Pienet sammakot

Odottajat saavat usein kuulla sammakoita toisten suusta. Mä en välttämättä jaksaisi niitä ainaisia "kumpi sieltä on tulossa?" -kyselyjä, mutta olen sitten vaan todennut aina lakonisesti, että tiedetään, mutta ei kerrota. Mä olen myös vähän jopa omaksi yllätyksekseni säästynyt mölleimmiltä lausahduksilta - ehkä mulla on vaan fiksuja ystäviä ja tuttavia. :P Ehdottomasti yleisin ensikommentti mun raskaudesta on ollut, että onpas yllätysuutinen. No, sen mä kyllä uskon, niin se oli mullekin.

(Jätän tässä nyt laskuista oman äitini sammakot, joita tippuu sitten sitäkin säännöllisemmin. Esimerkiksi kun mainitsin jotain synnytyksen jännittämisestä, niin reaktiona oli tölväisy: "No synnytys nyt ei ole homma eikä mikään.")

Kuitenkin pari hömelöä lausahdusta ja reaktiota on jäänyt mieleen. Toinen oli surullisen kuuluisa "raskaus ei ole sairaus" -toteamus höystettynä tuhahduksella, että mitä ihmettä sua nyt auttaa tarttee, kun olin kertonut liitoskivuistani ja siitä, kuinka mies oli tarjoutunut auttamaan mua (kyse oli harrastusreissusta, jota varten mies tarjoutui ottamaan vapaata töistä, että pääsisi mun avukseni - lähdin kuitenkin yksin). Tuhahdukset tulivat naiselta, joka ei ole koskaan ollut raskaana.

Toinen vähän omituinen reagointi tuli myöskin lapsettomalta ystävältä, joka mun lasketusta ajasta kuultuaan ehdotti, että tapaisimme lähellä laskettua aikaa paikkakunnalla, jonne mulla on viiden tunnin matka julkisilla. Ajankohta ei kuulemma muuten olisi ongelma, mutta mä voisin vaan ottaa vähän rauhallisemmin kuin muut. En suostunut ideaan, ylläri. Jouduin kieltäytymään tapaamisesta nyt jo aiemminkin juuri näiden liitoskipujen ja tuon pitkän matkan takia eikä sekään oikein mennyt jakeluun.

Olen oppinut nukkumaan päikkäreitä! Aiemmin varttia pitemmät päikkärit toivat ärtyisän tai uneliaan olon koko loppupäiväksi, mutta nyt olen nukahdellut sohvavaltakuntaani useampana päivänä ja nukkunut aina runsaan tunnin kerrallaan. Nam.