Väänsin sitten työhakemuksen. Muistin hakemuksen lähetettyäni, että unohdin päivittää yhden oleellisen asian CV:hen. En ihmettelisi, jos CV:stä tai hakemuksesta olisi jäänyt muutakin pois, sen verran vauhdilla ja pystymetsästä tuli taas toimittua. Alkuinnostuksen jälkeen odotukset eivät ole järin korkealla. Tiedän, että jos joudun uusimaan testit, mun kohtaloni on aika pitkälti sinetöity. Ja sen jälkeen en enää tiedä miten motivaatiota riittää vai lähteekö seuraava hakemus suorilla jonnekin ns. kakkahommiin. Jipii. En edes tällä hakemuksella tähtää mihinkään erityisen kunnianhimoiseen pestiin vaan lähinnä palataan hattu kourassa sinne valmistumisen jälkeisiin asetelmiin.
Se reissu. Ei oo varmaan yksikään reissu ikinä epäonnistunut näin (tästä voinemme päätellä, että on ollut tuuria). En ole kuitenkaan ihan maani myynnyt, joskus kai näinkin pitää mennä. En kykene tekemään mitään täydellistä reissuraporttia, mutta tässä muutamia epäonnisia tapahtumia:
- Saavuttuamme lentokentältä päärautatieasemalle junassa kuulutetaan nousemaan junasta ehdottomasti radan oikealle puolelle. Puoliylpeänä tulkkaan miehelle, että nyt mennään ulos oikeanpuoleisista ovista. No, laiturille päästyämme meitä on vastassa koppalakit, jotka toteavat, että tällä laiturilla ei ole lainkaan hissiä, joten meidän pitää mennä seuraavan saapuvan junan läpi toiselle laiturille kolmen matkalaukun, lastenrattaiden ja muutaman pienemmän nyssäkän kanssa. Taas koin pientä ylpeyttä, että ymmärsin koppalakkien molotuksen (en ole 11 vuoteen käyttänyt ko. kieltä aktiivisesti). Tuntui kuitenkin mahdottomalta lähteä kaikkien niiden kamojen kanssa yrittämään toiselle laiturille junasta nousevaa ihmisvirtaa vastaan, joten päätimme miehen kanssa poistua laiturilta rappusia pitkin niin että viedään kamoja yksi kerrallaan ylemmälle tasanteelle. Ei ihan onnistunut. Koppalakit tulivat huutamaan, että ettekö nyt ymmärrä mitä teille puhutaan ja alkakaa painua vaan sille toiselle laiturille. Samaan aikaan toiselle laiturille ilmestyy lisää koppalakkeja, jotka aloittavat myös karjumisen. Karjuin takaisin. Mentiin junan läpi koppalakkien avustuksella.
- Ylemmällä tasanteella on mahdotonta löytää hissiä katutasolle. Ei sitten missään ilmaansuunnassa. Löysimme hissin lähtöpäivänä eräästä kuolleesta kulmasta.
- Ulkona sataa ihan **tusti. Kastutaan totaalisesti ja eksytään monta kertaa matkalla hotellille, jonne oli siis matkaa päärautatieasemalta n. 250 m.
- Sunnuntaina piti suunnitelman mukaan sisätiloihin paikalliseen Sea Lifeen, joka sijaitsi samoilla hoodeilla kuin edellisenä iltana tsekkaamani keikka. Piti olla iisi homma. Vettä tuli taas ihan perkeleesti ja jo ennen kuin päästiin kyseisen puljun läheisyyteen, meillä oli kaikki kamppeet sadevarustuksesta huolimatta ihan läpimärkiä, ja olin ehtinyt jo karjua, että maa on paska. Nooooh, kävipä ilmi, että Sea Lifeen oli päättänyt tulla muutama muukin lapsiperhe ja rakennuksen edessä odotti n. 100 metriä pitkä jono taivasalla, siinä hemmetin rankkasateessa. Muut näyttivät odottavan vuoroaan stoalaisen tyyninä, mutta meillä oli rattaissa tylsyyttä karjuva lapsi, joka repi jatkuvasti sadesuojaa pois ja oli sen lisäksi vielä väsynyt, joten hetken keuhkoamisen jälkeen totesimme, että pitäkääpä tunkkinne ja lähdimme talsimaan sateessa takaisin asemalle. Ei kun hotellille loppupäiväksi, sen verran kävi ketuttamaan. Lapsi - se joka ei osaa nukkua sisällä - karjui suoraa huutoa ja konttasi silmät kiinni ympyrää sängyssä tunnin ennen nukahtamistaan. Vanhemmille ruokaa huonepalvelusta.
- Sääennusteiden mukaan kelin piti parantua maanantaina. Suunnitelman mukaan piti eläintarhaan. Heräsin laatta lentää -fiilikseen - vissiin tuli ensimmäistä kertaa onnistuttua reissussa syömään jotain pilaantunutta. Makasin aamun ensimmäiset tunnit liikahtamatta sikiöasennossa sängyssä (iskä lähti ulos nukuttamaan poikaa sillä aikaa) ja pääsin jopa päivällä liikenteeseen. Ei kuitenkaan menty eläintarhaan, sillä vettä tuli taas ihan perkeleesti ja lämmintä oli reippaasti alle 10 astetta (ja kaikkihan tietää, millaiset kelit oli samaan aikaan Suomessa). Vitutti. Mentiin sen sijaan kaupoille. Mies osti taas rättejä enemmän kuin laki sallii, mä keskityin lähinnä hihkumaan leluosastoilla.
- Hotellihuoneessa oli järisyttävän kylmää ja kosteaa ennen kuin allekirjoittanut keksi, että kas, patterit voi pistää päällekin. Ei mitään rajaa fiksuudella.
- Päiväunensa ulkona nukkumaan tottunut lapsi on tosi kiva nukuttaa taukoamattomassa vesisateessa päivä toisensa jälkeen ja tampata sitten siinä vesisateessa ympäri kaupunkia.
- Menkat alkoivat reissussa melkein viikkoa liian aikaisin.
Olin etukäteen ajatellut, että luonnollisesti samalla kun itse syödään ulkona, myös lapsi saa syödäkseen, mutta jotenkin se pirun sade vaikutti aina siihen, ettei edes jaksettu ruveta etsimään mitään lapsiperheelle sopivaa ruokapaikkaa (lue: sellaista mihin mahdutaan rattaiden kanssa ja joka ei ole liian fiini törkymöykyn kanssa syömiseen) (*. Vikana päivänä todettiin, että tavaratalojen ravintolat olisivat olleet just passeleita rattaiden kanssa heilumiseen ja lapsen ruokkimiseen samalla kun ravitaan itsemme. Muutenkin tuntuu ihan kuin en olisi elämässäni ikinä käynyt maan rajojen - tai tämän kylän - ulkopuolella, sen verran idioottina tuli välillä heiluttua. Helvetti.
Lentäminen ei tuntunut pahemmin lasta haittaavan, mutta eihän se tietenkään yhtään pitänyt siitä, että se köytettiin paikalleen nousujen ja laskujen ajaksi. Tungin tissin suuhun. Noin muutoin lapsi haki ihan jatkuvasti kontaktia kaikkiin mahdollisiin ihmisiin, vilkutteli, nauroi ja kirkui onnessaan rattaista - jopa siinä määrin, että vanhemmat alkoivat olla jo vähän uupuneita lapsen saamasta jatkuvasta huomiosta. Ihan joka hemmetin hetki oli joku tyyppi selittämässä jotain lapselle tai lapsesta. Onkohan sillä nyt se kiintymyssuhdehäiriö (joo, kulunut juttu, tiedetään), kun se hakee kontaktia kaikkiin..?
--------------------------------------------
Meillä on todennäköisesti edessä toinen unikoulu. Homma on räjähtänyt käsiin: NELJÄ hammasta viikon sisällä (hampaita yhteensä nyt kahdeksan). Tissi rauhoittaa.
*) *TU kun en koskaan muista mitään. Tähän siis haluaisin lisätä, että meillä oli hotellihuoneessa keittonurkkaus, jossa tuli tehtyä/lämmiteltyä lapselle puuroja ja aterioita.
Ei ehdi. Mitään. Saatiin just asuntoasiat suurinpiirtein reilaan (vielä pitää allekirjoittaa sopparit ja lähettää takaisin postitse) ennen reissua. Reissu meni reisille mm. Euroopassa vallitsevan ihanaisen säätilan takia ja vaikka tulikin vietettyä kaikkia aiempia reissuja huomattavasti enemmän aikaa hotellilla, ei hotellissa toiminut netti sitä vertaa, että olisi viitsinyt blogeilla. Tultiin reissusta eilen aika myöhään (iiiihhanaa oli nukuttaa lapsi uudelleen yöllä - juuei) ja nyt kävi ilmi, että pitää laittaa äkkiä työhakemusta, kun näemmä haeskelevat sieltä firmasta, jonne suunnitelma A:n mukaisesti olinkin ajatellut hakea kun työnhaun aloitan. En todellakaan ollut ajatellut palaavani töihin vielä (eikä tietenkään ole varmaa, että paikan edes saisin) - ajatus siitä, että joku vieras näkisi mun lapseni ensiaskeleet on täysin kestämätön. Silti on pakko hakea, koska ei ole tietoa milloin tilaisuus uusii. Jospa isä jäisi kotiin?
Joo mut joo, nyt on näemmä tilanteet pikkaisen päällä. Lauantaina vielä yllärinä siipan sukulaisen (ei lähi-) hautajaisiin.
Viime viikon neuvolan antia oli, että lapsi ei kasva toivotulla tavalla (told you so!). Täti oli myös sitä mieltä, että poika on todella todella vilkas ja sosiaalinen ja varmasti alkaa jo kaivata muidenkin kuin äitinsä seuraa. Samaa mieltä. Pitäisi kuulemma syksyllä seurakunnan kerhoon - en päässyt sanomaan, että en osallistu seurakunnon kerhoon, vaikka mulla olis ase ohimolla vaan totesin, että ollaan muuttamassa paikkakunnalta, joten varmaan koetetaan sitten mennä uudella paikkakunnalla johonkin. Täti totesi, että on se hyvä, etten jää työttömäksi tänne tuppukylään vaan muutetaan ihmisten ilmoille. Ei paha. Täti myös koetti rauhoitella, että ei tuo pojan vilkkaus vielä epänormaalia ole, mutta että onhan se vaan todella vilkas ja että näin vilkkailla lapsilla onkin usein uniongelmia.
Raportoin ehkä myöhemmin vielä reissusta tai sitten en. Lapsi oli vilkas ja sosiaalinen sielläkin. Lennot hoituivat kätevästi tissin avulla - ei mitään haisua miten homma hoidetaan kotiin, kun en enää imetä. Ja näinhän mä taas Bändinkin.
Onpa ollut hurja matka. Hurja mutta paras. Mun pikkuvauvani alkaa lähestyä ikää, jolloin sitä ei enää voi kutsua vauvaksi. Ihan kamalan haikeaa.
Mun pikkuvauvani osaa jo seistä tukea vasten. Se olisi myös kovasti etenemässä kävellen ja irrottamassa otettaan täysin holtittomasti huonekaluista ja vanhempien kädestä, vaikkei pysy hetkeäkään pystyssä ilman tukea. Se ei konttaa, mutta ei kontannut äitinsäkään ikinä. Ryömimällä mennään hirmuista vauhtia. Kovat äänet (kuten imurointi), ulosmeno ja ihmisten ilmoilla hengailu on vauvasta ihan parasta. Ihan vastikään ollaan myös opeteltu vierittämään palloa ja taputuskin muistui mieleen uudelleen. Halauksia ja suukkoja tulee edelleen paljon ja erityisen hauskaa on ottaa äidin nenä suuhun ja koettaa vähän puraista. Äänteitäkin tulee runsaasti, mutta emme ole varmoja, voiko seasta tunnistaa yhtään varsinaista sanaa. Jotain tyttää, hauvaa ja vauvaa tulee, mutta ei mitään haisua onko niillä vielä mitään tarkoitusta.
Vauvavuoden hormonimyrsky oli ihan totaalinen ylläri. Olin valmistautunut siihen, että imetys inhottaa ja vauva nukkuu omassa sängyssään, mutta imetys olikin rikkinäisten rinnanpäiden jälkeen pääsääntöisesti kivaa ja ihanaa eikä lapsen siirtäminen omaan sänkyynsäkään ollut helppoa. Pakko se vaan oli silti siirtää, kun alkoi jo olla lapsen turvallisuus vaarassa. Nyt pinnis on jo meidän makkarissa oven vieressä - ihan siitä syystä, että vauveliini alkoi selvästi havahtua vanhempiensa liikkeisiin ja ääniin (plus vanhempien selät oli koetuksella, kun lasta nosteltiin pinniksestä omituisessa kyyryssä - meidän pinnis ei oikein kunnolla sovellu varsinaiseksi sivuvaunuksi, kun siinä on ainoastaan kaksi asentoa, joista se ylimmäinen ei satu sängyn tasolle). Luultavasti pian tulee kyseeseen siirto omaan huoneeseenkin.
Syntymässä pamahtanut vauvakuume on herättänyt hämmästystä. Kuumetta on havaittavissa edelleenkin, vaikka täytyy myöntää, että paljon neljän seinän sisällä erakkona oleilleena tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on päästä jonnekin ihmisten ilmoille eikä välttämättä hetimmiten raskautua (ja kenties invalidisoitua ja erakoitua täysin uudelleen). Välillä tunnen syyllisyyttä raskausajasta, kun en yhtään osannut lässytellä mahalle tai olla jossain utuisassa ihanassa raskauspilvessä - en luultavasti oikein osannut edes hahmottaa kunnolla, että siitä kivuliaasta vatsasta on todella tulossa vauva, jota tulisin rakastamaan enemmän kuin mitään muuta koskaan. Olen edelleen myös sitä mieltä, että en ole synnyttänyt vaan epäonnistunut raskaasti - ehkä jonain päivänä pystyn suhtautumaan lapseni syntymään rakentavammin ja armollisemmin.
Juuri niin kuin pelkäsinkin, niin vauvavuoden ehkä haasteellisin asia on ollut väsymyksen kestäminen. Kun taustalla on unihäiriöitä jo valmiiksi, niin ei ollut kovin vaikeaa ennustaa, että unen kanssa tulee ongelmia. Tällä hetkellä meidän vauva heräilee jälleen öisin enkä ole ihan varma, johtuuko se kuumuudesta (makkarin lähtölämpötila ennen nukkumaanmenoa eilen 26 astetta), hampaista vai jostain yleisestä levottomuudesta. Hieman pelkään, että joudumme uusimaan unikoulun, mutta katsotaanpa nyt. Itsellä on tällä hetkellä jostain syystä helpompi kestää väsymystä - epäilen, että auringolla saattaa olla näppinsä pelissä. Ollapa aina kesä.
Ehkä suurin "huijaus", jonka liitän vauvavuoteen, on ollut monien hokema "kolmen kuukauden jälkeen helpottaa". Kakat. Kolme ekaa kuukautta oli silkkaa lomaa ja lastenleikkiä, sai vaan imetellä päivät pitkät vaikka DVD:eitä tuijotellen tai internetissä surfaten. Jos yöllä valvottiin, niin päivällä pystyi itsekin nukkumaan, kun lapsi nukkui (sisällä). Joskus kolmen kuukauden jälkeen lapsi sitten "lopetti nukkumisen" ja sen jälkeen onkin sitten unien kanssa saanut vähän taistella. En ollut lukenut mitään uniopusta, mutta järkeilin alussa, ettei lasta ole hyvä totuttaa nukuttamiseen vaan antaa sen nukahtaa itsekseen. En myöskään halunnut totuttaa ulkona vaunuissa nukkumiseen, vaikka neuvolasta jatkuvasti painostettiinkin, että ulos pitää nukuttaa. No, kaikesta tästä huolimatta lasta piti alkaa nukuttaa ja se myös lopetti päiväunien nukkumisen sisällä tyystin. Tissiassosiaatiokin kehittyi, mutta se ei näin jälkeenpäin kyllä yllätä yhtään. Lapsi oli jo synnärillä kova tissin perään ja viihtyi rinnalla tunteja.
Enää pari kuukautta yksivuotissynttäreihin. Pelottavaa. Mutta onnea, pikkumieheni, 10 kuukaudesta! Olet ihana ja paras!
Ollaan lähdössä perjantaina koko sakki reissuun. Kohteessa on näemmä hyvinkin paljon paskemmat kelit kuin kotimaassa tällä hetkellä. Mulla oli jo haavekuvissa rauhallista käyskentelyä ja puistoissa luuhaamista ihanassa auringonpaisteessa koko perheen voimin, mutta saa nähdä tuleeko taivaalta pieniä miehiä ja joudutaanko hengailemaan etupäässä sisätiloissa.
Odotan reissua kuin kuuta nousevaa. On ollut jotenkin sellainen ajanjakso, että kaikki vastustaa. Siis tiiättekö, silleen kun kaikki muka pikkujututkin on yhtäkkiä kauhean vaikeita eikä mikään oikein onnistu tuosta noin vaan. Ja nyt kun on tiedossa, että me oikeasti muutetaan, pikkukaupunki tuntuu aina vaan kamalammalta paikalta. Olen tässä vähän harkinnut, että osallistuisin johonkin kesätapahtumaan joko siskon tai miehen kanssa, mutta alkaa tuntua siltä, että mä en kestä mennä täällä oikein enää mihinkään. Molemmat vaihtoehtoiset tapahtumat olis ehkä sellaisia semikiinnostavia (jos nyt edes sitä) ja nyt jotenkin se semikiinnostavuus ei meinaa riittää tässä ympäristössä. Mutta ans kattoo, tapahtumat ei kuitenkaan olis pahasta.
Ennen reissua on myös
vielä edessä neuvolareissu. Ahdistaa. Sanomista tulee pojan painosta. Se
syö kyllä hyvin, mutta on vaan pieni ja hoikka - nyt jos mulle tullaan
vielä kertomaan, että vauvan suuhun laitetaan sosetta, niin saattaa jopa
palaa päreet.
Tämän päivän projektina on reissu terveysasemalle. Mietin jo, pitääkö pakata mukaan ruokaa lasta varten vai selvitäänkö lyhyemmällä käynnillä. Pitää uusia reseptejä - olin kyllä tietoinen eReseptistä ja olin ihan jopa lukenut paikallisen apteekin sivut reseptien uusimisesta, mutta olishan se pitänyt tajuta, etteivät sivut olleet ajan tasalla. Terveyskeskuksen sivuilla ei eReseptistä mainita halaistua sanaa. Apteekista kerrottiin, että mun ei EHKÄ tarvitse varata aikaa lääkärille, että saan reseptit uusittua, mutta apteekista ei myöskään osattu kertoa miten reseptit saa uusittua. Kätevää.
Olihan keikkareissu. Valmistautuminen jäi viimeiseen päivään, ja koska mun reissut on useimmiten lyhyitä piipahduksia tiukalla aikataululla, pitää kohteesta yrittää ottaa mahdollisimman paljon selvää jo kotona. No, tietenkin esimerkiksi tulostin teki totaalisen tenän (tajusin vasta myöhemmin, että tenä johtui siitä, että konfasin adsl-purkin uudelleen - eipä muistunut siinä paniikissa mieleen) ja sain tulostettua kaikki matka-asiakirjat reilun kolmen tunnin toivottomien yritysten jälkeen, kun siippa haki kaupasta kaapelin koneen ja tulostimen väliin. Muutenkin koko päivä oli ihan hirveää säätämistä, mutta pääsinpä kuitenkin viimein yöllä matkaan.
Tuli vähän nuoruus mieleen, kun siinä puolenyön jälkeen astelin kepein askelin bändiä kuunnellen kohti bussiasemaa. Oli tosi upea kuutamo ja kadut tyystin autiot - taisin pistää muutamat tanssiaskeleetkin matkan varrella. Bussissa lentokentälle sain nukuttua katkonaisesti sen pari tuntia ja siinä oli sitten ne yöunet.
Toinen koneista oli myöhässä ja vaikka varausvahvistuksessa lupailtiin hotellihuonetta jo klo 10, mulle sanottiin, että voisin saada huoneeni joskus klo 14 jälkeen. Kerrankin pidin puoleni (mikään ei saa vaarantaa mun eturivin paikkaa) ja hetken tinkaamisen jälkeen sain vastasiivotun huoneen. Suihkuun, pientä säätämistä mobiilicheck-inin kanssa, syömään ja sitten jonottamaan portille (olin kuitenkin harvinaisen myöhässä, kun ovien avaamisajaksi oli merkitty klo 17 ja olin paikalla vasta klo 15 aikoihin), joka löytyi yllättävänkin helposti. Onneksi tällä kertaa älysin varata hotellin stadionin läheltä enkä kaupungin keskustasta. Jonottaessa tuli fiilis, että mulla voisi olla hyvätkin saumat eturiviin, mutta olisipa pitänyt tajuta, että kaikkialla ei nuo turvatarkastukset ja jonotukset suju kuten Suomessa. Ennen ovien avaamista pitikin yhtäkkiä muodostaa jono paikkaan x ja kaaoshan siitä syntyi. Osa porukasta meni jo tässä vaiheessa turvaporttien yli eivätkä turvamiehet välttämättä puuttuneet moiseen millään tavalla. Harmi, kun ei itse auktoriteettikammoisena ja sääntöfriikkinä uskaltanut. Tipahdin siis asemista jonkun verran portilla, mutta petrasin juoksuosuudella, joten pääsin 2./3. rivin tuntumaan. Huomasin heti, että mottivaara oli olemassa, ja niinhän siinä kävi, että kun keikka tuntien seisoskelun jälkeen alkoi, olinkin yhtäkkiä täydellisessä motissa kolmen miehen takana. Sehän tarkoittaa tällaiselle pätkälle sitä, että vaikka mä olin kolmannessa rivissä, en nähnyt mitään muuta kuin ne kolme selkää. En nähnyt lavaa, en bändiä, en screenejä, en mitään muuta kuin ne selät. Tunnelma lässähti ihan kohtalaisesti.
Muutaman biisin jälkeen kuitenkin mun edessäni ollut häiskä luovutti mulle paikkansa, kun tajusi mun epätoivoisen tilan. Tätä on sattunut aiemminkin - näemmä joskus saa upean palkinnonkin. Siitä sitten repesi. Sain toivomani katsekontaktit ja pääsin hillumaan kunnolla. Nyt tahdon vaan lisää. Ja jaksoin muuten kuten ennenkin - heikotushan siinä meinaa välillä tulla, kun joutuu seisomaan tuntikausia syömättä ja juomatta (syöminen saattaa aiheuttaa akuutin keikkaripulin kun muutenkin jännittää ja juominen taas kusettaa eikä keikalla käydä vessassa) ja sitten pitää vielä pomppia ja kirkua ja huitoa ja taputtaa ja tanssia kuin sekopää. Mutta ihan yhtä hyvin meni kuin aina ennenkin.
Olihan outoa lähteä keikkareissulle vakiintuneena ja lapsellisena. Meinasi muka pukata jotain outoa identiteettikriisiä: "Mä olen nyt äiti ja puoliso enkä ikisinkku ja vapaa tekemään mitä vaan." Ihan kuin olisin hirveästi aiemmillakaan reissuilla revitellyt - muuta kuin ehkä juoksukisoissa lavan eteen. (No okei, joskus on tullut pyörittyä after partyissä pienessä huppelissa, mutta se nyt kuulunee välillä asiaan. Ja läheskään aina ei after partyille vaan kykene, kun on aamulento takaisin.)
Lasta oli välillä tosi kova ikävä. Lentokentillä näki vauvoja ja joka vauva teki ihan yhtä pahaa. Taidettiin kuitenkin selvitä erosta aika vähäisin vaurioin, sekä minä että lapsi. Tai näin ainakin sopii toivoa.
Tästäkin postauksesta jää taas miljoona juttua kirjoittamatta, kun on kiire unille (meillä pärähdetään edelleen välillä ihan helvetin aikaisin ylös tai valvoskellaan keskellä yötä, joten en uskalla enää valvoa yhtään). Teen sitten ehkä jälkikirjoituksen. Lapsi muuten nousi seisomaan tukea vasten viikko sitten. Sillä on neljä hammasta (ylhäällä toispuoleisesti kulmuri ja etuhammas noiden "vanhojen" alaetuhampaiden lisäksi). Se on vieläkin päivisin mun koivessa kiinni, mutta olen lähestulkoon saanut itseni zen-tilaan ajattelemalla, että tälle ei nyt vaan voi mitään. Ei muuten tehdä paljon kotitöitä tai ruokaa tai mitään muutakaan, kun olen yksin lapsen kanssa. Ajankäyttöongelmia muutenkin, en tajua minne kaikki aika menee. Miten muka joillain on aikaa käydä harrastamassa kodin ulkopuolella tai kirjoittaa blogia(*? En tajua.
*) Tää ei ollut paheksuntaa vaan lähinnä ihmettelyä mun omasta ajankäytöstä. Että mitä hittoa mun päiville tapahtuu?!
Ei oo ehtinyt uppoutua blogimaailmaan. Kaipaan sitä paitsi Leopardikuningattaren tavoin ihmiskohtaamisia ihan livenä.
Välillä tulee hirveästi mieleen kaikkea kirjoitettavaa, mutta asiat soljuvat iloisesti unholaan, jos ei ole h-hetkellä koneen ääressä. Paljon on myös blogeissa viime aikoina sivuttu kaikkea itsellekin ajankohtaista, kuten vaikkapa huutamista tai todella yllättäen äitienpäivää (ei jaksa linkkailla, kyl työ tiiätte).
Eka oma äitienpäivä oli sanalla sanottuna paska. Kärsin edelleen oman käytökseni aiheuttamasta morkkiksesta ja ehkäpä jopa jonkunlaisesta kriisistä (sekä siitä ettei mulle edes keitetty kahveja). Meillähän on lapsuudenkotona aina huudettu ja tapeltu. Varsinkin isä oli kova kimmastumaan, mikä oli pienestä Tylsyydestä kamalaa. En siis halua jatkaa kierrettä vaan sille on tultava stoppi. Mä luulen, että asiaan on ratkaisukin: mun on opittava ottamaan ne omat hetkeni ja opittava relaamaan. Aina tulee mentyä viereen hengailemaan, jos vaikka iskä on puikoissa ja siitä tavasta on päästävä eroon. Mun on myös lähdettävä täältä kotoa yksinäni jonnekin vaikka kerran viikossa ja pidettävä siitä tavasta kiinni, vaikka mitään erityistä ohjelmaa ei olisikaan.
Mua tuntuu silti vaivaavan joku "vauvavuosikriisi". Olen jotenkin ihan poikki. Pääsin eilen käväisemään parilla virvoittavalla siiderillä siskon kanssa ja totesin siskollekin, että mulla on sellainen olo, että en halua enää palata kotiin ollenkaan. Aika kamalaa. Eiköhän tästäkin kriisistä silti päästä yli. Mä luulen, että tähän kulminoituu nyt jotenkin kaikki tämä neljän seinän sisällä kökkiminen, yksinäisyys ja murmelipäivät. Lisätään yhtälöön vielä joku perkeleellinen eroahdistusvaihe - lapsi on taas sillä tuulella, ettei viihdy lattialla hetkeäkään yksin vaan roikkuu mun jalassani koko ajan ja karjuu. Mä en meinaa saada siivottua sen ruokasotkuja, käytyä vessassa tai puettua päälle. Kantorepussa oleilu ei kelpaa, koska maisemat eivät vaihdu tarpeeksi tiuhaan. Yöllä isä ei enää kelpaa lohduttajaksi ja parhaimmillaan keskellä yötä voi pitää huutokonserttia parinkin tunnin ajan. Jouduttiin eilen luopumaan vaunukopasta, koska sieltä tullaan iloisesti yli. Nyt vaan toivon ja rukoilen, että lapsi oppii nukkumaan ratasosiossa henkseleissä päiväunensa, koska sisällä se ei osaa vieläkään nukkua. (Välillä iltapäiväunet on olleet rattaissa todella haasteellisia, kun lapsi vain tahtoisi katsella ympärilleen ja heilua eikä asetu millään.)
Olen myös jokseenkin vittuuntunut yhteen jos toiseenkin ihmiseen. Tähänkin löydän selityksen: kun ihmiskontaktit rajoittuvat aika pitkälti ainoastaan virtuaalimaailmaan, on kirjoitetuista kommenteista tai teksteistä helppo vetää kierroksia. Lisäksi sisko on hokenut ~kuukausia meidän uniongelmista, että teidän muksu varmaan hakee nyt itse uutta rytmiä ja että sitä ei ehkä vaan sitten väsytä, ja mulla tulee uutta rytmiä kohta korvistakin. Edelleen eniten kuitenkin vituttavat jeesustelijat ja hyvää tarkoittavat neuvojat, jotka kai mielestään tekevät päivän hyvän työn vinkkaamalla, että nukuta se lapsi sisälle, kun manaan, että lapsi ei nuku sisällä eikä kunnolla rattaissakaan. Päälle sitten vielä se sinetöivä "kyllä meidän lapset ovat aina nukkuneet sisällä hyvin". Haistakaapa vittu. Kaikkein paras oli tässä yksi sosiaalinen imbesilli, joka ensin kertoi, että lapsi voi nukkua sisällä ja sitten valitteli itse, kuinka on kamalaa, kun lapset herättävät viikonloppuna vähän vaille seitsemän aamulla. Että kun ei koskaan saa nukkua. Vauvan takia on kuitenkin kuulemma eri asia heräillä, se ei ole ollenkaan raskasta, koska vauvat vaan heräilevät. Tää on varmaan sitä kuuluisaa äitienvälistä vertaistukea.
Meillä on luultavasti kämppä tiedossa. Vaihtoehtojakin olisi, mutta todettiin, että me voidaan pyöritellä niitä vaihtoehtoja maailman tappiin asti ja keksiä jatkuvasti uusia plussia ja miinuksia. Nyt on vaan tehtävä päätös.
Täällä peräreiässä on muuten yksi ihana paikka ja joku vastaava pitää löytää Kaupungistakin. Ihanuus on peräti pururata, jossa menee mahtava maisemareitti satumetsän siimeksessä. Käytiin siellä yksi päivä kävelemässä ja olisin voinut samoilla pusikossa pitempäänkin ja käydä koluamassa pienempiäkin polkuja. Ensi kerralla pitää ottaa eväät mukaan.
Käytiin eilen siiderien jälkeen marketissa. Sovitin yhtä pitkää hellemekkoa (jollaista en näillä leveysasteilla päälleni julkisella paikalla tunkisi) ja totesin sovituskopissa, että onpas löysä muija. Olen myös jonkun aikaa ollut aavistuksen verran ymmällä tästä vatsanseudusta, joka ei enää näytä palautuvan. En ole aiemminkaan ollut mikään siro keijukainen, mutta vatsanseutu mulla on pysynyt aina aika helposti kuosissa. Näytän kuitenkin edelleen siltä kuin olisin puolivälissä uutta raskautta: vatsan keskellä kulkee pystysuora harjanne, joka ei vaan katoa, vaikka esimerkiksi nuo lanneluut erottuvat selvästi edestä. Jännitettäessä vatsalihakset tuntee selvästi, vatsa ei siis ole pelkkää höttöä, mutta vatsa on jotenkin hassun ulkoneva. Mietin, mistä saisin käsiini jonkun, joka osaisi kertoa voiko tuo tuosta vielä palautua (treenillä) vai voiko vaurion korjata ainoastaan kirurgin veitsi (sanomattakin selvää, että kirurgiin ei tule turvauduttua, mutta olisi siis kiinnostavaa tietää missä mennään). On mulla toki nyt jonkun verran liikakilojakin, mutta jotenkin en usko, että pelkkä kilojen karistus auttaa tuohon vatsaan.
Jooh. Ensi viikolla kai pitäisi keikkareissuun. Vauva ei juo korviketta ja kärsii ilmeisesti juuri nyt pahasta eroahdistuksesta - saanko Vuoden Paskamutsi -palkinnon?
Ihan arsenaalista koko viikko. Ajatus ensimmäisestä äitienpäivästä ei juuri nyt tunnu kovin hyvältä, koska olen ollut koko viikon yksi paskamutsi. Olen nyt "taas" omaa hetkeä vailla.
Vähän haikailin, jos olisin päässyt ns. yksille tänään tai huomenna (ekaa kertaa, hmmm, 1½ vuoteen), mutta kävi ilmi, ettei löydy seuraa (täällä kun on ihan kaksi vaihtoehtoa, sisko tai ex-työkaveri teinivuosilta). Tekisi mieli jutella jonkun kanssa (silleen ihan ilman lapsia ja miehiä), mutta myös päästä ihmisten ilmoille. Tuli jo mieleen, että lähden yksin, mutta täällä on tuo "ravintolakulttuuri" (khihihih!) sellainen, että kylän ainoaan pubiin vaan ei voi mennä istumaan yksinään. Seurana on välittömästi joku Pera, 65, paskaisissa kaksiraitaverkkareissa sönköttämässä kuinka oon ihana nainen (joskus entisessä elämässä perojen kuuntelua on jaksanut sen vartin jossain hetkellisessä lempeyden ja perverssin huumorintajun puuskassa, mutta ei nyt, ei todellakaan). Tai no, onhan täällä toinenkin pubi, sellainen siistimpi, mutta paikalliseen tapaan kuuluu, että baariin tullaan puolenyön aikaan (!) ja se alkaa olla mulle jo ihan kotiinlähtöaika. Et ei sit baariin.
Et jos vaikka kotona vähän punkkua ja Sly Cooperia. Mies on yövastuussa.
Mutjoo, paskamutsi on täällä ärtynyt, kun lapsi ei syö eikä nuku. Yläikenessä tuntuu ihan pieni hampaanalku. Sekin vituttaa, että eikö voi ihminen nyt sisäistää, että lapsi tekee hampaita ja sillä on vaan vähän vaikeaa - ei tarvis enää mutsilla olla.
Tästä lähtee. Seuraavassa kuvaus siitä, kun luonnehäiriöinen äiti yrittää nukuttaa ja tulee väsy ja kiukku. Seurauksena taas henkinen krapula, totta kai.
Pitäis päästä niiden omien kurjien (ja lapsellisten?) fiilisten ja väsymyksen herraksi. Miksei pääse, vaikka ikääkin on jo vaikka miten paljon ja jotenkin on olevinaan (joskus) ihan tolkku ihminen? En vaan tajua.
Meillä taas viime yönä repesi. Miehellä yövuoro, kuinka ollakaan. Eilinen päivä ihan paska, piti katsoa ja arpoa vielä viimeisen kerran asuntoja (meillä on ihan oikea deadline asunnoista ilmoittamiseen), mutta nettiyhteys tilttasi totaalisesti ja mulla meni koko päivä sen parissa. En ole mikään yhteysguru ja tuon modeemipurkin sielunelämä ei ole mulle mitenkään tuttua huttua - jotain asetusta sitten muutin ja yhteys alkoi pelittää. En ymmärrä logiikkaa, koska purkki on aikanaan konfattu tälle yhteydelle ja tähän kämppään.
Anyways, eilinen oli paska ja mulla oli jo illalla morkkis siitä, että olin käyttänyt niin paljon aikaa koneella, ja olin myös ärtynyt ja lyhytpinnainen. Vaan lapsipa ei sitten nukahtanut millään. Mies siis nukutti ennen töihin menoa, mutta jouduin astumaan puikkoihin, kun kersa vaan valvoi. Nukahti sitten levottomasti ysin jälkeen, mutta heräsi heti puolen tunnin kuluttua. Ja sitten taas. Sitten alkoi valvominen - ja huuto. Joskus yhden jälkeen sain kersan nukahtamaan, vähän sen jälkeen kun se väsymysraivoissaan oli ensin hakannut mua päin pläsiä ja koittanut raapia naamaa. En muuten tiennyt, että noin pienet osaavat olla fyysisiä raivotessaan.
Yöllä jo vitutti kuin pientä eläintä. Miksi mies saa olla töissä lomalla, kun mä valvon ja kestän tuon mukulan kitinää? Vääryys! Miksi penska ei vaan nuku? Vääryys! Miksi en pääse omiin toimiin? Vääryys! Miksi yöllä tulee niin halvatun avuton olo ja hirveitä ajatuksia mieleen?
Aamulla kersa heräsi viiden pintaan. Ei nukahtanut uudelleen, vaikka yritin mitä. Miksi mä valvon JA herään lapsen kanssa ja kestän sen päiväkitinätkin tähän vielä päälle? Vääryys! Mies ehti jo tulla töistä ja tarjoutui lähtemään puuron keittoon. Kieltäydyin, marttyyri kun olen (kuinkahan monta kertaa olen sanonut vihaavani marttyyreja?) - hulluilevana ajatuksena mulla KAI taustalla tässä se, että muksu ei kuitenkaan syö eikä yksi syöttö paljon auta, kun mä kuuntelen sitten yksinäni melkein koko päivän sitä väsykitinää. Kokeilin puuroa, ei uponnut. Kokeilin hedelmiä, ei uponnut. Heitin sitten banaanin ensin pari kertaa seinään ja sen jälkeen nukkuvan miehen naamalle.
Lapsi nukahti tissille, koska oli ymmärrettävästi muutaman tunnin yöunien jälkeen väsynyt. Vein sen pinnikseen ajatuksena saada se nukkumaan päikkärit joskus vaikka siellä ja saada itsekin unta samalla. Ei nukkunut. Päivystän itkuhälyttimen vieressä.
Nyt jos joku neropatti tulee tähän saumaan vielä antamaan mulle pari hyvää tarkoittavaa neuvoa(*, niin neropatti saa sellaisen sanallisen avautumisen, että muistaa vähän aikaa.
Mä olen pilannut mun lapsen elämän olemalla sekopäinen paskamutsi. Miehen kanssa on olevinaan mennyt ihan jees, mutta toki kannattaa yrittää ryssiä sekin homma heittelemällä hedelmiä.
*) "No siis kyllä me vaan ruvettiin antamaan meidän pikkuprinssille sosetta ja velliä heti kun se täytti kolme kuukautta ja aina on nukkunut hyvin yönsä."
"Me ollaan aina nukutettu pinnikseen ja niin on vaan herranterttu nukkunut kuin tukki."
Ei vattu. Tänään on sydän muljahdellut rinnassa useampaankin kertaan. Huikaiseva tunne, kun kävelee seudulla, joka on aika todennäköisesti tuleva kotiseutu ja jossa näkyy ihmisiä. Voi valita mitä reittiä kävelee, hiekkatietä syrjässä autotiestä tai asfaltoitua kävelytietä. Vaunujen kanssa liikkujia on pilvin pimein. Pihoilla on pyörätelineet, pihakalusteet, keinut, hiekkikset ja hiekkaleluja. Ihmiset avaavat toisilleen ovia, pikkulapset tulevat juttelemaan. Kaupungilla vastaan tulee ihmisiä, on puheensorinaa, aurinko paistaa, ihmiset istuvat terasseilla ja bussit hyrräävät ohi. Olen elossa! Melkein jännittää kävellä ihmisten keskuudessa, kun siihen ei ole tottunut. Kohta se on arkipäivää.
Itkettää. Naurattaa.
Lapsi nauratti ja hurmasi taas ravintolassa. Hymyili ihmisille, kikatteli. Meidän pieni kaupunkilaispoika.
Ei ihan uskois, että on edes mahdollista, mutta mulla on tälleen yhden lapsen kotiäitinä joku perkeleen stressi. En edes käy missään tai harrasta ja silti tuntuu, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken. Lasta pitäis retuuttaa pihalle ja leikkiä ja aktivoida ja pitäis imuroida, pyykätä, järjestellä ja laittaa sapuskaa - kaikkia yhtä aikaa. Minen kestä.
Sillä voi olla osansa, että meillä ei ole enää minkään valtakunnan rytmiä. Lapsi nukkuu pääsääntöisesti yönsä, välillä jopa melko rauhallisesti tai yhden kerran heräten, mutta yöunet ei ikinä yllä kovin paljon kahdeksaa tuntia pidemmiksi. Luulin jo, että tehtiin läpimurto rytmin myöhäistämisen avulla, mutta sitten eilen lapsi sammahti illalla jo melko ajoissa (mentiin nukkumaan kasilta) ja pamahti tietysti hereille klo 4. Isänsä mielestä lasta ei saa yrittää nukuttaa uudelleen tissillä (oikeassahan se on, mutta mutta), joten iskä lähti sitten hyssyttelyn epäonnistuttua puuron keittoon. Ei tainnut myöskään uskoa mun sanaani, että neljällä alkavat herätykset ovat myös lapselle liian aikaisia. No, ei maistunut puuro ilman tissiäkään eikä lapsi jaksanut tehdä mitään muutakaan. Iskä tuli nöyränä takaisin ja sanoi, että jos yritetään sitten sillä tissillä sitä unta, kun lapsi on kuitenkin vielä ihan nukkuneen rukous. Tissi tepsi, ja porukka uinui kahdeksaan.
Päiväunia ei voi yhtään ennustaa. Olen aprikoinut, voitaisko olla siirtymässä yksiin päikkäreihin, mutta ei nekään näytä mahdollisilta. Lapsi kuukahtaakin yhtäkkiä tosi ajoissa ja nukkuu vaan ehkä tunnin eikä se siitä pysty valvomaan iltaan asti. En tiedä olenko missään vaiheessa ollut näin pihalla tästä rytmityksestä.
Oon muutenkin ihan hoomoilasena. Sählään. Unohtelen. (Ai niin, se pojan passihakemus! Saakeli!)
Käytiin vappuaattona hakemassa pojalle matkarattaat ja vähän vaatetta isommasta kaupungista. Poika oli taas ihan onnessaan. Se ei varmaan koskaan syö niin hyvin kuin jossain ravintolassa, kun saa kytätä ihmisiä. Kävin vappupäivänä täällä "kylillä" kävelyllä pojan kanssa ja koska rytmit heittivät taas ihan häränpyllyä, nappasin sille sosetta mukaan ja suunnittelin syöttäväni jossain matkalla puistonpenkillä. Ei ihan onnistunut. Ei ollut niin paljon kytättävää, että olis malttanut.
Oli muuten vappuna kylillä ihan paikallinen kuoro ja pieni lauma eläkeläisiä. Olin aika järkyttynyt. Mitähän täällä porukka tuumais, jos vetäis piknikin jonnekin nurtsille?
On aika selvää, että poika alkaa kaivata jotain aktiviteettia ja toisia ihmisiä tai lapsia. Jotain sille pitäis järkätä. Pitäis enää selvittää mitä.
Ens viikolla muuten katsomaan yhtä asuntoa. (Osa stressistä ehkä katos, kun sain tuon sovittua tänään. Aika perkuleen monta päivää yrittänyt saada asianomaista ihmistä asuntopuljusta kiinni.)
