Jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, niin voisin melkein lallatella "But I think God's got a sick sense of humour", mutta taidan nyt vaan tyytyä toteamaan, että tämän hetkinen elämä vaikuttaa enää joltain vitsiltä. Testi huomenna, lapsi ei nuku, uni- ja hammasvaiheen kulminaatiopiste on kai saavutettu juuri nyt ja puolison yövuorot alkamassa. Uujee. En edes yritä valmistautua testiin.
Ihan järkyttävää vääntöä nuo poskihampaat! Yksi hammas on pulpahtanut pinnalle, ainakin kolme vielä odottamassa vuoroaan. Nyt on menty viikkoja niin, että lapsi saattaa herätä keskellä yötä parkumaan aivan lohduttomasti eikä mikään auta (joo, se saa särkylääkettä). Tai no, tissi auttaa, mutta tissittelyn seurauksena ollaan nyt taas tilanteessa, että lapsi herää useita kertoja yössä eikä nuku muuten kuin sen tissin avulla. Ja ne tissittelyjaksot kun ei välttämättä oo ihan lyhyitä, lapsi saattaa imutella tunninkin kerrallaan. Nyt ollaan taas parina aamuna herätty hyvissä ajoin ennen viittä eikä lasta saa nukkumaan mihinkään enää. Se on aamuisin kiukkuinen ja väsynyt eikä jaksa oikein tehdä mitään, mutta se ei vaan nuku. Sitten kun se nukahtaisi, se nukahtaisi sellaiseen aikaan, että tarvittaisiin toiset päikkärit, jotka kuitenkin tulisivat sen verran myöhään, että lasta ei vastaavasti saisi enää kunnolla yöunille. Yksillä kunnon päikkäreillä me on nyt silti menty, mutta ihan persettähän tämä on yrittää taistella umpiväsyneen lapsen kanssa kaikki aamupäivät. Tämän aamupäivän lapsi on ollut koko ajan tissillä, tuntitolkulla. Mä vaan istun homssuisena sohvalla ja imetän. Taaperoa.
Selvää on myös, että mä reagoin unenpuutteeseen huonosti. Kilahtelen, pää ei toimi, koetan vaan selviytyä. Tänään sain kurottua univajetta kiinni pari tuntia, kun puoliso ja lapsi lähtivät pihalle (olivat itse asiassa menneet autoajelulle, koska oli satanut, lapsi oli nukkunut autossa), mutta jos parivaljakko jää kotiin, niin lapsi tulee makkarin ovelle kirkumaan ja parkumaan. Enkä mä pysty nukkumaan.
Et joo. Unohdetaanpa suosiolla ne työt, en mä tässä tilanteessa selviydy yhdestäkään haastattelusta tai testistä kun hyvä jos muistan nimeni tässä sumussa. Puoliso on sitä mieltä, että imetys saa kohta luvan loppua, kun taloudessa ei enää muuta tehdäkään kuin imetellään yöt ja päivät, mutta enhän mä siihen suostu.
Useita ystäviä tai tuttuja on paksuna, monet poksahtelemassa parin seuraavan kuun aikana. Lyödäänkö vetoa, että mä en enää edes tiineydy? "Mustaa - kovin surullista, mustaa - kovin surullista".
Voitais jo siirtyä seuraavaan vaiheeseen.
maanantai 23. syyskuuta 2013
lauantai 21. syyskuuta 2013
Kurssikorjaus
Jotain hyvää edellisestä silmäaiheisesta vininästä: muistin aivan yhtäkkiä, että eräs silmälääkäri aikoinaan Helsingissä otti mun näköongelmani vakavasti. En tajua, miten olin unohtanut koko asian (olen tosiaan ongelmoinut näiden silmien kanssa koko kesän), en muistanut sitä edes kun kävin viimeksi silmälääkärin pakeilla reilu vuosi sitten! Helsingin-lääkäri konsultoi silmäkirurgia, jonka viesti oli, että jos joskus mun silmäni alkavat hylkiä piilolinssejä kokonaan, niin mun on ehkä mahdollista saada lähete silmäleikkaukseen julkiselle puolelle (tää lekurihan elätteli mussa jo toiveita, että leikkaus olis jo tuolloin muinoin ollut mahdollinen, mutta homma sitten kaatui siihen, että pystyin vielä pitämään piilareita eikä mun silmissä ollut sen ihmeempiä komplikaatioita kuivasilmäisyyden lisäksi). Siinä vaiheessa katsotaan, että mun miinukseni ja se, etteivät edes piilolinssit tule kyseeseen, ovat jo iso elämää haittaava näkövamma eikä kyse ole tällöin mistään kosmeettisista syistä tehtävästä leikkauksesta. Nyt pitäis varmaan enää löytää toinen silmälääkäri, joka ottaa mut vakavasti.
Mua jostain syystä ketuttaa aivan ylenpalttisesti laittaa rahaa terveydenhoitoon ja sairaskuluihin. Ennen reissua kävin yksityisellä silmien takia (ja sain reseptillä ylikalliita tippoja yli-isoissa pakkauksissa eli rahanmeno taattu), koska julkiselle puolelle olisin saanut ajan vasta niin pitkän ajan päästä. Pitkittynyt flunssa vaati toisen käynnin yksityiselle (okei, täällä sentään pääsee sinne yksityiselle toisin kuin pikkukaupungissa!). Olin kaavaillut, että käyn reissun jälkeen gynellä juttelemassa tästä endometrioosista, koska nythän mä en hoida sitä mitenkään, koska en käytä hormonaalista ehkäisyä. Onkohan mun paikat täynnä endometrioosikudosta ja olisiko odotettavissa taas kammoraskaus, jos joskus onnistuisin raskautumaan uudelleen? Pitäis vaan löytää joku asiansa osaava gyne eikä mennä arvalla kenen sattuu pakeille. Piru.
Piti listailla niitä todisteita viime aikojen surkeasta tuurista, mutta olen ajautunut epätoivoisiin asenteenkorjausyrityksiin. Ehkä tästä vielä selvitään, vaikka olen edelleen vähän katkera pieleen menneestä reissusta ja tietyistä siellä sanotuista asioista ja tehdyistä jutuista. Lentoyhtiöstä tuli kuitenkin meiliä, että saadaan rahat takaisin meiltä turhaan velotetusta ekstramatkalaukkumaksusta eli jotain hyvää. Vielä paremman olon saisin, jos pääsisin luennoimaan väärintekijä-lentokenttävirkailijalle, mikä meni pieleen, mutta se ei taida ihan heti olla mahdollista.
Mulla on muuten ensi viikolla uusi testi (eli en ole taatusti läpäissyt sitä aiempaa ja tämä on joku armelias "yritä nyt surkimus vielä kerran" -kädenojennus). Saa nähdä mikä aivovaurio tällä kertaa iskee. Mä en totta puhuen saa itseäni enää edes kiinnostumaan koko testistä (- on nöyryyttävää mennä uuteen testiin -) tai työstäkään, koska tuntuu, että mahdollisuudet saada työtä ovat pyöreä nolla. Mä jään suosiolla kotiin. Ajattelen töitä sitten joskus. Hienoa eskapismiä - harmi kun olen näin vanha enkä voi vaan jäädä kotiin seuraavaksi 10 vuodeksi pyöräyttelemään vauvoja ja syrjäytymään vähän lisää.
Mä olen vaan selkeästi yksinäinen. Kuvittelin, että täällä olis helpompi löytää seuraa, mutta enpä tiedä. Onnistuin nyt löytämään netin kautta pari perhekahvilaa, joissa voisin käydä kokeilemassa, mutta mä tiedän, että kovin sisukkaasti en taida jaksaa käydä, jos ei meinaa ottaa tuulta purjeisiin. Jos siellä on sellaista sydänhymppäporukkaa, joka vaahtoaa vaan jostain haalareista, niin ei taida olla mun heiniä. Yhdessä paikassa olisi myös taaperoimetysryhmä, joka kuulostaa vähän oudohkolta, mutta siellä olisi ensi kuussa aiheena vieroitus, joka saattaisi aiheena vähän kiinnostaa. (Ei mulla ole tavoitteena vieroittaa lähiaikoina, mutta tuntuu, että imetän tuota lasta vielä kun se menee kouluun, joten ehkä saattais olla hyvä saada aiheesta vinkkejä.)
Huomenna menemme katsomaan ystävän uutta vauvaa. Mä pelkään, että saan taas jonkun tunnemyrskyn ja alan vetistellä. Kävin lastentarvikeliikkeessä ostamassa vauvalahjan ja meinasin alkaa parkua niistä kaikista ihanista vauvatarvikkeista (*. Olisin voinut jäädä pyörimään sinne liikkeeseen pidemmäksikin aikaa (siellä olis voinut bongata vauvojakin!), mutta oli vähän kiirus. Mut huomenna mä näen vauvan!
*) En sen takia, että olisin joku hifistelijä. Mä esimerkiksi käytän sujuvasti eriterättejä ja pyykkipoikia kärryverhoina enkä jaksa edes hävetä sitä. Mun varmasti pitäisi. En vaan osaa.
Mua jostain syystä ketuttaa aivan ylenpalttisesti laittaa rahaa terveydenhoitoon ja sairaskuluihin. Ennen reissua kävin yksityisellä silmien takia (ja sain reseptillä ylikalliita tippoja yli-isoissa pakkauksissa eli rahanmeno taattu), koska julkiselle puolelle olisin saanut ajan vasta niin pitkän ajan päästä. Pitkittynyt flunssa vaati toisen käynnin yksityiselle (okei, täällä sentään pääsee sinne yksityiselle toisin kuin pikkukaupungissa!). Olin kaavaillut, että käyn reissun jälkeen gynellä juttelemassa tästä endometrioosista, koska nythän mä en hoida sitä mitenkään, koska en käytä hormonaalista ehkäisyä. Onkohan mun paikat täynnä endometrioosikudosta ja olisiko odotettavissa taas kammoraskaus, jos joskus onnistuisin raskautumaan uudelleen? Pitäis vaan löytää joku asiansa osaava gyne eikä mennä arvalla kenen sattuu pakeille. Piru.
Piti listailla niitä todisteita viime aikojen surkeasta tuurista, mutta olen ajautunut epätoivoisiin asenteenkorjausyrityksiin. Ehkä tästä vielä selvitään, vaikka olen edelleen vähän katkera pieleen menneestä reissusta ja tietyistä siellä sanotuista asioista ja tehdyistä jutuista. Lentoyhtiöstä tuli kuitenkin meiliä, että saadaan rahat takaisin meiltä turhaan velotetusta ekstramatkalaukkumaksusta eli jotain hyvää. Vielä paremman olon saisin, jos pääsisin luennoimaan väärintekijä-lentokenttävirkailijalle, mikä meni pieleen, mutta se ei taida ihan heti olla mahdollista.
Mulla on muuten ensi viikolla uusi testi (eli en ole taatusti läpäissyt sitä aiempaa ja tämä on joku armelias "yritä nyt surkimus vielä kerran" -kädenojennus). Saa nähdä mikä aivovaurio tällä kertaa iskee. Mä en totta puhuen saa itseäni enää edes kiinnostumaan koko testistä (- on nöyryyttävää mennä uuteen testiin -) tai työstäkään, koska tuntuu, että mahdollisuudet saada työtä ovat pyöreä nolla. Mä jään suosiolla kotiin. Ajattelen töitä sitten joskus. Hienoa eskapismiä - harmi kun olen näin vanha enkä voi vaan jäädä kotiin seuraavaksi 10 vuodeksi pyöräyttelemään vauvoja ja syrjäytymään vähän lisää.
Mä olen vaan selkeästi yksinäinen. Kuvittelin, että täällä olis helpompi löytää seuraa, mutta enpä tiedä. Onnistuin nyt löytämään netin kautta pari perhekahvilaa, joissa voisin käydä kokeilemassa, mutta mä tiedän, että kovin sisukkaasti en taida jaksaa käydä, jos ei meinaa ottaa tuulta purjeisiin. Jos siellä on sellaista sydänhymppäporukkaa, joka vaahtoaa vaan jostain haalareista, niin ei taida olla mun heiniä. Yhdessä paikassa olisi myös taaperoimetysryhmä, joka kuulostaa vähän oudohkolta, mutta siellä olisi ensi kuussa aiheena vieroitus, joka saattaisi aiheena vähän kiinnostaa. (Ei mulla ole tavoitteena vieroittaa lähiaikoina, mutta tuntuu, että imetän tuota lasta vielä kun se menee kouluun, joten ehkä saattais olla hyvä saada aiheesta vinkkejä.)
Huomenna menemme katsomaan ystävän uutta vauvaa. Mä pelkään, että saan taas jonkun tunnemyrskyn ja alan vetistellä. Kävin lastentarvikeliikkeessä ostamassa vauvalahjan ja meinasin alkaa parkua niistä kaikista ihanista vauvatarvikkeista (*. Olisin voinut jäädä pyörimään sinne liikkeeseen pidemmäksikin aikaa (siellä olis voinut bongata vauvojakin!), mutta oli vähän kiirus. Mut huomenna mä näen vauvan!
*) En sen takia, että olisin joku hifistelijä. Mä esimerkiksi käytän sujuvasti eriterättejä ja pyykkipoikia kärryverhoina enkä jaksa edes hävetä sitä. Mun varmasti pitäisi. En vaan osaa.
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Wanted: näkökyky
Ilmassa on jatkuva katastrofin tuntu. Onko teillä koskaan ollut elämässä (pitempiä) jaksoja, kun tuntuu, että mikään ei onnistu, mikään ei kerta kaikkiaan mene niin kuin pitäisi? Viimeksi muistelisin, että mulla on ollut vastaava kausi, kun olin opiskelijavaihdossa Saksassa - se koko vuosi oli ihan yhtä piinaa. Mikään ei onnistunut.
Silloin mulla oli muuten vastaavaa piinaa kuin nytkin: mun silmät. Mä alan olla ihan rikki näiden silmieni kanssa enkä oikein tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Kai se olisi suunnattava (taas) lääkäriin, tällä kertaa erikoislääkärille, ja optikkoakin kai olisi hyvä nähdä. Rahatilanne on kuitenkin näin hoitovapaalla rajoittava tekijä. Mut joo, mullahan on siis huono näkö. Tosi huono näkö. Näöntarkkuuden saa korjattua tosi kivasti piilareilla, jolloin mun maailmani on tarkka ja realistisen kokoinen. Silmälaseilla en tällä näkökyvyllä vaan voi nähdä hyvin ja kaiken lisäksi mun maailmani on rilleillä pienempi. Välimatka silmästä linssiin vaikuttaa niin, että jos lasit vähänkään valahtavat, näen armottoman surkeasti. Joudun koko ajan tökkimään rillejä lähemmäksi silmiä ja vaikka sitten näkisinkin melko tarkasti, on kaikki kovin pientä. Mun on esimerkiksi vaikea erottaa lähestyvän bussin numeroa tai lukea jotain infotauluja. Sanomattakin selvää, että ilman rillejä olen lähes sokea ja esimerkiksi meikkaaminen on edelleen välillä epätoivoista sohimista, vaikka tietty rutiini siihen onkin kehittynyt. Mun pitää saada vaikkapa kulmakynä ihan kiinni silmään ja peili siihen heti perään, että pystyn piirtämään kulmat. Peitevärit joudun vetämään vähän arvalla ja koettaa sitten rillien avulla tarkistaa, ettei naama ole ihan läikikäs.
Ne piilarit. Olen käyttänyt piilareita yli 20 vuotta. Joskus muistaakseni opiskeluaikoina mun silmäni alkoivat ensimmäisen kerran hylkiä piilareita ja jouduin siirtymään puolikoviin, jotka olivat tolkuttoman kalliita ja aika hankaliakin käyttää. Samoja linssejä käytettiin vuosi eli ei hirveän hygieenistä. Sitten jossain vaiheessa mun silmäni ulkoistivat myös puolikovat piilarit ja siirryin takaisin pehmeisiin kuukausilinsseihin, jotka olivat siinä välissä kehittyneet kovasti. Tähän asti onkin nyt mennyt melko hyvin, muutamia huonoja jaksoja lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin mun silmäni eivät kestä enää noita pehmeitäkään piilareita. Ongelmat alkoivat keväällä ja kesällä jouduin lopettamaan piilareitten käytön kokonaan. Olen yrittänyt vaikka mitä erilaisia allergia- ja kostutustippoja - ei apua. Kävin itse asiassa reissua varten hakemassa reseptillä uusia (kalliita) tippojakin, mutta en mä kyllä huomaa mitään eroa aiempaan. Mun silmät eivät vaan kestä.
No, voisi kuvitella, että nykyään markkinoilla on vaikka mitä hienoja happea läpäiseviä ja kosteuttavia piilareitakin. Niin varmaan - ei vaan mulle eikä mun näöntarkkuudelle. Tällä hetkellä mä olen jo vuosia neuvonut eri optikoille mistä piilareista löytyy mun voimakkuutta ja näitä piilareita on ehkä yksi tai kaksi merkkiä. Joka helvetin optikko on ensi alkuun ollut sitä mieltä, että no nyt kokeillaan sulle näitä upouusia juuri markkinoille tulleita superlinssejä ja mä olen aina ollut, että ei varmaan kokeilla kun ei niissä kuitenkaan riitä voimakkuudet. Eikä ole riittäneet. Vaikuttaa siis siltä, että mun vaihtoehtoni ovat vähissä.
Tässä vaiheessa mulle yleensä aletaan puhua leikkauksesta. Laserleikkauksella ei mun näkökykyäni pystytä korjaamaan, joten olen käsittänyt, että ainoa vaihtoehto olisi silmän sisään asennettava piilolinssi. Se leikkaustekniikka vaan on huimasti kalliimpi. Ja perusedellytys on tietysti, että näkökyky ei ole enää vähään aikaan huonontunut - mulla on kuitenkin näkö jatkanut huononemista myös sen jälkeen, kun olen täyttänyt 30. Näin ollen luulen, että leikkaus ei edes mun kohdallani onnistuisi.
Ketuttaa. Sen lisäksi, että mä vihaan näiden rillien kanssa suoriutumista, mä näytän rillien kanssa ihan uuvatilta. Näin voimakkaat miinuslinssit luonnollisesti pienentävät silmät ihan mineiksi. En vaan pääse siitä yli, että mulla on jatkuvasti todella epämukava olo näiden rillien kanssa. Olihan mukavaa reissussakin käydä uimassa silmälasit päässä ja tuollaisella 30 asteen helteellä oli oikein miellyttävää, kun lasit valahtelivat jatkuvasti nokalta.
Pieni mahdollisuus kai olisi, että mun silmät palautuisivat, kun lopetan imetyksen. En kuitenkaan ole lopettamassa sitä ihan pian, sillä kääpiöllä on menossa hammasvaihe eikä se tunnu saavan lohtua oikein muusta kuin tissistä. Meillä imetellään taas öisin ja päivisin ja aina.
Näkövammainen surkimus kuittaa. Seuraavassa postauksessa taidan luetella lisää viime aikojen epäonnistumisia. Niitä riittää, joten nyt on ainakin aiheita blogisaasteelle.
Silloin mulla oli muuten vastaavaa piinaa kuin nytkin: mun silmät. Mä alan olla ihan rikki näiden silmieni kanssa enkä oikein tiedä mitä tehdä seuraavaksi. Kai se olisi suunnattava (taas) lääkäriin, tällä kertaa erikoislääkärille, ja optikkoakin kai olisi hyvä nähdä. Rahatilanne on kuitenkin näin hoitovapaalla rajoittava tekijä. Mut joo, mullahan on siis huono näkö. Tosi huono näkö. Näöntarkkuuden saa korjattua tosi kivasti piilareilla, jolloin mun maailmani on tarkka ja realistisen kokoinen. Silmälaseilla en tällä näkökyvyllä vaan voi nähdä hyvin ja kaiken lisäksi mun maailmani on rilleillä pienempi. Välimatka silmästä linssiin vaikuttaa niin, että jos lasit vähänkään valahtavat, näen armottoman surkeasti. Joudun koko ajan tökkimään rillejä lähemmäksi silmiä ja vaikka sitten näkisinkin melko tarkasti, on kaikki kovin pientä. Mun on esimerkiksi vaikea erottaa lähestyvän bussin numeroa tai lukea jotain infotauluja. Sanomattakin selvää, että ilman rillejä olen lähes sokea ja esimerkiksi meikkaaminen on edelleen välillä epätoivoista sohimista, vaikka tietty rutiini siihen onkin kehittynyt. Mun pitää saada vaikkapa kulmakynä ihan kiinni silmään ja peili siihen heti perään, että pystyn piirtämään kulmat. Peitevärit joudun vetämään vähän arvalla ja koettaa sitten rillien avulla tarkistaa, ettei naama ole ihan läikikäs.
Ne piilarit. Olen käyttänyt piilareita yli 20 vuotta. Joskus muistaakseni opiskeluaikoina mun silmäni alkoivat ensimmäisen kerran hylkiä piilareita ja jouduin siirtymään puolikoviin, jotka olivat tolkuttoman kalliita ja aika hankaliakin käyttää. Samoja linssejä käytettiin vuosi eli ei hirveän hygieenistä. Sitten jossain vaiheessa mun silmäni ulkoistivat myös puolikovat piilarit ja siirryin takaisin pehmeisiin kuukausilinsseihin, jotka olivat siinä välissä kehittyneet kovasti. Tähän asti onkin nyt mennyt melko hyvin, muutamia huonoja jaksoja lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin mun silmäni eivät kestä enää noita pehmeitäkään piilareita. Ongelmat alkoivat keväällä ja kesällä jouduin lopettamaan piilareitten käytön kokonaan. Olen yrittänyt vaikka mitä erilaisia allergia- ja kostutustippoja - ei apua. Kävin itse asiassa reissua varten hakemassa reseptillä uusia (kalliita) tippojakin, mutta en mä kyllä huomaa mitään eroa aiempaan. Mun silmät eivät vaan kestä.
No, voisi kuvitella, että nykyään markkinoilla on vaikka mitä hienoja happea läpäiseviä ja kosteuttavia piilareitakin. Niin varmaan - ei vaan mulle eikä mun näöntarkkuudelle. Tällä hetkellä mä olen jo vuosia neuvonut eri optikoille mistä piilareista löytyy mun voimakkuutta ja näitä piilareita on ehkä yksi tai kaksi merkkiä. Joka helvetin optikko on ensi alkuun ollut sitä mieltä, että no nyt kokeillaan sulle näitä upouusia juuri markkinoille tulleita superlinssejä ja mä olen aina ollut, että ei varmaan kokeilla kun ei niissä kuitenkaan riitä voimakkuudet. Eikä ole riittäneet. Vaikuttaa siis siltä, että mun vaihtoehtoni ovat vähissä.
Tässä vaiheessa mulle yleensä aletaan puhua leikkauksesta. Laserleikkauksella ei mun näkökykyäni pystytä korjaamaan, joten olen käsittänyt, että ainoa vaihtoehto olisi silmän sisään asennettava piilolinssi. Se leikkaustekniikka vaan on huimasti kalliimpi. Ja perusedellytys on tietysti, että näkökyky ei ole enää vähään aikaan huonontunut - mulla on kuitenkin näkö jatkanut huononemista myös sen jälkeen, kun olen täyttänyt 30. Näin ollen luulen, että leikkaus ei edes mun kohdallani onnistuisi.
Ketuttaa. Sen lisäksi, että mä vihaan näiden rillien kanssa suoriutumista, mä näytän rillien kanssa ihan uuvatilta. Näin voimakkaat miinuslinssit luonnollisesti pienentävät silmät ihan mineiksi. En vaan pääse siitä yli, että mulla on jatkuvasti todella epämukava olo näiden rillien kanssa. Olihan mukavaa reissussakin käydä uimassa silmälasit päässä ja tuollaisella 30 asteen helteellä oli oikein miellyttävää, kun lasit valahtelivat jatkuvasti nokalta.
Pieni mahdollisuus kai olisi, että mun silmät palautuisivat, kun lopetan imetyksen. En kuitenkaan ole lopettamassa sitä ihan pian, sillä kääpiöllä on menossa hammasvaihe eikä se tunnu saavan lohtua oikein muusta kuin tissistä. Meillä imetellään taas öisin ja päivisin ja aina.
Näkövammainen surkimus kuittaa. Seuraavassa postauksessa taidan luetella lisää viime aikojen epäonnistumisia. Niitä riittää, joten nyt on ainakin aiheita blogisaasteelle.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
Katastrofimatkailusta
Kas päivää. Lapsi kävi hereillä, mutta oli ihan naatti ja nukahti tunnin imutuksen jälkeen uudelleen (syliin, vanhempien sängyssä kun ei nukuta vaan riehutaan). Nyt voisi päivittää reissukuulumisia.
Ei vaan paljon ole kertomista, sellaista painokelpoista ainakaan. Tuli vedettyä taas yksi katastrofimatka - sain tuossa juuri kirjoitettua palautetta lentoyhtiöön, harmi kun ei oltu pakettimatkalla niin ei voi muista asioista valittaa. Pakettimatka johonkin lapsiystävälliseen kohteeseen olisikin todennäköisesti onnistunut huomattavasti paremmin.
En ole ylpeä omasta käytöksestäni lomalla, sillä se oli pääsääntöisesti kammottavaa. Olin oikea lomanpilaaja. Jo alkuasetelma oli sellainen, että tästähän ei seuraa mitään hyvää: ensin sairastuu lapsi flunssaan, äiti seuraa perässä. Lapsen flunssa häipyy vajaan viikon sisään, äiti jatkaa räkimistä (en ole muuten ikinä nähnyt sellaista räkää! ektoplasmaa!). Ja eihän se flunssa siitä sitten parantunut millään. 1½ viikon jälkeen oli edelleen reippaasti yli 38 astetta kuumetta, jos jätti särkylääkkeet napsimatta, ja päätä & poskia särki. Paria päivää ennen lentoa lääkäriin ja arvonta-antibiootin ottoon - imettäessä kun ovat vaihtoehdot vähissä. Onneksi sentään ab tepsi ja olin lähtöpäivänä edes siedettävässä kunnossa, vaikkakin aivan loppuunpalanut hoidettuani lasta kaksi viikkoa kovassa kuumeessa ja flunssassa.
Joo, mitähän muuta sitä kehtaisi todeta. Emme olleet oikein otettuja lomakohteesta emmekä lomaseurasta. Talo ei ollut maailman paras vaihtoehto 1-vuotiaan kannalta eikä nyt itsekään oikein napannut nukkua lasten kerrossängyssä (muilla tietysti upeat leveät prinsessaparivuoteet). Kylä oli aika kuppainen ja asuimme omakotitaloalueella kaikkein syrjäisimmässä kolkassa. Ei oikein nähtävää. Ei mitään supermarketteja, joten kauppareissut aina sitten kestivät ja kestivät, ruokaa kun piti ostaaa kahdeksalle hengelle ja matkat hoidettiin kävellen (koko kylässä ei ollut edes takseja). Ihan järjetöntä, jos minulta kysytään. En jälkeenpäin edes tajua, miksi me suostuttiin lomaan näillä spekseillä. Oltiin typeriä.
Ja jos tiettyjä matkaseuralaisia ei meinaa kestää pariakaan tuntia yhteen menoon kotimaassa, niin eipä niitä meinannut kestää lomallakaan sen paremmin. Sitten vielä, kun päälle tehdään mm. sellaista, että kadotaan baariin mitään sanomatta, kun kylään tulee lisää jengiä (reissussa siis mukana myös toisessa talossa asuneet toisen lapsen isovanhemmat) ja annetaan meidän perheen hoitaa vieraiden viihdytys, niin JEE. Niin moni asia meni pieleen, että ei viitsi edes muistella. Oli virhe lähteä.
Positiivisia asioita kuitenkin lapsen riemu uima-altaassa ja lentokoneita tarkkaillessa (niin, kerroinko jo, että asuttiin myös lentokentän vieressä?). Olihan sillä kivaa telmiä vähissä vaatteissa pihalla. Vanhemmat pääsivät käymään kahtena päivänä suurkaupungissa nähtävyyksiä katselemassa ja hinku tuli päästä kyseiseen kaupunkiin uudelleen. Otin niin paljon valokuvia, etten missään reissussa ikinä.
En kyllä tiedä, milloin uskaltaa seuraavan kerran lähteä reissuun. Ei vaan tunnu onnistuvan.
Ei vaan paljon ole kertomista, sellaista painokelpoista ainakaan. Tuli vedettyä taas yksi katastrofimatka - sain tuossa juuri kirjoitettua palautetta lentoyhtiöön, harmi kun ei oltu pakettimatkalla niin ei voi muista asioista valittaa. Pakettimatka johonkin lapsiystävälliseen kohteeseen olisikin todennäköisesti onnistunut huomattavasti paremmin.
En ole ylpeä omasta käytöksestäni lomalla, sillä se oli pääsääntöisesti kammottavaa. Olin oikea lomanpilaaja. Jo alkuasetelma oli sellainen, että tästähän ei seuraa mitään hyvää: ensin sairastuu lapsi flunssaan, äiti seuraa perässä. Lapsen flunssa häipyy vajaan viikon sisään, äiti jatkaa räkimistä (en ole muuten ikinä nähnyt sellaista räkää! ektoplasmaa!). Ja eihän se flunssa siitä sitten parantunut millään. 1½ viikon jälkeen oli edelleen reippaasti yli 38 astetta kuumetta, jos jätti särkylääkkeet napsimatta, ja päätä & poskia särki. Paria päivää ennen lentoa lääkäriin ja arvonta-antibiootin ottoon - imettäessä kun ovat vaihtoehdot vähissä. Onneksi sentään ab tepsi ja olin lähtöpäivänä edes siedettävässä kunnossa, vaikkakin aivan loppuunpalanut hoidettuani lasta kaksi viikkoa kovassa kuumeessa ja flunssassa.
Joo, mitähän muuta sitä kehtaisi todeta. Emme olleet oikein otettuja lomakohteesta emmekä lomaseurasta. Talo ei ollut maailman paras vaihtoehto 1-vuotiaan kannalta eikä nyt itsekään oikein napannut nukkua lasten kerrossängyssä (muilla tietysti upeat leveät prinsessaparivuoteet). Kylä oli aika kuppainen ja asuimme omakotitaloalueella kaikkein syrjäisimmässä kolkassa. Ei oikein nähtävää. Ei mitään supermarketteja, joten kauppareissut aina sitten kestivät ja kestivät, ruokaa kun piti ostaaa kahdeksalle hengelle ja matkat hoidettiin kävellen (koko kylässä ei ollut edes takseja). Ihan järjetöntä, jos minulta kysytään. En jälkeenpäin edes tajua, miksi me suostuttiin lomaan näillä spekseillä. Oltiin typeriä.
Ja jos tiettyjä matkaseuralaisia ei meinaa kestää pariakaan tuntia yhteen menoon kotimaassa, niin eipä niitä meinannut kestää lomallakaan sen paremmin. Sitten vielä, kun päälle tehdään mm. sellaista, että kadotaan baariin mitään sanomatta, kun kylään tulee lisää jengiä (reissussa siis mukana myös toisessa talossa asuneet toisen lapsen isovanhemmat) ja annetaan meidän perheen hoitaa vieraiden viihdytys, niin JEE. Niin moni asia meni pieleen, että ei viitsi edes muistella. Oli virhe lähteä.
Positiivisia asioita kuitenkin lapsen riemu uima-altaassa ja lentokoneita tarkkaillessa (niin, kerroinko jo, että asuttiin myös lentokentän vieressä?). Olihan sillä kivaa telmiä vähissä vaatteissa pihalla. Vanhemmat pääsivät käymään kahtena päivänä suurkaupungissa nähtävyyksiä katselemassa ja hinku tuli päästä kyseiseen kaupunkiin uudelleen. Otin niin paljon valokuvia, etten missään reissussa ikinä.
lauantai 31. elokuuta 2013
Ulkoilusta
Nyt kun meilläkin on päästy hiekkalaatikkoikään, niin onhan mun pakko avautua taas ulkoilusta. Olen stressannut siitä ihan jonkun verran (mikä ei yllätä ketään, I know). Osasin jo ennakoida, että mitään aamu-ulkoilijoita meistä ei tule enkä ole nyt itseäni yrittänyt siihen edes pakottaa. Puoliso on välillä kotona ollessaan hoitanut aamu-ulkoilutuksen (kuulostaa siltä kuin meillä olisi koira) ja saa mun puolestani hoitaa vastaisuudessakin - kun olen yksin, me ei hötkyillä eikä rynnitä ulos heti aamusta ja tämä koskee myös mahdollisia tulevia harrastuksia. Jos en löydä meille sopivaa iltapäivätoimintaa, me ei toimita. Piste.
Ilmeisesti aihe kirvoittaa kuitenkin mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Lähipiiristä tuli mm. kommenttia siihen tyyliin että "nyt on aika alkaa ajatella lapsen parasta ja siirtyä pois omalta mukavuusalueelta, sillä lapsen kanssa on vain ulkoiltava aamuin illoin", mistä olin lievästi yllättynyt. Meillä ei ole tapana sen ihmeemmin kiistellä tai arvottaa toista eikä varsinkaan heitellä mitään lapsen paras -kortteja puoleen eikä toiseen, mutta ilmeisesti tämä ulkoilu on nyt jotain sellaista, joka vaan pitäisi hoitaa tietyllä tapaa.
Ulkoilun hyödyt ovat kai ihan kiistattomat. Parin päivän (kröhöm) ulkoilemattomuus alkaa kyllä näkyä unissa ja ruokahalussa, eipä siinä mitään. Mä olen kuitenkin ihan toivoton aamuisin. Yksin ollessakin mulla kestää kaksi tuntia päästä siihen kuntoon, että voin lähteä ovesta ulos. Vapaapäivänä sekään ei riitä. Tiedän, että joskus tulevaisuudessa meidän on jotenkin suoriuduttava aamuista, kun pikkutyyppi on hilattava päiväkotiin ja itse on mentävä töihin, mutta nyt vielä kun ei ole ihan täysin pakko, mä en rupea kohottamaan verenpainetta aamuhärdellillä. Sitä paitsi vielä muutama viikko sitten oli tilanne, että pikkujannu oli aamuisin itsekin niin sippi, että aamupalan ja -pesun sekä pienen leikkituokion jälkeen se oli täysin valmista kauraa unille. Olis ollut ihan silkkaa itsemurhaa yrittää lähteä rehaamaan niin unista sälliä pihalle.
Olen kieltämättä yrittänyt aina välillä keksiä tekosyitä, miksi iltaisinkaan ei tarvitsisi ulkoilla, mutta no - se kai vaan on jotain, mikä on hoidettava. Pelottavinta on ehdottomasti se toisten vanhempien ja lasten kohtaaminen ja tuo lähileikkipuisto, mutta toisaalta eilen meillä oli siellä varsin mukavaa. Useimmiten siellä näkee vähän vanhempia lapsia, mutta nyt sattui pari kolme samanikäistä yhtä aikaa. Ja tällä kertaa ne vanhemmatkaan eivät olleet ihan niin pelottavia - epäilen, että meitä oli siellä esikoisen kanssa useampiakin. Musta tuntuu, että ne mun aiemmin kohtaamani superpelottavat tyypit olivat jotain ammattilaisia ja puistoilleet jo monta vuotta.
Toinen asia, josta näemmä saa jonkun hyvä äiti vs. paha äiti -asetelman: ne v*t*n välikausihaalarit. Ensinnäkin tuo sana on edelleen mulle sellainen, että punaista alkaa näkyä välittömästi. Toisekseen mä en ymmärrä vieläkään aiheesta nousevaa haloota. Lähipiiristä kuului myös kysymys, että kai olen jo hankkinut välikausihaalarin. Minä siihen, että en, enkä tiedä hankinkokaan, kun ostettiin viime keväänä takki ja housut (nekin viime hetken paniikissa, kun kesävaatteita ei voinut vielä pitää ja toppavaatteet oli liikaa), jotka ovat vieläkin ihan sopivat. Mutta. Kun kuulemma "tuon ikäisellä kyllä kuuluu olla se haalari". Jaa miksi? En nyt vielä keksi yhtään syytä, mutta ehkä me sitten taas paniikissa hommataan, kun keksitään miksi yksivuotiaalla kuuluu olla välikausihaalari.
Käytiin muuten ostamassa talvihaalari viime viikolla eikä edes ostettu alesta viime vuoden kuosillista, lälläslää! (Mulle olis käynyt se viime vuoden malli, mutta puolison mielestä se oli ruma, joten kauppaan jäi. En jaksanut alkaa inttää vastaan.)
Ilmeisesti aihe kirvoittaa kuitenkin mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Lähipiiristä tuli mm. kommenttia siihen tyyliin että "nyt on aika alkaa ajatella lapsen parasta ja siirtyä pois omalta mukavuusalueelta, sillä lapsen kanssa on vain ulkoiltava aamuin illoin", mistä olin lievästi yllättynyt. Meillä ei ole tapana sen ihmeemmin kiistellä tai arvottaa toista eikä varsinkaan heitellä mitään lapsen paras -kortteja puoleen eikä toiseen, mutta ilmeisesti tämä ulkoilu on nyt jotain sellaista, joka vaan pitäisi hoitaa tietyllä tapaa.
Ulkoilun hyödyt ovat kai ihan kiistattomat. Parin päivän (kröhöm) ulkoilemattomuus alkaa kyllä näkyä unissa ja ruokahalussa, eipä siinä mitään. Mä olen kuitenkin ihan toivoton aamuisin. Yksin ollessakin mulla kestää kaksi tuntia päästä siihen kuntoon, että voin lähteä ovesta ulos. Vapaapäivänä sekään ei riitä. Tiedän, että joskus tulevaisuudessa meidän on jotenkin suoriuduttava aamuista, kun pikkutyyppi on hilattava päiväkotiin ja itse on mentävä töihin, mutta nyt vielä kun ei ole ihan täysin pakko, mä en rupea kohottamaan verenpainetta aamuhärdellillä. Sitä paitsi vielä muutama viikko sitten oli tilanne, että pikkujannu oli aamuisin itsekin niin sippi, että aamupalan ja -pesun sekä pienen leikkituokion jälkeen se oli täysin valmista kauraa unille. Olis ollut ihan silkkaa itsemurhaa yrittää lähteä rehaamaan niin unista sälliä pihalle.
Olen kieltämättä yrittänyt aina välillä keksiä tekosyitä, miksi iltaisinkaan ei tarvitsisi ulkoilla, mutta no - se kai vaan on jotain, mikä on hoidettava. Pelottavinta on ehdottomasti se toisten vanhempien ja lasten kohtaaminen ja tuo lähileikkipuisto, mutta toisaalta eilen meillä oli siellä varsin mukavaa. Useimmiten siellä näkee vähän vanhempia lapsia, mutta nyt sattui pari kolme samanikäistä yhtä aikaa. Ja tällä kertaa ne vanhemmatkaan eivät olleet ihan niin pelottavia - epäilen, että meitä oli siellä esikoisen kanssa useampiakin. Musta tuntuu, että ne mun aiemmin kohtaamani superpelottavat tyypit olivat jotain ammattilaisia ja puistoilleet jo monta vuotta.
Toinen asia, josta näemmä saa jonkun hyvä äiti vs. paha äiti -asetelman: ne v*t*n välikausihaalarit. Ensinnäkin tuo sana on edelleen mulle sellainen, että punaista alkaa näkyä välittömästi. Toisekseen mä en ymmärrä vieläkään aiheesta nousevaa haloota. Lähipiiristä kuului myös kysymys, että kai olen jo hankkinut välikausihaalarin. Minä siihen, että en, enkä tiedä hankinkokaan, kun ostettiin viime keväänä takki ja housut (nekin viime hetken paniikissa, kun kesävaatteita ei voinut vielä pitää ja toppavaatteet oli liikaa), jotka ovat vieläkin ihan sopivat. Mutta. Kun kuulemma "tuon ikäisellä kyllä kuuluu olla se haalari". Jaa miksi? En nyt vielä keksi yhtään syytä, mutta ehkä me sitten taas paniikissa hommataan, kun keksitään miksi yksivuotiaalla kuuluu olla välikausihaalari.
Käytiin muuten ostamassa talvihaalari viime viikolla eikä edes ostettu alesta viime vuoden kuosillista, lälläslää! (Mulle olis käynyt se viime vuoden malli, mutta puolison mielestä se oli ruma, joten kauppaan jäi. En jaksanut alkaa inttää vastaan.)
torstai 29. elokuuta 2013
Mitä jos?
Mä en ole koskaan ollut jossittelijatyyppiä. En ole katunut tehtyjä asioita tai ratkaisuja, koska olen mielestäni tehnyt parhaani aina kulloisessakin tilanteessa. Aina ei kortit ole olleet sellaiset, että olisin voinut toimia toisin.
Nyt on mennyt jo monta vuotta jossitellessa, mikä on vastenmielistä. Miksi mun aivoni kieltäytyvät yhtäkkiä sisäistämästä, että en ole tietoisesti tai tarkoituksella hutiloinut tai tehnyt virheitä tai että miksi ylipäänsä tuntuu, että olen tehnyt virheitä, jotka olisi voinut välttää? Mun jossittelu lähtee tietenkin työpaikasta, jossa väsyin ja josta olen jauhanut kyllästymiseen asti. Olisi pitänyt silloin vaan hakea uusiin töihin. En hakenut. Olisi pitänyt olla työpaikka, josta jäädä äitiyslomalle sen sijaan, että nyt mietin, tuleeko musta ikinä enää mitään. Mä piiskaan itseäni ihan valtavasti näistä virheistä ja ne kummittelevat jatkuvasti mun takaraivossani saaden mut väsyneeksi ja ärtyneeksi. Miksi en saa tätä loppumaan?
Vedän myös kamalat paineet toisten sanomisista, jopa joistain melkein anonyymeista nettikirjoituksista, joita ei ole millään tavalla kohdistettu mulle. Jos joku kirjoittaa, että pienten lasten äitien tulee pyrkiä mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään, että he ovat hyödyksi yhteiskunnalle ja että heidän ammattitaitonsa ei katoa, niin mä melkein huohotan paniikissa ruudun ääressä ja mietin, että nyt on sitten ammattitaito kadonnut ja olen koko yhteiskunnan mätäpaise ja loinen. Pakkopakkopakko päästä sinne töihin pian. Kun joku hehkuttaa, mitä kaikkea kivaa on lapsen kanssa tehnyt, mä paineistun ja mietin, että olen ihan paskamutsi, kun me ei tehdä samanlaisia juttuja. Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa. Miksi mä teen tätä itselleni? Ihan turhaa energianhaaskausta.
Testi on nyt takanapäin. En sano onnistuneesti, koska olen 99 % varma, että hylky tulee. Mä en tajua, mikä ihmeen kökkötuuri mua tuntuu nyt vainoavan, sillä muutamaa päivää ennen testiä muksu pamahti flunssaan. Yksi yö valvoskeltiin: muksu heräili 45 minuutin tai tunnin välein ja kun lopulta nappasin sen kainaloon ja kiikutin meidän väliin, unta riitti taas vaan siihen maagiseen neljään asti. Yritin puolitoista tuntia saada lasta nukahtamaan uudelleen, mutta tuloksetta. Olin vähän kaavaillut kertailevani tiettyja juttuja lapsen päiväuniaikaan, mutta tietenkin päiväunetkin tökkäsivät flunssaan. Sain lapsen nukkumaan 20 minuutin tai vajaan tunnin pätkiä, joten se siitä sitten.
Eikä siinä vielä kaikki. Pamahdin itse myös kamalaan räkätautiin ja kuumeeseen. Testipäivän aamuna tuntui, että keuhkot irtoavat ja nukahdan seisovilleni, mutta ei auttanut. Kyllä mä jotain siitä testistä tajusin, mutta kun aivot kävivät just niin hitaalla, että en meinannut millään muistaa kuluvan kuukauden nimeä täyttäessäni vaitiolositoumusta, niin ei tässä mitenkään into piukeana voi testin tulosta odotella. Että jeepä jee vaan.
Olen ollut todella allapäin näiden työkuvioiden johdosta, mutta ehkä tästä vielä selvitään. Ei kai se auta kuin ruveta miettimään mitä seuraavaksi. Jotenkin oli aika ihanaa ajella bussilla testipaikkaan ja päästä käymään edes lyhyesti toimistoympäristössä: kyllä mulla aikamoinen ikävä töihin on. Eniten ehkä tässä haastattelu- ja testijutussa hämää se, että mä tiedän, että pääsisin kyllä takaisin työmoodiin aika nopeastikin ja mä olisin hyvä, mutta kotona on jotenkin aivan turkasen vaikeaa muistaa mitään menneestä työelämästä. Paha vaan, ettei mua kukaan palkkaa vaan sen perusteella, että vakuutan, että kyllä mä vielä pärjään, vaikka en nyt just tässä tilanteessa pystykään sanomaan mitään järjellistä.
Nyt on mennyt jo monta vuotta jossitellessa, mikä on vastenmielistä. Miksi mun aivoni kieltäytyvät yhtäkkiä sisäistämästä, että en ole tietoisesti tai tarkoituksella hutiloinut tai tehnyt virheitä tai että miksi ylipäänsä tuntuu, että olen tehnyt virheitä, jotka olisi voinut välttää? Mun jossittelu lähtee tietenkin työpaikasta, jossa väsyin ja josta olen jauhanut kyllästymiseen asti. Olisi pitänyt silloin vaan hakea uusiin töihin. En hakenut. Olisi pitänyt olla työpaikka, josta jäädä äitiyslomalle sen sijaan, että nyt mietin, tuleeko musta ikinä enää mitään. Mä piiskaan itseäni ihan valtavasti näistä virheistä ja ne kummittelevat jatkuvasti mun takaraivossani saaden mut väsyneeksi ja ärtyneeksi. Miksi en saa tätä loppumaan?
Vedän myös kamalat paineet toisten sanomisista, jopa joistain melkein anonyymeista nettikirjoituksista, joita ei ole millään tavalla kohdistettu mulle. Jos joku kirjoittaa, että pienten lasten äitien tulee pyrkiä mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään, että he ovat hyödyksi yhteiskunnalle ja että heidän ammattitaitonsa ei katoa, niin mä melkein huohotan paniikissa ruudun ääressä ja mietin, että nyt on sitten ammattitaito kadonnut ja olen koko yhteiskunnan mätäpaise ja loinen. Pakkopakkopakko päästä sinne töihin pian. Kun joku hehkuttaa, mitä kaikkea kivaa on lapsen kanssa tehnyt, mä paineistun ja mietin, että olen ihan paskamutsi, kun me ei tehdä samanlaisia juttuja. Tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa. Miksi mä teen tätä itselleni? Ihan turhaa energianhaaskausta.
Testi on nyt takanapäin. En sano onnistuneesti, koska olen 99 % varma, että hylky tulee. Mä en tajua, mikä ihmeen kökkötuuri mua tuntuu nyt vainoavan, sillä muutamaa päivää ennen testiä muksu pamahti flunssaan. Yksi yö valvoskeltiin: muksu heräili 45 minuutin tai tunnin välein ja kun lopulta nappasin sen kainaloon ja kiikutin meidän väliin, unta riitti taas vaan siihen maagiseen neljään asti. Yritin puolitoista tuntia saada lasta nukahtamaan uudelleen, mutta tuloksetta. Olin vähän kaavaillut kertailevani tiettyja juttuja lapsen päiväuniaikaan, mutta tietenkin päiväunetkin tökkäsivät flunssaan. Sain lapsen nukkumaan 20 minuutin tai vajaan tunnin pätkiä, joten se siitä sitten.
Eikä siinä vielä kaikki. Pamahdin itse myös kamalaan räkätautiin ja kuumeeseen. Testipäivän aamuna tuntui, että keuhkot irtoavat ja nukahdan seisovilleni, mutta ei auttanut. Kyllä mä jotain siitä testistä tajusin, mutta kun aivot kävivät just niin hitaalla, että en meinannut millään muistaa kuluvan kuukauden nimeä täyttäessäni vaitiolositoumusta, niin ei tässä mitenkään into piukeana voi testin tulosta odotella. Että jeepä jee vaan.
Olen ollut todella allapäin näiden työkuvioiden johdosta, mutta ehkä tästä vielä selvitään. Ei kai se auta kuin ruveta miettimään mitä seuraavaksi. Jotenkin oli aika ihanaa ajella bussilla testipaikkaan ja päästä käymään edes lyhyesti toimistoympäristössä: kyllä mulla aikamoinen ikävä töihin on. Eniten ehkä tässä haastattelu- ja testijutussa hämää se, että mä tiedän, että pääsisin kyllä takaisin työmoodiin aika nopeastikin ja mä olisin hyvä, mutta kotona on jotenkin aivan turkasen vaikeaa muistaa mitään menneestä työelämästä. Paha vaan, ettei mua kukaan palkkaa vaan sen perusteella, että vakuutan, että kyllä mä vielä pärjään, vaikka en nyt just tässä tilanteessa pystykään sanomaan mitään järjellistä.
keskiviikko 21. elokuuta 2013
Seko
Taidan joutua laatimaan suunnitelma B:n tai ainakin vetämään suunnitelmat uusiksi. Epätoivoinen ja ristiriitainen olo. Päässä risteilee miljoona ajatusta. Toisaalta en ole koskaan ollut näin onnellinen: mulla on ihan mahtava perhe, josta olen suunnattoman kiitollinen. Päivät jannun kanssa ovat pääsääntöisesti ihania - tuo vuotias on ihan huippuhauska kaveri! Samaan aikaan tunnen itseni täysin luuseriksi, koska näyttää pahasti siltä, että jään kotoilemaan hamaan tulevaisuuteen tai että olen vähintäänkin täydellisen alanvaihdon edessä. En halua vaihtaa alaa, en tiedä mitä muuta osaan tai edes haluan tehdä. Kaikki muu tuntuu nöyrtymiseltä.
Haastattelu meni päin peetä. Jäädyin lähes täysin, vaikka haastattelijat olivat mulle ennestään tuttuja. Jäin hokemaan samoja juttuja enkä osannut vastata muutamaan todella helppoonkaan kysymykseen, siitä vaikeasta puhumattakaan. Päässä ei surrannut yksikään järkevä ajatus, löi vaan ihan tyhjää koko ajan. Ja totta kai mulla on nyt sitten vielä edessä se pelätty testi, josta mulla teetetään joku vaikeampi versio, jota ei kai muilla ole edes ikinä teetetty. Ei pitäisi suhtautua näin, mutta kyllä väistämättä tuntuu siltä, että peli on jo menetetty.
Onhan musta aiemminkin tuntunut haastattelujen jälkeen, että huonosti meni, mutta kyllä tää oli ihan rimanalitus. Kaikki sanoo, että ainahan mä suhtaudun asioihin pessimistisesti ja sitten kuitenkin onnistun, mutta kyllä sen tunnistaa, kun jäätyy ihan totaalisesti.
Opintolainaa on edelleen tuhansia. Työvuosia on takana juuri ja juuri hieman enemmän kuin opiskeluvuosia. En tiedä mitä teen. Kaiken muun hyvän lisäksi bongasin paikallisesta täydennyskoulutuskeskuksesta oman alan koulutuksen, joka on tarkoitettu tilanteisiin, että alalta on ollut taukoa ja tarvitsee pientä ponnistuslautaa takaisin. Kuulostaisi siis juuri sopivalta, mutta sitten tuleekin se mutta. Koulutus alkaa ensi kuussa (hakuaikaa 30. päivään tätä kuuta). Ja ajattelen mä asiaa miltä kantilta vaan, niin mä en halua mun lastani vielä ulkopuoliselle hoitoon. Isä taas ei voi jäädä kotiin, koska mä en saisi tuolta koulutusajalta kuin ehkä joitain roposia, jolloin meillä ei olisi edes sitä yhden ihmisen palkkaa (koulutus kestää kuitenkin kahdeksan kuukautta).
Mä jo ihan oikeasti kelasin mustimmilla hetkilläni, että ehkä musta tulee sellainen kotiäiti/-rouva, jonka mielestä on tosi oleellista ja lapselle parasta olla kotona vielä kun lapsi on yläkoulussa. Mitäs siitä, ettei kartu eläke tai ole tuloja, onhan mulla katto pään päällä - ja se lapsi. Jee. Mitenköhän sitten maailma romahtaisi, kun lapsi lentäisi pesästä?
Oishan niitä varmaan muitakin työpaikkoja kuin tämä johon hain, mutta satun tietämään, että mahdollisuudet johonkin toiseen työpaikkaan ovat vieläkin pienemmät. Ne ei tiedä edes sitä, että olen joskus ennen ollut hyvä ja pätevä ja niiden testit on ehkä vieläkin vaikeampia. Tuntuisi hullulta edes yrittää.
Olisivat haastattelussa kysyneet vauvoista tai imetyksestä, niin olisin osannut vastata jäätymättä. Jännä kun eivät kysyneet. Vähän loukkaannuin, kun en edes päässyt kertomaan, että mun lapseni oli edellisenä päivänä oppinut kävelemään.
Mä volisen kuin putous, kun mietin, että saattaisinkin joutua jättämään tämän kotona hengailun. Kotona hengailun, joka eristää mut muusta maailmasta ja saa mun itsetunnon näemmä aika kriittiseen romahduspisteeseen.
Sen lisäksi, että päässä risteilevät nämä työ- ja koulutuskuviot, lisätään soppaan vielä THE Kuume. Päivittäin, siis jumaliste päivittäin, volisen, että mitä jos en saakaan toista lasta. Että on jo kiirekiirekiire alkaa yrittää. Mitä jos mun endo on ryöstäytynyt käsistä? Mitä jos en saa enää ikinä vauvaa? Mun on pakko saada vielä vauva! Pakko!
Että voisko joku nyt tulla kertomaan mitä helvettiä teen? Ja tän mun päänsisäisen maailmankin saisi muutamaksi päiväksi lainaan, voisin pitää pienen breikin.
Ai niin, PS. taas vaan: Se paikallinen kerho on ilmeisesti tarkoitettu vanhemmille, joista arjesta selviäminen tuntuu vaikealta ja jotka kaipaavat vertaistukea. Tämä siis jotakuinkin virallinen kuvaus netistä. Annoin ilmeisesti tosi epätoivoisen kuvan siellä hiekkiksellä. ;)
Haastattelu meni päin peetä. Jäädyin lähes täysin, vaikka haastattelijat olivat mulle ennestään tuttuja. Jäin hokemaan samoja juttuja enkä osannut vastata muutamaan todella helppoonkaan kysymykseen, siitä vaikeasta puhumattakaan. Päässä ei surrannut yksikään järkevä ajatus, löi vaan ihan tyhjää koko ajan. Ja totta kai mulla on nyt sitten vielä edessä se pelätty testi, josta mulla teetetään joku vaikeampi versio, jota ei kai muilla ole edes ikinä teetetty. Ei pitäisi suhtautua näin, mutta kyllä väistämättä tuntuu siltä, että peli on jo menetetty.
Onhan musta aiemminkin tuntunut haastattelujen jälkeen, että huonosti meni, mutta kyllä tää oli ihan rimanalitus. Kaikki sanoo, että ainahan mä suhtaudun asioihin pessimistisesti ja sitten kuitenkin onnistun, mutta kyllä sen tunnistaa, kun jäätyy ihan totaalisesti.
Opintolainaa on edelleen tuhansia. Työvuosia on takana juuri ja juuri hieman enemmän kuin opiskeluvuosia. En tiedä mitä teen. Kaiken muun hyvän lisäksi bongasin paikallisesta täydennyskoulutuskeskuksesta oman alan koulutuksen, joka on tarkoitettu tilanteisiin, että alalta on ollut taukoa ja tarvitsee pientä ponnistuslautaa takaisin. Kuulostaisi siis juuri sopivalta, mutta sitten tuleekin se mutta. Koulutus alkaa ensi kuussa (hakuaikaa 30. päivään tätä kuuta). Ja ajattelen mä asiaa miltä kantilta vaan, niin mä en halua mun lastani vielä ulkopuoliselle hoitoon. Isä taas ei voi jäädä kotiin, koska mä en saisi tuolta koulutusajalta kuin ehkä joitain roposia, jolloin meillä ei olisi edes sitä yhden ihmisen palkkaa (koulutus kestää kuitenkin kahdeksan kuukautta).
Mä jo ihan oikeasti kelasin mustimmilla hetkilläni, että ehkä musta tulee sellainen kotiäiti/-rouva, jonka mielestä on tosi oleellista ja lapselle parasta olla kotona vielä kun lapsi on yläkoulussa. Mitäs siitä, ettei kartu eläke tai ole tuloja, onhan mulla katto pään päällä - ja se lapsi. Jee. Mitenköhän sitten maailma romahtaisi, kun lapsi lentäisi pesästä?
Oishan niitä varmaan muitakin työpaikkoja kuin tämä johon hain, mutta satun tietämään, että mahdollisuudet johonkin toiseen työpaikkaan ovat vieläkin pienemmät. Ne ei tiedä edes sitä, että olen joskus ennen ollut hyvä ja pätevä ja niiden testit on ehkä vieläkin vaikeampia. Tuntuisi hullulta edes yrittää.
Olisivat haastattelussa kysyneet vauvoista tai imetyksestä, niin olisin osannut vastata jäätymättä. Jännä kun eivät kysyneet. Vähän loukkaannuin, kun en edes päässyt kertomaan, että mun lapseni oli edellisenä päivänä oppinut kävelemään.
Mä volisen kuin putous, kun mietin, että saattaisinkin joutua jättämään tämän kotona hengailun. Kotona hengailun, joka eristää mut muusta maailmasta ja saa mun itsetunnon näemmä aika kriittiseen romahduspisteeseen.
Sen lisäksi, että päässä risteilevät nämä työ- ja koulutuskuviot, lisätään soppaan vielä THE Kuume. Päivittäin, siis jumaliste päivittäin, volisen, että mitä jos en saakaan toista lasta. Että on jo kiirekiirekiire alkaa yrittää. Mitä jos mun endo on ryöstäytynyt käsistä? Mitä jos en saa enää ikinä vauvaa? Mun on pakko saada vielä vauva! Pakko!
Että voisko joku nyt tulla kertomaan mitä helvettiä teen? Ja tän mun päänsisäisen maailmankin saisi muutamaksi päiväksi lainaan, voisin pitää pienen breikin.
Ai niin, PS. taas vaan: Se paikallinen kerho on ilmeisesti tarkoitettu vanhemmille, joista arjesta selviäminen tuntuu vaikealta ja jotka kaipaavat vertaistukea. Tämä siis jotakuinkin virallinen kuvaus netistä. Annoin ilmeisesti tosi epätoivoisen kuvan siellä hiekkiksellä. ;)
tiistai 13. elokuuta 2013
Pelkoa hiekkalaatikolla
Mä niin toivon, että tän viikon haastattelu olisi jo menestyksekkäästi ohi. Meinaa pukata pientä paniikkia. Vaatteet on vanhoja, niihin ei meinaa mahtua ja niissä on epämukavaa. Mä en ole edes meinannut muistaa työhistoriaani tai mitä olen töissä tehnyt. On muuten pientä eroa valmistautumisessa nyt ja ennen: ennen menin haastatteluun suurinpiirtein baarin kautta (edellisenä iltana) viitsimättä ihan hirveästi vaivata päätäni mahdollisilla kysymyksillä ja omilla vastauksilla, mutta nyt on ihan oikeasti pitänyt yrittää palauttaa mieleen mitä on tullut ylipäänsä tehtyä ja olenko tehnyt mitään sellaista, minkä takia mut kannattaa palkata.
Jäin iltapäiväksi ja illaksi yksinäni miehen lähtiessä harrastusrientoon ja meinaa ahdistaa jo tämäkin. Vaikka musta on ihanaa hengailla tuon pikkukaverin kanssa, mua syö jotenkin kohtuuttoman paljon heti kun mulla ei ole aikuista juttukumppania. En tajua. Harkitsen, pitääkö mun lähteä hiekkalaatikon reunalle päivystämään, mutta käytyäni pari kertaa läheisessä leikkipuistossa, mua on alkanut pelottaa. Mä en hallitse tuota leikkipuistokeskustelukoodia yhtään enkä osaa toimia siellä. Mä en osaa jutella lapsestani jonkun tuntemattoman kanssa - saatikka sitten, että osaisin keskustella jonkun toisen lapsesta! Mun on jotenkin tosi vaikeaa tajuta miksi mun pitää keskustella mun lapsestani kai vaan jonkun yleisen käyttäytymissäännöstön takia ilman että olen oikeasti tutustumassa kehenkään. Koska eihän tuolla kai oikeasti tutustu? Tarkoitus on kai pysyä ainiaan "Pertin tai Marjatan äitinä" eikä hankkia varsinaisia tuttavia? Uaaah, mitkä paineet!
Viime kerralla tein varmaan kaikki mokat aloittaessani älyvapaan hölötyksen elämästäni, kun en siinä tilanteessa parempaakaan keksinyt. Jonkun aikaa lörpöteltyäni tajusin että nyt varmaan kandee tukkia suu, mutta onpa hölmöä sitten olla ihan hissukseenkin. Ja ihan selkeä kilpailutilannehan siitä sitten saatiin: skaban kohteena mm. kuka on nukkunut huonoiten lasten ollessa pieniä. Aika ahterista. Ja varmaan toimin myös jotenkin väärin, kun lopuksi sanoin, että nyt pitää lähteä puurolle, kun mulle huomautettiin, että ei kai meillä vielä puuroa syödä, että kai nyt vellillä vielä mennään. Ei mennä. Karisikohan pisteet? Mä en ole yhtään varma, että musta tulee hiekkalaatikkomutsia - ei sen takia, että ylenkatsoisin ketään saatikka sitten että mulla olisi sellaiseen varaa vaan sen takia, että mä en hitto vie vaan osaa tuota juttua.
Kertoivat siellä hiekkalaatikolla (vaikutin varmasti epätoivoiselta), että meillä on täällä joku paikallinenkin äiti & lapsi -kerho (mitenköhän iskän kävis, jos se yrittäis tuollaiseen kerhoon?). Kai mä jotain tuollaista vielä yritän, mutta tällä hetkellä lähinnä vaan pelottaa.
Käväisimme kertaalleen päiväseltään pikkukaupungissa. Jälkeenpäin melkein hävettää, sillä menin appivanhempien luona taas jotenkin lukkoon. Mun naamasta, ruumiinkielestä ja lyhytsanaisesta ulosannistani taatusti paljastui, että alkoi vituttaa.
Jäin iltapäiväksi ja illaksi yksinäni miehen lähtiessä harrastusrientoon ja meinaa ahdistaa jo tämäkin. Vaikka musta on ihanaa hengailla tuon pikkukaverin kanssa, mua syö jotenkin kohtuuttoman paljon heti kun mulla ei ole aikuista juttukumppania. En tajua. Harkitsen, pitääkö mun lähteä hiekkalaatikon reunalle päivystämään, mutta käytyäni pari kertaa läheisessä leikkipuistossa, mua on alkanut pelottaa. Mä en hallitse tuota leikkipuistokeskustelukoodia yhtään enkä osaa toimia siellä. Mä en osaa jutella lapsestani jonkun tuntemattoman kanssa - saatikka sitten, että osaisin keskustella jonkun toisen lapsesta! Mun on jotenkin tosi vaikeaa tajuta miksi mun pitää keskustella mun lapsestani kai vaan jonkun yleisen käyttäytymissäännöstön takia ilman että olen oikeasti tutustumassa kehenkään. Koska eihän tuolla kai oikeasti tutustu? Tarkoitus on kai pysyä ainiaan "Pertin tai Marjatan äitinä" eikä hankkia varsinaisia tuttavia? Uaaah, mitkä paineet!
Viime kerralla tein varmaan kaikki mokat aloittaessani älyvapaan hölötyksen elämästäni, kun en siinä tilanteessa parempaakaan keksinyt. Jonkun aikaa lörpöteltyäni tajusin että nyt varmaan kandee tukkia suu, mutta onpa hölmöä sitten olla ihan hissukseenkin. Ja ihan selkeä kilpailutilannehan siitä sitten saatiin: skaban kohteena mm. kuka on nukkunut huonoiten lasten ollessa pieniä. Aika ahterista. Ja varmaan toimin myös jotenkin väärin, kun lopuksi sanoin, että nyt pitää lähteä puurolle, kun mulle huomautettiin, että ei kai meillä vielä puuroa syödä, että kai nyt vellillä vielä mennään. Ei mennä. Karisikohan pisteet? Mä en ole yhtään varma, että musta tulee hiekkalaatikkomutsia - ei sen takia, että ylenkatsoisin ketään saatikka sitten että mulla olisi sellaiseen varaa vaan sen takia, että mä en hitto vie vaan osaa tuota juttua.
Kertoivat siellä hiekkalaatikolla (vaikutin varmasti epätoivoiselta), että meillä on täällä joku paikallinenkin äiti & lapsi -kerho (mitenköhän iskän kävis, jos se yrittäis tuollaiseen kerhoon?). Kai mä jotain tuollaista vielä yritän, mutta tällä hetkellä lähinnä vaan pelottaa.
Käväisimme kertaalleen päiväseltään pikkukaupungissa. Jälkeenpäin melkein hävettää, sillä menin appivanhempien luona taas jotenkin lukkoon. Mun naamasta, ruumiinkielestä ja lyhytsanaisesta ulosannistani taatusti paljastui, että alkoi vituttaa.
- Oli kuulemma pakko ruokailla, mutta ruokaa alettiin vasta laittaa kun mentiin paikalle. "Ei me ajateltu, että olette näin ajoissa liikkellä." Ajoissa? Kello kaksi iltapäivällä? En tahdo mitään ihmeellistä palvelua tai tulla valmiiseen pöytään, se ei siinä ruoanlaitossa kismittänyt, mutta kun olimme päiväseltään käymässä ja lapsen päiväuniaika läheni - ja unet haluttiin autossa, koska ei kiinnostanut "valvottaa" lasta puolilleöin sen takia, että se on nukkunut liian myöhäiset päikkärit (ja autossa se nyt tuolla matkalla nukahtaa ihan väistämättä). Ei taaskaan meinannut mennä jakeluun. "No voihan se nukkua myöhemminkin tämän kerran." EI VOI. Mua ei kiinnosta valvoa puoleenyöhön ylikierroksilla käyvän pörrääjän kanssa ja taistella unesta pahimmillaan itkun ja huudon kautta.
- Joka paikka edelleen täynnä niitä käsidesipurkkeja, lääkerasvoja, papereita ja koriste-esineitä. "Laitetaan poika tohon syöttötuoliin, niin se pysyy paikallaan." No ei laiteta syöttötuoliin, ei se siinä nyt huvikseen istu, jos ei ole ruoka-aika. Sairaan kiva koettaa viihdyttää ihmishyrrää neliömetrin kokoisella pläntillä keskellä lattiaa, kun kaikki muut paikat ovat suurinpiirtein vaarallisia (bongasin myös parit ongenkoukut paikassa, johon lapsi pääsee).
torstai 8. elokuuta 2013
Jatkoa tilannepäivitykseen
Olen parissa aiemmassa postauksessa viitannut hienoiseen lapsenhoitoväsymykseeni. Nyttemmin on helpottanut, wuhuu! Mulla oli pahimman muuttokaaoksen keskellä jossain vaiheessa sellainen olo, että haluan vaan piiloutua lapselta, kun en kestä sitä 24/7 lahkeessa roikkumista ja sylittelyä. Ahdisti todella lujaa. Tilanne lähti helpottumaan, kun luovutin. Yritin vaan pitää lasta sylissä ja mukana kaikessa koko ajan sekä luovuin omien juttujen ja muuton edistymisen haikailusta. Tein ruokaa yhdellä kädellä, kävin vessassa lapsi sylissä ja makoilin lattialla lapsen kanssa. Hiljalleen sitten huomasin, että lapsi ei enää joka tilanteessa vaadikaan syliin ja antaa mun jopa käydä vessassa itkemättä mun jalkaani vasten tai pukea päälleni ilman hysteeristä itkukohtausta. Tällä hetkellä tilanne on se, että lapsi jopa könyää itsekseen omaan huoneeseensa leikkimään leluillaan ja viihtyy muutenkin hetkisiä yksinään lattialla. Taitaa olla eka kerta tämän lapsen elämässä. :) Myös isää haetaan nyt leikkeihin tai kävelyharjoituksiin.
Kävimme eilen paikallisessa neuvolassa yksivuotiskäynnillä. Piikkiä tuli niin maan perhanasti ja nyt tuolla ulkona koisailee kuumeinen pieni mies. Ei vaikuttanut paikallinen homma juurikaan eroavan aiemmasta, lässytystäkin riitti. Sanomista tuli tällä kertaa tietysti imetyksestä. Äidinmaito on kuulemma tässä vaiheessa jo ihan lirua eikä sitä nyt enää tarvitsisi lapsen saada. Terkkarin huolena oli myös yöimetys, mutta siinä sentään pääsin loistamaan, kun se on jäänyt pois.
Olen muuten tässä pienessä ja kieroutuneessa mielessäni miettinyt, että on se hyvä, kun tällaiselle tylsälle keski-ikäiselle äiti-ihmisellekin tarjotaan joku väline kapinointiin: näin taaperoimetystä harrastavana tekisi mieleni lähteä tuonne julki-imettämään niin maan pirusti! Taisi jossain iltapäivälehdessä olla ihan vast'ikään juttu, kuinka paikallisessa ravintolassa oli imettävää äitiä kehotettu siirtymään saniteettitilojen puolelle - mullehan iski välitön hinku lähteä kyseiseen ravintolaan syöttämään isoa vauvaani.
Ensi viikolla olisi työhaastattelu. Haastattelua onkin vähän veivattu enkä tiedä, onko mulla sittenkään aiemmin pelkäämääni testiä. Alunperin mulle annettu testiaika peruttiin ja mulle kerrottiin, että mahdollisesta testistä voidaan sopia haastattelussa. Tällä hetkellä pelkään hitusen sitä, että joudun johonkin ex tempore -testiin, johon en ole ollenkaan valmistautunut. Ehkä mun on pakko vähän kertailla ihan varmuuden vuoksi. Ensin myös haastattelupaikka oli pk-seudulla, sitten se vaihdettiin tähän kotikaupunkiin, mutta viime hetken tiedon mukaan mun tieni käy sittenkin pk-seudulle.
Kamalasti olisi tekemistä. Ahdistaa hitusen tieto, että meillä on useampikin kaappi, jonne on vaan sullottu tavaraa sikin sokin. Pitäisi ottaa selvää päivähoitosysteemeistä, kun nyt kai sitä päivähoitopaikkaakin olisi varmuuden vuoksi haettava. Pitäisi löytää elukoille hoitaja meidän syyskuisen matkan ajaksi.
Jaaha, parvekkeella herättiin.
Kävimme eilen paikallisessa neuvolassa yksivuotiskäynnillä. Piikkiä tuli niin maan perhanasti ja nyt tuolla ulkona koisailee kuumeinen pieni mies. Ei vaikuttanut paikallinen homma juurikaan eroavan aiemmasta, lässytystäkin riitti. Sanomista tuli tällä kertaa tietysti imetyksestä. Äidinmaito on kuulemma tässä vaiheessa jo ihan lirua eikä sitä nyt enää tarvitsisi lapsen saada. Terkkarin huolena oli myös yöimetys, mutta siinä sentään pääsin loistamaan, kun se on jäänyt pois.
Olen muuten tässä pienessä ja kieroutuneessa mielessäni miettinyt, että on se hyvä, kun tällaiselle tylsälle keski-ikäiselle äiti-ihmisellekin tarjotaan joku väline kapinointiin: näin taaperoimetystä harrastavana tekisi mieleni lähteä tuonne julki-imettämään niin maan pirusti! Taisi jossain iltapäivälehdessä olla ihan vast'ikään juttu, kuinka paikallisessa ravintolassa oli imettävää äitiä kehotettu siirtymään saniteettitilojen puolelle - mullehan iski välitön hinku lähteä kyseiseen ravintolaan syöttämään isoa vauvaani.
Ensi viikolla olisi työhaastattelu. Haastattelua onkin vähän veivattu enkä tiedä, onko mulla sittenkään aiemmin pelkäämääni testiä. Alunperin mulle annettu testiaika peruttiin ja mulle kerrottiin, että mahdollisesta testistä voidaan sopia haastattelussa. Tällä hetkellä pelkään hitusen sitä, että joudun johonkin ex tempore -testiin, johon en ole ollenkaan valmistautunut. Ehkä mun on pakko vähän kertailla ihan varmuuden vuoksi. Ensin myös haastattelupaikka oli pk-seudulla, sitten se vaihdettiin tähän kotikaupunkiin, mutta viime hetken tiedon mukaan mun tieni käy sittenkin pk-seudulle.
Kamalasti olisi tekemistä. Ahdistaa hitusen tieto, että meillä on useampikin kaappi, jonne on vaan sullottu tavaraa sikin sokin. Pitäisi ottaa selvää päivähoitosysteemeistä, kun nyt kai sitä päivähoitopaikkaakin olisi varmuuden vuoksi haettava. Pitäisi löytää elukoille hoitaja meidän syyskuisen matkan ajaksi.
Jaaha, parvekkeella herättiin.
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Ensitunnelmia kaupungista
Mistähän aloittaisi? Synttärikekkerit ovat onnellisesti takanapäin. Kaikki meni oikein mainiosti, vaikka jonkun verran stressasinkin tarjottavista. Piti vääntää täytekakkukin ihan itse pohjaa myöten, vaikka en totisesti ole mikään leipuri enkä muista olenko koskaan tehnyt ainakaan onnistuneesti täytekakun pohjaa. Eihän se kakku mikään upea ollut - ei mitään FB- tai blogikamaa - mutta ihan hyvin se tuntui maistuvan. Sankarilla vaikutti myös olevan juhlissaan hauskaa, kun oli ympärillä ihmisiä ja toisia lapsiakin.
Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.
Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.
Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.
Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).
Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.
Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.
Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.
Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.
Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.
Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.
Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.
Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).
Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.
Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.
Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.
Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)