Onnea, takaisku ja...housut

Viime päivinä olen vannonut Manducan, päiväunien, suht' säännöllisen rytmin ja uudistuneen kuvausinnon nimeen. Vaikka yöt ovat mitä ovat, olo on levänneempi ja rennompi, kun pakkolenkkejä ei enää tarvitse tehdä. Ja jos jonain päivänä oma ulkoilu jää vähäiseksi, seuraavana päivänä on jo hinku ulkoilemaan, joten en ole onneksi jäänyt pelkästään kotisohvalle.

Manducan kanssa saa tehtyä yllättävän paljon asioita. Joskus siinä tulee jopa uni.

Tänään on kuitenkin ollut lievä unipaniikki, sillä aamusta lämpömittari näytti turhan kovia lukemia ulkona nukkumiseen ja monena kertana onnistuneet äidin vieressä otetut aamupäiväunetkaan eivät olleet kovin suuri suksee. Päivemmällä vaunuissa tuli jostain syystä parku, ja itkuhälytin aiheutti sydämentykytyksiä, sillä kuulin - onneksi juuri alkavan - huudon keittiöön eikä hälyttimestä kuulunut ääntäkään. Nyt on menossa vaunuyritys nro 2. Hälyttimen kanssa on vähän stressiä ja on pakko käydä tsekkaamassa tilanne vähän väliä keittiön ikkunasta.

Meillä on sitteri ilmeisesti menneen talven lumia. Jätkä pungertaa itsensä siinä kaksinkerroin, vaikka sitteri olisikin keskiasennossa. Istuvammasta asennosta tyyppi on heti lärvi varpaissa.

Tässä muuten Humanistimutsille panssarihousukuva. :P

Mummin kutomat villahousut, joiden piti mennä päälle tänä talvena. Menivät päälle kerran syksyllä niin, ettei muksulla ollut housujen alla kuin vaippa. ;)

------------------------------------------------------------
Joo, ei se nyt nuku (liikkumattomissa vaunuissa). Kiva. No, jätkä reppuun. Huomenna on päivä uus.

Kehitystä

Mä vähän luulen, että sivuvaunuilu ei ole ainakaan täysipainoisesti vielä meitä varten. Toissa yönä muksu heräili tunnin välein kolmeen asti ja valvoi sitten kolmesta neljään. Kääntyili ja hamuili aina rintaa. Neljän aikaan otin muksun viereen ja nukuttiin yhtä soittoa seitsemään tai jopa kahdeksaan (ei ole täysin varmaa mitä seitsemältä tapahtui, jotain kuitenkin kun olen kelloa katsonut). Olen ollut iltaisin hieman ahdistunut maratoninukutuksista, kun "palkkiona" on ollut unta tunnin verran ja ei kun rumba uudelleen alusta. Perhepeti nyt kuitenkin hieman helpottaa, tuota pinniksestä nostelua en meinaa enää jaksaa.

Mutta iloisempiin asioihin. Eilen päätin kokeilla taas vaihteeksi Manducaa. Toimi. Ei rimpuilua eikä karjuntaa. Ei muksu tosin nukkunutkaan - unta nimittäin riitti päivällä eteisessä ainoastaan tunnin verran (ulkona pakkasta 30 astetta) - mutta vaikutti silti viihtyvän hyvin kyydissä. Olen tyytyväinen. Oli aika hauskaa päästä vaikka vaan lajittelemaan pyykit.

Äsken muksu kietaisi itsensä vatsalta takaisin selälleen. Vatsalleenhan tuo kierähti ensimmäisiä kertoja paria päivää vaille neljän kuukauden iässä, joten olen tässä vähän salaa odotellutkin milloin jäbä tajuaa, että vatsalta pääsee toiseenkin suuntaan.

Tuntuu hassulta, että täksi vuodeksi on tiedossa niin monta reissua. Viimeksi varattu on kimppamatka Etelä-Eurooppaan, meille on varattu jonkunlainen talo viikoksi. Vaikka en nyt uskokaan, että reissusta tulee täyttä katastrofia, niin tietyt vaaran paikat tässä reissussa kuitenkin on. Alunperinhän suunnitteilla oli kolmen lapsiperheen yhteinen rantaloma, mutta jotenkin yhtäkkiä yksi pariskunta tipahti suunnitelmista kokonaan ja tilalle tuli sukulaisia, mm. mun äitini ja hänen miehensä. Alunperin me myös ehdotimme miehen kanssa ihan eri kohdetta, sellaista jonka tiesimme jo etukäteen soveltuvaksi lapsiperheille, mutta ehdotuksemme torpattiin ja tilalle ehdotettiin tätä nykyistä. Emme pistäneet vastaan, koska reissusta ei pitänyt tulla mitään hirmu kallista, mutta todellisuudessahan hinta sitten varausvaiheessa pompsahti niin, että vähän mietityttää tuleeko reissun hinta-laatusuhde olemaan sinnepäinkään. No, ehkä siitä vielä selvitään.

Olemme myös lähdössä muutaman päivän kaupunkilomalle Müncheniin oman perheen kesken. Äippä käy välissä vähän keikkailemassa. ;) Ihan hauskaa päästä pitkästä aikaa Saksaan.

Ravinto & Uni Oy Ab

Mä aina vaan nurisen ja valitan, mutta haluan huomauttaa, että se ei ole koko totuus. Mulla on maailman ihanin ja söpöin pieni poika (miten se voi olla noin söpö, vaikka se on tullut musta?!), jonka kanssa on joka päivä vaan hauskempi olla. En malta odottaa, että kohta aloitetaan ruokatouhut ihan kunnolla ja ipana oppii uusia juttuja. Meillä on keittiössä jo (ihanan vihreä!) syöttötuoli koottuna. Olen tullut siihen tulokseen, että noudatamme kansallisia suosituksia (vrt. Omin sormin suuhun) ja lähdemme liikenteeseen niillä 1-2 uudella aineksella per viikko, koska molemmilla vanhemmilla on ollut pienenä ruoka-aineallergioita. Tarpeen vaatiessa saamme täten ehkä hitusen helpommin kiinni, mikä oireita aiheuttaa. Tullaan varmasti etenemään sekalinjalla eli sekä soseita että sormiruokaa.

Jottei totuus unohtuisi, niin kerrottakoon viime yöstä, että eipä pahemmin tarvinnut silmiään ummistaa. ;) Poikanen ei varsinaisesti itkeskellyt, kunhan valvoi. Se tuli kuitenkin todettua, että kyllä se osaa itsekin nukahtaa ja vieläpä ilman itkuja, mutta se vaan ottaa aikansa. Kaksi kertaa oli hiipattava pois nukahtamistapahtumasta, koska tuntui, että seura vaan stimuloi poikaa. Kaksi kertaa poika myös heräsi ja valvoskeli iloisesti kälättäen tai välillä imutellen tunnin. (Siis heräili se yhteensä enemmän kuin kahdesti, mutta kahdesti se valvoi tunnin.)

Mulla on tunne, että nämä nukkumishommat tulevat normalisoitumaan ajan kanssa ilman että asiasta pystyy itse ottamaan juuri minkäänlaista kunniaa. Olin päiväunienkin kohdalla varustautunut hurjaan taistoon, mutta kävikin ilmi, että poika oli jossain välissä oppinut taidon ihan itse. Ihan pienesti toivon, että poika oppii jossain vaiheessa nukkumaan myös sisällä (huomenna on vissiin kunnon pakkaspäivä!).

Odotan tänään tai huomenna kuulumisia pikkueläimestä. Odotan kieltämättä myös ihan pikkuisen, että pääsen heittämään mäelle kustut matot ja laittamaan tilalle uudet sekä siirtämään loputkin pissaesteet omille paikoilleen. Näin jälkeenpäin tuntuu aika hullulta, millaisissa oloissa täällä on tullut elettyä.

Tuhannen taalan haaste

1. Kiitä haasteen antajaa. Kiitos, Humanistimutsi!
2. Kerro kahdeksan asiaa itsestäsi. Äääh. Arvatenkin jotain muuta, mitä olen kertonut aiemmassa haasteessa.
   
   * Pelkäsin aiemmin hervottomasti tätä eläinlajia, jota mulla nyt on. Pääsin pelosta joskus ehkä 26-vuotiaana, kun päätin, että pelko loppuu nyt.
   * Mulla on kuusi tatuointia, joista varsinkin yksi kaipaisi lisää väriä, koska hädintuskin enää erottuu kunnolla.
   * Lähden tänä vuonna, jos onni suo, neljälle matkalle. Kaksi niistä ovat mallia "piipahdus" ja ne matkataan yksin.
   * Ostin tänäKIN vuonna alesta talvitakin ja -housut, koska ennakoin tulevien talvien lumileikkejä. En ole ikinä omistanut näin paljon ulkoilukuteita.
   * Pidän ainakin näääääääin paljon punaviinistä.
   * Haluaisin kokeilla ratsastusta noin 18 vuoden tauon jälkeen. Olin pikkulikkana ponityttö, mutta harrastus piti jättää alati pahenevan allergian takia. Tulin tallilta aina kaikki naaman aukot kiinni muurautuneina ja henki pihisten.
   * Em. allergia oli mulle kuin maailmanloppu. Olin hyvin surullinen lapsi ja teini mm. eläinallergiani takia.
   * Olen muuttunut aamuvirkusta illanvirkuksi vanhemmiten. Olen vaan niin pihalla aamuisin, että tarvitsen aikaa toimia.
3. Vastaa haastajan kahdeksaan kysymykseen.
   
   1. Missä ja miten haluaisit asua? Kuvittelin, että haluan asua omakotitalossa, jossa voisin myös työskennellä eli jossa olisi mulle työhuone ja muutenkin sen verran tilaa, että voisin vaikka alkaa kasvattaa noita elukoita. No, selvisi kuitenkin (ei edes kovin yllättävästi), että  mä en todellakaan kestä tehdä töitä yksinäni enkä varmasti ole edes niin reipashenkinen, että jaksaisin omakotiasumista. Haluaisin siis asua mukavasti eli niin, että ei ole ihan superahdasta ja että asunnossa on sauna. Rivari vois olla passeli, jossain vähän isommassa kaupungissa. On kiva, jos pääsee kesällä omalle pihapläntille grillaamaan. Kaikkein eniten mielisin takaisin pääkaupunkiseudulle, mutta se tuskin tulee toteutumaan ihan pian.
   2. Kuka on vaikuttanut eniten maailmankuvaasi? Miten? Tää on paha. Nyt varmaan pitäisi heittää tähän joku Jeesus, Gandhi tai Hawking mutta njääh. Sanoisin, että erään "synkistelevän popbändin" lauluntekijä/kitaristi/laulaja. :) Olen edelleen varma, että kyseinen herra on pelastanut minut elämälle ja olen hänelle elämäni velkaa. Hänen kauttaan tajusin, että on ihan ok olla Tylsyys ja muodostaa maailmasta juuri omannäköinen käsitys. Tämän järkevämpään vastaukseen en juuri nyt kykene.
   3. Millaista autoa ajat? En aja. Ei ole ajokorttia.
   4. Minne matkuistaisit jos lähtö olisi kahden tunnin kuluttua ja kohde vapaasti valittavissa? Miksi? Näähän on vaikeita! Lähtisin, ööööh, Reunionin saarelle. Sinne siksi, koska luultavasti moiseen ei muuten tarjoutuisi tilaisuutta ja olen "aina" halunnut nähdä paikan. Kirjoittelen edelleen erään reunionilaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa aloin teininä kirjeenvaihtoon.
   5. Mikä on tyhmintä, mitä teit vuoden 2012 aikana? Kyllä ne on varmasti ne raivarit. Jessus, että oli pinna "välillä" kireänä raskaana ollessa.
   6. Mikä on parasta mässyä? Sipsit! Olen ollut sipsiholisti jo teinistä. Vähän on addiktio ehkä laantunut ajan saatossa, mutta silti tasaisin väliajoin tekee mieli sipsejä.
   7. Mitä vetäisit eilen lounaaksi? Me tehtiin eilen ihan kunnon ruokaa, kun poika veteli päikkärit vaunuissa pihalla! Pottuja, lohta, kastiketta ja sokeriherneitä. Tosin tarkalleen ottaen en syönyt lounasta lainkaan, sillä söin "aamupalan" joskus kahdelta iltapäivästä ja päivällisen sitten myöhemmin päivällisaikaan. Yleensä emme välttämättä syökään lounasta vaan meidän aikuisten lämmin ateria ajoittuu iltaan.
   8. Minkä toivoisit olevan elämässäsi toisin? Haluaisin enemmän sosiaalista elämää ja mahdollisuuksia tehdä "jotain". Haluaisin muuttaa parempien palvelujen äärelle. Olisi myös kiva, jos olisi työsuhde, johon palata äippälomalta.
4. Keksi kahdeksan uutta kysymystä. Ou shit.
   1. Mikä on ollut elämäsi suurin pettymys?
   2. Millainen lapsi olit?
   3. Mihin olet koukussa?
   4. Mikä on ollut elämäsi hauskin tai unohtumattomin matka? Miksi?
   5. Mistä haaveilet?
   6. Jos voisit muuttaa eiliseltä yhden asian, mitä tekisit toisin?
   7. Mitä sanoisit teini-ikäiselle itsellesi?
   8. Mikä on ollut yllättävintä äitiydessä?
5. Haasta kahdeksan bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. Haastan kaksi. Hekin ovat erittäin todennäköisesti jo haasteen saaneet, mutta näillä mennään. Leopardikuningatar ja Bleue, olkaatten hyvät.

Note: Tämä on kirjoitettu melkein kokonaan eilen 16.1. Piti julkaisemani illalla, mutta sitten alkoi hulina...

Tuuletusta

Tänään on ollut ihan superunipäivä. En tiedä mistä tuulee, mutta homma on sujunut näin:

• Eka herätys päivään klo 5, kun huutajaeläin ilmoitti kovaan ääneen nälästään. Poikanen mesoi ja imutteli klo 6:een, jonka jälkeen nukuimme vierekkäin klo 8:aan.
• Ekat päikkärit vaunuissa pihalla 2 h. Ei tarvinnut kiertää edes korttelia, kun poika nukahti hoitopöydälle pukemisvaiheessa. Hain silti postin samalla vaivalla.
• Tokat päikkärit vaunuissa niin, että lenkillä ensin 1 h ja sitten pihassa toinen tunti päälle. Sitten oli jo kärrättävä sisälle, kun tuli pelko, että nyt menee yöunet.
• Yöunille nukahdus klo 20.10 ainoastaan puolen tunnin hänksläämisen ja tissittelyn jälkeen.

Kevyt olo. Aamu oli ihan paras, kun sain kaikessa rauhassa juoda kupin kahvia, syödä ja laittautua. Jäi luppoaikaakin, joten surffasin.

Viime yönä herätykset tulivat alkuun tunnin ja 40 minuutin välein, mutta klo 2:n jälkeen mulla ei ole selkeitä muistikuvia. Voi olla, että poika on nukkunutkin. Yö tuntui suorastaan kevyeltä.

Tänään lähdin mielelläni lenkillekin, kun se ei ollut enää pakkopullaa. Ihan mahtavaa. Toivottavasti mun hymy ei hyydy, jos/kun paukkupakkaset iskevät.

Hei hei, pikkueläin

On taas ollut pientä säätämistä eikä ole ehtinyt perehtyä blogimaailmaan. Pikkueläin lähti kokeilemaan, miltä elo maistuu ainoana lemmikkinä nuorenparin luona. Fiilikset ovat hyvin sekavat. Ikävä on, ja osin tunnen myös epäonnistuneeni. Toisaalta tuntuu kuin iso paino olisi pudotettu hartioilta: enää ei tarvitse tehdä ihmeellisiä kikkailuja, kun lähtee kotoa tai kun mennään nukkumaan. Enää ei tarvitse joka hetkeä olla varpaillaan sen varalta, että elukat alkavat uhota toisilleen. Joka seinänvierus ja huonekalun edusta ei ole täynnä kamaa estämässä merkkauspissoja. Pikkueläimellä menee kuulemma mainiosti ja nuorenparin mielestä se on oikein ihana. Toivottavasti meno jatkuu samanmoisena.

Mut hälytettiin taannoin 1½ tunnin shoppailun jälkeen kotiin (ostin kaikkea tosi jännää kuten vessanpuhdistusainetta ja karkkia). Poika ei huolinut tuttipulloa mitenkään. Jatkoimme harjoituksia: yritettiin liikkuen, sylissä, tissin vieressä ja imetystyynyllä isän sylissä, kahta erilaista tuttipulloa, mutta ei mitään toivoa. Tänään yritimme nokkamukilla ja se onnistui hitusen aiempaa paremmin, poika sai jopa nielaistua osan maidoista.

Olemme muutaman päivän ajan kokeilleet, miten pojalle maistuvat unet liikkumattomissa vaunuissa pihalla. Täysin puskista unet näyttävät maistuvan suht' hyvin. Olemme vahdanneet unia vaunujen vieressä, koska kokemus on osoittanut, että siinä vaiheessa, kun itkuhälyttimestä kuuluu vähänkään ääntä, on liian myöhäistä. Hytkytystä ei kuitenkaan ole juurikaan tarvittu, joten huomenna aion aamupäivästä kokeilla, josko poika nukkuu vaunuissa pienen "korttelikierroksen" jälkeen. Jos se onnistuu, mun aamukaaos ehkä vähän helpottuu. Olisi ihanaa. Mä niin toivon muutenkin, että tuo vaununukutus nyt onnistuisi, niin saisi vähän paremmin arkea haltuun.

Öissä sen sijaan ei ole tapahtunut muutosta. Siirsimme pojan sivuvaunuun eilen, mutta aika pitkälti sain olla heräämässä tunnin välein. Taputus tai kosketus ei auta mitään, poika herää vaan nopeammin. Se on se tissi. Toisaalta tuntui ihanalta nukkua vähän leveämmin, mutta toisaalta tuntui tosi pahalta siirtää poika kainalosta pois. Tänään olo on ollut tuplasti väsyneempi kuin jos poika olisi nukkunut vieressä. Aion silti kokeilla varmaan parina seuraavanakin yönä, miten yöt sivuvaunussa sujuvat, mutta jos homma käy tosi raskaaksi, jätän pojan meidän sänkyyn ja yritän sivuvaunua siinä vaiheessa, kun kiinteät uppoavat jo kunnolla ja uskaltaa ehkä ruveta vähentämään tissityksiäkin.

Sivuvaunua ei muuten ollut ihan helppo toteuttaa, koska meillä on sängynpäädyn molemmin puolin kaapit, joita ei voi siirtää muualle - kuten ei sänkyäkään. Nyt pinnistä täytyy aina siirtää, kun mies halajaa vaatekaapilleen. Kätevää.

Poika on alkanut herätä aamuisin välillä 6.30-7.30, kun aiemmin unta riitti ysin paikkeille eli nyt en saa armoa aamustakaan. Nukuttamisessa (tissin avulla) on mennyt keskimäärin pari tuntia joka ilta, mikä on alkanut syödä naista aina vaan enemmän. Tänään riitti tunti ja sain pojan jopa aiempaa aiemmin unille. Odotan kuitenkin ensimmäistä heräämistä kohtapuoliin.

Olisin ihan hemmetin tyytyväinen, jos poika huolisi pullon, niin pääsisin välillä vähän vapaallekin. Näin jo kauhukuvissani tississä roikkuvan ekaluokkalaisen ja kotona neljän seinän sisällä höyrähtäneen äidin, mutta jospa koettaisin vähän suitsia pessimismiäni.

Tätä päivää on värittänyt pienoinen sekavuus: näin yöllä unta, että olin vanhojen työkavereiden kanssa pyörimässä muka vanhalla työpaikallamme, joka oli täysin rappeutunut ns. elokuvatyyliin. Katastrofielokuvaksi uni muuttui siinä vaiheessa, kun rakennus alkoi sortua. Uni pyöri mielessä pitkän aikaa heräämisen jälkeenkin. Mä haluan takaisin mun unelmatyöpaikkaan, haluan taas jutella kaikille niille tyypeille ja tehdä samoja vanhoja ihania juttuja!

Unesta, kuumeesta ja neljästä seinästä

Ylläripylläri, lapsen nukkumisasiat ovat päivittäin mielessä. Olen ruvennut vähän kallistelemaan sille kannalle, että jossain vaiheessa lapsentahtisuus saattaa pyllähtää lasta - ja vanhempia - vastaan. Alan myös uskoa, että olen opettanut pojalle heräämisen jalon taidon, koska olen aina sen ährystäessä tuupannut vaan tissin huuleen enkä antanut sen edes opetella, että ilman hinkkiäkin voi nukahtaa. Toisaalta tietysti on mahdollista, että ajan myötä ja lapsen kasvaessa se oppii tuosta hinkkiehdollistumisesta omin päin poiskin, mutta vähän tuntuu siltä, että poisoppimista saatetaan joutua avustamaan. Sinällään on kyllä hassua, että heräily tässä mittakaavassa alkoi sen jälkeen, kun poika nukahteli sujuvasti ilman tissiä useina iltoina.

Kävin lainaamassa kirjastosta "vauvakuiskaaja" Tracy Hoggin opuksen. Lueskelin pikaisesti läpi kirjan nukkumisesta kertovan osion ja kävi hyvin selväksi, että Hogg ei ole Searsien kannattaja. Luultavasti Hogg menisi Searsin kategoriaan "vauvakouluttajat". Hogg luonnollisesti vastustaa vauvan nukuttamista (ehdollistamista) tissille tai vaikkapa äidin seuraan ja on sitä mieltä, että vauvan paikka on omassa sängyssä. Vauvaa ei myöskään pitäisi kanniskella tai heijata uneen. Vauvalle ei tulisi uhrata kaikkeaan.

Hogg heittää sen verran toiseen äärilaitaan juttuineen, että lueskelen kyllä kirjan läpi ja koetan nappailla hellävaraisia vinkkejä, mutta jonkun verran alkoi heti ärsyttää paasaukset siitä, kuinka vauva tulee tyrkätä heti hoitoon ja huolehtia etupäässä omista tarpeista.

Elizabeth Pantleyn unikirja pitää laittaa varaukseen. Saa nähdä, onko siitä yhtään enempää hyötyä.

Edellisen postauksen vauvakuumeiluun lisätäkseni täytyy vielä todeta, että mielellänihän mä odottelisin ennen kuin edes harkitsisin toista, mutta kun tulee toi ikä vastaan. Mä en toisaalta ole mikään pienen ikäeron vankkumaton kannattajakaan: mun siskolla ja mulla on kahdeksan vuotta ikäeroa ja ollaan kuin paita ja perse, ollaan oltu aina. Tiedän monia sisaruksia, joilla on pieni ikäero ja jotka eivät ole missään tekemisissä keskenään eivätkä voi sietää toisiaan, joten ei se ikä aina sanele sisarusten välejä.

Odottelisin mielelläni myös siksi, että pääsisin vähäksi aikaa pois kotoakin, niin radikaalilta kuin se kuulostaakin. Mä olen kökkinyt nyt neljän seinän sisällä yli kaksi vuotta: ensin friikkuhommissa ja paniikissa päivystäessä koneen äärellä milloin töitä ilmaantuu ja nyt sitten tämän "lapsiprojektin" tiimoilta. Annan toisaalta itselleni pojoja, että olen kestänyt näinkin hyvin. Ei musta silti mitään pesunkestävää kotiäitiä saa niin että kestäisin ainakaan kovin hyvin useita vuosia kotosalla.

Pitäis (niin, aina vaan pitäIS!) nyt aktivoitua ja koettaa hilata luunsa vaikka sinne perhekahvilaan. Mun asenneongelma vaan tulee siinä vähän vastaan, kun en enää jaksa oikein edes teeskennellä, että kyllä mä tänne pikkukaupunkiin sopeudun. No en sopeudu. Senkin takia tuntuu omituiselta lähteä jonnekin sosiaalistumaan - mä pystyn jo näkemään sieluni silmin ne piinalliset hetket, kun tulee puhe jostain "kivasta kesäkaupungista" tai kun mulle ehdotetaan, että josko vaikka hankkiutuisin lähihoitajaopintojen pariin. Juuen.

Olen vähän heräillyt tässä tajuamaan, että kotihoidon tuen päivät lähestyvät kiihtyvää tahtia. Pääsen pyytämään karkkirahaa mieheltä. Tulevaisuus nyt näyttää miten kauan aion kotona olla - en usko kuitenkaan, että ollaan viemässä vielä vuotiasta hoitoon. Sitä paitsi jotenkin tuntuu, että ei mulle niin helpolla löydy enää niitä töitäkään.

Mulla on mahdollisesti plääni lähteä huomenna kaupungille siskon kanssa ja jättää lapsi siksi aikaa isällensä. Jaiks. Se menee rikki!

Täysi käsi

Viime päivät ovat täyttyneet matkan suunnittelusta (siitä myöhemmin ehkä enemmän), kevyehköstä lenkkileipiintymisestä sekä vauvakuumeen ja kotikömpelyyden miettimisestä. Tämä päivä on kuitenkin ollut odotusten vastaisesti hyvä: olen ollut melko pirteä siitä huolimatta, että herätys oli jo 7.30 (torkahdettiin sitten kyllä vielä hetkeksi - mutta vain hetkeksi), teimme päivälenkin landen kautta (tiet oli yllättäen aurattu, joten uskaltauduin päinvastaiseen suuntaan kuin normaalisti), sain jopa torkahdettua hetken sohvalla miehen iltapäivävaunuilun aikaan ja tehtyä oikeaa ruokaa (vaikkei se nyt ollutkaan peruspastaa kummempaa).

Mua on syöneet (ainaisen univelan lisäksi) nuo yksinäiset vaunulenkit aina samoissa maisemissa. Kyllähän lenkit periaatteessa piristävät. Saa vähän happea ja ehkä on jotain toivoa, että nämä jalatkin tästä vielä kuntoutuvat, mutta hitto vie, että välillä tympii tampata noita samoja reittejä päivästä toiseen. Jos nyt vielä keksisinkin jonkun jolle soittaa (epätodennäköistä sekin), ei sitäkään voi tehdä aamupäivästä, kun kaikki ovat töissä. Tänään otin mukaani kameran ja viihdytin itseäni eri lenkillä kuin aiemmin, mutta tuota jos aletaan hinkata, niin loppuu mielenkiinto kyllä siitäkin aika pian.

Ja tuo meidän ulospääsy. Mä en ole siinä kauhean hyvä. Liittyy tähän mun yleiseen oletettuun kotikömpelyyteen. Normaalioloissa mun pitää saada herätä pari tuntia ennen kuin voin ajatellakaan pihalle hipsimistä, mutta lapsen kanssa härdelli on luonnollisesti entistä suurempi. Vaikka olen jo tinkinyt suihkusta ja välillä omasta syömisestä sekä joskus jopa kahvista, lapsi ehtii väsyä ennen pihalle pääsyä. Niin että kuinka käsi voi ihminen olla, kun yksi asunnosta ulos pääseminen on niin kauhean väännön takana? Välillä iloitsen kun päästään ulos ovesta parissa tunnissa siitä, kun ollaan herätty.

Muutenkin olen pohtinut, olenko mä näissä kotihommissa vaan tavattoman surkea vai onko tämä nyt muka yhden lapsen kanssa näin haasteellista. Vaikka mies hoitaa yleensä päivän toiset päikkärit, mä en yleensä lepää sinä aikana satunnaisia nettivilkuiluja lukuun ottamatta vaan raivaan paikkoja, lapan pyykkiä koneeseen tai tartun imuriin (tai nukun, mutta harvemmin). Meillä ei kuitenkaan välttämättä joka päivä edes laiteta ruokaa. Jos ruokaa laitetaan, se on ehkä jotain puolieinestä. Olen syönyt salaattia viimeksi ehkä kaksi kuukautta sitten. Tuoreet kasvikset homehtuvat jääkaappiin. Varsinkaan yksin ollessa en syö paria leipää lukuunottamatta mitään (okei, suklaata saattaa mennä, jos sitä on kaapissa) ja siinäkin ajassa lapsi ehtii yleensä jo tuskastua. Mitähän siitä tulee, kun lapsi alkaa vedellä kunnon sapuskaa?

Niin että kun mulla on kuitenkin aina vaan tämä vauvakuume, niin miten hiivatissa voisin ikinä selvitä kahdesta pienestä? Mähän sekoaisin. Miten taaperolle voi saada ruokaa, jos huolehdittavana on myös vauva? Miten voi päästä ovesta ulos kahden kanssa? Miten voi ikinä sulkea silmiään, jos kaksi pientä tyyppiä valvoo? Miten siitä selviää? Ja miten siitä muka selviää, että ei ole ikinä omaa aikaa eikä voi koskaan relata?

Eikä siinä vielä kaikki. Miten taaperosta huolehtiminen onnistuu, jos kehissä on taas kökköraskaus? Tai jos vetää homman taas sektion kautta (niin kuin vahvasti epäilen)?

Rusanen

Olen uusinut Rusas-lainan aika monesti. Aloitin jo aikoja sitten kirjoittaa kirja-arvostelua ja tavoitteenani oli rustata oikein kunnon referaatti kirjan sisällöstä ja lisätä sitten perään omia pohdintoja. Piti avata kaikenlaisia psykologiseen syntymään ja kiintymyssuhdeteoriaan liittyviä käsitteitä, mainita Margaret Mahler ja John Bowlby sekä kertoa Rusasen kuvailemista tutkimuksista. Nyt täytyy sanoa, että ei kykene. Ei löydy niin pitkää rauhallista hetkeä, että pystyisin keskittymään, ja sitä paitsi pitäis melkein lukea opus uudelleen, että pystyis enää jäsentämään sen sisältöä ja omia ajatuksia.

Kirjan lukemisesta on siis suht' kauan. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että kirja kyllä kummittelee ajatuksissa vähän väliä. Kun luin sitä, ajattelin, että ehkä tässä hommassa on joku tolkku. Kun Rusanen sitten alkoi kritisoida vanhempien sukupuoleen perustuvien (perinteisten) roolien häviämistä, alkoi tulla fiilis, että et ole tosissasi. Kun johtopäätöksissä esitettiin, että lapselle voi olla liikaa, jos äitihahmo poistuu lapsen elämästä muutamaksi tunniksi päivässä ennen kolmea ikävuotta, aloin jo katua kirjan avaamista. (Rusanenhan kyllä aloittaa kirjansa viekkaasti kuvailemalla, kuinka hänen ajatuksensa saattavat herättää valtavasti syyllisyydentunteita.) Lisäksi kirjassa kuvatut lukuiset tutkimukset mietityttivät: miten hiivatissa kiintymyssuhteita voidaan tutkia aukottomasti niin, että pääsyyllinen lapsen turvattomuuteen ja paskaan aikuisuuteen pystytään vetämään paskaan äitihahmoon? Rusanen kyllä itse väittää kirjassaan, että hänen mainitsemansa tutkimukset on tehty laajalla otannalla jne., kun taas vastapuolen vastakkaisiin johtopäätöksiin tulleet tutkimukset ovat pääsääntöisesti aineistollisesti suppeita ym. Itseä mietityttänyttä lapsen temperamenttiakin sivutaan jonkun verran.

Kirjassa on kuitenkin kritisoitu nykyistä päivähoitojärjestelmää varmasti osin täysin syystä. Siinä mielessä kirjan lukeminen ei varmasti ollut hukkaan heitettyä aikaa vaan herätti mietteitä siitä, miten me tulemme aikanaan poikasen päivähoidon järjestämään.
 
Ilmeisesti näille "äiti on syyllinen kaikkeen" -teorioille on myös olemassa vastakkaisia näkemyksiä. Seuraavaksi, kun aikaa joskus on, aion kaivaa niitä käsiini.

5 kk

Lapsi täytti vajaa viikko sitten viisi kuukautta. On se jo vanha. Pieniä viitteitä paremmista unista on muutaman viime päivän aikana ollut havaittavissa, mutta tilanteethan eivät koskaan ole stabiileja. Hyvät fiilikset silti nyt.

Lapsen 5 kk neuvolakäynti oli myös varsin positiivinen kokemus. Juttelimme terkkarin kanssa noin tunnin ja keskustelu oli mielestäni oikein antoisa. Antoisa se oli varmasti myös siksi, että sain runsaasti kehuja ja koinpa pientä onnistumisen riemuakin. Pojan paino oli noussut niin, että kiinteiden aloituksella ei ole vieläkään hengenhätää. Eipä poika mikään suurensuuri ole, mutta kasvaa hyvin omaa vauhtiaan. Terkkari oli myös sitä mieltä, että on ollut hyvä juttu, etten ole kiirehtinyt kiinteiden kanssa. 

Juttelimme myös minun pienestä unihäiriöstäni ja lapsen univaikeuksista ja sain kehotuksen harkita, josko antaisin pojan yöhoitoon jossain vaiheessa, niin voisin saada oman nukkumiseni kuntoon. Ensin pitäisi kuitenkin saada poika oppimaan pullolle. Terkkari mainitsi, että jos en saa pumpattua tarpeeksi maitoa varastoon, niin pienestä tilkasta korviketta ei varmaan olisi haittaa, mutta totesi melkein samaan hengenvetoon: "Vaikka ethän sä varmaan suostu sitä korviketta antamaan." "Jooen." [No, totta puhuen saatan jossain vaiheessa vielä turvautua korvikkeeseen, kun poika on vähän vanhempi, mutta en usko, että teen sitä vielä.] Samoin terkkari koetti tolkuttaa mulle ihan ystävällisessä hengessä, että ei se lapsi rikki mene, vaikka sitä joku toinen joskus hoitaisikin hetken. Että voisi tehdä ihan terää käydä vaikka sitten siellä ruokakaupassa yksinään. Joo, tiedetään.

Poika muuten veti taas ihan hirveät hepulit sekä alasti olosta että rokotuksista. Tissi rauhoitti.

------------------------------------------------

Lapsen ensimmäinen joulu oli "ihan mukava". Vähän harmitti, kun ainakin itse olin niin tolkuttoman väsynyt, että välillä jopa ahdisti. Aattona mummilassa kävi joulupukki, mistä saatiin revittyä huumoria, kun pojan reipas ja pikkuvanha 2-vuotias serkkulikka jutteli pukille mukavia. Pukki oli kuulemma hytkynyt myöhemmin ulkona vedet silmissä. Joulupäivä meni anoppilassa, mutta mä vietin aika pitkät pätkät pojan kanssa yläkerran makkarissa koettaen saada sitä syömään. Joulun tienoilla oli nimittäin taas se vaihe, että syömisen kanssa sai kikkailla.

Blogia olisi ollut kiva päivittää aiemminkin, mutta aika on jotenkin mennyt ihan tähän arjen ja nukutusten pyörittämiseen. Poika on edelleenkin vedellyt päiväunensa joko vaunulenkillä tai autossa. Mulla ei tässä väsymyksessä ole ollut riittävästi kärsivällisyyttä kokeilla muutakaan metodia, mutta ehkä me nyt jossain vaiheessa ruvetaan systemaattisesti kokeilemaan, josko uni alkaisi maittaa myös liikkumattomissa vaunuissa (ts. hytkytysrumba alkakoon). Yöuniin on minusta viime aikoina selvästi vaikuttanut miten poika syö päivällä. Välillä en meinaa päivällä saada sitä kunnolla syömään, joten se tietää sitten pitempiä syöntipätkiä yöksi. Nyt parina päivänä on taas maltettu syödä, joten yöllä on riittänyt suurinpiirtein pelkkä tissin vilautus (en kuitenkaan muista yhtään kuinka monta kertaa, ei ole oikein mitään mielikuvaa - tästä päättelen, että yöt ovat olleet rauhallisempia, mutta voin kyllä yhtä hyvin olla väärässäkin). Niin ja jo vähän aikaa yöunet ovat tulleet siinä ysin aikaan, joten on tässä ihan selvästi positiivista kehitystä tapahtunut.