Käytiin lekurissa, sekä minä että poikanen. Suunnittelin raskausaikana sen karmivan viimeisen kolmanneksen aikana, että haluan kierukan, koska suunnitelmissa ei todellakaan ole toista mukulaa. Otin sitten ne tarjotut minipillerit, kierukasta ei puhettakaan.
Muuten kaikki ok, paitsi että poikaselta kuului lievä sivuääni sydämestä. Saatiin lähete keskussairaalaan. En osaa vielä huolestua ihan hirmuisesti; eikös elukanpoikasillakin ole usein harmittomia sivuääniä, jotka sitten häviävät kasvun myötä? Lääkäri (joka oli muuten meikäläistä varmaan 10 vuotta nuorempi) ainakin sanoi, että nämä tutkitaan ihan rutiininomaisesti, vaikka usein ultratarkissa ei sitten huomatakaan mitään häikkää.
tiistai 18. syyskuuta 2012
torstai 13. syyskuuta 2012
Tök tök
Viime päivinä on tökkinyt. Olin miehen yövuorojen jälkeen taas aika poikki, vaikka yöt eivät olleetkaan erityisen rauhattomia. Sanoin, että nyt tarvitsen taas enemmän unta joko yöllä tai päivällä. No, tähän mennessä ei ole onnistanut. Vituttaa.
Poikanen nukahtaa välillä varsin iisisti tuonne meidän sänkyyn. Näin ei kuitenkaan tapahdu aina. Nyt kun mies on pari kertaa todistanut tällaista helppoa nukahtamista, niin tästä lienee iskostunut ajatus, että ei kun vaan poikanen sänkyyn ja itse haneen. Toissa iltana miehellä oli "raskas olo" ja "varmaan flunssa tulossa" (jep, klassinen mies sairastaa -keissi). Ei se mitään, vaikka olen useampana päivänä valitellut helvetillistä päänsärkyä ja muutenkin kamalaa oloa unenpuutteesta johtuen, mutta jos miehellä on raskas olo, niin sehän ei kykene lasta hoitamaan. Ei sitten nukuttanut eikä herännyt yöllä. Aamulla herätessä oli kuulemma mahtava olo eikä flunssasta tietoakaan.
Päivällä olen kertonut, että nyt on sitten viimeistään pakko saada päiväunet. No, onpas jännästi ollut noita harrastusmenoja tai sitten esimerkiksi eilen tilaisuuden tultua mies nukahti itse, joten nukuttaminen jäi taas mulle. Kun olin saanut sen tehtyä, sain unta kupoliin ehkä vartin ennen kuin poikanen taas herätti. Mies ei kuulemma älynnyt ruveta nukuttamaan, koska enhän mä kuitenkaan osaa nukkua päiväunia.
Viime yönä tökin hereille: miehen nukuttamisvuoro syötön jälkeen. Poikanen oli siinä sitten aika pirteä, mutta mies ei kun vaan dumppaamaan poikanen mun viereen ja itse silmät kiinni ja nukkumaan. Yli tunnin seurasin kilkatusta ja heilumista, ei mitään toivoa, että lapsi olisi nukahtanut tuosta noin vaan. Pakko nousta ylös hytkyttämään. Siihen mennessä olin saanut nukuttua ehkä tunnin. Hytkytyksen tuloksena viimein nukahtaminen, mutta sittenpä iski taas uudelleen nälkä, joten ei kun tissiä suuhun ja kierros alusta. Asiasta huomautettuani minun tapani ei välttämättä ole se ainoa oikea ja koska poika monesti nukahtaa sänkyyn, niin sehän olisi voinut toimia myös nyt. No jepjep. Tässä vaiheessa vitutti jo niin paljon (ja olin jo niin hereillä), että ei enää kiinnostanut miehen tarjous nukuttaa poika toisella kierroksella.
En tajua. Ollaan selvitty jopa ihmeen vähillä ristiriidoilla eikä lapsen hoidosta tai kotitöistä ole tarvinnut paljon neuvotella, mutta nyt ei vaan homma toimi. Nythän tässä on vaan kivaa, että mun seuraava mahdollisuus nukkua on sunnuntaina, koska miehellä on tänään menoa ja huomenna on hoidettava nimiäisjärkkäilyt.
Pojalla on ollut limaa rööreissä ja se on aivastellut. Ulos on saatu pyydystettyä limamaitokökköjä, joten oletan, että lima on tulosta muutamistakin maidon kakomisista väärään kurkkuun, mutta tilannetta on seurattava.
Poikanen nukahtaa välillä varsin iisisti tuonne meidän sänkyyn. Näin ei kuitenkaan tapahdu aina. Nyt kun mies on pari kertaa todistanut tällaista helppoa nukahtamista, niin tästä lienee iskostunut ajatus, että ei kun vaan poikanen sänkyyn ja itse haneen. Toissa iltana miehellä oli "raskas olo" ja "varmaan flunssa tulossa" (jep, klassinen mies sairastaa -keissi). Ei se mitään, vaikka olen useampana päivänä valitellut helvetillistä päänsärkyä ja muutenkin kamalaa oloa unenpuutteesta johtuen, mutta jos miehellä on raskas olo, niin sehän ei kykene lasta hoitamaan. Ei sitten nukuttanut eikä herännyt yöllä. Aamulla herätessä oli kuulemma mahtava olo eikä flunssasta tietoakaan.
Päivällä olen kertonut, että nyt on sitten viimeistään pakko saada päiväunet. No, onpas jännästi ollut noita harrastusmenoja tai sitten esimerkiksi eilen tilaisuuden tultua mies nukahti itse, joten nukuttaminen jäi taas mulle. Kun olin saanut sen tehtyä, sain unta kupoliin ehkä vartin ennen kuin poikanen taas herätti. Mies ei kuulemma älynnyt ruveta nukuttamaan, koska enhän mä kuitenkaan osaa nukkua päiväunia.
Viime yönä tökin hereille: miehen nukuttamisvuoro syötön jälkeen. Poikanen oli siinä sitten aika pirteä, mutta mies ei kun vaan dumppaamaan poikanen mun viereen ja itse silmät kiinni ja nukkumaan. Yli tunnin seurasin kilkatusta ja heilumista, ei mitään toivoa, että lapsi olisi nukahtanut tuosta noin vaan. Pakko nousta ylös hytkyttämään. Siihen mennessä olin saanut nukuttua ehkä tunnin. Hytkytyksen tuloksena viimein nukahtaminen, mutta sittenpä iski taas uudelleen nälkä, joten ei kun tissiä suuhun ja kierros alusta. Asiasta huomautettuani minun tapani ei välttämättä ole se ainoa oikea ja koska poika monesti nukahtaa sänkyyn, niin sehän olisi voinut toimia myös nyt. No jepjep. Tässä vaiheessa vitutti jo niin paljon (ja olin jo niin hereillä), että ei enää kiinnostanut miehen tarjous nukuttaa poika toisella kierroksella.
En tajua. Ollaan selvitty jopa ihmeen vähillä ristiriidoilla eikä lapsen hoidosta tai kotitöistä ole tarvinnut paljon neuvotella, mutta nyt ei vaan homma toimi. Nythän tässä on vaan kivaa, että mun seuraava mahdollisuus nukkua on sunnuntaina, koska miehellä on tänään menoa ja huomenna on hoidettava nimiäisjärkkäilyt.
Pojalla on ollut limaa rööreissä ja se on aivastellut. Ulos on saatu pyydystettyä limamaitokökköjä, joten oletan, että lima on tulosta muutamistakin maidon kakomisista väärään kurkkuun, mutta tilannetta on seurattava.
tiistai 11. syyskuuta 2012
En oo omistajan sukua vaan...
Asuntoasia on vihdoin nytkähtänyt eteenpäin. Asuntoa kävi katsomassa tasan yksi ihminen, joka myös teki tarjouksen. Hetken hieronnan jälkeen kaupat ovat nyt toteutumassa ja mikä parasta, me voimme jäädä tähän samaan asuntoon: ilmeisesti tällä viikolla meistä tulee vuokralaisia. Pysyttelemme tässä nyt vähintään vuoden ja sitten katsastetaan tilanne uudelleen.
Mieskin on nyt innostunut isommasta kaupungista. Hänellä on lisäksi koko ajan pieni pelko siitä, että työnantaja vetää seudulla toimintaa alas, joten senkin takia on parempi, että olemme vuokralaisia. Jos vähennykset toteutuvat, asuntomarkkinat hiipuvat entisestään (jo nyt samat asunnot roikkuvat listoilla vuosikausia) ja asunnosta eroon pääsemisestä voi tulla todella hankalaa. Isommassa kaupungissa voi olla työmarkkinoillakin vähän vilkkaampaa ja monipuolisempaa; minunhan on turha tältä seudulta töistä edes haaveilla. Pelottaa jo etukäteen, mitä töiden hausta aikanaan tulee, mutta ehkä en murehdi sitä ihan vielä. Sen sijaan voin lohduttautua ajatuksella siitä, että tunnelin päässä on valoa ja edessä häämöttää poispääsy pikkukaupungista.
Kaikkein mieluitenhan muuttaisin takaisin vanhaan asuinkaupunkiin, jonne ikävöin nostalgian huuruissa joka päivä. Vanha asuinkaupunki on vaan vähän turhan kaukana turvaverkosta, joten todennäköisesti yritämme aikanaan vähän lähempään isompaan kaupunkiin.
Mieskin on nyt innostunut isommasta kaupungista. Hänellä on lisäksi koko ajan pieni pelko siitä, että työnantaja vetää seudulla toimintaa alas, joten senkin takia on parempi, että olemme vuokralaisia. Jos vähennykset toteutuvat, asuntomarkkinat hiipuvat entisestään (jo nyt samat asunnot roikkuvat listoilla vuosikausia) ja asunnosta eroon pääsemisestä voi tulla todella hankalaa. Isommassa kaupungissa voi olla työmarkkinoillakin vähän vilkkaampaa ja monipuolisempaa; minunhan on turha tältä seudulta töistä edes haaveilla. Pelottaa jo etukäteen, mitä töiden hausta aikanaan tulee, mutta ehkä en murehdi sitä ihan vielä. Sen sijaan voin lohduttautua ajatuksella siitä, että tunnelin päässä on valoa ja edessä häämöttää poispääsy pikkukaupungista.
Kaikkein mieluitenhan muuttaisin takaisin vanhaan asuinkaupunkiin, jonne ikävöin nostalgian huuruissa joka päivä. Vanha asuinkaupunki on vaan vähän turhan kaukana turvaverkosta, joten todennäköisesti yritämme aikanaan vähän lähempään isompaan kaupunkiin.
sunnuntai 9. syyskuuta 2012
Rennompaa menoa
Olen nauttinut viime päivistä. Parin levottoman valvoskeluillan jälkeen (jaa että tämän ikäiset eivät muka pysty valvomaan paria tuntia pidempään?) poikanen löysi yhtäkkiä univaihteen ja on tehnyt uniennätyksiä. Päiväunet ovat olleet pidempiä ihan kotonakin ja yölläkin on menty 2-4 tunnin unipätkillä. Nyt kun superläjiä ei enää ole tullut öisin, ei vaippaakaan ole tarvinnut ruveta vaihtelemaan alvariinsa yöllä, joten poikanen on nukahtanutkin helpommin syönnin ja röyhtäytyksen jälkeen.
Muutenkin meillä on ollut rennompaa. Enää pitäisi oppia menemään nukkumaan silloin kuin poikanenkin, mutta useimmiten mua houkuttaa hetki omaa aikaa enemmän.
Mua on noin viikon verran ihmetyttänyt miten tuo sektiohaava (tai arpihan se jo on) voi kipuilla vieläkin. Viikko sitten yritin kanniskella poikasen turvakaukaloa ostosreissulla, mistä haava ilmiselvästi otti nokkiinsa ja on sen jälkeen vihoitellut. Pidän vieläkin äitiyshousuja ja mummomallin alkkareita.
Muutenkin meillä on ollut rennompaa. Enää pitäisi oppia menemään nukkumaan silloin kuin poikanenkin, mutta useimmiten mua houkuttaa hetki omaa aikaa enemmän.
Mua on noin viikon verran ihmetyttänyt miten tuo sektiohaava (tai arpihan se jo on) voi kipuilla vieläkin. Viikko sitten yritin kanniskella poikasen turvakaukaloa ostosreissulla, mistä haava ilmiselvästi otti nokkiinsa ja on sen jälkeen vihoitellut. Pidän vieläkin äitiyshousuja ja mummomallin alkkareita.
torstai 6. syyskuuta 2012
Osaa se jotain
Koska pää on tuntunut tänään jo vähän selväjärkisemmältä ja poikanenkin vaan hymyili sekä inahteli tyytyväisenä, päätin vihdoin testata Manducan kunnolla. Pientä hienosäätöä vielä jäi, mutta sain kuin sainkin henkselit ristissä -systeemin jonkunlaiseen toimintakuntoon.
Välillä voi siis myös onnistua, jos oikein hyvä tuuri käy. Nyt meillä aletaan kantaa ja mä saan kädet (katsotaan vaan, niin seuraava postaus on aiheesta "vauva ei viihdy kantovälineessä").
Välillä voi siis myös onnistua, jos oikein hyvä tuuri käy. Nyt meillä aletaan kantaa ja mä saan kädet (katsotaan vaan, niin seuraava postaus on aiheesta "vauva ei viihdy kantovälineessä").
Äiti ei vaan osaa
Olen aloittanut vaikka kuinka monta blogipostausta (myös vähän positiivisempia kuin tämä nyt), mutta en ole saanut yhtään valmiiksi. Ei vaan ole rahkeet riittäneet.
Viime yönä kulminoitui: klassinen "äiti itkee" -kohtaus aikaisin aamulla, isä puikkoihin useammaksi tunniksi (toi aina vaan rinnalle, kun sen aika tuli) ja myöhemmin aamupäivälenkille lapsukaisen kanssa. Teki terää, mutta pää on yhä kipeä ja sumea. Unta tarvittaisiin vieläkin lisää.
Illalla poikanen valvoi neljä tuntia putkeen (mies tietysti töissä). Mikään asento ei ollut hyvä ja ainoastaan syli ja liike kelpasi. Muutenkin koko päivän unisaldo oli aika heikko - tuntuu, että päiväunet vaan lyhenevät ja lyhenevät. Pitempi unipätkä (1½ h) tuli ainoastaan vaunuillessa. Neljän tunnin hyssyttelyn ja tissittelyn jälkeen pää oli niin kipeä, että silmiä tuskin kärsi pitää auki ja kroppa huusi hoosiannaa. Jostain pirun syystä haava alkoi taas kipuilla lenkillä eikä oikein illalla enää tykännyt liikkeestä.
Ei ihan heti uskoisi tätä riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, että teen kaiken väärin. Mun maidossa on taatusti jotain pojalle haitallista, en osaa nukuttaa, väsyn liian helposti ja olen ärtyisä, poika ei varmasti kehity oikein, kun en osaa auttaa sen taitojen kehittämisessä tarpeeksi ja kehittyypä pojalle vielä se vakava sairauskin. Olen alkanut myös ahdistua jäädessäni pojan kanssa kahdestaan. Entä jos se kohta aloittaa sellaisen itkun, johon en tiedä syytä enkä saa sitä loppumaan? Entä jos jotain pahaa tapahtuu, poika saa vaikka jonkun sairaskohtauksen, enkä osaa toimia? Miksi en muista mitään lastenlauluja? Puhunkohan tarpeeksi? Miten tuen sen motorista kehitystä? Mitä jos se ei taaskaan nuku? [Ja miksi sen isä jaksaa aina olla iloinen ja rauhallinen, kun taas äiti ei meinaa aina jaksaa?]
Ja jos syyllisyyden tunteet poikasesta eivät riitä, on aina myös paniikki kaikesta muustakin. Kun ei ole rytmiä, monet asiat vaan lykkääntyvät ja lykkääntyvät. Tarttis kuitenkin saada ne nimiäisetkin järjestettyä (viikon päästä lauantaina), pyykit pestyä, paikat pidettyä puhtaana ja lemmikit viihdytettyä. Ja niin, se oma aika: siinä mielessä kuherruskuukausi taitaa olla ohi, että olen alkanut kaivata edes lyhyitä pätkiä ihan itselleni. Pitäis varmaan kokeilla sitä pumppausta joku kerta - kun vaan jaksais.
Google ohjasi tänään sellaisen tiedon äärelle, että näin kuuden viikon paikkeilla eilisen kaltaiset (ilta)tyytymättömyydet ovat ihan normaaleja. Myös tämä huojensi jonkun verran mieltä. Kunpa vaan saisi vähän enemmän unta...
[Olen kyllä yrittänyt hyödyntää tukiverkkoa ja käynyt välillä pojan mummolassa niin että muutkin pääsevät välillä viihdyttämisen makuun, mutta toistaiseksi sinne on jotenkin aina eksynyt samaan aikaan sen verran jengiä, etten ole saanut otettua unta kuuppaan. Tästäkin tunnen syyllisyyttä: jos mulla kerta on tukiverkkokin, niin miten mä voin olla väsynyt? No, seuraavalla kerralla, kun tukiverkko viihdyttää, lienee pakko yrittää sitä unta. Ja joo, on pojalla iskäkin, mutta iskä käy töissä eikä aina ole saatavilla.]
Viime yönä kulminoitui: klassinen "äiti itkee" -kohtaus aikaisin aamulla, isä puikkoihin useammaksi tunniksi (toi aina vaan rinnalle, kun sen aika tuli) ja myöhemmin aamupäivälenkille lapsukaisen kanssa. Teki terää, mutta pää on yhä kipeä ja sumea. Unta tarvittaisiin vieläkin lisää.
Illalla poikanen valvoi neljä tuntia putkeen (mies tietysti töissä). Mikään asento ei ollut hyvä ja ainoastaan syli ja liike kelpasi. Muutenkin koko päivän unisaldo oli aika heikko - tuntuu, että päiväunet vaan lyhenevät ja lyhenevät. Pitempi unipätkä (1½ h) tuli ainoastaan vaunuillessa. Neljän tunnin hyssyttelyn ja tissittelyn jälkeen pää oli niin kipeä, että silmiä tuskin kärsi pitää auki ja kroppa huusi hoosiannaa. Jostain pirun syystä haava alkoi taas kipuilla lenkillä eikä oikein illalla enää tykännyt liikkeestä.
Ei ihan heti uskoisi tätä riittämättömyyden tunnetta. Tuntuu, että teen kaiken väärin. Mun maidossa on taatusti jotain pojalle haitallista, en osaa nukuttaa, väsyn liian helposti ja olen ärtyisä, poika ei varmasti kehity oikein, kun en osaa auttaa sen taitojen kehittämisessä tarpeeksi ja kehittyypä pojalle vielä se vakava sairauskin. Olen alkanut myös ahdistua jäädessäni pojan kanssa kahdestaan. Entä jos se kohta aloittaa sellaisen itkun, johon en tiedä syytä enkä saa sitä loppumaan? Entä jos jotain pahaa tapahtuu, poika saa vaikka jonkun sairaskohtauksen, enkä osaa toimia? Miksi en muista mitään lastenlauluja? Puhunkohan tarpeeksi? Miten tuen sen motorista kehitystä? Mitä jos se ei taaskaan nuku? [Ja miksi sen isä jaksaa aina olla iloinen ja rauhallinen, kun taas äiti ei meinaa aina jaksaa?]
Ja jos syyllisyyden tunteet poikasesta eivät riitä, on aina myös paniikki kaikesta muustakin. Kun ei ole rytmiä, monet asiat vaan lykkääntyvät ja lykkääntyvät. Tarttis kuitenkin saada ne nimiäisetkin järjestettyä (viikon päästä lauantaina), pyykit pestyä, paikat pidettyä puhtaana ja lemmikit viihdytettyä. Ja niin, se oma aika: siinä mielessä kuherruskuukausi taitaa olla ohi, että olen alkanut kaivata edes lyhyitä pätkiä ihan itselleni. Pitäis varmaan kokeilla sitä pumppausta joku kerta - kun vaan jaksais.
Google ohjasi tänään sellaisen tiedon äärelle, että näin kuuden viikon paikkeilla eilisen kaltaiset (ilta)tyytymättömyydet ovat ihan normaaleja. Myös tämä huojensi jonkun verran mieltä. Kunpa vaan saisi vähän enemmän unta...
[Olen kyllä yrittänyt hyödyntää tukiverkkoa ja käynyt välillä pojan mummolassa niin että muutkin pääsevät välillä viihdyttämisen makuun, mutta toistaiseksi sinne on jotenkin aina eksynyt samaan aikaan sen verran jengiä, etten ole saanut otettua unta kuuppaan. Tästäkin tunnen syyllisyyttä: jos mulla kerta on tukiverkkokin, niin miten mä voin olla väsynyt? No, seuraavalla kerralla, kun tukiverkko viihdyttää, lienee pakko yrittää sitä unta. Ja joo, on pojalla iskäkin, mutta iskä käy töissä eikä aina ole saatavilla.]
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
Mammojen ystäväkirja
Mun silmäni myös vuotavat verta noista erilaisista väreistä ja fonteista, mutta kestän tällä kertaa senkin. :P
keskiviikko 29. elokuuta 2012
Kroppa
Lähtöpainoon ei ole matkaa kuin ehkä kilon verran, mutta ei kroppa entisellään ole. Joka paikka on löystynyt ja lihaksia on kadonnut. Olen aina harmitellut paksuja jalkojani ja paksut ne ovat edelleenkin, mutta selvästi ohuemmat kuin ennen raskautta - nyt vaan lepattavammat. Jopa mun räystäsperästäni on kadonnut volyymia. Mahaa on vielä hitusen jäljellä, mutta olen melkeinpä positiivisesti yllättynyt miten kivasti kessi on vetäytynyt eikä ylimääräistä nahkaakaan nyt ihan kamalasti näytä jäävän. Jostain oudosta syystä en jaksa yhtään stressata kropastani (niin kuin vähän pelkäsin raskausaikana). Haluaisin kuitenkin tosi paljon viritellä vanhan (okei, tosi vanhan) saliharrastukseni jossain vaiheessa, mutta se aika ei ole vielä.
Ystäväni ummetus ei ole yhtä pahaa kuin sektion jälkeen ja ilmavaivatkin tuntuvat olevan vähenemään päin (meillä on sekä poika että äiti vetäneet sujuvasti Cuplatonia). Silti välillä isompi hätä ja kuplat suolistossa ilmoittavat olemassaolostaan lievällä kivulla.
Kipulääkkeitä ei ole tarvinnut vetää enää noin reiluun viikkoon (vai pariin? Ei enää pysy kärryillä ihan kaikesta.). Välillä kävellessä haavan yläpuolella tuntuu jännää painetta ja hilluminen tuntuu illalla haavassa, mutta kovasta kivusta ei voida enää puhua. Luultavasti uskaltaudun näinä päivinä yrittää Manducaa poikasen kanssa - helpottaisi arkea ihan jonkun verran, nyt kun kai voidaan jo suorilla todeta, että sylitakiainenhan tuo on.
Ystäväni ummetus ei ole yhtä pahaa kuin sektion jälkeen ja ilmavaivatkin tuntuvat olevan vähenemään päin (meillä on sekä poika että äiti vetäneet sujuvasti Cuplatonia). Silti välillä isompi hätä ja kuplat suolistossa ilmoittavat olemassaolostaan lievällä kivulla.
Kipulääkkeitä ei ole tarvinnut vetää enää noin reiluun viikkoon (vai pariin? Ei enää pysy kärryillä ihan kaikesta.). Välillä kävellessä haavan yläpuolella tuntuu jännää painetta ja hilluminen tuntuu illalla haavassa, mutta kovasta kivusta ei voida enää puhua. Luultavasti uskaltaudun näinä päivinä yrittää Manducaa poikasen kanssa - helpottaisi arkea ihan jonkun verran, nyt kun kai voidaan jo suorilla todeta, että sylitakiainenhan tuo on.
Arkea
Eilen ei ollut ihan paras päivä. Yksi elukoista alkoi jo aamusta kiljua tylsyyttään, toinen kusta losotti jälleen kerran sisälle ja kolmas oksensi keittiön matolle. Itse olin taas jumissa sohvalla tuntitolkulla eikä mitään toivoa, että olisin ehtinyt edes suihkuun miehen ollessa töissä.
Poikasen kanssa tuntui myös takkuavan. Cuplaton-satsit lensivät about kolme kertaa peräkkäin jonnekin ihan muualle kuin pitäisi (yritäpä väsyneenä osua lusikan kanssa suuhun käsien pyöriessä tuulimyllynä edessä), kakat kurahtivat taas pariin otteeseen lahkeesta - ja juuri kun olin saanut poikasen kuiviin ja uudet kuteet päälle, huomasin, että se on puklannut toisen puolen naamastaan ja pakasta vedetyn bodyn siinä samalla. Yhtä suurta onnistumisen tunnetta koko päivä.
Aamuisin poikanen ei enää nuku pitempiä unia, joten me ollaan pomppailtu huomattavasti aiempaa aiemmin ylös. Kohta on varmaan pakko kehottaa miestä käymään vaunuilemassa niin, että saisin levättyä edes vähän ihan itsekseni, koska yöt ovat edelleen rikkonaisia. Välillä poikanen vetää yön alkuun kolmen tunnin unet, mutta välillä - niin kuin viime yönä - pisin unipätkä on kaksi tuntia ja sitten nukutaankin enintään tunnin pätkissä ja valvotaan pätkien välissä parhaimmillaan 1½ tuntia. Joo, välillä öisin alkaa ahdistaa. Myös päiväunet ovat lyhentyneet.
Tissittelyjä meillä kertyy vuorokaudessa 10 pintaan (ennustan, että määrä nousee tänään ihan reilusti yli 10:een). Iltaisin on monesti parin tunnin tankkausjakso, jolloin poikanen kyllä lopettaa välillä imemisen hetkeksi, mutta tahtookin sitten ruokaa lähes välittömästi uudelleen. No, poikanen oli taas neuvolan mukaan kasvanut ja kehittynyt hyvin, joten jotain mä kai teen oikeinkin.
Sylissähän poikanen on edelleen kiinni, ja mulle on edelleen myös hieman epäselvää, miten mä saan tehtyä yksinäni sen kanssa paljon mitään varsinkin nyt, kun päiväunetkaan eivät tahdo aina maistua kuin pienissä pätkissä. Sitterissä poikanen on saatu nyt viihtymään vähän paremmin, mutta se usein vaatii keinuttelua ja jatkuvaa höpötystä. Joskus kuitenkin onnistuu vaikka sängyn petaaminen tai aamupalaleivän teko pikavauhtia ennen kuin poikanen kyllästyy. Siitä suihkusta en uskalla edes haaveilla vielä.
Mies on ollut ihan korvaamaton, ja nyt kun se taas meni vapaiden jälkeen töihin, onkin välillä aika orpo olo. Väsymys on sitä luokkaa, että joskus tuntee taantuneensa täydeksi tolloksi, joka ei osaa puhua, lukea, kirjoittaa eikä ajatella. Aku Ankan taskukirjat ovat tällä hetkellä mun unilukemistoa (ei kyllä tarvitse lukea kuin pari sivua ennen kuin uni tulee).
Ollaan miehen kanssa ihan varmoja, että poikanen alkoi hymyillä maanantaina. Neuvolan täti toppuutteli, mutta kyllä me pysytään edelleen kannassamme. ;)
Poikasen kanssa tuntui myös takkuavan. Cuplaton-satsit lensivät about kolme kertaa peräkkäin jonnekin ihan muualle kuin pitäisi (yritäpä väsyneenä osua lusikan kanssa suuhun käsien pyöriessä tuulimyllynä edessä), kakat kurahtivat taas pariin otteeseen lahkeesta - ja juuri kun olin saanut poikasen kuiviin ja uudet kuteet päälle, huomasin, että se on puklannut toisen puolen naamastaan ja pakasta vedetyn bodyn siinä samalla. Yhtä suurta onnistumisen tunnetta koko päivä.
Aamuisin poikanen ei enää nuku pitempiä unia, joten me ollaan pomppailtu huomattavasti aiempaa aiemmin ylös. Kohta on varmaan pakko kehottaa miestä käymään vaunuilemassa niin, että saisin levättyä edes vähän ihan itsekseni, koska yöt ovat edelleen rikkonaisia. Välillä poikanen vetää yön alkuun kolmen tunnin unet, mutta välillä - niin kuin viime yönä - pisin unipätkä on kaksi tuntia ja sitten nukutaankin enintään tunnin pätkissä ja valvotaan pätkien välissä parhaimmillaan 1½ tuntia. Joo, välillä öisin alkaa ahdistaa. Myös päiväunet ovat lyhentyneet.
Tissittelyjä meillä kertyy vuorokaudessa 10 pintaan (ennustan, että määrä nousee tänään ihan reilusti yli 10:een). Iltaisin on monesti parin tunnin tankkausjakso, jolloin poikanen kyllä lopettaa välillä imemisen hetkeksi, mutta tahtookin sitten ruokaa lähes välittömästi uudelleen. No, poikanen oli taas neuvolan mukaan kasvanut ja kehittynyt hyvin, joten jotain mä kai teen oikeinkin.
Sylissähän poikanen on edelleen kiinni, ja mulle on edelleen myös hieman epäselvää, miten mä saan tehtyä yksinäni sen kanssa paljon mitään varsinkin nyt, kun päiväunetkaan eivät tahdo aina maistua kuin pienissä pätkissä. Sitterissä poikanen on saatu nyt viihtymään vähän paremmin, mutta se usein vaatii keinuttelua ja jatkuvaa höpötystä. Joskus kuitenkin onnistuu vaikka sängyn petaaminen tai aamupalaleivän teko pikavauhtia ennen kuin poikanen kyllästyy. Siitä suihkusta en uskalla edes haaveilla vielä.
Mies on ollut ihan korvaamaton, ja nyt kun se taas meni vapaiden jälkeen töihin, onkin välillä aika orpo olo. Väsymys on sitä luokkaa, että joskus tuntee taantuneensa täydeksi tolloksi, joka ei osaa puhua, lukea, kirjoittaa eikä ajatella. Aku Ankan taskukirjat ovat tällä hetkellä mun unilukemistoa (ei kyllä tarvitse lukea kuin pari sivua ennen kuin uni tulee).
Ollaan miehen kanssa ihan varmoja, että poikanen alkoi hymyillä maanantaina. Neuvolan täti toppuutteli, mutta kyllä me pysytään edelleen kannassamme. ;)
tiistai 28. elokuuta 2012
Paniikkiostoksia
Ostin paniikissa aiemmin turhakkeena pitämäni imetystyynyn, kun kotiin tultua sain niskat heti niin jumiin, ettei pää kunnolla kääntynyt. Nyt tilasin uudenlaisessa paniikissa korotustyynyn, jos se vaikka vähän rauhoittaisi poikasen yöärinöitä (tosin ärinöitä on nyt taas ollut vähemmän).
 |
| Kuva täältä. |
 |
| Kuva täältä. |
Saa nähdä, mitä seuraavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)