Olen parissa aiemmassa postauksessa viitannut hienoiseen lapsenhoitoväsymykseeni. Nyttemmin on helpottanut, wuhuu! Mulla oli pahimman muuttokaaoksen keskellä jossain vaiheessa sellainen olo, että haluan vaan piiloutua lapselta, kun en kestä sitä 24/7 lahkeessa roikkumista ja sylittelyä. Ahdisti todella lujaa. Tilanne lähti helpottumaan, kun luovutin. Yritin vaan pitää lasta sylissä ja mukana kaikessa koko ajan sekä luovuin omien juttujen ja muuton edistymisen haikailusta. Tein ruokaa yhdellä kädellä, kävin vessassa lapsi sylissä ja makoilin lattialla lapsen kanssa. Hiljalleen sitten huomasin, että lapsi ei enää joka tilanteessa vaadikaan syliin ja antaa mun jopa käydä vessassa itkemättä mun jalkaani vasten tai pukea päälleni ilman hysteeristä itkukohtausta. Tällä hetkellä tilanne on se, että lapsi jopa könyää itsekseen omaan huoneeseensa leikkimään leluillaan ja viihtyy muutenkin hetkisiä yksinään lattialla. Taitaa olla eka kerta tämän lapsen elämässä. :) Myös isää haetaan nyt leikkeihin tai kävelyharjoituksiin.
Kävimme eilen paikallisessa neuvolassa yksivuotiskäynnillä. Piikkiä tuli niin maan perhanasti ja nyt tuolla ulkona koisailee kuumeinen pieni mies. Ei vaikuttanut paikallinen homma juurikaan eroavan aiemmasta, lässytystäkin riitti. Sanomista tuli tällä kertaa tietysti imetyksestä. Äidinmaito on kuulemma tässä vaiheessa jo ihan lirua eikä sitä nyt enää tarvitsisi lapsen saada. Terkkarin huolena oli myös yöimetys, mutta siinä sentään pääsin loistamaan, kun se on jäänyt pois.
Olen muuten tässä pienessä ja kieroutuneessa mielessäni miettinyt, että on se hyvä, kun tällaiselle tylsälle keski-ikäiselle äiti-ihmisellekin tarjotaan joku väline kapinointiin: näin taaperoimetystä harrastavana tekisi mieleni lähteä tuonne julki-imettämään niin maan pirusti! Taisi jossain iltapäivälehdessä olla ihan vast'ikään juttu, kuinka paikallisessa ravintolassa oli imettävää äitiä kehotettu siirtymään saniteettitilojen puolelle - mullehan iski välitön hinku lähteä kyseiseen ravintolaan syöttämään isoa vauvaani.
Ensi viikolla olisi työhaastattelu. Haastattelua onkin vähän veivattu enkä tiedä, onko mulla sittenkään aiemmin pelkäämääni testiä. Alunperin mulle annettu testiaika peruttiin ja mulle kerrottiin, että mahdollisesta testistä voidaan sopia haastattelussa. Tällä hetkellä pelkään hitusen sitä, että joudun johonkin ex tempore -testiin, johon en ole ollenkaan valmistautunut. Ehkä mun on pakko vähän kertailla ihan varmuuden vuoksi. Ensin myös haastattelupaikka oli pk-seudulla, sitten se vaihdettiin tähän kotikaupunkiin, mutta viime hetken tiedon mukaan mun tieni käy sittenkin pk-seudulle.
Kamalasti olisi tekemistä. Ahdistaa hitusen tieto, että meillä on useampikin kaappi, jonne on vaan sullottu tavaraa sikin sokin. Pitäisi ottaa selvää päivähoitosysteemeistä, kun nyt kai sitä päivähoitopaikkaakin olisi varmuuden vuoksi haettava. Pitäisi löytää elukoille hoitaja meidän syyskuisen matkan ajaksi.
Jaaha, parvekkeella herättiin.
torstai 8. elokuuta 2013
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Ensitunnelmia kaupungista
Mistähän aloittaisi? Synttärikekkerit ovat onnellisesti takanapäin. Kaikki meni oikein mainiosti, vaikka jonkun verran stressasinkin tarjottavista. Piti vääntää täytekakkukin ihan itse pohjaa myöten, vaikka en totisesti ole mikään leipuri enkä muista olenko koskaan tehnyt ainakaan onnistuneesti täytekakun pohjaa. Eihän se kakku mikään upea ollut - ei mitään FB- tai blogikamaa - mutta ihan hyvin se tuntui maistuvan. Sankarilla vaikutti myös olevan juhlissaan hauskaa, kun oli ympärillä ihmisiä ja toisia lapsiakin.
Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.
Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.
Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.
Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).
Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.
Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.
Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.
Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.
Mulla on sit nyt taapero. Järkyttävää. Itkeskelen edelleen välillä vauvan katoamista ja vauvakuumeilen koko ajan enemmän. Haluan ihan hitosti toisen vauvan, vaikkei siinä mitään järkeä olekaan. Haluan myös olla raskaana, vaikka oikeasti voisin skipata sen vaiheen vauvahommista kokonaan. En halua kokea enää ikinä sitä lamauttavaa ja kaiken alleen peittoavaa kipua, mutta haluaisin silti vielä kokea raskauden.
Lapsukainen muutti omaan huoneeseensa muuton yhteydessä. Nyt, kun aikaa on mennyt joitain viikkoja, voidaan todeta, että yöunet ovat kyllä rauhoittuneet. Enää ei herätä neljältä ja aleta kilkattaa - vaikka onpa niitäkin aamuja pari näihin viikkoihin mahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin lapsi nukkuu yönsä noin kuuteen asti yhdellä heräämisellä tai jopa heräilemättä. Edelleenkin yöunet näyttävät jäävän siihen yhdeksään tuntiin, mutta pääasia ettei tarvitse herätä neljältä. Vaikka alussa olin tosi surullinen ja tunsin hylkääväni lapsen, kun se muutti omaan huoneeseensa, olen kyllä itsekin ollut vähän huojentunut uudesta ilta- ja yörauhasta. On ollut ihan luksusta katsella iltaisin vähän aikaa telkkaria sängystä ja ylipäänsä mennä nukkumaan niin, ettei tarvitse pelätä hengitykselläänkin herättävänsä lapsen.
Vähän ollaan nyt yritetty saada lasta nukkumaan vain yhdet päiväunet, mutta eivät ne taida ihan vielä riittää - iltapäivällä on otettava ainakin puolen tunnin torkut, että jaksaa iltaan asti. Pelkäsin etukäteen aika paljon päiväunukutuksia, mutta kärrynukutukset parvekkeelle ovat ovat menneet pääsääntöisesti hyvin ja nopeasti.
Kaupungissa on hiton kiva asua. Jos mä tarvitsen jotain, mä saan sen aika todennäköisesti jopa lähi-Prismasta tai keskustasta, jonne on noin vartin bussimatka. Kun menee ulos, siellä on ihmisiä. Ihmisiä, jotka eivät tuijota ja kyräile. Ihmisiä, jotka puhuvat. On kahviloita, puistoja ja ulkoilureittejä. Tykkään. Ihan hirveästi ei olla vielä ehditty tutustua huudeihin, kun mullakin tosiaan oli tässä välissä keikkareissu ja siihen perään heti lapsukaisen synttäribileet, mutta onneksi siippa on lomalla. Tällä viikolla taitaa uusi kotikaupunki ja sen tarjonta ajaa kaappien järjestelyn ja matonpesun ohi.
Kuten aiemmin jo mainitsinkin, keikkareissu meni taas vähän pyllylleen. Ensin en saanut hotellihuonetta, mikä on aina pois eturivin kyttäyksestä. Sitten kun viimein pääsin uudelleen edes hotellin tiskille ja mua suvaittiin palvella, mulle kerrottiin, että mun varaus onkin siirretty toiseen hotelliin. Pääsin keikkapaikalle vasta ihan viittä vailla porttien aukeamista, en ole koskaan ollut noin myöhässä. Sitten kävi ilmi, että mulle annettiin portilla vääränlainen ranneke ja mua oltiin passittamassa tavalliseen fan zoneen. Ei kun uudelleen kiva hölskyttely porteille, uusi ranneke ja eturivin fan zoneen. Ihmettelen, että mua ei heitetty ulos koko alueelta, sain nimittäin sen verran näkyvän raivarin tästä rannekemokailusta. Kirosin varsin raikuvasti ihan muutamallakin kielellä koko maan ja kaikki sen ihmiset. Sain sitten paikan tokarivistä, mikä oli ihan okei verrattuna siihen että olin tosiaan niin myöhään porteilla ja että jouduin juoksentelemaan edestakaisin isohkolla puistoalueella. Pahimpien adrenaliinihöyryjen hälvennyttyä meinasi lähteä taju, mutta onneksi voimat palautuivat vielä ennen keikkaa (mä aina vähän jopa ihmettelen voimiani, koska taaskin olin syönyt vain kevyehkön lounaan aika aikaisin enkä juonut sen jälkeen mitään).
Keikka oli mahtava. Keikan jälkeen etsiydyttiin vielä jatkobileisiin, joissa tuli tanssahdeltua aamuviiteen asti. Mä olen niin pro.
Paluumatkalla muuten mun paikkavaraukselleni lentokoneessa oli tapahtunut jotain ihmeellistä (vaikka check-in meni ihan onnistuneesti läpi), ja sain portilla uuden paikan, joka sekin oli varattu. Näin ollen odottelin sitten stuertin kanssa koneen etuosassa kunnes kaikki muut saivat paikkansa - mulle jäi sitten se viimeinen jämäpaikka. Siinä vaiheessa enää vaan nauratti - kanssakeikkailija nimesi mut jo katastrofimatkailijaksi.
Nyt olisi vielä yksi keikka tiedossa. Tekisi mieleni kyllä hankkia liput sen lisäksi vielä yhdelle keikalle...tosin alkaa rahat loppua. We'll see. Tähän jo varmistuneeseen keikkaan liittyy taas pieni epävarmuustekijä, josta raportoin ehkä myöhemmin. Nää mun keikat on nyt tällä kiertueella olleet niin vaakalaudalla joka kerta, että ei viitsisi enää riskeerata, mutta näemmä aina tulee jotain.
Tänään ekaa kertaa paikalliseen neuvolaan. Jännittävää.
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Pöly
Sitä mää vaan, että hengissä ollaan. Kamala, kamala kiirus - ei ehdi muuta kuin googletella välttämättömimmät netistä, maksaa laskut ja siinä se sitten melkein onkin. Hengasin melkein kaksi viikkoa aikaisesta aamusta iltamyöhään kaksin lapsen kanssa: ensin tuntui, että lähtee järki ja iskee väsymys ja kiukku ja kaikki, mutta sitten "alistuin kohtalooni" ja siitä lähtien meillä on ollut mukavaa. Muutto on vieläkin kesken ja osa kamoista kamalana sotkuna kaapeissa, mutta asuttavassa kunnossa tämä asunto jo on. Mattoja ei ole lattioilla, kun ne ovat kaikki likaisia ja pesua vailla eivätkä kaikki verhotkaan ole löytäneet ikkunoihin, mutta se on aika pientä.
Käväisin keikkareissulla, joka meni taas iloisesti aika poskelleen, vaikka Bändi tulikin nähtyä läheltä ja keikka sinällään oli mainio. Poika täytti vuoden ja viikonloppuna pitäisi järkätä juhlat. Huh. Tänään tapaamaan valokuvaajaa, huomenna yksivuotiskuvaukseen. Jossain välissä pitäis ennättää siivota ja leipoa. Että joo, kiirettä pitelee.
Palaan asiaan, kun pöly hieman hälvenee.
PS. Melkein kehaisin meidän unijuttuja, kun tänään unta riitti klo 6.45 asti, mutta sittenpä emme enää saaneet lasta ollenkaan päiväunille. Että olihan niissä vajaan 10 tunnin yöunissakin jo. Sanomattakin selvää, että hoidossa ollessaan kaveri nukkuu aamukahdeksaan ja vetäisee päälle vielä parit päikkäritkin. (Oli kuulemma nukkunut mummilassa isovanhempiensa vieressäkin aamun vikat tunnit - kotona ei onnistu, koska kaveri on joko vailla tissiä tai sitten ampaisee sukkana yli sängynlaidan.)
Käväisin keikkareissulla, joka meni taas iloisesti aika poskelleen, vaikka Bändi tulikin nähtyä läheltä ja keikka sinällään oli mainio. Poika täytti vuoden ja viikonloppuna pitäisi järkätä juhlat. Huh. Tänään tapaamaan valokuvaajaa, huomenna yksivuotiskuvaukseen. Jossain välissä pitäis ennättää siivota ja leipoa. Että joo, kiirettä pitelee.
Palaan asiaan, kun pöly hieman hälvenee.
PS. Melkein kehaisin meidän unijuttuja, kun tänään unta riitti klo 6.45 asti, mutta sittenpä emme enää saaneet lasta ollenkaan päiväunille. Että olihan niissä vajaan 10 tunnin yöunissakin jo. Sanomattakin selvää, että hoidossa ollessaan kaveri nukkuu aamukahdeksaan ja vetäisee päälle vielä parit päikkäritkin. (Oli kuulemma nukkunut mummilassa isovanhempiensa vieressäkin aamun vikat tunnit - kotona ei onnistu, koska kaveri on joko vailla tissiä tai sitten ampaisee sukkana yli sängynlaidan.)
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
En ikinä koskaan milloinkaan enää muuta
Pitäis raivokkaasti olla purkamassa laatikoita ja nyssäköitä, mutta mielenterveys on mennä, joten heitän taas kirjallisen yrjön. Pitemmittä lätinöittä, kuka jumalaare keksi muuttaa tuollaisen karvan vajaa vuotiaan kanssa?! Tämä on yhtä persettä! Aivan täyttä hevonpersettä!
Muutossa ei tällä kertaa ollut ongelmana kantoapu, muuttolaatikoiden koko tai laatu tahi muuttoauton koko. Muuton suurin ongelma on ollut, anteeksi nyt vain, LAPSI. Pakkausvaiheessa se oli hoidossa yhden puolikkaan päivän, jolloin mulla oli siis aikaa pakata vauhdilla jotain omia kamoja. Mähän olen lievästi hamstraukseen taipuvainen ja kaikilla mun esineillä on joku pirun tunnearvo (*, joten karsintaa olis ollut syytä suorittaa raakalla kädellä. Vaan kun ei ehtinyt, ei mitään tsäänssejä. Näin ollen mukaan lähti ihan kaikki ryönä, mitä kaapit vaan olivat sisuksiinsa kätkeneet. Ja nyt se ryönä on sitten täällä uudessa kodissa - ongelmana on taas se, että tuon kaiken tieltään tuhoavan törkymöykyn ja täystuhon kanssa ei paljon tavaroita järjestellä. Tällä hetkellä fiilis on se, että mielenterveys on jo järkkynyt pahasti ja tekee lähinnä enää mieli piiloutua kaappiin tuolta lapselta. Mä en meinaa yhtään kestää sen tarvitsevuutta ja lahkeessa roikkumista tai raivareita, kun se ei pääsekään repimään kaikkea mahdollista ulos kaapeista ja tasoilta. Olen ihan helskutin kyllästynyt siihen, että mun joka sana on "ei" ja että reaktio tähän sanaan on iloinen (vittumainen) virnistely ja hihitys. Hehheh. Äitiä ei enää naurata.
Uusi asunto. Me ei mahduta tänne. Uuden asunnon pitäisi olla neliön suurempi kuin edellisen, mutta pohja on jotenkin kai jännä, koska aiemmin ihan kivasti mahtuneet huonekalut eivät meinaa millään löytää paikkaansa. Olohuone on ahdas ja saman kohtalon tullee kokemaan myös meidän makkari. Ei ole välieteistä, joten vaunut ovat tällä hetkellä keskellä eteistä ja seilaavat aina sen mukaan pois tieltä miten liikutaan. Ei ihan mahdottoman hyvä järjestely. Kylppärissä ja vessassa ei ole kaappitilaa, joten kaikki purkit ja purnukat ovat vielä saunan lauteilla. Ja koska tavaroiden laittaminen paikoilleen on edennyt niin toivottoman hitaasti, joka paikassa on vielä laatikoita ja täysinäisiä vaatesäkkejä. Yksikään mun vaatteistani ei ole esimerkiksi vielä kaapissa, joten kaivelen sitten aamuisin vaatteeni aina jostain säkistä kiroilujen saattelemana. Lattiat ovat törkylikaiset, joten itse kuljen sisäkengillä; lapsi on aina kauttaaltaan ihan musta nuohottuaan koko päivän lattioita. Aivan suunnattoman turhauttavaa ihmiselle, jonka on vaikea kestää tällaista keskeneräisyyttä.
Sen lisäksi, että olis yritettävä saada tämä muutto suoritettua loppuun, olen jotenkin ihan hemmetin kyllästynyt tähän lapsenhoitojuttuun. Älyttömän moni on sanonut, että koko ajan helpottaa kun lapsi kasvaa, mutta minusta on kyllä käynyt ihan päinvastoin. Ei helpota yhtään. Käsi ylös, kenen mielestä on jotenkin nautittavaa ja ihanaa kotoilla tuollaisen purevan, sylkevän, kaikkia hoitotoimia vastustavan kääpiön kanssa, joka tahtoo vaan ihan koko ajan kävellä jonkun perhanan pallon perässä (sitä pitää siis kävelyttää, ei kävele vielä itse), repiä, syödä tai hajottaa kaiken ja hengata kiinni lahkeessa tai sylissä (kunhan syli liikkuu). Tämähän on ihan järkyttävää. Ei yhtään lohduta, että kyseessä on taas joku vaihe, joka loppuu aikanaan, kun joka päivä tuntuu vuodelta.
*) Edellisessä muutossa sain jopa roskiin mm. mummoni vanhat ulostuslääkkeet, jotka olivat kaapissani luonnollisesti muistona mummosta. Sain myös heitettyä menemään kasoittain n. 15 vuotta vanhoja alusvaatteita, joita en myöskään ollut aiemmin raaskinut heittää menemään, koska niitähän saattaisi vaikka tarvita, jos joskus tulisi tilanne, että kaikki muut alusvaatteet olisivat vaikka pesussa. Että tämä on meininki.
Muutossa ei tällä kertaa ollut ongelmana kantoapu, muuttolaatikoiden koko tai laatu tahi muuttoauton koko. Muuton suurin ongelma on ollut, anteeksi nyt vain, LAPSI. Pakkausvaiheessa se oli hoidossa yhden puolikkaan päivän, jolloin mulla oli siis aikaa pakata vauhdilla jotain omia kamoja. Mähän olen lievästi hamstraukseen taipuvainen ja kaikilla mun esineillä on joku pirun tunnearvo (*, joten karsintaa olis ollut syytä suorittaa raakalla kädellä. Vaan kun ei ehtinyt, ei mitään tsäänssejä. Näin ollen mukaan lähti ihan kaikki ryönä, mitä kaapit vaan olivat sisuksiinsa kätkeneet. Ja nyt se ryönä on sitten täällä uudessa kodissa - ongelmana on taas se, että tuon kaiken tieltään tuhoavan törkymöykyn ja täystuhon kanssa ei paljon tavaroita järjestellä. Tällä hetkellä fiilis on se, että mielenterveys on jo järkkynyt pahasti ja tekee lähinnä enää mieli piiloutua kaappiin tuolta lapselta. Mä en meinaa yhtään kestää sen tarvitsevuutta ja lahkeessa roikkumista tai raivareita, kun se ei pääsekään repimään kaikkea mahdollista ulos kaapeista ja tasoilta. Olen ihan helskutin kyllästynyt siihen, että mun joka sana on "ei" ja että reaktio tähän sanaan on iloinen (vittumainen) virnistely ja hihitys. Hehheh. Äitiä ei enää naurata.
Uusi asunto. Me ei mahduta tänne. Uuden asunnon pitäisi olla neliön suurempi kuin edellisen, mutta pohja on jotenkin kai jännä, koska aiemmin ihan kivasti mahtuneet huonekalut eivät meinaa millään löytää paikkaansa. Olohuone on ahdas ja saman kohtalon tullee kokemaan myös meidän makkari. Ei ole välieteistä, joten vaunut ovat tällä hetkellä keskellä eteistä ja seilaavat aina sen mukaan pois tieltä miten liikutaan. Ei ihan mahdottoman hyvä järjestely. Kylppärissä ja vessassa ei ole kaappitilaa, joten kaikki purkit ja purnukat ovat vielä saunan lauteilla. Ja koska tavaroiden laittaminen paikoilleen on edennyt niin toivottoman hitaasti, joka paikassa on vielä laatikoita ja täysinäisiä vaatesäkkejä. Yksikään mun vaatteistani ei ole esimerkiksi vielä kaapissa, joten kaivelen sitten aamuisin vaatteeni aina jostain säkistä kiroilujen saattelemana. Lattiat ovat törkylikaiset, joten itse kuljen sisäkengillä; lapsi on aina kauttaaltaan ihan musta nuohottuaan koko päivän lattioita. Aivan suunnattoman turhauttavaa ihmiselle, jonka on vaikea kestää tällaista keskeneräisyyttä.
Sen lisäksi, että olis yritettävä saada tämä muutto suoritettua loppuun, olen jotenkin ihan hemmetin kyllästynyt tähän lapsenhoitojuttuun. Älyttömän moni on sanonut, että koko ajan helpottaa kun lapsi kasvaa, mutta minusta on kyllä käynyt ihan päinvastoin. Ei helpota yhtään. Käsi ylös, kenen mielestä on jotenkin nautittavaa ja ihanaa kotoilla tuollaisen purevan, sylkevän, kaikkia hoitotoimia vastustavan kääpiön kanssa, joka tahtoo vaan ihan koko ajan kävellä jonkun perhanan pallon perässä (sitä pitää siis kävelyttää, ei kävele vielä itse), repiä, syödä tai hajottaa kaiken ja hengata kiinni lahkeessa tai sylissä (kunhan syli liikkuu). Tämähän on ihan järkyttävää. Ei yhtään lohduta, että kyseessä on taas joku vaihe, joka loppuu aikanaan, kun joka päivä tuntuu vuodelta.
*) Edellisessä muutossa sain jopa roskiin mm. mummoni vanhat ulostuslääkkeet, jotka olivat kaapissani luonnollisesti muistona mummosta. Sain myös heitettyä menemään kasoittain n. 15 vuotta vanhoja alusvaatteita, joita en myöskään ollut aiemmin raaskinut heittää menemään, koska niitähän saattaisi vaikka tarvita, jos joskus tulisi tilanne, että kaikki muut alusvaatteet olisivat vaikka pesussa. Että tämä on meininki.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Synkkää on eli ei tämän kesän näin pitänyt mennä
Mä olen valitettavasti edelleen kuin maani myynyt. Alkaa jopa ihan itseäkin vähän huolestuttaa. Mut ehkä tää tästä. Mä jostain syystä synkistelen aina muutosten aikaan, vaikka nyt kai pitäisi kaiken logiikan mukaan olla toiveikas, iloinen ja optimistinen. Mä olen kaikkea muuta.
Edelleenkin korventaa, että joudun niihin perkuleen testeihin - millä ihmeen keinolla mä ne läpäisen, kun ei ole minkäänlaista työrutiinia tai edes opintoja alla? Pakko jotenkin koittaa prepata. Mä en tiedä mitä teen, jos en läpäise niitä testejä - mulla lähtee kyllä ihan viimeisetkin itsetunnon rippeet siltä istumalta. En voi ikinä enää katsoa itseäni peilistä tai toisia silmiin, jos vedän ne testit perseelleen. Mä olen reputtanut moisia testejä kyllä ennenkin, niissä on virhetoleranssi äärimmäisen pieni (mikä siis toki on oikein). Ja sellaisen kivan pikku virheen pystyy tekemään ihan jo pelkästään sen takia (tai ainakin mä pystyn), että ei ole vaikka nukkunut.
Olen parisen viikkoa nukuttanut lapsen tissillä päiväunille SISÄLLE. Olen samalla saanut itse nukuttua, koska en vaan edelleenkään nuku öisin. No, tänään kävi selväksi, että sisälle nukuttaminen ei onnistu enää: kaksi tuntia yritin ja joka kerta lapsi aloitti aivan hysteerisen kimeän huudon, kun yritin laskea sitä sänkyyn. Toisena vaihtoehtona se vaan pomppi ja kilkatti sängyssä, kunnes alkoi karjua. Ei kestänyt hermo enempää, piti luovuttaa ja skipata ekat unet ja mennä sitten lounaan jälkeen taas hölskyttämään hiekkatielle uneen. Mitenköhän hiivatissa tuon lapsen saa nukkumaan, kun meillä on tuossa vajaan viikon päästä käytössä enää parveke? Lähdenkö aina ensin rullaamaan toinen puoli rattaista pientareella ja palaan sitten kotiin vai mitähän hiivattia? Vai rullaanko kotona jonkun matonreunan avulla? Jessus sentään, lapsi on kohta vuoden ja meno on vieläkin tällaista.
Vauvavuoden paino alkaa ehkä himppasen tuntua myös parisuhteessa. Mulla on tunne, että me ei jutella enää mistään muusta kuin lapsesta tai nyt käsillä olevan muuton käytännön asioista. Kaipaan ehkä jotain sellaista positiivista huomiota. Ja sitä kahdenkeskistä aikaa. Ja kunpa kommunikointi ei olis aina tyyliä "Et sitten saanut puettua lapselle sitä ruokalappua!" vaan pikemminkin "Voisitko laittaa lapselle ruokalapun?". Me vaan ärhennellään ja nalkutetaan toisillemme koko ajan.
Olen alkanut itkeskellä vauvan muuttumista taaperoksi. Haluan pitää mun vauvan. En ehkä ikinä lopeta imetystä, jotta voin kuvitella, että mulla on vielä vauva.
Huomenna tulevat muuttolaatikot. Ei kun pakkaamaan.
Edelleenkin korventaa, että joudun niihin perkuleen testeihin - millä ihmeen keinolla mä ne läpäisen, kun ei ole minkäänlaista työrutiinia tai edes opintoja alla? Pakko jotenkin koittaa prepata. Mä en tiedä mitä teen, jos en läpäise niitä testejä - mulla lähtee kyllä ihan viimeisetkin itsetunnon rippeet siltä istumalta. En voi ikinä enää katsoa itseäni peilistä tai toisia silmiin, jos vedän ne testit perseelleen. Mä olen reputtanut moisia testejä kyllä ennenkin, niissä on virhetoleranssi äärimmäisen pieni (mikä siis toki on oikein). Ja sellaisen kivan pikku virheen pystyy tekemään ihan jo pelkästään sen takia (tai ainakin mä pystyn), että ei ole vaikka nukkunut.
Olen parisen viikkoa nukuttanut lapsen tissillä päiväunille SISÄLLE. Olen samalla saanut itse nukuttua, koska en vaan edelleenkään nuku öisin. No, tänään kävi selväksi, että sisälle nukuttaminen ei onnistu enää: kaksi tuntia yritin ja joka kerta lapsi aloitti aivan hysteerisen kimeän huudon, kun yritin laskea sitä sänkyyn. Toisena vaihtoehtona se vaan pomppi ja kilkatti sängyssä, kunnes alkoi karjua. Ei kestänyt hermo enempää, piti luovuttaa ja skipata ekat unet ja mennä sitten lounaan jälkeen taas hölskyttämään hiekkatielle uneen. Mitenköhän hiivatissa tuon lapsen saa nukkumaan, kun meillä on tuossa vajaan viikon päästä käytössä enää parveke? Lähdenkö aina ensin rullaamaan toinen puoli rattaista pientareella ja palaan sitten kotiin vai mitähän hiivattia? Vai rullaanko kotona jonkun matonreunan avulla? Jessus sentään, lapsi on kohta vuoden ja meno on vieläkin tällaista.
Vauvavuoden paino alkaa ehkä himppasen tuntua myös parisuhteessa. Mulla on tunne, että me ei jutella enää mistään muusta kuin lapsesta tai nyt käsillä olevan muuton käytännön asioista. Kaipaan ehkä jotain sellaista positiivista huomiota. Ja sitä kahdenkeskistä aikaa. Ja kunpa kommunikointi ei olis aina tyyliä "Et sitten saanut puettua lapselle sitä ruokalappua!" vaan pikemminkin "Voisitko laittaa lapselle ruokalapun?". Me vaan ärhennellään ja nalkutetaan toisillemme koko ajan.
Olen alkanut itkeskellä vauvan muuttumista taaperoksi. Haluan pitää mun vauvan. En ehkä ikinä lopeta imetystä, jotta voin kuvitella, että mulla on vielä vauva.
Huomenna tulevat muuttolaatikot. Ei kun pakkaamaan.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Aerobicbeiben armopalat
Tästä saa nyt ehkä sellaisen kuvan, että käyn kylillä jatkuvasti riekkumassa, mutta en mää kyllä käy. Käytiin nääs taannoin markkinatansseissa siskon kanssa, kelitkin suosi ja silleen. Piristi ja totesin, että ne on ne neljä seinää, jotka mua sekoiluttaa. Tansseihin kuitenkin ilmaantui mun vanha koulutoverini - sellainen, jonka näkeminen nostaa vanhat traumat jälleen pintaan.
Kouluaikana kuuluin takapulpeteissa hengaaviin friikkeihin/hylkiöihin (no onpa yllättävää!). Tai ei meistä kai hirveän moni mua lukuun ottamatta näyttänyt niin friikiltä, yksikin taisi punkvaiheidensa välissä naamioitua suht' tavalliseksi lukiotytöksi polkkatukkineen, neuleineen ja salkkuineen. Mutta selvästi hylkiöitä me oltiin, ei ollut tuntiaktiivisuutta eikä oltu mitään suosittuja tyyppejä. Vihattiin tietysti niitä etupulpetin aerobicbeibejä ja kaiken tietäviä aktiivisia ja ihania supertyttöjä, jotka kyllä osoittivat meille hylkiöille meidän paikan mm. liikuntatunneilla. Eipä tultu valituksi urheilujoukkueisiin ihan ekojen joukossa. Osaan vieläkin matkia niitä alentuvia "Hyvä!"-huutoja, joita supertytöt meille soivat, kun onnistuttiin joskus jossain. Olisin muuten onnistunut useamminkin, jos en olisi suurimman osan aikaa pistänyt hommaa ihan lekkeriksi ja löntystellyt matkalla kolmospesälle - kävi ilmi myöhemmin opiskeluaikana, että en olekaan ihan paska ihan kaikessa sporttaamisessa. (En kyllä silti aio hiihtää enää koskaan.)
No, tämä tansseihin ilmaantunut vanha lukiotoveri oli siis yksi näistä supertytöistä, ehkä se kaikkein superein. Mulla oli tästä aerobicbeibestä melkein jonkunlainen pakkomielle lukioaikana: mä en vaan tajunnut, miten joku pystyi olemaan niin täydellinen kaikessa. Täydellinen, vähän jopa epäsuomalainen ulkonäkö, tummat kiiltävät pitkät hiukset, Kylie Minoguen kroppa, lähes joka aineen arvosana 10. Aina lapa pystyssä tunneilla, aina ystävällinen (tosin "hieman" alentuvasti, totta kai). Voisin kuvitella, että aerobicbeibe on myöhemminkin onnistunut kertalaakista kaikessa mihin vaan ikinä onkin ryhtynyt.
Aerobicbeibe oli edelleen tismalleen saman näköinen kuin lukioaikoina. Aerobicbeibellä oli pieni muksu, joka oli tietysti täydellinen ja suloinen. Aerobicbeiben kroppa oli edelleen kuin Kyliellä, lisääntymisestä huolimatta. Ei rutun ruttua tai makkaran makkaraa vatsanahkaan kumartuessa. Aerobicbeiben elämä on taatusti täydellistä ja aina pelkkää auringonpaistetta eikä ikinä edes keskinkertaista. Voi tuska ja ahdistus. Pamahti mieleen oman elämän kaikki epäonnistumiset (onko mun elämässä ollut jotain onnistumisiakin?) ja mammamainen ulkomuoto.
Aerobicbeibe selvästi tunnisti mut ja pelkäsin jatkuvasti, että kohta se tulee sanomaan jotain ja sitten saan hävetä (itseäni). Ja kas, lopulta sitten beibe purjehtikin ihanasti meidän luo. Kysyi asunko paikkakunnalla ja onko mulla perhettä, mihin vastasin, että olen ihan just muuttamassa pois (mutta en päässyt täsmentämään, että en herranjesta ole jämähtänyt seudulle lukion jälkeen!) ja että perhettä on. Tämän jälkeen aerobicbeibe todennäköisesti katsoi, että hänen tiedonjanonsa on sammutettu ja armopalat päättyvät tähän, koska hän oli jo kääntymässä kannoillaan. Yritin vikistä vielä, että missäs beibe vaikuttaa, mutta sain vastaukseksi enää tokaisun paikkakunnasta, minkä jälkeen keskustelu päättyi kivan loppukesän toivotuksiin. Nyt on sitten jumalainen aerobicbeibe todennäköisesti siinä luulossa, että jäin aikoinaan lisääntymään pikkukaupunkiin - vaikka toisaalta mut saatetaan lukea ihmisten kastiin, kun olen kuitenkin onnistunut saamaan perheen enkä jäänytkään yksineläjäksi? Jotenkin kuitenkin tuli edelleen selväksi, että ei tässä ihan valtavaa arvostusta nautita.
Jonkun aikaa vitutti. Vitutti, että antaa aerobicbeibeille näinkin ison vallan ja vitutti, että aerobicbeibejä ylipäänsä on. Tunnistan muuten nykyäänkin joskus entiset aerobicbeibet. En osaa suhtautua, varsinkin jos tällainen aerobicbeibe yrittää olla mukava. Mitä se on vailla? Miksi se puhuu minulle, vaikka en ole lähelläkään sen tasoa? Vittuileeko se?
PSSSSST. Mistä saa hankittua vähän positiivisempaa ajattelutapaa? Olin muutaman päivän ihan maani myynyt ja ajoittain ajatukset olivat mustaakin mustempia (en edes viitsi kertoa kuinka mustia). Olin varma, etten saa työhaastattelukutsua. Kutsu tuli tänään ja olin siitä iloinen ehkä 10 minuuttia, minkä jälkeen aloin ajatella, että olen paskaakin paskempi vuosituhannen epäonnistuja, koska mua ei kelpuutettu töihin suorilla ja joudun vielä uusimaan työpaikan testitkin. Että joo, paska ennen ja paska nyt ja aina. Kaikessa.
Kouluaikana kuuluin takapulpeteissa hengaaviin friikkeihin/hylkiöihin (no onpa yllättävää!). Tai ei meistä kai hirveän moni mua lukuun ottamatta näyttänyt niin friikiltä, yksikin taisi punkvaiheidensa välissä naamioitua suht' tavalliseksi lukiotytöksi polkkatukkineen, neuleineen ja salkkuineen. Mutta selvästi hylkiöitä me oltiin, ei ollut tuntiaktiivisuutta eikä oltu mitään suosittuja tyyppejä. Vihattiin tietysti niitä etupulpetin aerobicbeibejä ja kaiken tietäviä aktiivisia ja ihania supertyttöjä, jotka kyllä osoittivat meille hylkiöille meidän paikan mm. liikuntatunneilla. Eipä tultu valituksi urheilujoukkueisiin ihan ekojen joukossa. Osaan vieläkin matkia niitä alentuvia "Hyvä!"-huutoja, joita supertytöt meille soivat, kun onnistuttiin joskus jossain. Olisin muuten onnistunut useamminkin, jos en olisi suurimman osan aikaa pistänyt hommaa ihan lekkeriksi ja löntystellyt matkalla kolmospesälle - kävi ilmi myöhemmin opiskeluaikana, että en olekaan ihan paska ihan kaikessa sporttaamisessa. (En kyllä silti aio hiihtää enää koskaan.)
No, tämä tansseihin ilmaantunut vanha lukiotoveri oli siis yksi näistä supertytöistä, ehkä se kaikkein superein. Mulla oli tästä aerobicbeibestä melkein jonkunlainen pakkomielle lukioaikana: mä en vaan tajunnut, miten joku pystyi olemaan niin täydellinen kaikessa. Täydellinen, vähän jopa epäsuomalainen ulkonäkö, tummat kiiltävät pitkät hiukset, Kylie Minoguen kroppa, lähes joka aineen arvosana 10. Aina lapa pystyssä tunneilla, aina ystävällinen (tosin "hieman" alentuvasti, totta kai). Voisin kuvitella, että aerobicbeibe on myöhemminkin onnistunut kertalaakista kaikessa mihin vaan ikinä onkin ryhtynyt.
Aerobicbeibe oli edelleen tismalleen saman näköinen kuin lukioaikoina. Aerobicbeibellä oli pieni muksu, joka oli tietysti täydellinen ja suloinen. Aerobicbeiben kroppa oli edelleen kuin Kyliellä, lisääntymisestä huolimatta. Ei rutun ruttua tai makkaran makkaraa vatsanahkaan kumartuessa. Aerobicbeiben elämä on taatusti täydellistä ja aina pelkkää auringonpaistetta eikä ikinä edes keskinkertaista. Voi tuska ja ahdistus. Pamahti mieleen oman elämän kaikki epäonnistumiset (onko mun elämässä ollut jotain onnistumisiakin?) ja mammamainen ulkomuoto.
Aerobicbeibe selvästi tunnisti mut ja pelkäsin jatkuvasti, että kohta se tulee sanomaan jotain ja sitten saan hävetä (itseäni). Ja kas, lopulta sitten beibe purjehtikin ihanasti meidän luo. Kysyi asunko paikkakunnalla ja onko mulla perhettä, mihin vastasin, että olen ihan just muuttamassa pois (mutta en päässyt täsmentämään, että en herranjesta ole jämähtänyt seudulle lukion jälkeen!) ja että perhettä on. Tämän jälkeen aerobicbeibe todennäköisesti katsoi, että hänen tiedonjanonsa on sammutettu ja armopalat päättyvät tähän, koska hän oli jo kääntymässä kannoillaan. Yritin vikistä vielä, että missäs beibe vaikuttaa, mutta sain vastaukseksi enää tokaisun paikkakunnasta, minkä jälkeen keskustelu päättyi kivan loppukesän toivotuksiin. Nyt on sitten jumalainen aerobicbeibe todennäköisesti siinä luulossa, että jäin aikoinaan lisääntymään pikkukaupunkiin - vaikka toisaalta mut saatetaan lukea ihmisten kastiin, kun olen kuitenkin onnistunut saamaan perheen enkä jäänytkään yksineläjäksi? Jotenkin kuitenkin tuli edelleen selväksi, että ei tässä ihan valtavaa arvostusta nautita.
Jonkun aikaa vitutti. Vitutti, että antaa aerobicbeibeille näinkin ison vallan ja vitutti, että aerobicbeibejä ylipäänsä on. Tunnistan muuten nykyäänkin joskus entiset aerobicbeibet. En osaa suhtautua, varsinkin jos tällainen aerobicbeibe yrittää olla mukava. Mitä se on vailla? Miksi se puhuu minulle, vaikka en ole lähelläkään sen tasoa? Vittuileeko se?
PSSSSST. Mistä saa hankittua vähän positiivisempaa ajattelutapaa? Olin muutaman päivän ihan maani myynyt ja ajoittain ajatukset olivat mustaakin mustempia (en edes viitsi kertoa kuinka mustia). Olin varma, etten saa työhaastattelukutsua. Kutsu tuli tänään ja olin siitä iloinen ehkä 10 minuuttia, minkä jälkeen aloin ajatella, että olen paskaakin paskempi vuosituhannen epäonnistuja, koska mua ei kelpuutettu töihin suorilla ja joudun vielä uusimaan työpaikan testitkin. Että joo, paska ennen ja paska nyt ja aina. Kaikessa.
perjantai 28. kesäkuuta 2013
Murheenkryyni volisee (taas)
Musta on jälleen kerran kuoriutunut viime päivien aikana joku negatiivisuuden ruumiillistuma. Syyksi epäilen muutto- ja muutosstressiä, mutta mene ja tiedä. Väsymykselläkin on varmaan taas näppinsä pelissä, koska olen nukkunut jotenkin turkasen huonosti. Jos lapsi on nukkunut, niin itse sitten en ole saanut unta tai olen kukkunut hereillä vähän väliä.
Meillähän oli unikoulu vol. 2. Ensimmäisenä yönä lapsi heräsi viisi tai kuusi kertaa, joten tuli heti todettua, että unikoulu taisi olla paikallaan. Siitä ne kerrat sitten taas vähenivät ja klo 4:n herääminenkin saatiin pois. Mulla on silti vinha epäilys, että mun pitäisi pitää lapselle oma unikoulu ja että se rauhottuu isänsä kanssa helpommin ja nopeammin. Itse asiassa heti isän ekana työaamuna jannu kukkui taas hereillä klo 5 enkä mä saanut sitä enää nukkumaan. Nyt ollaan herätty sitten 5.30 ja tänään - tadaa - klo 4.30. Edelleenkään tunteja ei yöhön tule yhdeksää enempää (juuri) koskaan. Päivällä unta tulee 1,5-3 tuntia. Ei kai ihan hirveästi, mutta ei tuo vaan nuku sen enempää. On tietty aika hauskaa, kun muksu menee nukkumaan klo 21 ja itsellä on siinä vielä kaikenlaista iltapuhdetta ennen kuin voi ajatellakaan nukkumaanmenoa (enkä nyt tarkoita ns. omaa aikaa), sitten ei tule uni kun yrittää "ajatella nukkumaanmenoa" ja sitten onkin jo herätys neljän jälkeen. Jipii.
Vaikka musta on toisaalta ihanaa, miten lapsi on kehittynyt, miten vilkas ja nauravainen se on ja miten siitä alkaa jo olla seuraa, niin mä olen monesti päivien mittaan aika puhki tuon lapsen kanssa. Jos se ei nyyhki mun jalkaani vasten, niin sitten se on tekemässä jotain kiellettyä/vaarallista eli kellahtamassa jostain päälleen tai kiipeämässä jonnekin tms. Se ei ole hetkeäkään paikallaan - tai no on, jos on vaikka kurotellut jostain sanomalehden ja mutustaa sivuja kitusiinsa. Meillä on nyt kestänyt tuo lahkeessa roikkuminen jo kuukausia ja se voi ilmeisesti vielä kestää sen puoli vuotta hyvinkin. Sanokaa nyt joku muukin, että olette välillä kokeneet sen rasittavana! Meillä kun isä yrittää leikkiä lapsen kanssa lattialla ja mä olen toisessa huoneessa, lapsi lähtee kuin Nato-ohjus äitin perään ja on kohta taas nyyhkyttämässä lahkeessa. Välillä, kun isä syöttää ja menen paikalle, lapsi haluaa vaan mun syliin ja lopettaa syömisen siihen paikkaan. Haluaa mun syliin, kun ollaan kaupassa tai kun on isänsä sylissä.
Tästäkin on vissiin olemassa pari koulukuntaa: toiset sanoo, että lapsi pitää huudattaa tottumaan siihen, ettei pääse aina syliin ja toiset sitten suosivat vaikka just kantamista erilaisin välinein ja ovat sitä mieltä, että lapsi lähtee jossain vaiheessa itse eriytymään äidistä. Mulla esim. sisko ja äiti ovat ihan pöyristyneitä, että mä kantelen lasta päivät pitkät ja skippaan esimerkiksi ruoanlaiton, joten sieltä ei heru ymmärrystä. (Mun äidin mielestä lapsen pitäisi muutenkin itsenäistyä ja se pitäisi kuulemma roijata useammin mummilaan vaikkapa yöksi, että se ei olisi niin riippuvainen äidistään. On se nyt ihan yhtä hittoa, että alle vuotias lapsi on riippuvainen äidistään!)
Perskules, kun tuolle kelpaiskin se selässä roikkuminen, mutta kun ei se vaan siinä viihdy (esim. ruoanlaiton ajan). Kokeilin eilen sivuasentoa Manducassa ja sehän oli yllättävän helppoa ja tuntui toimivan, tosin en testannut vielä kotitöiden tekoa tai ruoanlaittoa samaan aikaan. Asento on jotenkin kivampi kuin selkäasento, kun lasta voi likistellä siinä kyljellä, mutta toinen käsi on kyllä vähän vajavaisesti vapaa. Mutta jos asento toimisi, niin olisi ehkä vähän helpompaa. Käytiin eilen testimielessä Manducan kanssa tuolla läheisellä tekolutakolla ja kahlailtiin sitten rannalla - oli aika kivaa.
Mutta kivasta takaisin negatiiviseen. Ikä ei näytä tuovan muutosta mun kesäiseen itseinhoon, sillä nähtyäni itsestäni juhannuksena otetut trampoliinikuvat (testasin siskon perheen uuden trampan) ja käytyäni vaa'alla totesin, että olen ihan helvetillinen valas. Paino on lähtenyt nousuun raketin lailla. Vissiin ei tee terää vetää paketillinen keksejä, koska vähän väsyttää/tympii/ketuttaa. Sen lisäksi, että näytän sotanorsulta, näytän myös arpinaamaiselta, punakalta Detlefiltä, enää puuttuu viikset (no, nekin taitaa olla, mutta eivät ole ihan noin tummat). Vittu. Lärvi on jotenkin tosi komeassa kunnossa: mä en vaan pääse eroon epäpuhtauksista ja sitten kun alla on vielä ikuiset arvet (vitivalkoisessa hevosennaamassa), joita tulee koko ajan lisää käsittämättömän helposti, niin avot! Ihohuokoset ovat mallia kraateri. Hiukset ovat pienen tauon jälkeen jatkaneet tippuilua ja niitä on koko kämppä täynnä. Mun hiirenhäntäponnari näyttää ihan järkyltä enkä meinaa millään saada tuota päälaelta kasvavaa uutta hiusta kuriin - näyttää tosissaan siltä kuin mulla olis mullet.
Muutto epäilyttää pahasti. Tai ei itse muutto, mutta sen seuraukset. Meikän päähänpiston (jouduin katsomaan sanan "päähänpisto" sanakirjasta - olen idiootti!) seurauksena mies joutuu hinkuttamaan naurettavaa työmatkaa ja palaa loppuun. Itse en saa töitä - minkään alan. Oman alan paikoissa katsotaan, että äitylin ammattitaito taitaa olla menetetty ja äityli voi vaikka vastaisuudessa keskittyä ihan niihin kotihommiin tai vaikka lisääntymään uudelleen. Paikoissa, joihin ei vaadita koulutusta (onko sellaisia vielä?), katsotaan, että ei se täällä pitkään viihdy ja sillä on sitä paitsi liikaa koulutusta, joten ei tipu duunia. Istun sitten lahkeessa räkivän kersani kanssa erakkona kotona Kaupungissa ja mietin, miten se elämä nyt tälleen nyrjähti viturallallei.
Jotta näin pirtein tunnelmin viikonloppuun. Siippa lähtee kesätapahtumaan; mä menen muksun kanssa varmaan mökille päiväksi ja oletan härskisti, että lapsen mummi toimii välillä varakäsiparina.
Meillähän oli unikoulu vol. 2. Ensimmäisenä yönä lapsi heräsi viisi tai kuusi kertaa, joten tuli heti todettua, että unikoulu taisi olla paikallaan. Siitä ne kerrat sitten taas vähenivät ja klo 4:n herääminenkin saatiin pois. Mulla on silti vinha epäilys, että mun pitäisi pitää lapselle oma unikoulu ja että se rauhottuu isänsä kanssa helpommin ja nopeammin. Itse asiassa heti isän ekana työaamuna jannu kukkui taas hereillä klo 5 enkä mä saanut sitä enää nukkumaan. Nyt ollaan herätty sitten 5.30 ja tänään - tadaa - klo 4.30. Edelleenkään tunteja ei yöhön tule yhdeksää enempää (juuri) koskaan. Päivällä unta tulee 1,5-3 tuntia. Ei kai ihan hirveästi, mutta ei tuo vaan nuku sen enempää. On tietty aika hauskaa, kun muksu menee nukkumaan klo 21 ja itsellä on siinä vielä kaikenlaista iltapuhdetta ennen kuin voi ajatellakaan nukkumaanmenoa (enkä nyt tarkoita ns. omaa aikaa), sitten ei tule uni kun yrittää "ajatella nukkumaanmenoa" ja sitten onkin jo herätys neljän jälkeen. Jipii.
Vaikka musta on toisaalta ihanaa, miten lapsi on kehittynyt, miten vilkas ja nauravainen se on ja miten siitä alkaa jo olla seuraa, niin mä olen monesti päivien mittaan aika puhki tuon lapsen kanssa. Jos se ei nyyhki mun jalkaani vasten, niin sitten se on tekemässä jotain kiellettyä/vaarallista eli kellahtamassa jostain päälleen tai kiipeämässä jonnekin tms. Se ei ole hetkeäkään paikallaan - tai no on, jos on vaikka kurotellut jostain sanomalehden ja mutustaa sivuja kitusiinsa. Meillä on nyt kestänyt tuo lahkeessa roikkuminen jo kuukausia ja se voi ilmeisesti vielä kestää sen puoli vuotta hyvinkin. Sanokaa nyt joku muukin, että olette välillä kokeneet sen rasittavana! Meillä kun isä yrittää leikkiä lapsen kanssa lattialla ja mä olen toisessa huoneessa, lapsi lähtee kuin Nato-ohjus äitin perään ja on kohta taas nyyhkyttämässä lahkeessa. Välillä, kun isä syöttää ja menen paikalle, lapsi haluaa vaan mun syliin ja lopettaa syömisen siihen paikkaan. Haluaa mun syliin, kun ollaan kaupassa tai kun on isänsä sylissä.
Tästäkin on vissiin olemassa pari koulukuntaa: toiset sanoo, että lapsi pitää huudattaa tottumaan siihen, ettei pääse aina syliin ja toiset sitten suosivat vaikka just kantamista erilaisin välinein ja ovat sitä mieltä, että lapsi lähtee jossain vaiheessa itse eriytymään äidistä. Mulla esim. sisko ja äiti ovat ihan pöyristyneitä, että mä kantelen lasta päivät pitkät ja skippaan esimerkiksi ruoanlaiton, joten sieltä ei heru ymmärrystä. (Mun äidin mielestä lapsen pitäisi muutenkin itsenäistyä ja se pitäisi kuulemma roijata useammin mummilaan vaikkapa yöksi, että se ei olisi niin riippuvainen äidistään. On se nyt ihan yhtä hittoa, että alle vuotias lapsi on riippuvainen äidistään!)
Perskules, kun tuolle kelpaiskin se selässä roikkuminen, mutta kun ei se vaan siinä viihdy (esim. ruoanlaiton ajan). Kokeilin eilen sivuasentoa Manducassa ja sehän oli yllättävän helppoa ja tuntui toimivan, tosin en testannut vielä kotitöiden tekoa tai ruoanlaittoa samaan aikaan. Asento on jotenkin kivampi kuin selkäasento, kun lasta voi likistellä siinä kyljellä, mutta toinen käsi on kyllä vähän vajavaisesti vapaa. Mutta jos asento toimisi, niin olisi ehkä vähän helpompaa. Käytiin eilen testimielessä Manducan kanssa tuolla läheisellä tekolutakolla ja kahlailtiin sitten rannalla - oli aika kivaa.
Mutta kivasta takaisin negatiiviseen. Ikä ei näytä tuovan muutosta mun kesäiseen itseinhoon, sillä nähtyäni itsestäni juhannuksena otetut trampoliinikuvat (testasin siskon perheen uuden trampan) ja käytyäni vaa'alla totesin, että olen ihan helvetillinen valas. Paino on lähtenyt nousuun raketin lailla. Vissiin ei tee terää vetää paketillinen keksejä, koska vähän väsyttää/tympii/ketuttaa. Sen lisäksi, että näytän sotanorsulta, näytän myös arpinaamaiselta, punakalta Detlefiltä, enää puuttuu viikset (no, nekin taitaa olla, mutta eivät ole ihan noin tummat). Vittu. Lärvi on jotenkin tosi komeassa kunnossa: mä en vaan pääse eroon epäpuhtauksista ja sitten kun alla on vielä ikuiset arvet (vitivalkoisessa hevosennaamassa), joita tulee koko ajan lisää käsittämättömän helposti, niin avot! Ihohuokoset ovat mallia kraateri. Hiukset ovat pienen tauon jälkeen jatkaneet tippuilua ja niitä on koko kämppä täynnä. Mun hiirenhäntäponnari näyttää ihan järkyltä enkä meinaa millään saada tuota päälaelta kasvavaa uutta hiusta kuriin - näyttää tosissaan siltä kuin mulla olis mullet.
Muutto epäilyttää pahasti. Tai ei itse muutto, mutta sen seuraukset. Meikän päähänpiston (jouduin katsomaan sanan "päähänpisto" sanakirjasta - olen idiootti!) seurauksena mies joutuu hinkuttamaan naurettavaa työmatkaa ja palaa loppuun. Itse en saa töitä - minkään alan. Oman alan paikoissa katsotaan, että äitylin ammattitaito taitaa olla menetetty ja äityli voi vaikka vastaisuudessa keskittyä ihan niihin kotihommiin tai vaikka lisääntymään uudelleen. Paikoissa, joihin ei vaadita koulutusta (onko sellaisia vielä?), katsotaan, että ei se täällä pitkään viihdy ja sillä on sitä paitsi liikaa koulutusta, joten ei tipu duunia. Istun sitten lahkeessa räkivän kersani kanssa erakkona kotona Kaupungissa ja mietin, miten se elämä nyt tälleen nyrjähti viturallallei.
Jotta näin pirtein tunnelmin viikonloppuun. Siippa lähtee kesätapahtumaan; mä menen muksun kanssa varmaan mökille päiväksi ja oletan härskisti, että lapsen mummi toimii välillä varakäsiparina.
maanantai 24. kesäkuuta 2013
Suhteista ja tylsyydestä
Olen Kaupunkiin muuton kynnykselläkin miettinyt, palautuuko mun sosiaalinen elämäni ikinä lähellekään sitä tasoa, mitä se on ollut. Joskus oli tapana ihan puhella puhelimessakin tiettyjen ihmisten kanssa - nyt en puhu enää ikinä kenenkään kanssa (lukuun ottamatta välttämättömiä asiapuheluja). Luonnollisesti ihmisiä näki livenä paitsi töissä myös vapaalla. Olen nähnyt vanhoja ystäviä tässä parin vuoden aikana ehkä kerran, pari.
Välillä onnistun tuntemaan syyllisyyttä myös tästä ihmisten kaipuusta - ehkä senkin takia, että mun harvat ihmiskontaktit ovat melkein kaikki Facebookissa, jota taas siippa ei ymmärrä tippaakaan. Välillä tulee siis naljailuja Facebookin käytöstä, mihin mulla järjestään aina palaa hermot. Mullahan on mielestäni täysi oikeus hengata siellä just niin paljon kuin huvittaa (sillä oletuksella toki, etten laiminlyö lasta) - just sen takia, että se on nykyään melkein ainoa paikka, jonka kautta olen yhteydessä kehenkään. Tuntuu siis, että mies yrittää kieltää mun vähäisetkin yhteydenotot ulkomaailmaan, vaikka hyvin tiedän, ettei asia näin ole. Silti mun ajoittain kipeä mieleni miettii, enkö vaan osaa olla kiitollinen siitä mitä mulla on ja haluanko jotain, mitä ei ole syytä edes haluta.
Mutta onhan tää nyt kaikilla mittapuilla ollut aikamoista erakkoutta. Joillekin sopii; mulla alkaa olla vaikeaa.
Mä luulen, että meillä on miehen kanssa aika perinteinen asetelma siinä mielessä, että se ei ehkä täysin tajua, millaista on olla yksin kotona lapsen kanssa. Ei sitä varmaan tajua ennen kuin on yksin kotona lapsen kanssa. Mä luulen, että jos ei ole kokenut kotona lymyilyä ei ehkä osaakaan niin arvostaa sitä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä vaikka sitten siellä töissä.
Ystävyysjuttuja varjostaa edelleen välirikko ns. parhaimpaan ystävään joitain vuosia sitten. Yleensä olisin varovaisten tunnustelujen ja sovintoyrityksen kannalla, mutta vaikka välirikko edelleen kaihertaa, niin tunnen itseni edelleen niin loukatuksi, etten taida pystyä "nöyrtymään". Mietin vaan, ovatko tuntemukset oikeutettuja vai juontavatko kenties juurensa mun nykyään aika herkästäkin tavastani pyrkiä eroon ihmisistä, jotka eivät "ole hyväksi" tai tuottavat pahaa mieltä. Mene ja tiedä.
Vauvavuosi lähenee loppuaan ja sen jälkeen kuulemma alkaa helpottaa kaikin puolin. Tällä hetkellä tuo kävelemään opetteleva on aika hengästyttävä kaveri: se haluaa vaan, että sitä kävelytetään jatkuvasti tai sitten se on jossain kiipelissä tai syömässä vessapaperia jne. jne.. Ei jotenkin tunnu yhtään siltä, että helpottaa ihan pian. (Se oppi muuten konttaamaan - nyt siitä tulee normaali!)
No, sitä olin tässä sanomassa, että haluaisin nostaa itselleni hattua siitä, kuinka olen kestänyt tätä tietynlaista tylsyyttä, oman ajan vähyyttä ja rutiineja. Ei ole tehnyt lähellekään niin tiukkaa kuin kuvittelin, mutta täytyy myöntää, että polte päästä rikkomaan rutiineja on koko ajan suurempi ja suurempi. Mun pää on yleensä ollut aika herkkä hajoilemaan jo samoina toistuvista päivistä sekä aikaisista nukkumaanmenoista ja aamuista - jos ei muuta, niin tällaista tylsyyttä vastaan on sitten pitänyt taistella kapinoimalla nukkumaanmenoa vastaan ja etsimällä edes jotain elämystä vaikka sitten telkkarista tai netistä. Nyt on ollut pakko oppia, että aina ei vaan auta: välillä tylsän päivän jälkeen on vaan mentävä tylsästi iltapalan ja -pesun jälkeen suorilla nukkumaan. Tämäkin on muuten jotain, mikä mua on koko meidän yhdessäoloajan välillä ketuttanut ja välillä ihastuttanut tuossa siipassa. Onhan se hienoa, että osaa olla järkevä ja nukkua silloin kun pitää, mutta toisinaan tuntuu, ettei meillä ole paljon yhteistä kahdenkeskistä aikaa, kun kaveri vaan painaltaa aina kiltisti ajoissa nukkumaan.(*
Mut joo, vieläkin haaveilen sellaisista aika pienistä jutuista. Olis ihan käsittämättömän ylellistä saada viettää pari tuntia vaikka jonkun leffan tai sarjan parissa - jonkun sarjan maratonkatselusta en uskalla edes haaveilla. Olis myös siistiä päästä tästä kynsien pureskelusta ja lakata kynnet. Ja siipan kanssa olis kiva päästä kahdestaan syömään tai jonnekin.
Näin loppuun ylpeilen vielä sillä, miten positiivinen ja kiva ihminen olin tänään(kin), kun miehen suku teki taas yllätyshyökkäyksen kylään. Mulla oli nukkuma-aamu ja olin sen jälkeen häärännyt koneella muuttoon liittyviä juttuja, joten en ollut vielä edes kunnolla pukeissa. Pirteä mamma (jonka näin siis ekaa kertaa) toi pojalle yksivuotislahjan, teki tupatarkastuksen (eli ihan ilmiselvästi kyyläsi asunnon huoneet läpi - meillähän ei ollut edes sänky pedattu ym.) ja ilmoitti lähteissään, että onpa kumma, kun meidän poika kulkee vielä vaipoissa. Että ihan vinkkinä vaan, että nyt kannattaa opettaa potalle ja lopettaa samalla myös luonnon tuhoaminen kertakäyttövaipoilla, koska ei ennen vanhaankaan mitään kertiksiä ollut. Ennen vanhaan lapset eivät myöskään pullikoineet pottaa vastaan eivätkä kulkeneet enää vaipoissa kahden vanhoina niin kuin nykyään. Minä, vanha zen master, vaan hymyilin lammasmaisesti ja kiitin vinkistä. Oon ehkä paras! En tosin edes tarjonnut kahveja, koska se olis mennyt mun mielestä jo vähän överiksi. Kutsumattomille vieraille ei välttämättä tarjoilla tässä taloudessa (eikä yleensä ole edes paljon mitä tarjoilla).
Edellisen yllätyshyökkäyksen aikaan olin muuten sohvalla imettämässä lasta lähes läpinäkyväksi kulunut (lyhyt napamallinen) yöpaita korvissa ja ainoastaan pikkuhousut jalassa eli melkein alasti. Jostain kohtalon oikusta satuin katsomaan tielle ja tajusin, mikä auto sieltä kaartaa pihaan. Ehdin maastoutua kylppäriin ja vetää aamutakin päälle, kun vieraat olivat jo eteisessä. Aiheesta on sanottu, mutta kun ei mene perille. "Tultiin vaan nopeasti pistäytymään ja lasta katsomaan." No, tätä toivottavasti ei tule tapahtumaan enää Kaupungissa - mä haluan valmistautua kyläilyyn edes niin, että olen sentään vaatetettu, perhana vieköön.
*) Prkl. En oikeasti kestä tätä pätkimistä, siis aivojen pätkimistä! Mun piti tähän postaukseen kirjoittaa meidän juhannuksesta ja siitä, kuinka se oli alkuun ihan hemmetin paljon tylsempi kuin mitkään aiemmat juhannukset, mutta sitten siitä tulikin ihan jees. Vaikka olikin ehkä vähän tylsää. Jep jep. [Että ottakaapa vaan tällanen tehokas tyhjäpää töihin, hei! En siis niin ikinä saa mitään töitä.]
Välillä onnistun tuntemaan syyllisyyttä myös tästä ihmisten kaipuusta - ehkä senkin takia, että mun harvat ihmiskontaktit ovat melkein kaikki Facebookissa, jota taas siippa ei ymmärrä tippaakaan. Välillä tulee siis naljailuja Facebookin käytöstä, mihin mulla järjestään aina palaa hermot. Mullahan on mielestäni täysi oikeus hengata siellä just niin paljon kuin huvittaa (sillä oletuksella toki, etten laiminlyö lasta) - just sen takia, että se on nykyään melkein ainoa paikka, jonka kautta olen yhteydessä kehenkään. Tuntuu siis, että mies yrittää kieltää mun vähäisetkin yhteydenotot ulkomaailmaan, vaikka hyvin tiedän, ettei asia näin ole. Silti mun ajoittain kipeä mieleni miettii, enkö vaan osaa olla kiitollinen siitä mitä mulla on ja haluanko jotain, mitä ei ole syytä edes haluta.
Mutta onhan tää nyt kaikilla mittapuilla ollut aikamoista erakkoutta. Joillekin sopii; mulla alkaa olla vaikeaa.
Mä luulen, että meillä on miehen kanssa aika perinteinen asetelma siinä mielessä, että se ei ehkä täysin tajua, millaista on olla yksin kotona lapsen kanssa. Ei sitä varmaan tajua ennen kuin on yksin kotona lapsen kanssa. Mä luulen, että jos ei ole kokenut kotona lymyilyä ei ehkä osaakaan niin arvostaa sitä, että saa olla ihmisten kanssa tekemisissä vaikka sitten siellä töissä.
Ystävyysjuttuja varjostaa edelleen välirikko ns. parhaimpaan ystävään joitain vuosia sitten. Yleensä olisin varovaisten tunnustelujen ja sovintoyrityksen kannalla, mutta vaikka välirikko edelleen kaihertaa, niin tunnen itseni edelleen niin loukatuksi, etten taida pystyä "nöyrtymään". Mietin vaan, ovatko tuntemukset oikeutettuja vai juontavatko kenties juurensa mun nykyään aika herkästäkin tavastani pyrkiä eroon ihmisistä, jotka eivät "ole hyväksi" tai tuottavat pahaa mieltä. Mene ja tiedä.
Vauvavuosi lähenee loppuaan ja sen jälkeen kuulemma alkaa helpottaa kaikin puolin. Tällä hetkellä tuo kävelemään opetteleva on aika hengästyttävä kaveri: se haluaa vaan, että sitä kävelytetään jatkuvasti tai sitten se on jossain kiipelissä tai syömässä vessapaperia jne. jne.. Ei jotenkin tunnu yhtään siltä, että helpottaa ihan pian. (Se oppi muuten konttaamaan - nyt siitä tulee normaali!)
No, sitä olin tässä sanomassa, että haluaisin nostaa itselleni hattua siitä, kuinka olen kestänyt tätä tietynlaista tylsyyttä, oman ajan vähyyttä ja rutiineja. Ei ole tehnyt lähellekään niin tiukkaa kuin kuvittelin, mutta täytyy myöntää, että polte päästä rikkomaan rutiineja on koko ajan suurempi ja suurempi. Mun pää on yleensä ollut aika herkkä hajoilemaan jo samoina toistuvista päivistä sekä aikaisista nukkumaanmenoista ja aamuista - jos ei muuta, niin tällaista tylsyyttä vastaan on sitten pitänyt taistella kapinoimalla nukkumaanmenoa vastaan ja etsimällä edes jotain elämystä vaikka sitten telkkarista tai netistä. Nyt on ollut pakko oppia, että aina ei vaan auta: välillä tylsän päivän jälkeen on vaan mentävä tylsästi iltapalan ja -pesun jälkeen suorilla nukkumaan. Tämäkin on muuten jotain, mikä mua on koko meidän yhdessäoloajan välillä ketuttanut ja välillä ihastuttanut tuossa siipassa. Onhan se hienoa, että osaa olla järkevä ja nukkua silloin kun pitää, mutta toisinaan tuntuu, ettei meillä ole paljon yhteistä kahdenkeskistä aikaa, kun kaveri vaan painaltaa aina kiltisti ajoissa nukkumaan.(*
Mut joo, vieläkin haaveilen sellaisista aika pienistä jutuista. Olis ihan käsittämättömän ylellistä saada viettää pari tuntia vaikka jonkun leffan tai sarjan parissa - jonkun sarjan maratonkatselusta en uskalla edes haaveilla. Olis myös siistiä päästä tästä kynsien pureskelusta ja lakata kynnet. Ja siipan kanssa olis kiva päästä kahdestaan syömään tai jonnekin.
Näin loppuun ylpeilen vielä sillä, miten positiivinen ja kiva ihminen olin tänään(kin), kun miehen suku teki taas yllätyshyökkäyksen kylään. Mulla oli nukkuma-aamu ja olin sen jälkeen häärännyt koneella muuttoon liittyviä juttuja, joten en ollut vielä edes kunnolla pukeissa. Pirteä mamma (jonka näin siis ekaa kertaa) toi pojalle yksivuotislahjan, teki tupatarkastuksen (eli ihan ilmiselvästi kyyläsi asunnon huoneet läpi - meillähän ei ollut edes sänky pedattu ym.) ja ilmoitti lähteissään, että onpa kumma, kun meidän poika kulkee vielä vaipoissa. Että ihan vinkkinä vaan, että nyt kannattaa opettaa potalle ja lopettaa samalla myös luonnon tuhoaminen kertakäyttövaipoilla, koska ei ennen vanhaankaan mitään kertiksiä ollut. Ennen vanhaan lapset eivät myöskään pullikoineet pottaa vastaan eivätkä kulkeneet enää vaipoissa kahden vanhoina niin kuin nykyään. Minä, vanha zen master, vaan hymyilin lammasmaisesti ja kiitin vinkistä. Oon ehkä paras! En tosin edes tarjonnut kahveja, koska se olis mennyt mun mielestä jo vähän överiksi. Kutsumattomille vieraille ei välttämättä tarjoilla tässä taloudessa (eikä yleensä ole edes paljon mitä tarjoilla).
Edellisen yllätyshyökkäyksen aikaan olin muuten sohvalla imettämässä lasta lähes läpinäkyväksi kulunut (lyhyt napamallinen) yöpaita korvissa ja ainoastaan pikkuhousut jalassa eli melkein alasti. Jostain kohtalon oikusta satuin katsomaan tielle ja tajusin, mikä auto sieltä kaartaa pihaan. Ehdin maastoutua kylppäriin ja vetää aamutakin päälle, kun vieraat olivat jo eteisessä. Aiheesta on sanottu, mutta kun ei mene perille. "Tultiin vaan nopeasti pistäytymään ja lasta katsomaan." No, tätä toivottavasti ei tule tapahtumaan enää Kaupungissa - mä haluan valmistautua kyläilyyn edes niin, että olen sentään vaatetettu, perhana vieköön.
*) Prkl. En oikeasti kestä tätä pätkimistä, siis aivojen pätkimistä! Mun piti tähän postaukseen kirjoittaa meidän juhannuksesta ja siitä, kuinka se oli alkuun ihan hemmetin paljon tylsempi kuin mitkään aiemmat juhannukset, mutta sitten siitä tulikin ihan jees. Vaikka olikin ehkä vähän tylsää. Jep jep. [Että ottakaapa vaan tällanen tehokas tyhjäpää töihin, hei! En siis niin ikinä saa mitään töitä.]
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Kuivan kesän mittarimato
Kun nyt näemmä tulee kirjoiteltua aika pikaisesti jotain, joka ekana tulee mieleen, niin osa jutuista unohtuu. Palataan siis vähän ajassa taaksepäin.
Vaikka 10 kk neuvolakäynti olikin ihan ok enkä jaksanut jäädä sitä märisemään, niin saimme toki taas pyyhkeitä lapsen painosta. Toisaalta en ole huolissani, koska lapset kai tuppaavat kasvamaan omaan tahtiinsa eivätkä välttämättä käyrien mukaan, mutta toisaalta alkaa ehkä ihan snadisti mietityttää, miksei kaverin paino nouse. Tätä menoa se ei ikinä pääse turvaistuimeen, painoa ei nimittäin vieläkään ole kuin ehkä hikisesti kahdeksan kiloa.
Öljylisäähän meille suositeltiin jo aiemmassa lekurineuvolassa, mutta mun kokemus tuosta öljylisästä on aika paska (kirjaimellisesti). Lapsosen serkkulikka oli myös vähän vajaa vuotiaana kuin kuivan kesän orava ja sillekin yritettiin öljylisää - sillä seurauksella, että joka kerta kakkiessaan lapsi itki kivusta. Ei ollut se kokeilu kovin pitkäikäinen. Myös meidän eka kokemus öljylisästä on vähän vastaava ja nyt kun kokeilin uudelleen, niin lapsipa oksensi parina päivänä sellaista öljyistä liejua, vaikka ruokailusta oli kulunut jo tovi. Että ei ehkä sitä öljyä. Tuumasin, että ehkä pitää kokeilla margariinia. Toisaalta mun järjen mukaan lapsi saa massaa sitten kun se saa massaa (olipas älykkään kuuloinen toteamus).
Niin, ja lapsihan siis vetää sen viisi ateriaa päivässä ja ainakin mun äidin ja siskon mukaan sen ruokahalu ei yhtään korreloi sen koon kanssa eli ruokahalusta ja ruoan määrästä tämän homman ei kai periaatteessa pitäis olla kiinni. Ehkä lapsi on vaan niin liikkuvainen, että onnistuu juuri nyt kuluttamaan ihan hitosti?
Toinen asia, josta tuli pyyhkeitä, oli lapsen konttaamattomuus. En osaa olla kamalan huolissani, enhän itsekään ikinä vauvana kontannut. Nyt kuitenkin neuvolantädin mielestä meidän tulee opettaa lasta konttaamaan eikä rohkaista sitä millään tavalla kävelypuuhiin. Lapsi tulee laskea lattialle konttausasentoon ja sille pitää kontata esimerkiksi. Sain ihan moitteita, kun laskin yhdessä vaiheessa lapsen lattialle istumaan - se oli kuulemma pahapaha, sitä ei saisi tehdä ikinä. Ja kieltämättä käväisi mielessä, että jos lasta ei saa rohkaista kävelemään, niin ihanko oikeasti mun pitäisi laskea sitä lattialle, joka kerta kun se nousee seisomaan? Haha. No, ehkä sitä ei tarkoitettu, lasta ei kuulemma saa nyt missään tapauksessa kävelyttää, mutta kyllä vaan silti vähän oudoksuttaa. Sanomattakin selvää, että emme ole antaneet kovin suurta painoarvoa näille neuvoille. Lapsi alkaa kontata, jos se alkaa ja jos se päättää sitä ennen lähteä kävelemään, niin se lähtee. Muuta en tiedä kuin että lapsi etenee aika hiton kovaa mittarimatoillen ja osaa kyllä hengata konttausasennossa sekä nousta istumaan ym. mukavaa. Ehkä sen mielestä se vaan pääsee etenemään nopeammin ryömien?
Vaikka 10 kk neuvolakäynti olikin ihan ok enkä jaksanut jäädä sitä märisemään, niin saimme toki taas pyyhkeitä lapsen painosta. Toisaalta en ole huolissani, koska lapset kai tuppaavat kasvamaan omaan tahtiinsa eivätkä välttämättä käyrien mukaan, mutta toisaalta alkaa ehkä ihan snadisti mietityttää, miksei kaverin paino nouse. Tätä menoa se ei ikinä pääse turvaistuimeen, painoa ei nimittäin vieläkään ole kuin ehkä hikisesti kahdeksan kiloa.
Öljylisäähän meille suositeltiin jo aiemmassa lekurineuvolassa, mutta mun kokemus tuosta öljylisästä on aika paska (kirjaimellisesti). Lapsosen serkkulikka oli myös vähän vajaa vuotiaana kuin kuivan kesän orava ja sillekin yritettiin öljylisää - sillä seurauksella, että joka kerta kakkiessaan lapsi itki kivusta. Ei ollut se kokeilu kovin pitkäikäinen. Myös meidän eka kokemus öljylisästä on vähän vastaava ja nyt kun kokeilin uudelleen, niin lapsipa oksensi parina päivänä sellaista öljyistä liejua, vaikka ruokailusta oli kulunut jo tovi. Että ei ehkä sitä öljyä. Tuumasin, että ehkä pitää kokeilla margariinia. Toisaalta mun järjen mukaan lapsi saa massaa sitten kun se saa massaa (olipas älykkään kuuloinen toteamus).
Niin, ja lapsihan siis vetää sen viisi ateriaa päivässä ja ainakin mun äidin ja siskon mukaan sen ruokahalu ei yhtään korreloi sen koon kanssa eli ruokahalusta ja ruoan määrästä tämän homman ei kai periaatteessa pitäis olla kiinni. Ehkä lapsi on vaan niin liikkuvainen, että onnistuu juuri nyt kuluttamaan ihan hitosti?
Toinen asia, josta tuli pyyhkeitä, oli lapsen konttaamattomuus. En osaa olla kamalan huolissani, enhän itsekään ikinä vauvana kontannut. Nyt kuitenkin neuvolantädin mielestä meidän tulee opettaa lasta konttaamaan eikä rohkaista sitä millään tavalla kävelypuuhiin. Lapsi tulee laskea lattialle konttausasentoon ja sille pitää kontata esimerkiksi. Sain ihan moitteita, kun laskin yhdessä vaiheessa lapsen lattialle istumaan - se oli kuulemma pahapaha, sitä ei saisi tehdä ikinä. Ja kieltämättä käväisi mielessä, että jos lasta ei saa rohkaista kävelemään, niin ihanko oikeasti mun pitäisi laskea sitä lattialle, joka kerta kun se nousee seisomaan? Haha. No, ehkä sitä ei tarkoitettu, lasta ei kuulemma saa nyt missään tapauksessa kävelyttää, mutta kyllä vaan silti vähän oudoksuttaa. Sanomattakin selvää, että emme ole antaneet kovin suurta painoarvoa näille neuvoille. Lapsi alkaa kontata, jos se alkaa ja jos se päättää sitä ennen lähteä kävelemään, niin se lähtee. Muuta en tiedä kuin että lapsi etenee aika hiton kovaa mittarimatoillen ja osaa kyllä hengata konttausasennossa sekä nousta istumaan ym. mukavaa. Ehkä sen mielestä se vaan pääsee etenemään nopeammin ryömien?
Kakkosvaihetta ja muuttoa
Näyttää entistä todennäköisemmältä, että edessä on unikoulun kakkosvaihe. Mun teoriani on, että klo 4:n unitissitykset ovat nyt pojan mielessä yhdistyneet koko yöhön ja se on taas kehittänyt jonkunmoisen tissiassosiaation tai yrittää nyt vaan jallittaa sitä tissiä muinakin aikoina. Ongelmaa ovat kulminoineet myös pystyynnousemisen oppiminen ja hampaat.
Ihmettelin kovasti, kun poika ei heti pystyynnousemisen opittuaan alkanut heilua pystyasennossa myös sängyssä. Se kokeili sitä kerran, pari ja lopetti sitten kokonaan ainakin reiluksi viikoksi, pariksi. Vaan nytpä sitten heilutaan pystyssä jatkuvasti. Pojan ei tarvitse kuin vähän havahtua ja se on heti yrittämässä pystyyn. Iltaisin nukutukset ovat yhtä huutoa ja heilumista, hyvä jos tunnilla selviää. Sitten noustaan mahdollisesti vielä keskellä yötäkin valvomaan ja karjumaan sekä tietysti pompataan ylös klo 3:n tai 4:n maissa. Aamuyön ja aamun tunnit mä olen torkkunut pojan kanssa meidän sängyssä ja se on imutellut tissiä vähän väliä (saattaa esim. nousta mun päälle imemään mahallaan tai kontillaan, jos olen kääntynyt selälleni).
Nyt tosin viime päivien kehitys näyttää siltä, että tissikään ei enää huijaa nukkumaan. Muutamat viime päivät onkin menty niin sanotusti (niin sanotusti sen takia, että aamuyöhön on tullut pitempi valvoskelupätkä, jonka jälkeen ollaan vielä palattu nukkumaan ja nukuttu vähän myöhempään eli ehkä jonnekin ysiin) yksien päikkäreiden taktiikalla ja ainakin iltanukutukset ovat vähän helpottuneet, mutta edelleen tulee tuo aamuyön herääminen ja pitkähkö valvoskelu. Se olis saatava pois. Luulen silti, että olemme vahvasti menossa kohti yksiä päikkäreitä.
Siippa käski jo miettiä tulevaa yöpaikkaa unikoulun ajaksi, mutta luulen, että jään kotiin - leiriydyn telkkarin eteen ja teen pedin sohvalle sekä hommaan mahdollisesti yöksi korvatulpat. Jos todetaan, että hampaat eivät ihan hirveästi just nyt häiritse, niin unikoulu saattaa ajoittua juhannukseen. Että sellaset kestit sitten.
Käytiin siskon kanssa perjantaina "kaupungilla" (ehhehhee) syömässä ja baarissa. Oli kivaa. Mahdottoman kivaa. Tuli tanssittua 18-kesäisten joukossa koko loppuilta, hyvin jaksoi vanhakin. Olin 99,99 % varmuudella baarin vanhin, sekään ei jaksanut haitata. Ja tulihan muuten uudestisyntynyt olo, teki niin hyvää päästä vähän tuulettumaan!
Lopetin Vauva-lehden tilauksen. On surku. Tahdon vauvan.
Meidän muuttoajankohta on varmistunut ja mitä todennäköisimmin hilaamme kamamme ja itsemme Kaupunkiin ensi kuun puolessavälissä. Enää kuukausi pikkukaupungissa, ihanaa!
Menin muuten lipsauttamaan anopille meidän muuttokohteen. Täytyy sanoa, että vaikka tiedostan, että mä voisin avautua vähemmänkin asioistani omalle äidilleni (olisi kaikin puolin helpompaa), niin joskus ihmetyttää, miten vähän appivanhemmat ja siippa kommunikoivat keskenään. Siippahan ei nyt sitten ollut kertonut vanhemmilleen, että olemme muuttamassa pois pikkukaupungista ja minusta tuo nyt olisi kuitenkin jotain sellaista, joka olisi vähintäänkin reilua kertoa. Mutta yllärinä tuli - aloin jonkun jutun yhteydessä höpöttää meidän uudesta asunnosta taannoisten hautajaisten muistotilaisuudessa ja anoppi siinä sitten kysäisi, että mihis te nyt muutatte. En minä nyt valehtelemaankaan voinut ruveta tai keksimään jotain puolitotuuksia. Anopilta pääsi kiljaisu ja herranjumalat, taisi tulla vähän järkytyksenä. Totesin siihen sitten, että vaikka lapsen isovanhemmat ja siipan työ ovatkin pikkukaupungissa, niin mulla ei ole aikeita jäädä tänne työttömäksi loppuelämäkseni. Olen sen todennut aiemminkin, mutta jostain syystä asia ei täkäläisille tunnu menevän kovin helpolla jakeluun.
Ihmettelin kovasti, kun poika ei heti pystyynnousemisen opittuaan alkanut heilua pystyasennossa myös sängyssä. Se kokeili sitä kerran, pari ja lopetti sitten kokonaan ainakin reiluksi viikoksi, pariksi. Vaan nytpä sitten heilutaan pystyssä jatkuvasti. Pojan ei tarvitse kuin vähän havahtua ja se on heti yrittämässä pystyyn. Iltaisin nukutukset ovat yhtä huutoa ja heilumista, hyvä jos tunnilla selviää. Sitten noustaan mahdollisesti vielä keskellä yötäkin valvomaan ja karjumaan sekä tietysti pompataan ylös klo 3:n tai 4:n maissa. Aamuyön ja aamun tunnit mä olen torkkunut pojan kanssa meidän sängyssä ja se on imutellut tissiä vähän väliä (saattaa esim. nousta mun päälle imemään mahallaan tai kontillaan, jos olen kääntynyt selälleni).
Nyt tosin viime päivien kehitys näyttää siltä, että tissikään ei enää huijaa nukkumaan. Muutamat viime päivät onkin menty niin sanotusti (niin sanotusti sen takia, että aamuyöhön on tullut pitempi valvoskelupätkä, jonka jälkeen ollaan vielä palattu nukkumaan ja nukuttu vähän myöhempään eli ehkä jonnekin ysiin) yksien päikkäreiden taktiikalla ja ainakin iltanukutukset ovat vähän helpottuneet, mutta edelleen tulee tuo aamuyön herääminen ja pitkähkö valvoskelu. Se olis saatava pois. Luulen silti, että olemme vahvasti menossa kohti yksiä päikkäreitä.
Siippa käski jo miettiä tulevaa yöpaikkaa unikoulun ajaksi, mutta luulen, että jään kotiin - leiriydyn telkkarin eteen ja teen pedin sohvalle sekä hommaan mahdollisesti yöksi korvatulpat. Jos todetaan, että hampaat eivät ihan hirveästi just nyt häiritse, niin unikoulu saattaa ajoittua juhannukseen. Että sellaset kestit sitten.
Käytiin siskon kanssa perjantaina "kaupungilla" (ehhehhee) syömässä ja baarissa. Oli kivaa. Mahdottoman kivaa. Tuli tanssittua 18-kesäisten joukossa koko loppuilta, hyvin jaksoi vanhakin. Olin 99,99 % varmuudella baarin vanhin, sekään ei jaksanut haitata. Ja tulihan muuten uudestisyntynyt olo, teki niin hyvää päästä vähän tuulettumaan!
Lopetin Vauva-lehden tilauksen. On surku. Tahdon vauvan.
Meidän muuttoajankohta on varmistunut ja mitä todennäköisimmin hilaamme kamamme ja itsemme Kaupunkiin ensi kuun puolessavälissä. Enää kuukausi pikkukaupungissa, ihanaa!
Menin muuten lipsauttamaan anopille meidän muuttokohteen. Täytyy sanoa, että vaikka tiedostan, että mä voisin avautua vähemmänkin asioistani omalle äidilleni (olisi kaikin puolin helpompaa), niin joskus ihmetyttää, miten vähän appivanhemmat ja siippa kommunikoivat keskenään. Siippahan ei nyt sitten ollut kertonut vanhemmilleen, että olemme muuttamassa pois pikkukaupungista ja minusta tuo nyt olisi kuitenkin jotain sellaista, joka olisi vähintäänkin reilua kertoa. Mutta yllärinä tuli - aloin jonkun jutun yhteydessä höpöttää meidän uudesta asunnosta taannoisten hautajaisten muistotilaisuudessa ja anoppi siinä sitten kysäisi, että mihis te nyt muutatte. En minä nyt valehtelemaankaan voinut ruveta tai keksimään jotain puolitotuuksia. Anopilta pääsi kiljaisu ja herranjumalat, taisi tulla vähän järkytyksenä. Totesin siihen sitten, että vaikka lapsen isovanhemmat ja siipan työ ovatkin pikkukaupungissa, niin mulla ei ole aikeita jäädä tänne työttömäksi loppuelämäkseni. Olen sen todennut aiemminkin, mutta jostain syystä asia ei täkäläisille tunnu menevän kovin helpolla jakeluun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)