmikittömyys tuntui melkein pahemmalta kuin pelko siitä, että jään iäksi yksin. Olin 30-vuotias, kun sain elämäni ensimmäisen oikean lemmikin (kun olin lapsi, meillä oli akvaario ja teininä sain gerbiilejä, mutta niitä ei nyt lasketa) ja ajatus siitä, että joutuisin noista elukoista luopumaan on  kestämätön. Olenkin joskus sanonut, että jos lapsesta tulee allerginen, mä otan kimpsuni ja kampsuni - ja eläimeni - ja muutan toiseen osoitteeseen. [Ei tarvitse hätyytellä viranomaisia, tämä on taas vähän kärjistettyä.]

Paniikki

Valvoskelin taas yöllä tunteja. Näin unta, että olin menossa synnyttämään ja tällä kertaa unen päällimmäinen ajatus oli, että mä en pysty siihen, mä en vaan saa tuota mukeloa ujutettua rööristäni. Ei sitten sen jälkeen kauheasti nukuttanut. Meinasin jo nousta sängystä, mutta jotenkin sain nukahdettua uudelleen, vaikka nivuskivutkin pärähtivät kehiin.

Aamulla (päivällä) suihkussa nivuskivut yltyivät entisestään. Beibikin vetää rumbaa näemmä heti jo näin päivällä. Ei ole hyvä olo. Tämä on ilmeisesti seuraamusta eilisen raivausoperaatiosta, sillä jatkoimme kaappien järjestelyä ja saimme viikattua muksun kuteet kaappiin.

Mua vähän jännittää mihin nämä mun synnytysaatokseni ovat menossa. Lauantain infon jälkeen tunteet ovat olleet enemmän tai vähemmän pelonsekaisia. En kuitenkaan tiedä, pelottaako mua enemmän se, että raskaus menee yliaikaiseksi eikä tämä tukaluus lopu "koskaan" vai itse synnytys.

Olin muuten näemmä taas väärässä viikossa (jäljessä) laskuineni. Tarkistin viikot laskurista, ja jos nyt olen oikein käsittänyt, niin näillä viikoilla lapsen syntymää ei enää yritetä estää lääkkeellisesti vaan jos synnytys käynnistyy, niin lapsi saa putkahtaa maailmaan. Huih. Olen paniikissa.

Synnäriin tutustuminen

Kävimme tänään synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä eli kalvosulkeisissa. Melkein olisi voinut jättää sulkeiset väliin, sillä mitään maata mullistavaa uutta informaatiota ei oikein tullut. Melkeinpä käynti lietsoi mussa vaan paniikkia ja pelkoa. Tuli tunne, että minä en tätä mukeloa saa ikinä sisuksistani mihinkään. Kun sai esittää kysymyksiä, koin lähes vastustamatonta halua tiedustella kuinka moni synnytys päättyy vauvan tai äidin kuolemaan tai kuinka paljon neljännen asteen repeämiä tapahtuu. En sitten tiedustellut.

Taidan kirjata synnytyshoitosuunnitelmaan, että kaikki mahdolliset mömmöt mulle tänne heti & näpit irti mun tisseistä ja koettaa sen jälkeen olla ajattelematta koko synnytystä.

Elukat päättivät ilahduttaa mua viime yönä konkoiluillaan niin, että sain nukuttua parissa pätkässä vajaat pari tuntia (tarpeeksi kun ketuttaa ja joutuu touhuilemaan yöllä, niin voi sanoa heipat yöunille). Sai kyllä aamulla niin taas tuta, että olen todellakin ihminen, joka tarvitsee unensa - voin olla iisisti syömättä vaikka vuorokauden eikä tunnu missään, mutta jos en saa nukuttua, niin tuntuu, että maailmanloppu on käsillä. Kaikki on paskaa, kaikki vituttaa ja ärsyttää, mikään ei onnistu, olen hidas enkä pysty toimimaan. Synnytyssairaalavisiitin jälkeen sain nukuttua pari tuntia niin, että elämä alkaa taas voittaa. Olisin voinut nukkua enemmänkin, mutta enpä taas nivuskivuilta pystynyt.

Kirsikat, mansikat ja irtokarkit onneksi lohduttavat.

Pienet sammakot

Odottajat saavat usein kuulla sammakoita toisten suusta. Mä en välttämättä jaksaisi niitä ainaisia "kumpi sieltä on tulossa?" -kyselyjä, mutta olen sitten vaan todennut aina lakonisesti, että tiedetään, mutta ei kerrota. Mä olen myös vähän jopa omaksi yllätyksekseni säästynyt mölleimmiltä lausahduksilta - ehkä mulla on vaan fiksuja ystäviä ja tuttavia. :P Ehdottomasti yleisin ensikommentti mun raskaudesta on ollut, että onpas yllätysuutinen. No, sen mä kyllä uskon, niin se oli mullekin.

(Jätän tässä nyt laskuista oman äitini sammakot, joita tippuu sitten sitäkin säännöllisemmin. Esimerkiksi kun mainitsin jotain synnytyksen jännittämisestä, niin reaktiona oli tölväisy: "No synnytys nyt ei ole homma eikä mikään.")

Kuitenkin pari hömelöä lausahdusta ja reaktiota on jäänyt mieleen. Toinen oli surullisen kuuluisa "raskaus ei ole sairaus" -toteamus höystettynä tuhahduksella, että mitä ihmettä sua nyt auttaa tarttee, kun olin kertonut liitoskivuistani ja siitä, kuinka mies oli tarjoutunut auttamaan mua (kyse oli harrastusreissusta, jota varten mies tarjoutui ottamaan vapaata töistä, että pääsisi mun avukseni - lähdin kuitenkin yksin). Tuhahdukset tulivat naiselta, joka ei ole koskaan ollut raskaana.

Toinen vähän omituinen reagointi tuli myöskin lapsettomalta ystävältä, joka mun lasketusta ajasta kuultuaan ehdotti, että tapaisimme lähellä laskettua aikaa paikkakunnalla, jonne mulla on viiden tunnin matka julkisilla. Ajankohta ei kuulemma muuten olisi ongelma, mutta mä voisin vaan ottaa vähän rauhallisemmin kuin muut. En suostunut ideaan, ylläri. Jouduin kieltäytymään tapaamisesta nyt jo aiemminkin juuri näiden liitoskipujen ja tuon pitkän matkan takia eikä sekään oikein mennyt jakeluun.

Olen oppinut nukkumaan päikkäreitä! Aiemmin varttia pitemmät päikkärit toivat ärtyisän tai uneliaan olon koko loppupäiväksi, mutta nyt olen nukahdellut sohvavaltakuntaani useampana päivänä ja nukkunut aina runsaan tunnin kerrallaan. Nam.

Tänään

Tänään on näköjään taas tällainen päivä: nivusia alkoi särkeä jo aamusuihkun aikaan. Sohvalle siis. Ongelma vaan on, että aiempi kylkiasento ei enää oikein tunnu toimivan vaan tarvitsen selkeästi lisää tyynytoppauksia.

Sain vähän täydennystä tarvikearsenaaliin. Tässä esimerkkejä:

Ostin tänään myös uusimman Vauva-lehden, jossa oli artikkeli piilevästä raskausmyrkytyksestä. Siitähän vois vaikka kehitellä seuraavan paniikin aiheen.

Lämpötila muuten laski juuri mukavasti ja alkoi sataa. Normaalisti en hurraisi, mutta nyt ihan viikonlopun perusteella täytyy toivoa, että tämän kesän lämpötilat pysyvät maltillisina.