Täytyy sanoa, että ei olisi miehen isyyslomapätkä ja vapaat voineet ehkä parempaan ajankohtaan sattua. Eka hurviteltiin vähän tiheän imun kera ja nytpä näyttää vahvasti siltä, että tissi on vilustunut.
Illalla toinen rinta alkoi aristaa. Ajattelin ensin, että olen kolauttanut sen vaan johonkin, mutta ei mennyt varmaan tuntiakaan, kun alkoi jo paleltaa. Täristin ihan horkassa, kun yritin tainnuttaa lasta unille. Annoin lapsen tyhjentää kipeää rintaa, mutta siitä huolimatta mittasin yöllä kuumetta 39. Ibuprofeiinilla sain kuumeen laskemaan 38:n pintaan. Hiki.
Voi kun ei tarvitsis lähteä päivystykseen. Iltaan asti ajattelin odotella, josko tulehdus lähtisi itsestään. Taitaa tulla topless-päivä.
tiistai 13. marraskuuta 2012
keskiviikko 7. marraskuuta 2012
Onko tää nyt taas sitä?
Epäilen, että meillä on menossa tiheä imu. Sopisi kaiketi ikään. Kaikeksi onneksi mies otti muutamia päiviä isyyslomaa juuri tähän saumaan (plus sillä on vapaat), joten mulla lienee toivoa selvitä hommasta järjissäni. Ehkä. Syötin just kolme tuntia: kaksi kertaa mun sängystä häippääminen aiheutti pikku itkut, mutta kolmas kerta tuntui onnistuvan. Rusanen ainakin edistyi vauhdilla.
 |
| Kuva: Adlibris |
Hitto, kun olis kiva paneutua toistenkin blogeihin ja katsoa vaikka kovolta sinne nauhoitettuja kymmeniä ohjelmia, mutta on ollut jotenkin haasteellista viime aikoina. Lapsen syöminen on ylipäänsä muuttunut: joko se nukahtaa rinnalle päivälläkin tai sitten se mesoo (potkii, huitoo, hymyilee, kälättää, tunkee nyrkkejä suuhun, "puree" tai joskus känisee) eikä malta keskittyä hommaan ollenkaan. Äitiä tai iskää ei voi päästää silmistään. Vaihe.
Tänään on lapsen sydänultra. Herätys tulee liian pian (ja pitäisi jo maate). Jännittää.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Ahistaa (valivali)
Otsikko sen jo kertoo. Ollut omituista viime aikoina. En tiedä olenko ainoa sekopää, joka saa yhdestä tapahtumasta (?) sellaisen lumipalloefektin aikaiseksi päässään, että nyt olen jo täysin vakuuttunut, että olen kohta syrjäytynyt ja pitkäaikaistyötön yksinhuoltaja ja totaaliluuseri (toim. huom. en rinnasta yksinhuoltajuutta ja luuseriutta vaan ne ovat kaksi erillistä asiaa). Äh. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja.
Oli siis yksi yhdistystoimintaan liittyvä homma, joka on vieläkin ratkaisematta. Homma vaivaa kovin, yönetkin menivät vähäksi aikaa. Sen jälkeen olen repinyt epävarmuuden ja ahdistuksen aiheita kaikesta muustakin. Miehelle olen ollut suuttunut vajaan viikon, kun se käski mun vaihtaa levyä, kun hoilasin lapselle jotain yhtä ja samaa katkelmaa lastenlaulusta. Tympii ainainen astianpesukoneen ja pesukoneen täyttö ja tyhjennys. Tympii, että kotona on kaaos (kaaoshan syntyy siis vaikka niistä muutamista mainoslehtisistä keittiön pöydällä - miksi niitä on siinä aina?!). Tympii.
Olis kai ihan kiva tavata ihmisiä. Siis muitakin kuin niitä sukulaisia. On toki helpottavaa, että voin joskus mennä lapsen mummilaan. Mummilassa saa jopa ruoan tehtyä, jos lapsella on ärtsypäivä (niin kuin tässä rokotusten jälkimainingeissa oli), mutta mua ilahduttaisi myös, jos mummi voisi joskus tulla meille, niin saisin näitä kotihommiakin tehtyä. Mutta mummi ei voi tulla, sillä mummi pelkää eläimiä. Ja sitten taas toisaalta tämänkään ei pitäisi olla suuren ahdistuksen aihe, sillä kotihommat saa kyllä yleensä tehtyä enintään parin päivän viipeellä, kun miehellä on vapaat. Ja eihän noita ärtsypäiviä toki aina ole. Silti riepoo. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja ja liian vähän mahdollisuuksia päästä purkamaan, joten kärpäsistä tulee härkäsiä. Kyllähän me vähintään kerran viikossa kahvitellaan sukulaisten kanssa, mutta mä nyt satun tykkäämään avautumisestakin.
Saisi tulla lunta. On ihan hemmetin vaikea päästä aamulla ylös sängystä ja tuntuu, että voisin nukkua vuorokauden putkeen. Oisko se tää pimeys? Täytyis varmaan paistatella kirkasvalolamppua ja muistaa ne omatkin D-vitskut (ehkä niissä kuitenkin on potkua?).
Lapsipsykologiaa käsitteleviä kirjoja - tai nyt vielä kirjaa - olen lukenut välillä imetyksen lomassa ja yön pimeinä tunteina, kun uni ei ole tullut. Jotain älyllistä sentään, ihanaa! Ihanaa ei vaan ehkä ole, että tässä mielentilassa tulen väkisinkin siihen johtopäätökseen, että homma meni täysin perseelleen jo raskausaikana. Jäi meinaan juttelematta lempeästi ja olematta aina niin seesteisessä mielentilassakaan. Kasvatan tässä siis todennäköisesti tulevaa psykopaattia.
Jostain syystä työmaailmakin on pyörinyt aika paljon mielessä. Olen jokseenkin vakuuttunut, että lapsi jättää cv:hen sellaisen aukon, että ei tarvitse haikailla enää ikinä töistä. Oma ala kun vielä on sellainen, että se menee jatkuvasti eteenpäin ja töihin pääsyn edellytyksenä ovat yleensä aina hyväksytysti suoritetut testit. Lähdepä tässä vuoden, parin kotona olon jälkeen huttuaivoilla (mikä mun syntymäaika on? jaa mikä mun nimi on?) suorittelemaan testejä - tulee varmaan kivaa jälkeä. Että jos riittäiskin se erottuva työhakemus (miten sellaisia tehdään?) ja cv, mutta kun ei.
Meillä on muuten taas jotain pientä häikkää nukkumisessa. Päiväunet sisällä eivät todellakaan maistu - ellei pikkuherra sitten nukahda rinnalle ja syliin imetystyynyn päälle. Välillä niin menee rattoisasti parikin tuntia. Toinen nukahtamistapa on ulos liikkuviin vaunuihin. Eilen poikanen nukkui rinnalla kolme tuntia ja ajattelin, että NYT skippaan vaunulenkin sateessa ja illalla ei nukahtamisesta meinannutkaan tulla yhtään mitään. Nukahdettiin sitten molemmat joskus puolenyön aikaan kolmannella tissittely-yrityksellä.
Kääntymisyritykset ovat myös olleet viime aikoina pop. Pari kertaa poikanen jo onnistuikin kippaamaan itsensä selältä mahalleen, kun se hyväksikäytti leikkimaton reunaa, mutta kääntyä olisi ihan pakko yrittää nyt myös hoitopöydällä ja yöllä syödessä. Vaipanvaihdosta on tullut välillä haasteellista ja samoin tuo yösyöminen on toisinaan pientä taistelua. Syömistä vaikeuttaa myös se, että nyrkit maistuvat nykyään aivan erinomaisesti. Tuttiakin olen yrittänyt tarjota, mutta eipä kelpaa.
Nyt kun tuo maaginen kolme kuukautta on täyttynyt, olen alkanut harkita vakavasti jotain äiti-lapsijumppaa. Sellaista olis tarjolla esmes läheisellä kuntosalilla. Vois tehdä terää. Toinen jumppa olisi ilta-aikaan, mutta sinne on niin pitkä matka (oisko kuutisen kilsaa?), että en usko, että jaksan sinne aina hölskyttää kävellen (varsinkaan näin talvella), joten vois jäädä käymättä. Mut jos sais otettua sen salikortin, niin sais ensinnäkin jotain omaa harrastetta (olen ollut lapsesta kerran tunnin erossa, kun kävin kampaajalla ja pari kertaa isä on käynyt sen kanssa vaunuilemassa) ja pääsis sitten samalla harrastamaan myös poikasen kanssa.
Oli siis yksi yhdistystoimintaan liittyvä homma, joka on vieläkin ratkaisematta. Homma vaivaa kovin, yönetkin menivät vähäksi aikaa. Sen jälkeen olen repinyt epävarmuuden ja ahdistuksen aiheita kaikesta muustakin. Miehelle olen ollut suuttunut vajaan viikon, kun se käski mun vaihtaa levyä, kun hoilasin lapselle jotain yhtä ja samaa katkelmaa lastenlaulusta. Tympii ainainen astianpesukoneen ja pesukoneen täyttö ja tyhjennys. Tympii, että kotona on kaaos (kaaoshan syntyy siis vaikka niistä muutamista mainoslehtisistä keittiön pöydällä - miksi niitä on siinä aina?!). Tympii.
Olis kai ihan kiva tavata ihmisiä. Siis muitakin kuin niitä sukulaisia. On toki helpottavaa, että voin joskus mennä lapsen mummilaan. Mummilassa saa jopa ruoan tehtyä, jos lapsella on ärtsypäivä (niin kuin tässä rokotusten jälkimainingeissa oli), mutta mua ilahduttaisi myös, jos mummi voisi joskus tulla meille, niin saisin näitä kotihommiakin tehtyä. Mutta mummi ei voi tulla, sillä mummi pelkää eläimiä. Ja sitten taas toisaalta tämänkään ei pitäisi olla suuren ahdistuksen aihe, sillä kotihommat saa kyllä yleensä tehtyä enintään parin päivän viipeellä, kun miehellä on vapaat. Ja eihän noita ärtsypäiviä toki aina ole. Silti riepoo. On kai liian vähän sosiaalisia kontakteja ja liian vähän mahdollisuuksia päästä purkamaan, joten kärpäsistä tulee härkäsiä. Kyllähän me vähintään kerran viikossa kahvitellaan sukulaisten kanssa, mutta mä nyt satun tykkäämään avautumisestakin.
Saisi tulla lunta. On ihan hemmetin vaikea päästä aamulla ylös sängystä ja tuntuu, että voisin nukkua vuorokauden putkeen. Oisko se tää pimeys? Täytyis varmaan paistatella kirkasvalolamppua ja muistaa ne omatkin D-vitskut (ehkä niissä kuitenkin on potkua?).
Lapsipsykologiaa käsitteleviä kirjoja - tai nyt vielä kirjaa - olen lukenut välillä imetyksen lomassa ja yön pimeinä tunteina, kun uni ei ole tullut. Jotain älyllistä sentään, ihanaa! Ihanaa ei vaan ehkä ole, että tässä mielentilassa tulen väkisinkin siihen johtopäätökseen, että homma meni täysin perseelleen jo raskausaikana. Jäi meinaan juttelematta lempeästi ja olematta aina niin seesteisessä mielentilassakaan. Kasvatan tässä siis todennäköisesti tulevaa psykopaattia.
Jostain syystä työmaailmakin on pyörinyt aika paljon mielessä. Olen jokseenkin vakuuttunut, että lapsi jättää cv:hen sellaisen aukon, että ei tarvitse haikailla enää ikinä töistä. Oma ala kun vielä on sellainen, että se menee jatkuvasti eteenpäin ja töihin pääsyn edellytyksenä ovat yleensä aina hyväksytysti suoritetut testit. Lähdepä tässä vuoden, parin kotona olon jälkeen huttuaivoilla (mikä mun syntymäaika on? jaa mikä mun nimi on?) suorittelemaan testejä - tulee varmaan kivaa jälkeä. Että jos riittäiskin se erottuva työhakemus (miten sellaisia tehdään?) ja cv, mutta kun ei.
Meillä on muuten taas jotain pientä häikkää nukkumisessa. Päiväunet sisällä eivät todellakaan maistu - ellei pikkuherra sitten nukahda rinnalle ja syliin imetystyynyn päälle. Välillä niin menee rattoisasti parikin tuntia. Toinen nukahtamistapa on ulos liikkuviin vaunuihin. Eilen poikanen nukkui rinnalla kolme tuntia ja ajattelin, että NYT skippaan vaunulenkin sateessa ja illalla ei nukahtamisesta meinannutkaan tulla yhtään mitään. Nukahdettiin sitten molemmat joskus puolenyön aikaan kolmannella tissittely-yrityksellä.
Kääntymisyritykset ovat myös olleet viime aikoina pop. Pari kertaa poikanen jo onnistuikin kippaamaan itsensä selältä mahalleen, kun se hyväksikäytti leikkimaton reunaa, mutta kääntyä olisi ihan pakko yrittää nyt myös hoitopöydällä ja yöllä syödessä. Vaipanvaihdosta on tullut välillä haasteellista ja samoin tuo yösyöminen on toisinaan pientä taistelua. Syömistä vaikeuttaa myös se, että nyrkit maistuvat nykyään aivan erinomaisesti. Tuttiakin olen yrittänyt tarjota, mutta eipä kelpaa.
Nyt kun tuo maaginen kolme kuukautta on täyttynyt, olen alkanut harkita vakavasti jotain äiti-lapsijumppaa. Sellaista olis tarjolla esmes läheisellä kuntosalilla. Vois tehdä terää. Toinen jumppa olisi ilta-aikaan, mutta sinne on niin pitkä matka (oisko kuutisen kilsaa?), että en usko, että jaksan sinne aina hölskyttää kävellen (varsinkaan näin talvella), joten vois jäädä käymättä. Mut jos sais otettua sen salikortin, niin sais ensinnäkin jotain omaa harrastetta (olen ollut lapsesta kerran tunnin erossa, kun kävin kampaajalla ja pari kertaa isä on käynyt sen kanssa vaunuilemassa) ja pääsis sitten samalla harrastamaan myös poikasen kanssa.
torstai 1. marraskuuta 2012
3 kk
Lapsi nukkuu imetystyynyllä mun polvillani. En kehtaa siirtää sitä, koska se ei ole taas vähään aikaan nukkunut kotona ollenkaan päikkäreitä - aina vaaditaan ulkoilma ja liike. Jokunen aika sitten poikanen tärähteli hereille vaunuissakin heti jos vauhti vähänkään hidastui tai ulkona kuului jotain kovempaa ääntä. Ilmeisesti parin huonomman päikkäripäivän jälkeen sain yöunille menoa hilattua kympin tienoille, mutta nyt eilen illalla nähtävästi rokotusreaktio piti hereillä puolilleöin.
Tänään ei tippaakaan huvittaisi lähteä liukastelemaan vaunujen kanssa, mutta jos kotona ei nukuta, niin ei muukaan auta. Olisi älyttömästi hommaa kotona: jotenkin tässä on ollut niin paljon kaikenlaista muuta sälää ja aktiviteettia, että kaaos tuntuu vallanneen talouden. Lisäksi mulla on ollut liian kauan projektina mm. oman vaatekaapin siivous (kaapissa mm. rytättynä ja sullottuna raskausajan vaatteita ja muitakin kuteita, jotka voisi jo raivata pois) ja papereiden mapitus (jota vihaan).
[Jaaha, unta riittikin ihan 10 minuutiksi. --- Nyt se nukahti sitteriin käninän päätteeksi. Saa nähdä kestääkö viisi vai kymmenen minuuttia.]
Yleisesti ottaen olen ollut vähän jopa huolissani näistä hormoneistani. Valtaisa vauvakuume ja hormonimyrsky jatkuu edelleen ja on nyt jotenkin laajentunut niin, että eilen esimerkiksi meinasin saada parkukohtauksen halpahallissa, kun vieras taapero satutti itsensä ja alkoi itkeä lohduttomasti. Mulla kihos kyyneleet silmiin ja teki mieli rynnätä ryöstämään se lapsi äidiltään ja alkaa hyssytellä sitä itse. (Ei niin, ettenkö olis uskonut äitinsä kykyyn lohduttaa vaan muhun iski joku alkukantainen "lapsi itkee, täytyy ottaa syliin ja lohduttaa" -reaktio.)
Samoin mä olen alkanut maksimoida kurjuutta ja äitiyteni paineistusta lainaamalla kirjastosta valtavan pinon kiintymyssuhdeteoria- ja lapsipsykologiakirjoja. Kohta alan uskoa siihen, ettei lasta tule viedä minkäänlaiseen hoitoon alle 3-vuotiaana ja että äiti on sille ainoa oikea hoitaja. Joo, kiva on, että perehtyy asioihin, mutta ei aina tarvis viedä kaikkea äärimmäisyyksiin... Mä en oikeasti usko, että nuo kaikki opukset ovat hyvästä mun psyykelleni, mutta silti pitää lukea. Sisko ja äiti olivat jo vähän huolissaan.
Meillä oli kolmikuukautisneuvola tiistaina. Kaikki hyvin, poikanen kasvaa ja kehittyy. Multa kysäistiin kuinka kauan meinaan jatkaa täysimetystä ja kun sanoin, että tähtään siihen puoleen vuoteen, niin täti tuumasi, että viisikin kuukautta on jo todella hyvin. Neuvolakorttiin merkittiin, että näkyvissä on jo orastavaa vierastamista, sillä poikanen sai taas hillittömän itkukohtauksen vaipanvaihdon yhteydessä. Samanlaisia itkukohtauksia on tullut lyhyen ajan sisällä muuallakin kodin ulkopuolella ja nimenomaan vaipanvaihdon yhteydessä. Liittyy kuulemma siihen, kun vähissä vaatteissa tulee vähän turvaton olo ja ympäristö onkin ihan vieras. Rokotukset aiheuttivat kahta kauheamman hysteerisen itkun, joka ei meinannut laantua millään. Tätikin jo kyseli, että loukkaantuuko poika aina näin, johon todettiin miehen kanssa, että eipä sillä ole ikinä tapana huutaa kotona näin. Itkua saatiin kuitenkin kotona eilen illalla nukkumaanmenon yhteydessä vähän lisää: ilmeisesti ne rokotukset nyt kuitenkin saivat aikaan jonkun sortin ärtyneisyyttä ja kipuiluakin, sillä itku ei ottanut laantuakseen ennen kuin annoin vähän särkylääkettä. Tekee muuten itselle pikkuisen tiukkaa tuo itkeminen, sillä tähän mennessä tuollaista itkua ei meillä ole juurikaan kuulunut.
[Jumatsuikka, nyt se on nukkunut jo kohta puoli tuntia.]
Taidan siirtyä nauttimaan synttärilahjaksi saatuja suklaita (kokonaissaldo vaatimattomat 770 g!) ja tekemään jotain hyödyllistä (paskat, alan kuitenkin pelata jotain farmipeliä).
Tänään ei tippaakaan huvittaisi lähteä liukastelemaan vaunujen kanssa, mutta jos kotona ei nukuta, niin ei muukaan auta. Olisi älyttömästi hommaa kotona: jotenkin tässä on ollut niin paljon kaikenlaista muuta sälää ja aktiviteettia, että kaaos tuntuu vallanneen talouden. Lisäksi mulla on ollut liian kauan projektina mm. oman vaatekaapin siivous (kaapissa mm. rytättynä ja sullottuna raskausajan vaatteita ja muitakin kuteita, jotka voisi jo raivata pois) ja papereiden mapitus (jota vihaan).
[Jaaha, unta riittikin ihan 10 minuutiksi. --- Nyt se nukahti sitteriin käninän päätteeksi. Saa nähdä kestääkö viisi vai kymmenen minuuttia.]
Yleisesti ottaen olen ollut vähän jopa huolissani näistä hormoneistani. Valtaisa vauvakuume ja hormonimyrsky jatkuu edelleen ja on nyt jotenkin laajentunut niin, että eilen esimerkiksi meinasin saada parkukohtauksen halpahallissa, kun vieras taapero satutti itsensä ja alkoi itkeä lohduttomasti. Mulla kihos kyyneleet silmiin ja teki mieli rynnätä ryöstämään se lapsi äidiltään ja alkaa hyssytellä sitä itse. (Ei niin, ettenkö olis uskonut äitinsä kykyyn lohduttaa vaan muhun iski joku alkukantainen "lapsi itkee, täytyy ottaa syliin ja lohduttaa" -reaktio.)
Samoin mä olen alkanut maksimoida kurjuutta ja äitiyteni paineistusta lainaamalla kirjastosta valtavan pinon kiintymyssuhdeteoria- ja lapsipsykologiakirjoja. Kohta alan uskoa siihen, ettei lasta tule viedä minkäänlaiseen hoitoon alle 3-vuotiaana ja että äiti on sille ainoa oikea hoitaja. Joo, kiva on, että perehtyy asioihin, mutta ei aina tarvis viedä kaikkea äärimmäisyyksiin... Mä en oikeasti usko, että nuo kaikki opukset ovat hyvästä mun psyykelleni, mutta silti pitää lukea. Sisko ja äiti olivat jo vähän huolissaan.
Meillä oli kolmikuukautisneuvola tiistaina. Kaikki hyvin, poikanen kasvaa ja kehittyy. Multa kysäistiin kuinka kauan meinaan jatkaa täysimetystä ja kun sanoin, että tähtään siihen puoleen vuoteen, niin täti tuumasi, että viisikin kuukautta on jo todella hyvin. Neuvolakorttiin merkittiin, että näkyvissä on jo orastavaa vierastamista, sillä poikanen sai taas hillittömän itkukohtauksen vaipanvaihdon yhteydessä. Samanlaisia itkukohtauksia on tullut lyhyen ajan sisällä muuallakin kodin ulkopuolella ja nimenomaan vaipanvaihdon yhteydessä. Liittyy kuulemma siihen, kun vähissä vaatteissa tulee vähän turvaton olo ja ympäristö onkin ihan vieras. Rokotukset aiheuttivat kahta kauheamman hysteerisen itkun, joka ei meinannut laantua millään. Tätikin jo kyseli, että loukkaantuuko poika aina näin, johon todettiin miehen kanssa, että eipä sillä ole ikinä tapana huutaa kotona näin. Itkua saatiin kuitenkin kotona eilen illalla nukkumaanmenon yhteydessä vähän lisää: ilmeisesti ne rokotukset nyt kuitenkin saivat aikaan jonkun sortin ärtyneisyyttä ja kipuiluakin, sillä itku ei ottanut laantuakseen ennen kuin annoin vähän särkylääkettä. Tekee muuten itselle pikkuisen tiukkaa tuo itkeminen, sillä tähän mennessä tuollaista itkua ei meillä ole juurikaan kuulunut.
[Jumatsuikka, nyt se on nukkunut jo kohta puoli tuntia.]
Taidan siirtyä nauttimaan synttärilahjaksi saatuja suklaita (kokonaissaldo vaatimattomat 770 g!) ja tekemään jotain hyödyllistä (paskat, alan kuitenkin pelata jotain farmipeliä).
lauantai 27. lokakuuta 2012
Oma aika
Oma aika on ollut mulle aina tärkeää. Olen jo melko pienestä pitäen viihtynyt erinomaisesti omissa oloissani ja esimerkiksi kakarana en aina pitänyt siitä, jos mummo pamahti meille, kun tulin koulusta enkä päässytkään koulupäivän jälkeen omaan rauhaani. Tämä siis jo ala-asteella. Mulla on kyllä aina ollut kavereita ja olen aika ennakkoluulottomasti hankkinut kavereita myös lisää, mutta aina olen tarvinnut sen pari tuntia päivästä, että saan rauhoittua yksin. Tämä ominaisuus on jonkun verran lieventynyt iän myötä ja voin näin isona tyttönä olla pitemmän aikaa ihmisten seurassa, mutta ennen pitkää oman tilan ja ajan kaipuu iskee väistämättä.
Näin ollen tiesin jo ennen lasta, että tulen tarvitsemaan sitä kuuluisaa omaa aikaa joka ilta, kun lapsi nukahtaa - olenhan tarvinnut sen oman aikani jo ihan parisuhteessakin. Nyt kun lapsen rytmi on aika pitkään mennyt niin, että se nukahtaa pitemmälle unipätkälle lähempänä puoltayötä tai jopa puolenyön jälkeen, olen saattanut valvoa aamukolmeenkin vain jotta saan hetken hengähtää itsekseni. Univelka on pahasta, mutta vielä pahempaa on, jos en saa omia hetkiäni.
Nyt olen ottanut pieneksi missioksi saattaa lapsen uneen vähän aiemminkin kuin puoliltaöin. Lapsi havannoi ympäristöään nyt selvästi herkemmin kuin aiemmin eikä nukahda tuosta vaan johonkin aikaan illasta vaikkapa rinnalle, joten meillä on melkeinpä menty jonkinlaiseen nukutusmoodiin. Aiemmin pystyin katselemaan hiljaisella telkkaria (valot himmeänä) ja imettämään samalla ja kun lapselta lähti taju, vein sen sänkyyn. Nyt sama ei enää onnistu mitenkään vaan lapsi tärähtelee todella herkästi hereille ja olenkin nyt sitten imettänyt siltä sängyssä tajun kankaalle. Voi olla että siitä tulee pieniä hankaluuksia vastaisuudessa, mutta näillä mennään. Hetkittäin olen viimeisen viikon aikana kokenut epätoivon hetkiä, kun lapsi on lutkuttanut rintaa ennen nukahtamista tunnista jopa melkein pariin tuntiin. Perään on tosin usein tullut noin viiden tunnin unipätkä, mutta kyllä mun kärsivällisyys meinaa olla koetuksella maata tuollainen aika makkarissa vailla mitään muuta oheisaktiviteettia. Nyt mua on vähän lohduttanut, että tänäänkin sain pojan nukahtamaan kai ennen yhtätoista sen sijaan, että valvon sen kanssa jonnekin aamuyön tunneille.
Omaa aikaa mulle on luvassa myös ensi vuonna, kun lähden yksinäni parille pikku keikkareissulle Eurooppaan. Yksi reissu heitetään myös koko perheen voimin (ja äiti käy yksinään välissä keikkailemassa). Mies itse asiassa oikein kannusti mua hankkimaan nuo keikkaliput, mistä tunnen syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta. Tuo keikkahomma on mulle jonkinlainen elinehto ja pakkomielle enkä voisi olla onnellisempi, että mulla on mies, joka ymmärtää sen.
Näin ollen tiesin jo ennen lasta, että tulen tarvitsemaan sitä kuuluisaa omaa aikaa joka ilta, kun lapsi nukahtaa - olenhan tarvinnut sen oman aikani jo ihan parisuhteessakin. Nyt kun lapsen rytmi on aika pitkään mennyt niin, että se nukahtaa pitemmälle unipätkälle lähempänä puoltayötä tai jopa puolenyön jälkeen, olen saattanut valvoa aamukolmeenkin vain jotta saan hetken hengähtää itsekseni. Univelka on pahasta, mutta vielä pahempaa on, jos en saa omia hetkiäni.
Nyt olen ottanut pieneksi missioksi saattaa lapsen uneen vähän aiemminkin kuin puoliltaöin. Lapsi havannoi ympäristöään nyt selvästi herkemmin kuin aiemmin eikä nukahda tuosta vaan johonkin aikaan illasta vaikkapa rinnalle, joten meillä on melkeinpä menty jonkinlaiseen nukutusmoodiin. Aiemmin pystyin katselemaan hiljaisella telkkaria (valot himmeänä) ja imettämään samalla ja kun lapselta lähti taju, vein sen sänkyyn. Nyt sama ei enää onnistu mitenkään vaan lapsi tärähtelee todella herkästi hereille ja olenkin nyt sitten imettänyt siltä sängyssä tajun kankaalle. Voi olla että siitä tulee pieniä hankaluuksia vastaisuudessa, mutta näillä mennään. Hetkittäin olen viimeisen viikon aikana kokenut epätoivon hetkiä, kun lapsi on lutkuttanut rintaa ennen nukahtamista tunnista jopa melkein pariin tuntiin. Perään on tosin usein tullut noin viiden tunnin unipätkä, mutta kyllä mun kärsivällisyys meinaa olla koetuksella maata tuollainen aika makkarissa vailla mitään muuta oheisaktiviteettia. Nyt mua on vähän lohduttanut, että tänäänkin sain pojan nukahtamaan kai ennen yhtätoista sen sijaan, että valvon sen kanssa jonnekin aamuyön tunneille.
Omaa aikaa mulle on luvassa myös ensi vuonna, kun lähden yksinäni parille pikku keikkareissulle Eurooppaan. Yksi reissu heitetään myös koko perheen voimin (ja äiti käy yksinään välissä keikkailemassa). Mies itse asiassa oikein kannusti mua hankkimaan nuo keikkaliput, mistä tunnen syvää kiitollisuutta ja onnellisuutta. Tuo keikkahomma on mulle jonkinlainen elinehto ja pakkomielle enkä voisi olla onnellisempi, että mulla on mies, joka ymmärtää sen.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Ohi on!
Sukulaisviikko on onneksi takanapäin. Nyt ei ihan oikeasti olisi pahitteeksi, jos ei tarvitsisi pönöttää ainakaan seuraavaan viikkoon tai pariin yhtään kertaa. Vierailut ja hautajaiset herättivät paljon kaikenlaisia ajatuksia, joita en kuitenkaan osaa koota minkäänlaiseen järkevään kirjalliseen muotoon ainakaan vielä. Täytyy silti todeta, että on se vaan kumma, minkälaisen kihinän yksi uusi sukuun tullut lapsi aiheuttaa. Kihinää on varmasti syntynyt siitäkin, kun ei olla lapsen iskän kanssa naimisissa (onneksi lapsi sentään on saanut isänsä sukunimen!). Harmi, kun ei kertaakaan käynyt ilmi, että ollaan iskän ja lapsen kanssa vielä pakanoitakin.
Papan hautajaiset herättivät todella ristiriitaisia tuntemuksia. En tunnistanut muistopuheiden pappaa lainkaan. Jossain vaiheessa alkoi jo tuntua aika karmealta, kun minkäänlaiset ikävän tai surun tunteet eivät vaan nostaneet päätään. Isä oli ihmeen hyvässä kondiksessa, oli oikein juhlan kunniaksi leikannut hiuksensakin ja muistutti jopa ihan ihmistä. Hyvin outoa. Emme kuitenkaan juuri puhuneet. Tuntui, että haavat aukesivat taas jollain tapaa.
PS. Juttelin papin vaimon kanssa tisseistä muistotilaisuudessa.
Papan hautajaiset herättivät todella ristiriitaisia tuntemuksia. En tunnistanut muistopuheiden pappaa lainkaan. Jossain vaiheessa alkoi jo tuntua aika karmealta, kun minkäänlaiset ikävän tai surun tunteet eivät vaan nostaneet päätään. Isä oli ihmeen hyvässä kondiksessa, oli oikein juhlan kunniaksi leikannut hiuksensakin ja muistutti jopa ihan ihmistä. Hyvin outoa. Emme kuitenkaan juuri puhuneet. Tuntui, että haavat aukesivat taas jollain tapaa.
PS. Juttelin papin vaimon kanssa tisseistä muistotilaisuudessa.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Yhteinen asia
Väsy. Tuntuu, että aina kun jotain täällä blogimaailmassa lauon ilmoille, niin käykin just päinvastoin. Eilen (?) kävin erääseen imetysaiheiseen postaukseen kommentoimassa, että yöheräilyt eivät ole lisääntyneet ainakaan toistaiseksi - no tietty just viime yönä ei sitten muuta tarvinnut ollakaan kuin makaava tissi. Nyt on siis vähän väsy.
Imetysviikon kunniaksi imetys tuntuu todella olevan pinnalla just nyt. Mä en jaksa nyt muuta todeta kuin että hassua, kuinka se tuntuu olevan joku yhteinen asia. Tällä sukulaisviikolla mulle ovat ennestään ventovieraat tyypit paukutelleet suurinpiirtein ekoina kysymyksinä, että tuleeko sitä maitoa ja miten se imetys sujuu. Olen ollut vähän hämmästynyt. Samoin mun sektioni on ollut yleinen keskustelunaihe kahvipöydässä ja mm. mummoni tiesi aiheesta, kun eräs minulle ventovieras ihminen (= en ole koskaan tavannut) oli siitä mummolle raportoinut. Imetyskysymyksiin mun on ollut tietysti helppo vastata, kun se nyt toistaiseksi sujuu, mutta voisin kuvitella, että asia voisi olla toisin, jos se ei sujuisi. Eri asia tietysti on, miten paljon mun imetykseni ja sektioni ihmisille kuuluvat.
Imetysviikon kunniaksi imetys tuntuu todella olevan pinnalla just nyt. Mä en jaksa nyt muuta todeta kuin että hassua, kuinka se tuntuu olevan joku yhteinen asia. Tällä sukulaisviikolla mulle ovat ennestään ventovieraat tyypit paukutelleet suurinpiirtein ekoina kysymyksinä, että tuleeko sitä maitoa ja miten se imetys sujuu. Olen ollut vähän hämmästynyt. Samoin mun sektioni on ollut yleinen keskustelunaihe kahvipöydässä ja mm. mummoni tiesi aiheesta, kun eräs minulle ventovieras ihminen (= en ole koskaan tavannut) oli siitä mummolle raportoinut. Imetyskysymyksiin mun on ollut tietysti helppo vastata, kun se nyt toistaiseksi sujuu, mutta voisin kuvitella, että asia voisi olla toisin, jos se ei sujuisi. Eri asia tietysti on, miten paljon mun imetykseni ja sektioni ihmisille kuuluvat.
Pisteet kotiin
Tästähän urkenikin varsinainen sukulaisviikko. Ensin tuli miehen puolen sukulaisia poikaa katsomaan, tänään kävimme mummolassa, huomenna on luvassa lisää miehen puolen sukulaisia ja lauantaina on papan hautajaiset. En ole mikään sukufani enkä aina ymmärrä, miksi pitää olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin se sukulaissuhde. Tämä viikko on siis ajoittain aika haastava.
Ehkä avaudun tästä viikosta myöhemmin vielä lisää, mutta tällä kertaa sananen tämän päivän mummolareissusta, joka oli taas hyvin odotetunlainen. Tajuan nyt entistä kirkkaammin, miksi oma äitini ei ole ikinä ollut mummon suosiossa. Omat pisteenihän nousivat suorastaan humisten tänään: onhan minulla nyt sentään poikalapsi. Mummo on nimittäin vanhan polven ihmisiä - naiset on tehty palvelemaan miehiä eivätkä tyttölapset ole yhtä arvokkaita kuin pojat.
Minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, että mummo oikeasti pitää miespuolista serkkuamme parempana kuin meitä tyttöjä/naisia. Asia vain jotenkin heittää tyystin yli ymmärryksen. Mummo on myös vetänyt herneitä nenään mm. siitä, kun perheessämme on naisia, joilla on yliopistokoulutus, joka ei siis tähtää oikeisiin töihin ja saattaa ilmeisesti myös estää miesten palvelemisen. Äitini ei ole koskaan ollut oikeissa töissä, kuten en minäkään. Äiti on ilmeisesti ollut huonossa huudossa myös yksinkertaisesti siksi, että on synnyttänyt kaksi tyttölasta. Tänään sen sijaan sain kuulla, miten hieno asia on, että onnistuin heti synnyttämään pojan, niin nyt ei sitten enää tarvitse huolehtia, vaikka lapsia ei enempää tulisikaan. Siskon sen sijaan tulee toinen lapsi hommata ja toivoa sopii, että se nyt sentään on poika.
Mulla on niin ikävä jonnekin sivistyksen pariin.
PS. Nyt on pakko hehkuttaa. Lapsi nukahti kolmen tissisession jälkeen vasta puolenyön aikaan ja tulin vasta sitten koneelle. Televisiosta sattui tulemaan mun vanha rakkaani Star Trek: The Next Generation - täytyy sanoa, että tykkään, tykkään ihan hirmuisesti vieläkin! (Vaikka sarja alkoi jo vähän aikaa sitten, en ole ehtinyt seuraamaan vaan jaksot puksuttavat kovalevylle.)
Ehkä avaudun tästä viikosta myöhemmin vielä lisää, mutta tällä kertaa sananen tämän päivän mummolareissusta, joka oli taas hyvin odotetunlainen. Tajuan nyt entistä kirkkaammin, miksi oma äitini ei ole ikinä ollut mummon suosiossa. Omat pisteenihän nousivat suorastaan humisten tänään: onhan minulla nyt sentään poikalapsi. Mummo on nimittäin vanhan polven ihmisiä - naiset on tehty palvelemaan miehiä eivätkä tyttölapset ole yhtä arvokkaita kuin pojat.
Minulla on aina ollut vaikeuksia käsittää, että mummo oikeasti pitää miespuolista serkkuamme parempana kuin meitä tyttöjä/naisia. Asia vain jotenkin heittää tyystin yli ymmärryksen. Mummo on myös vetänyt herneitä nenään mm. siitä, kun perheessämme on naisia, joilla on yliopistokoulutus, joka ei siis tähtää oikeisiin töihin ja saattaa ilmeisesti myös estää miesten palvelemisen. Äitini ei ole koskaan ollut oikeissa töissä, kuten en minäkään. Äiti on ilmeisesti ollut huonossa huudossa myös yksinkertaisesti siksi, että on synnyttänyt kaksi tyttölasta. Tänään sen sijaan sain kuulla, miten hieno asia on, että onnistuin heti synnyttämään pojan, niin nyt ei sitten enää tarvitse huolehtia, vaikka lapsia ei enempää tulisikaan. Siskon sen sijaan tulee toinen lapsi hommata ja toivoa sopii, että se nyt sentään on poika.
Mulla on niin ikävä jonnekin sivistyksen pariin.
PS. Nyt on pakko hehkuttaa. Lapsi nukahti kolmen tissisession jälkeen vasta puolenyön aikaan ja tulin vasta sitten koneelle. Televisiosta sattui tulemaan mun vanha rakkaani Star Trek: The Next Generation - täytyy sanoa, että tykkään, tykkään ihan hirmuisesti vieläkin! (Vaikka sarja alkoi jo vähän aikaa sitten, en ole ehtinyt seuraamaan vaan jaksot puksuttavat kovalevylle.)
lauantai 13. lokakuuta 2012
Liikuttuja
Olen aina kokenut musiikin vahvasti. Mulla oli jo lapsena
musiikin tunneilla hankalaa. Aina itketti, jos tuli joku hyvä biisi.
Virret on aina olleet ekstrapahoja, vaikken erityisen uskonnollinen
olekaan. Teininä ja vähän myöhemminkin itkeskelin varmasti viikkoja ellen kuukausia lempibändieni parissa. Nyt
ilmeisen hormonipöhnäisenä pärähdän ihan kunnon itkuun hyvästä biisistä
enkä pysty hallitsemaan itseäni yhtään.
Näin ollen myös lastenlaulut ovat välillä haasteellisia. Tänään on pitänyt päräyttää Vaarilla on saari -, Pikku Inkerin laulu tilhelle - ja Suojelusenkeli-biiseistä. Jos oikein masokisti haluaa olla, niin pistää Sinisen unen soimaan. Osa biiseistä itkettää ihan vaan senkin takia, kun muistan ne lapsuudesta yhtäkkiä niin elävästi.
Yritä tässä nyt laulaa ja leikkiä, kun homma päättyy aina siihen, että äiti näyttää Alice Cooperilta. Ehkä tässäkin se treenaus ja toisto auttaisi? Tai sitten pitää pysytellä vaan jossain Hämä-hämähäkissä, se nyt just ja just menee ilman märinöitä.
Näin ollen myös lastenlaulut ovat välillä haasteellisia. Tänään on pitänyt päräyttää Vaarilla on saari -, Pikku Inkerin laulu tilhelle - ja Suojelusenkeli-biiseistä. Jos oikein masokisti haluaa olla, niin pistää Sinisen unen soimaan. Osa biiseistä itkettää ihan vaan senkin takia, kun muistan ne lapsuudesta yhtäkkiä niin elävästi.
Yritä tässä nyt laulaa ja leikkiä, kun homma päättyy aina siihen, että äiti näyttää Alice Cooperilta. Ehkä tässäkin se treenaus ja toisto auttaisi? Tai sitten pitää pysytellä vaan jossain Hämä-hämähäkissä, se nyt just ja just menee ilman märinöitä.
Synkkää ja ikävää
Nyt täytyy oikeasti keksiä näillä huuruisilla aivoilla jotain piristystä arkeen. Alkaa meinaan tosissaan risoa, että päivien lähes ainoa valopilkku on tampata tuolla tihkusateessa autioilla kaduilla. Mä olen kyllä kiitollinen siitä, että voidaan mennä EDES lapsen mummilaan (tuo "i" on kuulemma tärkeä) välillä tappamaan aikaa ja poikaa viihdyttävät tällöin muutkin kuin minä, mutta joskus vois olla kiva nähdä muitakin ihmisiä, niin kuin esimerkiksi vaikka kavereita. Joskus vois olla kiva höyrytä asioista ihan livenä ja puhumalla ja käyttää vaikka vähemmän aikaa pakkomielteiseen blogien selaamiseen ja netissä roikkumiseen.
Täytyy ruveta tosissaan nyt puuhaamaan vaikka parin päivän Helsingin-hotellilomaa.
Sen lisäksi, että nyt tympii ja on jopa vähän yksinäistä, tilanne uutta kotia etsivän eläimen kanssa tiivistyy entisestään. Mä uskon, että uusi koti voisi hyvinkin ratkaista sen (ja meidän!) ongelmat, mutta arvatkaapa onko tullut yhtään yhteydenottoa eläimen tiimoilta? No ei. Ei yhden yhtäkään. Palstalta, jossa senkin ilmoitus on, hävisi tänään kahden muun elukan ilmoitukset, kun olivat jo löytäneet uuden kodin. Yksi ongelma voi taas olla se, että eläin sijaitsee täällä hevonperseessä, jonne kukaan ei viitsi lähteä sitä edes katsomaan. Tai sitten se on liian vaatimattoman näköinen (!) verrattuna muihin tms. Aihe stressaa nyt aika paljon.
Olen nukkua lipsautellut nyt useampana päivänä pitkään (olen ottanut ns. omaa eli netissä roikkumisaikaa öisin enkä ole sitä paitsi saanut kauhean hyvin muutenkaan unta). Huomenna on pakko herätä ajoissa, sillä meille tulee sukulaisia poikaa katsomaan.
Täytyy ruveta tosissaan nyt puuhaamaan vaikka parin päivän Helsingin-hotellilomaa.
Sen lisäksi, että nyt tympii ja on jopa vähän yksinäistä, tilanne uutta kotia etsivän eläimen kanssa tiivistyy entisestään. Mä uskon, että uusi koti voisi hyvinkin ratkaista sen (ja meidän!) ongelmat, mutta arvatkaapa onko tullut yhtään yhteydenottoa eläimen tiimoilta? No ei. Ei yhden yhtäkään. Palstalta, jossa senkin ilmoitus on, hävisi tänään kahden muun elukan ilmoitukset, kun olivat jo löytäneet uuden kodin. Yksi ongelma voi taas olla se, että eläin sijaitsee täällä hevonperseessä, jonne kukaan ei viitsi lähteä sitä edes katsomaan. Tai sitten se on liian vaatimattoman näköinen (!) verrattuna muihin tms. Aihe stressaa nyt aika paljon.
Olen nukkua lipsautellut nyt useampana päivänä pitkään (olen ottanut ns. omaa eli netissä roikkumisaikaa öisin enkä ole sitä paitsi saanut kauhean hyvin muutenkaan unta). Huomenna on pakko herätä ajoissa, sillä meille tulee sukulaisia poikaa katsomaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)