Syrjäytynyt

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Edelleen mielen päällä pyörii aktiivisesti oma yksinäisyys ja enemmän nyt myös oman ajan kaipuu. Kai mä alan vähän taas tulla ulos vauvakuplastakin. Omia ajatuksia on vaikea saada uusille valoisammille urille, kun on suurimman osan ajasta yksinään kahden pienen kanssa. Kaiken härdellin keskellä on valitettavan paljon aikaa ajatella.

Olimme joulun lasten mummilassa sillä aikaa kun siippa pakkaili ja muutti meidän kamppeita. Akkuja en tuntunut paljon saavan ladattua, vaikkakin toki esimerkiksi ruokahuoltoon ei juurikaan tarvinnut osallistua. Silti vähän alkaa ahdistaa, koska olen lasten kanssa koko ajan. Eka nukkui kyllä mummilassa päiväunia, mutta koska Toka ei moisia juuri harrastele, ei tarvinnut paljon uneksia itse päiväunista tai tasaavasta levosta. Mä alan selvästi vähän jo väsähtää: tunnin, parin välein heräily alkaa tuntua.

Läheskään joka päivä ei todellakaan enää hotsittaisi nukuttaa Tokaa esimerkiksi liinaan ja rampata muutamaa tuntia koko ajan edestakaisin. Paikallaan ei ole toivoakaan saada Tokaa nukkumaan ja jos se nukahtaa liinaan, se herää ihan parissa minuutissa jos istahdan hetkeksi alas tai pysähdyn. Tokan kasvaminen näkyy myös mm. siinä, että sen syöttämisestä on tullut aavistuksen verran haasteellisempaa: ympäristöä olisi niin mielenkiintoista tarkkailla ettei syömiseen malttaisi oikein keskittyä. Usein en kuitenkaan kotona voi mennä vaikkapa makkariin rauhallisempaan ympäristöön imettämään, koska Eka tuhoaa sillä aikaa muun asunnon. Tai sitten tulee tahallaan häiritsemään syömistapahtumaa. Veli pitää myös toki joka päivä herättää uniltaan, jos se sattuu vahingossa nukahtamaan.

Mulle jotenkin tuossa joulun aikaan valkeni, että elämä ei ehkä koskaan palaakaan entiselleen mitä vaikkapa harrastuksiin tai sosiaaliseen elämään tulee, töistä puhumattakaan. Huomasin ensin, että eräs mukavana pitämäni entinen työkaveri oli heivannut mut Fb-kavereistaan ja myöhemmin huomasin myös muita, jotka olivat joko piilottaneet päivityksensä tai heivanneet kokonaan. Ilmeisesti olen jotenkin epämiellyttävä tai tylsä tyyppi (yksipuolinen toki olen, koska eihän mulla ole mitään elämää noiden lasten lisäksi). Ilmeisesti mun on ihan turha haikailla, että saan enää koskaan ystäviä. Otaksun myös, että aiemmin ikuisina pitämäni lapsuudenystävätkin saattavat kadota - enhän mä ole heihinkään juuri pitänyt yhteyttä tai pysty heitä näkemään. Ei se toki ole syy lopettaa ystävyyttä ja onpa sitä ennenkin taukojen jälkeen oltu kuin mitään taukoa ei olisi koskaan ollutkaan, mutta nyt kaikki tuntuu jotenkin kovin lopulliselta. Mä en ole varmaan näin yhden roolin naisena kovin kiinnostava ystävänä.

Vuoden alkupuoliskolla olisi tarjolla kaksikin get-togetheria Helsingissä: toinen entisen työporukan kesken ja toinen 4-kymppispippalointia varten. Olisi kiinnostanut todella paljon osallistua molempiin, mutta ei taida nyt pikkuvauvan äidiltä vaan onnistua. Surettaa.

Mä en jotenkin tajua miten tämä elämä onkin luisunut tällaiseksi. En ole aikuisiällä pitänyt itseäni todellakaan minään erakkona tai sosiaalisesti lahjattomana, mutta jotenkin musta on kuoriutunut ihan täysverinen syrjäytyjä. Työmaailma on myös luikerrellut ajatuksiin ja tuntuu täysin toivottomalta, että pystyisin enää palaamaan entiselle alalle. Vuosia on kulunut niin paljon, että en vaan selviydy edes alkutesteistä - nippelitieto on kadonnut ajat sitten.

Tuntuu, että en tule enää toimeen edes oman siskon kanssa. Katastrofireissun jälkeen olemme nyt olleet väleissä, mutta jotain tuntuu kadonneen - ihan kuin emme enää olisi lainkaan sillä samalla aaltopituudella, jolla olemme aina olleet.